Toomion TOP200-biisit: 200. The Rolling Stones – Paint It, black

Rollarit bändinä on minulle pääsääntöisesti kuin kärpäsen surinaa korvissa. Räkäistä ja vähän liian hidastempoista rokkia. Esi-isänä välttämätöntä, mutta tälle ajalle tarpeetonta.

Paint It, Black sen sijaan on aina toiminut. Tempoa on vähän liikaa, joten kappale kulkee kuin jarruton pyörä alamäkeen. Vaaran kera. Säkeistön takova melodia tekee tästä maanisen ja sekopäisen.

En tiedä onko Fast Shown Johnny Nice Painter saanut innoituksensa juuri tästä. Sketsissä taiteilija maalaa kaiken siihen asti maalaamansa mustaksi, kun kuulee sanan ”musta”.

Kappale on sävelletty vuonna 1966. Alunperin hidas tekele sai uuden muodon basisti Bill Wymanin versioidessa sitä uruilla. Lopulta siihen lisättiin vielä sitarin soittoa George Harrisonin innoittamana. Nimen kirjoitusmuoto vaihtelee, mutta sinkussa lukee Paint it, black.

Maailmalla Paint it Black oli kärkeä niin Jenkeissä luin Briteissä. Suomessa se ei ihan Dannylle pärjännyt, mutta kakkoseksi kuitenkin. Mitenpä sitä Dannylle…

Sanoitus on otos synkkämielisen miehen mietteistä. Jopa itsetuhoisen. Siihen Mick Jaggerin virittämätön ääni sopii. Muutenkin kappale on parempi kuin bändiltä yleensä sopii olettaa.

Joinain päivinä sadoista covereista suomalaisen Smackin versio tuntuu jopa paremmalta. Mutta jos kappale pitää kuulla, niin kyllä minä alkuperäistä suosin.

Paint it, black sopii eritoten syksyiseen tihkusateeseen. Hetkeen, jona hikinen mies odottaa seuraavan, pahaa oloa halveksivan juoksuvedon alkua. Hetkeen, jolla yritetään valheellisesti saada aivot luulemaan, että verenmaku suussa on hyväksi. Siihen se istuu.

Toomion TOP200-biisit – Avauspuheenvuoro

Nyt se on pitkään lupailtu lista valmis. Eipä se tuollainenkaan lista ihan ykskaks valmistu. Vajaa 600 kappaletta pääsi niin sanotulle kymppilistalle. Siinä sitä on melkoinen työmaa, kun pitäisi valita 200 parasta kappaletta. Minulle nimittäin kympin biisi on kympin biisi. Se on aika selkeästi parempi kuin ysin biisi.

Miten minä sitten kappaleita järjestin ja arvotin?  Sävellys on minulle ihan määräävä kriteeri. Hyvänä kakkosena tulevat sanat. Kaikissa kappaleissa ei ole sanoja, silloin pitää katsoa vähän muitakin ominaisuuksia.

Laulun ja soiton laatu on tärkeää, mutta eihän teknisyys ole pääasia. Siksi pitää miettiä niiden sopivuutta kappaleen genreen tai yleistunnelmaan. Sovitus ja tuotantokin määräävät aika reilusti, joku yksittäinen kitarasoundi saattaa parhaimmillaan tehdä teoksesta maailman parhaan. Joskus biisin tunnelma tai sen esittäminen asenteella nostavat sen kympin kipaleeksi. Toisinaan sen voi tehdä myös loistava nimi. Kertosäe on monessa kappaleessa täysin johtava elementti. Toisissa kappaleissa sellaista ei ole. Minulle toisaalta soolokin voi kohottaa kappaleen arvoa hyvinkin ylös.

Kuten albumilistalla jo totesin, niin vahvasti ovat kappaleetkin nostalgiakertoimen vaikutuksessa. Jos kappaleeseen liittyy joku tärkeä tai ikimuistoinen tapahtuma, voi se tehdä muille ”paskasta biisistä” minulle hyvin tärkeän.

Eli täysin intuition perusteella tuo lista muotoutui. Listoissa olen kuitenkin perfektionisti, joten ne kappaleet ovat järjestyksessä. Ja tällä kertaa genrevalikoima on huomattavasti albumilistaa laajempi.

Kohta se siis lähtee. Tervetuloa mukaan!

Viikon Aivoradio 7

Guess Who – Silver Bird: Kun etsitään kappaletta kaunista.

