Toomion TOP200-biisit: 170. Gojira – The Art of Dying

Intro on sellainen, kuin se ottaisi kravatista kiinni ja laittaisi sen rattaiden väliin. Päätä siinä viedään.

Sanokaapa metallibändi, jonka sanoitukset eivät kuolemaa käsittelisi. Tässä varsinkin on jopa megadethmäisen ontto teksti. Sen voi varmaan osin laittaa ranskalaisuudenkin piikkiin. Ankeahan se on vieraalla kielellä…

Gojiran eduksi on kuitenkin maanläheinen soundi ja laulaja Duplantierin monisävyinen karjunta. Tämän kappaleen rytmistä löytyy se terä, joka sen kärkibiiseihin nostaa.

Keskikohdan mättö on rakenteeltaan jonkin verran tarttuva. Ihan satavarma korvamato koko loppuillaksi.

Gojira soi Töysän sivuteillä. Kun lunta on liikaa ja tekisi mutkissa mieli vetää käsijarrusta.

Viikon Aivoradio 2/2019

SuedeFlytipping: Ei uskoisi, että minä Sueden otan kuunteluun. Uusi levy on synkempi, ja siksi mielenkiintoinen.

LowFly: Low on ollut paljonkin kuuntelussa ja uusi levy on viime vuoden kärkipaikoilla. Kokonaisuus on, kuin kuuntelisi vähän taajuudelta sivussa olevaa radiota. On siellä silti hyvätkin hetkensä.

PursonThe Contract: Psykedeelisiä säveliä Briteistä. Näissä se alun bassokuvio, määrittää aika pitkälle fiiliksen koko kappaleesta.

ThanatopsisIntroit: Bucketheadin bändi. Ei ihan musiikkia, jollaista luulisi, mutta leppoisaa kuunneltavaa.

Brand NewDesert: Bändillä on tutustumisen arvoista tavaraa. Itsekin vielä haltuun ottamatta.

Clown Core Hell: Kumma projekti ilmeisen kovilta muusikoilta. Rummut, syna, saksofoni ja bajamaja.”

T

Jack The LadTime For Change: Lindisfarne hajosi 1973 kahtia. Alan Hull ja Ray Jackson perustivat uuden Lindisfarnen, kun taas Rod Clements, Simon Cowe ja Ray Laidlaw kasasivat  Jack The Lad yhtyeen. 

Paul McCartneyWhen the Wind is Blowing: Viikon Macca, lempeää tuulen huminaa vuodelta 1971. 

Mike & The MechanicsLiving Years: Totesin A:lle, että Genesis on tuottanut muutaman kovan artistin kuten Collins, Gabriel ja Hackett. Niin ja sitten Rutherford, jonka bändin suurin hitti tämä lienee. 

Tony BanksThe Lie: Tony Banks on Mike Rutherfordin lisäksi ainoa Genesiksen kokoonpanossa alusta alkaen mukana pysynyt bändin jäsen. Kosketinsoittaja on julkaissut myös kuusi sooloalbumia. Ensimmäisensä, A Curious Feeling, 1979

Anthony PhilipsWhich Way The Wind Blows: Philpis oli Genesiksen alkuperäinen kitaristi, joka erosi yhtyeestä sen toisen albumin, Trepass (1970), jälkeen.  Erottuaan yhtyeestä hän perehtyi klassiseen musiikkiin ja erityisesti kitaramusiikkiin, mutta myöskin Sibelius mainitaan. 

Steve HackettThere Are Many Sides To The Night: Hackett ei ollut Genesiksen alkuperäisjäsen, mutta oli yhtyeen kitaristi vuodesta 1971-1977 soittaen mm. omilla suosikeillani Selling England by the Pound ja Lamp Lies Down On Broadway. 

Peter GabrielDown The Dolce Vita: Genesiksen perustajajäsen jätti yhtyeen 1975 lähtiäkseen soolouralle ensimmäisen oman albuminsa hän julkaisi 1977. Nimeä tällä ei ollut, mutta yleisesti tätä kutsutaan nimellä Car (kansikuvansa mukaan).”

Yyte

Skid RowYouth Gone Wild: Tammikuun korvamatoja, joka jostain aina ui mieleen.

The Human LeagueDon’t You Want Me: Tästäkään ei tarvitse nähdä kuin biisin nimi, niin jo alkaa korvissa soida.

Jeff TweedyHaving Been Is No Way to Be: Tweedyn uusi oli luotettavan laatutyötä. Ei liikaa mitään, mutta tyylikkäästi tehty. Hyviä sanoituksia kautta linjan.

Lana Del Reyhope is a dangerous thing for woman like me to have – but i have it: Lanan albumi voi olla vuoden jokereita.

