Toomion TOP200-biisit: 166. The Cranberries – Salvation

Oman bändini kitaristin vaikutuksesta tämä kappale on mieleeni syöpynyt. Totta puhuen siitä on eniten mieleen etsattu sen video, jossa on paljon timburtonmaista kauhua. Piikkipäinen klovni riehuu keskellä värikästä painajaista. 

Dolores on nuori ja vakuuttavan energinen, vaikka todellisuus taisi lopulta olla kaikkea muuta. Bändin jäsenten mielestä kappale kertoo huumeista “pelastajana”, mutta tätä Dolores ei halunnut allekirjoittaa, vaan kertoi sen pohjautuvan elämään ja sen ymmärtämiseen yleensä. Huumevertaus oli kuuleman mukaan ahdistava, sillä Dolores sanoi “tietävänsä, millaista se on.” 

Tässä on kaikki niin ihanasti ysäriä kuin olla voi! Dolores O’Riordanin ääni, puolisäröiset grunge-kitarat ja kaikkea kaoottisuutta tukevat torvet kertosäkeen hoilailun tukena. Soittokin on valloittavasti nokillaan, joten miksipä kappaleesta ei pitäisi.  

Kappaleen loppu on aina ollut nerokas. Koska “fade out on niin out”. Tämä sopii mihin vain energiatason kohottamiseen.  Onhan The Cranberries muutenkin aika mainio.

Ausculto – Viikon Aivoradio 32/2019

”Viimeiset pari viikkoa ovat menneet lähinnä Bowien, Popedan ja Trafficin tuotannon parissa, joten omat valintani ovat pääasiassa heiltä.

Carbon Leaf – Native America: Vuoden 2010 tuotantoa yhtyeen ensimmäiseltä julkaisulta, jonka jakelukanavana olivat pelkästään verkkokaupat.

Traffic – The Low Spark of High Heeled Boys: Olihan tämä yksi aikansa superbändeistä.

David Bowie – Prettiest Star: Viime viikolla tuli kuunneltua enemmänkin David Bowien kappaleita (lue koko tuotanto). Tässä yksi herkkupala nuoruusvuosilta.

David Bowie – 1984: Ja tässä toinen samanmoinen.

Popeda – Viisas ihminen: Juicen teksti Modest Petrovich Mussorskyn sävellykseen, toimii vaikka sopisi paremminkin Paten soololevylle.

Popeda – Kersantti Karoliina: Saksofonissa Lucjan Czaplicki.

Traffic – Glad / Freedom Rider (live): Vuonna 1973 Traffic oli ”tien päällä” ja tahkosi tähän malliin parikymmentä minuuttia.”
Yyte

”Rammstein – Mutter: Loppuunmyytyjen tuplakeikkojen takia. Odotan showlta isoa Wau-efektiä.”
Spinebrain

”Tyttären 8-vuotissynttärin kunniaksi tänään listalla tyttären biisinostoja viime ajoilta.

Queen – We Are The Champions: Oma inhokki, mutta tyttären kevätjuhlassa esitelty klassikko.

Ville Valo & Agents – Ikkunaprinsessa: Ilosaarirockista piti hoidossa olevalle tytölle lähettää Ville Valon keikalta pätkä Ikkunaprinsessaa. Ehkä nuorissa on vielä toivoa.

Kolmas Nainen – Hyvää ja kaunista: Uuden Päivän uusinnoista takaisin tytönkin aivoradioon. Ei paha tämäkään.

Devin Townsend – Nobody’s Here: Tämä piti automatkalla soittaa uudestaan. Oli muuten äitinikin mielestä hyvä kappale, joten sukupolvissa on jotain samaa.

Juice Leskinen – Heavydiggarin vuorisaarna: ”Laita isi se, jossa potkitaan mummoja hissikuiluihin.”

Shining – Fight Song: Tässä on kuulemma riehumistunnelma. Onhan tässä. Kai.

NikojaSanttu – KYLLÄ: Enemmän sitä nykymuusiikkia. Ei tämä tällaiseksi teokseksi mitenkään kamala olekaan. Hyvin jää päähän.

Hevisaurus – Viimeinen mammutti: Hevisaurus oli päiväkotiajan pelastus. Isille. Sitä pystyi kuuntelemaan paljon helpommin kuin Ti-Ti-nallea.