Nono Söderberg – Seagull: Nono-nimeä kantavalta hänen ensimmäiseltä sooloalbumiltaan. Soittavassa kokoonpanossa vaikuttavat olivat kaikki tekijämiehiä parhaasta päästä: Olli Ahvenlahti, Pekka Pöyry, Heikki Virtanen, Roope Koistinen ja Nono. Onhan tämä vaan hyvin soitettua musiikkia.

Fleetwood Mac – Albatross: Se ensimmäinen Fleetwood Mac, se toinenhan teki ihan erilaista musiikkia. Tämä Peter Greenin sävellys vuodelta 1968 kuvaa hyvin suuren linnun liitelyä meren yllä.

Pugh Rogefelt – Aftonfalkenget out: Västeråsissa 2.3.1947 syntyneen rokkarin originaali, jonka suomenkielisestä versiosta Riki teki klassikoksi luokiteltavan hitin. Ps. Myös Hectorin Snadi kundi stadista on Pughin sävelkynästä lähtöisin.

Little River Band – Night Owls: Little River Band solistinaan Glenn Shorrock – ei pöllömpää.

Mikael Wiehe – Flickan och kråkan: Mikael julkaisi parikymmentä sooloalbumia (sekä iso kasan muita erilaisten kokoonpanojen kanssa). Yksi niistä oli vuoden 1981 Kråksånger, jolta tämä kappale löytyy.

Rumer – Blackbird: Seasons of Soul-albumi koostuu kappaleista, jotka kertovat Rumerin henkilökohtaisista muistoista. Blackbird-laulusta Rumer kertoi Songfacts-sivuston mukaan Sun-lehdelle seuraavaa: ”Having a conversation with a part of myself that won’t let go of being miserable.”
– Yyte
The Smashing Pumpkins – Disarm: Ensimmäistä kertaa ikinä tuli tässä eräänä iltana olo, että pitää kuunnella Smashing Pumpkinsia. ”Siamese Dream” siis soimaan Lieksaan ajellessa ja Uimaharjun kohdalla kaiuttimista kantautunut biisi, jossa laulettiin ”the killer in me is the killer in you” ns. ”osui ja upposi”.

Aqua – Barbie Girl: ”Korvamadon saa poistettua jakamalla sen Facebookiin”, sanoo vanha kansansanonta. Tehostetaan efektiä laittamalla tämä nyt oikein Aivoradioon

Maija Vilkkumaa – Ingalsin Laura: Kyllä Maijan parhaat ovat kovia. Laulusuoritus ja kitara jyräävät tekstin läimiessä tiensä läpi vallin.

Simo & Lentojätkät – Helppo elämä: Paikallisten tuttujen muodostaman bändin ensimmäinen yhteisjulkaisu.

Chase – Get It On: ”Chase was the debut album by jazz-rock fusion band Chase” kertoo Wikipedia. Melkoinen syke on tässä kappaleessa. Jos ei ala pöytään tai polviin läpsytellä tahtia tämän soidessa, niin ihme on.”
– A

Galneryus – Heavenly Punishment: Aivan käsittämätön japanilainen bändi. Turboahdettua neoklassista power metallia, jossa vedetään englantia ja japania sekaisin ja meno on mahtavaa. Syu kitarassa on yksinkertaisesti mykistävä.

Edge Of Sanity – Sacrificed: Kuunnellut EoS-tuotantoa läpi tällä viikolla ja nostan tämän goottihenkisen rallin eetteriin. Dan Swanö on kyl kova jäbä.

Barren Earth – Further Down: Aina kun tämä bändi tekee jotain, kiinnostukseni on tapissa. Ei pettymyksiä edelleenkään luvassa: mahtavaa!

Oceans Of Slumber – The Banished Heart: Erittäin mahtavat vokalisoinnit vaikka mennään hieman liian radioystävällisellä linjalla pääsääntöisesti. Tämän perusteella uusi levy voi yllättää.

Thy Catafalque – Urania: Tämä unkarilainen avantgarde-mammutti, yhden miehen yritys, on tehnyt ja julkaissut mitä mielikuvituksellisempia kappaleita.”
– Spinebrain

Michael Kiwanuka – Ode to You: Kiwanukan kanssa ollaan oltu keskusteluissa tällä viikolla. Mikä jottei.

Alice Cooper – Man with The Golden Gun: Alicen ääni on parhaimmillaan parasta.

Arctic Monkeys – Diamonds Are Forever: Bond-cover aika yllättävältä suunnalta. Melko mukava soundi.