Jussi & The BoysValtatie 66: Vuoden ensimmäinen keikka olisi ohjelmassa huomenissa. Sieltä biisilistalta nostetaan tämä rokettirolli.”

A

Professor BlackI Am the Rock: Lemmyn muistolle hyvä Motörhead-henkinen rock-levy.”

Spinebrain

Aivoradio 1/2019

Andrew Gold – Spooky, Scary Skeletons: Uusi vuosi käynnistyi Matias Kangas-keikalla, jossa kuultiin mm. tästä tehty suomennos.

Phil Collins – In the Air Tonight: Joulupukki toi Collinsin omaelämäkerran. Onhan tämä täydellinen pop-kappale.

Ville Valo & Agents – Ikkunaprinsessa: Toimii juuri niin hyvin kuin olettaa sopi. Pulliaiselta mielenkiintoista, päivitettyä kitaransoittoa.

Juice Leskinen Slam – Mies joka rakastaa itseään: Juice-elokuva ja Mika Sundqvist-kirja veivät tähän aikakauteen. XV yö-levyn helmiä.

Pate Mustajärvi – Ukkometso: Genressään parhaita.”

-A-

Evergrey – The Phantom Letters: Evergreyhän sopii mihin vaan, varsinkin näin bänditreeniviikonloppuna.

Sara – Raskas: Kerrankin kappaleen nimi ja tunnelma kohtaavat. Lumisateiseen ajokeliin täydellistä.

NYOS – Harlem: Tästä oman bändin musiikkiin jollain tapaa verrattavaa metelöintiä.

VIRTA – On the Run: Vähän edellisen tapaan, mutta jazzimmin.

Ghost – Miasma: Olen tainnut tämän aiemminkin jakaa. Ei Ghost pelkkää markkinavoimien jylläystä ole, on siellä ihan soittotaitoakin.

Marianne Faithfull – The Gypsy Faerie Queen: Olisiko tämä soinut Ylen Kissankehdossa viitetekstillä ”kumpi on kiinnostavampi; laulajan vai laulun tarina?” Kuulostaa Nick Cavelta tämä kaveri tässä. Varmaan onkin.

Ihana Leijona – Rosebud: Nyt vasta älysin, että kyseessä on kitaristi Kämäräisen ”toinen minä”. Sometimes I Feel Like Screamin’ tässä paistaa, mutta hienosti tehtynä.

Fucked Up – House of Keys: Kummallinen levy on tämä. Kuunnelkaapa koko albumi ja määritelkää sen jälkeen genre, joka osuu jokaiseen biisiin.

Mark Knopfler – My Bacon Roll: Kuten on aiemminkin kerrottu, niin Mark se jaksaa räpeltää. Tässäkin kitaran soinnut tipahtelevat juuri sen oikean millisekuntimäärän myöhässä.

Tal Wilkenfeld – Under the Sun: Naisbasisti Australiasta. Hienostunut laulusoundi ja se Australian ”jokin”, joka sieltä tulevien kappaleissa aina on.”

-T-

The Runaways – Cherry Bomb: Joan Jett ja Lita Ford samassa bändissä, joten jo se takaa tämän orkesterin energialatauksen.

Peter Framton – Do You Feel Like We Do (Framton Comes Alive!): Menestyksestään huolimatta Peter ei ehkä ole Suomessa kaikkein tunnetuimpia muusikoita.

Steve Perry – We’re Still Here: Steven kolmas sooloalbumi, Traces, julkaistiin viime vuoden lokakuussa. Edellisestä olikin vierähtänyt 24 vuotta. Tunneme hänet myös yhtyeestä nimeltä Journey.

Heart – Barracuda: Musiikkia mm. Charlien Enkelit -elokuvasta yhtyeeltä Heart keulakuvinaan sisarukset Ann ja Nancy Wilson.

Pekko Käppi – Ikuiset pahantekijät: Minulle entuudestaan tuntematonta, mutta ehdottoman kuuntelunarvoista musiikkia.

Traffic – Dream Gerrard: Yhtyeen seitsemänneltä albumilta When The Eagle Flies. Pitkä simppeli kappale, jossa kuitenkin on koukku kätkettynä.”

-Yyte-

Ausculton Aivoradio – Viikko 51/2018

”Tarvinneeko nämä tekstejä?

Jamie Cullum – Let It Snow

Various Artists – O Holy Night

Frank Sinatra – White Christmas

Hanoi Rocks – Dead by X-mas

Juice Leskinen Slam – Me käymme joulun viettohon”
A

Erja Lyytinen, Veeti Kallio, Erika Wikman – Joulun Unelma: Erja oli Oulussa 16.12 ja onhan hän vaan Artisti.