Vesterinen yhtyeineen – Onnellinen mies: Vesterinen tekee tarttuvia sanoituksia ja helppoja melodioita. Miljoonasateen jälkeläinen.

Miljoonasade – Desperadot: Jostain syystä tämä on tytön ehdoton biisisuosikki. No, onhan Miljoonasateen sanoitukset jo vuosikymmeniä jääneet päähän soimaan.

”Heinäkuusta alkaen projektina on ollut tutustua Grateful Deadiin ja sen nykyversion Dead & Companyn keikkataltiointeihin. Laitetaan sieltä muutama mieleen jäänyt biisi.

”Cold Rain and Snow”
”Deal”
”Jack Straw”
”Shakedown Street”
”Sugaree”
”Brown-Eyed Women”
”Friend of the Devil”
”Box of Rain”
”Feel Like a Stranger”
”Peggy-O”
A

Metallimusiikin olemus – 56. Huumorilla Metallican esikuvaksi

BUDGIE – NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND (1973)

Budgien kolmas albumi alkaa kuin historian siiville tiputettu Rage Against the Machine aloittaisi levynsä. Hetken kuunneltuaan, voi todeta ettei ole ihme, että Metallica on Breadfanin kovertanut vuonna 1987. Onhan tämä nyt selkeästi thrashin alkuaineista kehitelty soppa. Tuo coverointi oli myös Budgie-rumpali Ray Phillipsin elämän pelastus, sillä vararikon partaalla liikkunut Phillips sai Metallica-levytyksen jälkeen sen verran tekijänoikeusmaksuja, että nousi kurjuuksista takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta on kyllä sanottava, että Budgie hakkaa rujoudessaan tuon Metallica-version selkeästi. Budgie kuulostaa pelottavammalta.

Kitaristi Tony Bourge jatkaa edelleen riffejä, jotka ovat vaikuttaneet monen raskaamman rokin esittäjän soittoon. Siinä on Morelloa, Hammettia, Mustainea… Vakuuttavaa jälkeä vuonna 1973. Rumpali Phillips hoitaa tonttinsa sooloja myöten komeasti, eikä Shirley Basseyta esikuvanaan pitävä Burke Shelley ole ollenkaan kehno laulaja.

Tekemisestä myös paistaa vilpitön ilo. Hommaa ei oteta niin vakavasti kuin esimerkiksi King Crimsonin voisi kuvitella tekevän. Esimerkiksi hauskasti nimetty You’re the Biggest Thing Since Powdered Milk alkaa manowarmaisella bassottelulla ja jatkuu taitavasti soitettuna jamitteluna ihan loppuun asti.

Metalliyhteyksiä on vaikka millä mitalla. Ensiksikin albumin kannen on tehnyt Roger Dean, joka esimerkiksi Yesin kansitaidetta on luonut. Toiseksi albumi olisi sisältänyt Winston Churchillin puhetta vuodelta 1940, mutta lupa-asioiden vuoksi se kuitenkin poistettiin CD-versioilta. Tässäkin ollaan oltu metallin eturintamassa, sillä kyllä jokaisen proge-bändin kuuluu lainata jotain historiallista puhetta jollekin albumilleen.

Albumi on täysin kuunneltavaa raskaampaa rokkia ja jos soundit olisivat paremmat, olisi se helppo luokitella jopa metalliksi. Progressiivisuutta tältä albumilta ei siinä määrin löydy kuin monelta muulta tässä osiossa tavatulta bändiltä. Metalliin vaikuttava teos jo pelkän Breadfanin vuoksi se silti on. Tässäpä siis teille se.

Kuva: artrockstore.com

Toomion TOP200-biisit: 167. R.E.M. – Man on The Moon

R.E.M. on minulle Jyrki!-ajan musiikkia. Sitä on kuullut paljon, vailla väistämismahdollisuutta. Voisin sanoa, että en koskaan tartu “Remmiin” kuunnellakseni sitä. Toisaalta en koskaan skippaa kappaleita, jos bändin musiikkia jostain alkaa soimaan.  