Battledragon – Freestyler: Versiointi tämäkin. Lähinnä läppä, mutta jollain tapaa hauska.

Smack – Paint it Black: Yksi niistä Suomen unohdetuista, mutta kovista bändeistä. Ja lähes alkuperäistä parempi versiointi.

Ane Brun – Black Notebook: Sattumalta tuli vastaan. Pidin.

Chris Cornell – Billie Jean: Aika eri sfääreihin menee tämä Chrisin äänellä.

Ronnie James Dio & Yngwie J. Malmsteen – Dream On: Alkuperäinenkin on hyvä, mutta niin on tämäkin.

CHVRCHES – Get Out: Tämä bändi saattaa tehdä vuoden levyn. Kasipuoli tuontanto.

Fredi – Kolmatta linjaa takaisin: Aina olen tästä kappaleesta tykännyt. Fredin ääni passaa tähän hyvin.”
– T

Viikon biisi (7/2018): Michael Kiwanuka – Cold Little Heart (2016)

Michael Kiwanuka on brittiläinen nuoremman polven muusikko, jonka ensialbumi Home Again ylitti Suomea myöten kuuntelijapiirien kiinnostuskynnyksen vuonna 2013. Uran toinen levy Love & Hate julkaistiin kesällä 2016 saavuttaen kauttaaltaan vahvoja arvioita. Love & Haten ensiraitana avautuu kymmenminuuttinen teos nimeltään Cold Little Heart.

Viipyilevän rauhallisesti sekä korvaa miellyttävässä retroa ja modernia sointia yhdistävässä soundissaan ”Cold Little Heart” lumoaa ensimmäisistä tahdeista alkaen. Pääasiassa biisi soi G-mollissa, joka omasta mielestäni on tämän tyyliseen musiikkiin mainio sävellaji.

2010-luvulla kuulee harvoin tällaista albumin avausraitaa: musiikista ja nuottien määrästä välittyy harkinta. Tarvittaessa sointimaailmaan löytyy myös roskaa efektiksi. Kun kappale laskeutuu ensimmäiseen (toistan: ensimmäiseen!) säkeistöönsä viiden minuutin paikkeilla, on ihme jos melodia ei tartu kuulijan korvaan. B-osaan mentäessä tullaan klassinen, mutta ah, aina niin toimiva intervalli biisin laskeutuessa Eb-duuriin ja melodian noustessa porrasta korkeammalle. Bändiä kuunnellessa huomio kiinnittyy joidenkin vuosikymmenien takaisen soulin kaltaiseen sovitukseen, jossa varsin vähäeleinen rummut-basso-kosketinsoitin-akseli pitää sykkeen käynnissä.

Kappaleen ominaispiirre on sen dynamiikan vaihtelu. Välillä kuljetaan bändin rytmittäessä mutta useampaankin kertaan palataan myös pelkistettyyn, jopa pelkällä akustisella kitaralla säestettyyn tunnelmaan. Kiwanuka laulaa sielukkaasti läpi biisin. Pehmeä ja ei-liian-särötetty kitara soljuu aina päästessään pääosaan.

”Cold Little Heartin” teksti on rytmiltään lyhyitä virkkeitä vahvasti souliin kallella olevissa tilanteissa. ”Kylmästä ja pienestä sydämestä” kun puhutaan jo biisin nimessäkin, niin tekstin aihepiiri lienee selvillä jo siinä vaiheessa. Sanoitus on kuitenkin täynnä vahvoja rivejä monesti kuullusta teemastaan huolimatta. Kiwanukan laulusuoritus saa kuulijan uskomaan sanoja, jotka hänen suustaan tulevat. ”And I know / In my heart, in this cold heart / I can live or I can die / I believe if I just try / you believe in you and I”.

COLD LITTLE HEART

Did you ever want it?
Did you want bad?
Oh, my
It tears me apart
Did you ever fight it?
All of the pain, so much power
Running through my veins
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh, I can’t stand myself

And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
In you and I

Did you ever notice
I’ve been ashamed
All my life
I’ve been playing games
We can try and hide it
It’s all the same
I’ve been losing you
One day at a time
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh I, I can’t stand myself

And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I

In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
You and I

Maybe this time I can be strong
But since I know who I am
I’m probably wrong
Maybe this time I can go far
But thinking about where I’ve been
Ain’t helping me start

Viikon biisi (6/2018): Dire Straits – Sultans of Swing (1978)

Dire Straitsin, bändin nimeä kantanut, debyyttilevy julkaistiin 40 vuotta sitten. Sultans of Swing sementoi välittömästi asemansa kitararock-musiikin aatelistossa. Mark Knopflerin säveltämä ja sanoittama laulu sai alkunsa, kun Knopfler oli todistamassa pienen jazz-yhtyeen konserttia. Vaatimattomasta yleisömäärästä ja meiningistä huolimatta bändi oli esitellyt itsensä ”swingin sulttaaneiksi”. Knopfler viehtyi kontrastista keikkakokemuksen ja bändin esittelyn välillä.