Darlene Love – Christmas (Baby Come Home): Soi komeasti mononakin, kun on ollut tuottaja asialla (Phil Spector).

Trio Töykeät – En etsi valtaa, loistoa: Ja viulu soi (Pekka Kuusisto).

Bob Dylan – Must Be Santa: Kuin Hamboa ruotsalaisittain

Brian Setzer – Boogie Woogie Santa Clause: Onneksi on näinkin swengaavia pukkeja suomalaista mollijoulua raikastamaan.

Clarence Clemons – The Christmas Song: Hyvää Joulua – nauttikaa ystävät”
A

Leevi and the Leavings – Jouluaattona kännissä: Laittaisin tähän mieluummin Jossain on kai vielä joulun, mutta sitä ei Spotifyssa ole. Leevi oli toinen kasetti, jonka sain joululahjaksi.

Juice Leskinen Slam – Joulu Yksin: Jaan tämän joka joulu.

Eppu Normaali – Arkussa vainaan: Eppu Normaalin Repullinen hittejä oli viides kasetti, minkä sain joululahjaksi.

Roy Orbison – She´s a Mystery to me: Roy Orbison oli kolmas kasetti, minkä sain lahjaksi. Se oli kopio ja toisella puolella oli Kirkaa, mutta sekin oli ihan hyvä.

Topi Sorsakoski & Agents: Varjojen Yö: Joka joulu päädymme lopulta kuuntelemaan Topia.

Devin Townsend – Tiny tears: Tämä on minulle SE joululevy.

Ark – Just A Little: Annoin tämän levyn joskus pikkuveljelle lahjaksi. Hyvä muisto tämäkin.

Type O Negative – Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia): Tämän levyn tunnelma on synkkyyden lisäksi, jotenkin synkkä myös.

Nat King Cole – O Holy Night: Tämä se soi lapsuudessa aina jouluisin. Onhan siinä ääni melkoinen.”
T

Metallimusiikin olemus – 53. Keulakuva naamiaisissa

Genesis – Foxtrot (1972)

Genesiksen perustivat laulaja Peter Gabriel ja kiippari Anthony Banks vuonna 1967. Aluksi bändin oli tarkoitus olla yhteisö, joka vain sävelsi musiikkia muille. Lopulta sen oli kuitenkin pakko alkaa esittämään tuotoksiaan itse.

Peter Gabriel oli alun perin hyvin teatraalinen hahmo ja tämä on näkynyt koko miehen uran ajan hänen lavaolemuksessa. Tästä ja ajan hengestä johtuen kappaleista tahtoi tulla pitkiä ja mahtipontisia. Pitää muistaa, että Foxtrotilla esiintyi yhtyeen klassikkokokoonpanona pidetty viisikko. Näillä hahmoilla on väkisin saattanut tulla aika eeppistä materiaalia.

Gabriel laulussa oli lumoava esiintyjä. Kitaran kanssa taiteili Steve Hackett ja koskettimissa Tony Banks, jonka albumi-introa pidetään yleisesti yhtenä hienoimmista. Rytmiryhmän muodostivat basisti Mike Ruhterford ja rumpali Phil Collins. Phil Collins on muuten yksi niistä kolmesta artistista, joka on onnistunut myymään yli 100 miljoonaa albumia sekä bändin jäsenenä, että sooloartistina.

Foxtrot oli kohtuullisen suosittu, muttei jättimenestys. Vuonna 1972 progressiivista rockia oli paljon tarjolla. Foxtrot nousi Englannissa listasijalle 12. Singleillä ei ollut mainittavaa myyntiä. Albumi kuitenkin nosti bändin tunnetuksi. Suurin menestyksen tae olivat Gabrielin mystiset sanoitukset. Esimerkiksi Get ’Em Out by Fridayssa kerrotaan ihmisten geneettisestä muuntamisesta pienikokoisemmiksi, jolloin heitä mahtuisi rakennuksiin tuplamäärä. Ja tämä on varmasti helpoimmasta päästä tajuttavaksi.

Metallia levyltä on vaikea hakea, mutta soittotaidon puolelta ja eeppisistä sekä kunnianhimoisista rakenteista se helposti tulee. Hackettin kitarasoundi on melko rupuinen, mutta albumin kokonaissointi on tasapainossa. Progea tämä on ihan siinä mallissa, missä itse ”progejättien musiikin” ymmärrän. Varsinkin Collins on progerumpalina juuri sellainen, kuin kuuluukin.

Soittajat ovat timanttisia. Ilman Genesistä tuskin olisi Dream Theateria ja Rushiakaan.

Kyllä Watcher of the Skies on progestandardina tähän laitettava.