Man on the Moon syntyi Bill Berryn ja Peter Buckin ideasta, mutta sanoitusta sille ei ollut. Automatic For the Peoplen äänitykset olivat loppusuoralla ja Man on the Moon oli ilman sanoitusta. Michael Stipe oli sitä mieltä, että siitä tulisi instrumentaali, kun taas muut bändin jäsenet olivat lauletun kappaleen kannalla.

Niinpä Stipe tallusteli ympäri Seattlea kuunnellen kappaletta kasettisoittimesta, kunnes hän sai päähän kirjoittaa sanat Andy Kaufmanin edesottamuksista ja muista uskomuksista. Kuinka loppusuoralla äänitykset siis olivat? No, kun Stipe sai sanat valmiiksi ja lauloi koko lauluraidan, niin jo samana iltana albumi miksattiin seuraavan päivän masterointia varten.  

Mielestäni parasta kappaleessa on sen bassolinja ja tietysti Elvis-imitaatio. “Yeahyeahyeahyeah” -toisto muuten on kappaleessa siksi, että Stipen ystävä, Kurt Cobain käytti Stipen mielestä yeah-sanaa täytteenä joka paikassa.

On oikeastaan outoa, että pidän kappaleesta, se kun tahtoo olla lähes countrya. Hyvä se silti on.  

Metallimusiikin olemus – 55. Tämän tahdissa ei tiskata

KING CRIMSON – LARKS’ TONGUES IN ASPIC (1973)

King Crimsonin sakki vaihtui vilkkaasti ensimmäisen levyn jälkeen. Greg Lake lähti Emerson, Lake ja Palmerin takia. Yesistä tuttu Jon Anderson ehti piipahtaa laulajana yhdellä kappaleella. Välissä kävi jos jonkinmoista soittajaa, mutta lopulta yhtyeeseen liittyi kaupallisuuteen kyllästynyt Andersonin bändikaveri Bill Bruford. Epävakaa King Crimson kiinnosti musiikillisesti enemmän. Myös yhteistyö bändissä vaikuttavan perkussionisti Jamie Muirin kanssa kiinnosti. Bändiin saatiin vielä viulisti David Cross tukemaan basisti John Wettonia ja päämoottori Robert Frippiä.

Fripp oli tällä kertaa viehtynyt enemmän vapaaseen improvisaatioon ja jo se teki bändijäsenien vaihtamisen tarpeelliseksi. Larks’ Tongues in Aspic oli raskaampi ja vieläkin kokeellisempi kuin aikaisemmat levyt.

Levyä kuunnellessa tulee väkisin mieleen Black Sabbath. Kitarariffeissä on paljon samansuuntaista raskautta. Toisaalta Crossin viuluosiot tuovat etäisesti mieleen jopa black metalin, joka kyllä kaikissa ilmenemismuodoissaan on vähemmän helvetillistä kuin King Crimsonin viritelmät. Muir jopa sylki tekoverta konserteissa. Oranssi Pazuzu on mielipuolisuudessaan ehkä nykymetallibändeistä lähimpänä tämän tyylistä kauhua. Jottei jäisi ihan väärä mielikuva, niin levyltä löytyy paljon rauhallistakin materiaalia.

Ilmeistymisen aikainen Rolling Stone –lehti jo kertoi, ”ettei musiikin mukana voi tanssia, taputtaa, eikä se edes tiskaamisen taustamusiikiksi sovi.” Äkkiarvaamatta voisi luulla, että musiikissa ei ole päätä eikä häntää, mutta ihmeesti ne iskut vain osuvat soittajien osalta samaan kohtaan. Liekö tämän takia albumin avaava nimiraita lyöty monella listalla kaikkien aikojen proge-biiseissä kärkipäähän?

Levyn nimi muuten on vapaasti suomennettuna ”leivon kieliä hyytelössä”, jolla perkussionisti Muir tätä musiikkia kutsui. Muir lähti levyn ja kiertueen jälkeen bändistä ja ”katosi”. Lopulta Fripp sai häneltä kortin, jossa Muir kertoi asettuneensa luostariin asumaan.

Koko levyä on yhdellä kappaleella mahdoton kuvailla, joten tarjoillaan esimerkkinä tuo Dream Theaterinkin coveroima Lark’s Tongues in Aspic, Pt. II.

Kuva: dgmlive.com