Dire Straitsista kehittyi myöhemmin 1980- ja 90-luvuilla soundipolitiikan kärkinimiä kansainvälisessä rock-musiikissa. Vuonna 1978 yhtye kuitenkin soitti vielä vaatimattomammalla laitteistolla ja äänitti pienemmissä studioissa. ”Sultans of Swingin” levylle saakka päätynyt versio taltioitiin Lontoon Basing Street-studiolla helmikuussa 1978. Sittemmin biisi kuultiin toki jokaisella bändin (ja sittemmin myös herra Knopflerin soolo-) keikoista ja jyhkeämmin soundein, mutta tärkeä osa alkuperäisen ”Sultansin” viehätystä on sen kuiva soundi. Se nimittäin soi kuten tarinansa pääosassa oleva bändikin: köyhästi, mutta taitavasti.

”Sultans of Swingin” sovitus on kuin ajankuva tuon hetkisestä Dire Straitsista keikalla: Knopflerin veljeksistä Mark laulussa ja kitarassa sekä veli David toisessa kitarassa, John Illsley tunnistettavasti bassossa sekä Pick Withers rummuissa. Withersin rumputyö tuo soitantoon sopivan ripauksen tekstin kontekstiin kuuluvaa jatsia. Davidin tarkka kitara- ja Illsleyn vastaava bassotyöskentely tarjoavat pohjan, josta ponnistaa tietenkin Markin ikonimainen johtava kitarointi.

Mark on todennut jälkikäteen haastatteluissa että monet ”Sultansin” kitarakuvioista ovat äänitystilanteessa improvisoituja. Sittemmin niistä on tullut kiinteä osa sävellystä ja tapaa, jolla kappale ”kuuluu” esittää. Keikkaversioissa, erityisesti Dire Straitsin loppuaikoina, sovitus kuitenkin venyi reilusti toiselle kymmenelle minuutille ja tarjoili pitkän loppusoiton jossa yhtye pääsi irroittelemaan isommin. Tuolloinkin kuitenkin esimerkiksi alkusoitto ja levyversiossa kuultavat kitarasoolopätkät olivat vahvasti mukana.

Tätä kappaletta pohtiessa etualalla on usein instrumentaatio sanoituksen jäädessä kauemmas valokeilasta. Ilman tekstin kohtauksia kuitenkaan ei itselleni soittokaan olisi niin jäsenneltyä. Heti ensimmäiset rivit asettavat kuulijan sateisille, iltaan kääntyville englantilaisille kaduille. Myöhemmin kun mainitaan tarkistamaan ”guitar George” esittelemässä sointuja, niin ne todella kuullaan. Kuten sanottua, niin biisi soi kuten tarinansakin.

SULTANS OF SWING

You get a shiver in the dark
It’s raining in the park but meantime
South of the river you stop and you hold everything
A band is blowing Dixie double four time
You feel alright when yoy hear that music ring

Well, now you step inside but you don’t see tuo many faces
Coming in and out of the rain you hear the jazz go down
Competition in other places
Oh, but the horns, they’re blowing that sound
Way on down south, way on down south London town

You check out guitar, George
He knows all the chords
Mind it’s strictly rhythm
He doesn’t wanna make it cry or sing
Left-handed old guitar is all he can afford
When he gets up under the lights to play his thing

And Harry doesn’t mind if he doesn’t make the scene
He’s got a daytime job, he’s doing alright
He can play the honky tonk like anything
Saving it up for Friday night
With the Sultans
With the Sultans of Swing

And a crowd of young boys, they’re fooling around in the corner
Drunk and dressed in their best brown baggies and their platform soles
They don’t give a damn about any trumpet-playing band
It ain’t what they call ”Rock ’n’ Roll”
And the Sultans
Yeah, the Sultans, they play Creole, Creole

And then the man, he steps right up to the microphone
And says at last just as the time bell rings
”Goodnight, now it’s time to go home.”
Then he makes it fast with one more thing
”We are the Sultans
We are the Sultans of Swing”