Atson Aikakone: 2009 & Weezer – Raditude

weezer 12x12cs3.indd

Weezerin seitsemäs studioalbumi Raditude julkaistiin hieman vajaat seitsemän vuotta sitten, tarkalleen 30.10.2009. En muista mistä albumi omaan kuunteluun päätyi, olisiko ollut jostain lehti-ilmoituksesta, mutta siitä on muodostunut yksi keskeisimmistä ”mielentilalevyistä”: silloin kun syksy alkaa pimentyä, tulee RDtitude kaivaa esiin.

Aikalaisarvioissa tai sittemminkin kuulluissa lausunnoissa levyä ei pidetä klassikkona. Muistan lukeneeni useammankin 2/5 tähden arvostelun ja totuus lienee, että noihin aikoihin yhtye sekä nokkahahmonsa Rivers Cuomo olivat lähellä uransa pahinta aallonpohjaa, josta nousu käynnistyi puolenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 julkaistulla Everything Will Be Alright in the End-julkaisulla.

Itselleni Ratitude kuitenkin iskee, ja aika lujaa, silloin kun edellämainittu syyspimeys tuntuu iskevän päälle. Bändin autotallihenkisyys, tarvittaessa hyvinkin rujo soitanta sekä Cuomon omaperäinen, varmasti monia ärsyttäväkin lauluääni vyöryvät läpi harmaimmastakin massasta, ottavat harteilleen ja hetken aikaa mukana kulkemalla saattelevat eteenpäin.

Myönnän, ettei kyseessä ole maailman vahvin levykokonaisuus, mutta oikeastaan ainoastaan Love is the Answer jää biisinä selvästi muusta kattauksesta jälkeen. Sen sijaan seasta löytyy kolme biisiä, jotka olen nostanut Spotifyn omalle Playlist-soittolistalleni, jossa ovat ns. ”parhaat biisit”.

Ensimmäisenä heti albumin avaava, mahtavalla nimellä varustettu (If You’re Wondering If I Want You To) I Want You To. Biisi oli jonkin asteinen hitti sekä malliesimerkki Rivers Cuomon huumorintajusta tekstittäjänä ja popbiisin kirjoittajana. Boy meets a girl ja sitä rataa: Slayer-T-paita, Titanic, uima-altaat ja jopa ruokahetki tytön vanhempien luona romantisoidaan tavalla, johon vain Cuomo pystyy. ”The rest of the summer was the best we ever had / we watched Titanic and it didn’t make us sad”, silloin menee jo aika hyvin.

Seuraava nosto on raita numero viisi: Put Me Back Together. Edellisen ja tämän välissäkin on toimivaa räiskimistä, mutta tämän biisin myötä levy hieman rauhoittuu. Jostain syystä tällä levyllä Cuomon rauhallisemmin rakentuvat kappaleet vakuuttavat, johtuneekohan biisijärjestyksestä. Ei tarjoa ihmeitä, mutta omissa korvissani kasvaa dramaattiseksi Weezerin tyyliin.

Levyn päättävä I Don’t Want to Let You Go jatkaa hieman samalla linjalla. Kuullaan pelkistetty tausta ja niin monesta yhteydestä tuttu sointumalli, mutta jos tällainen biisi kirjoitetaan niin se kuuluu säestää näin. Allekirjoittaneen listoille sillä ainakin pääsee joka kerta. Cuomo päästää jälleen kuulijan lähemmäs kuin monilla muilla tuotoksillaan, tai ainakin luo sellaisen vaikutelman. Tämä on kaunis päätös albumille. Sohjoinen ja lumisateinen marraskuinen ilta ja levy kuunneltuna pihalla sään armoilla tulevat tästä mieleen.

Tällaisena pehmeänä laskeutumisena tähän väliin siis Weezerin Ratitude: myös bändin debyytti (ns. ”sininen albumi” (1994)) sekä tekstissä mainittu Everything Will Be Alright in the End (2014) kannattaa kuunnella: itselle ne edustavat genressään merkkilevyjä. Lisäksi Rivers Cuomon sosiaalisen median kanavat ovat hulppeaa viihdettä!

Näin pistettiin Aikakone jälleen käyntiin. Kunhan saadaan ylläpito parempaan kuosiin, niin palataan asiaan.
Weezerin seitsemäs studioalbumi Raditude julkaistiin hieman vajaat seitsemän vuotta sitten, tarkalleen 30.10.2009. En muista mistä albumi omaan kuunteluun päätyi, olisiko ollut jostain lehti-ilmoituksesta, mutta siitä on muodostunut yksi keskeisimmistä ”mielentilalevyistä”: silloin kun syksy alkaa pimentyä, tulee Raditude kaivaa esiin.

Aikalaisarvioissa tai sittemminkin kuulluissa lausunnoissa levyä ei pidetä klassikkona. Muistan lukeneeni useammankin 2/5 tähden arvostelun ja totuus lienee, että noihin aikoihin yhtye sekä nokkahahmonsa Rivers Cuomo olivat lähellä uransa pahinta aallonpohjaa, josta nousu käynnistyi puolenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 julkaistulla Everything Will Be Alright in the End-julkaisulla.

Itselleni Raditude kuitenkin iskee, ja aika lujaa, silloin kun edellämainittu syyspimeys tuntuu iskevän päälle. Bändin autotallihenkisyys, tarvittaessa hyvinkin rujo soitanta sekä Cuomon omaperäinen, varmasti monia ärsyttäväkin lauluääni vyöryvät läpi harmaimmastakin massasta, ottavat harteilleen ja hetken aikaa mukana kulkemalla saattelevat eteenpäin.

Myönnän, ettei kyseessä ole maailman vahvin levykokonaisuus, mutta oikeastaan ainoastaan Love is the Answer jää biisinä selvästi muusta kattauksesta jälkeen. Sen sijaan seasta löytyy kolme biisiä, jotka olen nostanut Spotifyn omalle Playlist-soittolistalleni, jossa ovat ns. ”parhaat biisit”.

Ensimmäisenä heti albumin avaava, mahtavalla nimellä varustettu (If You’re Wondering If I Want You To) I Want You To. Biisi oli jonkin asteinen hitti sekä malliesimerkki Rivers Cuomon huumorintajusta tekstittäjänä ja popbiisin kirjoittajana. Boy meets a girl ja sitä rataa: Slayer-T-paita, Titanic, uima-altaat ja jopa ruokahetki tytön vanhempien luona romantisoidaan tavalla, johon vain Cuomo pystyy. ”The rest of the summer was the best we ever had / we watched Titanic and it didn’t make us sad”, silloin menee jo aika hyvin.

Seuraava nosto on raita numero viisi: Put Me Back Together. Edellisen ja tämän välissäkin on toimivaa räiskimistä, mutta tämän biisin myötä levy hieman rauhoittuu. Jostain syystä tällä levyllä Cuomon rauhallisemmin rakentuvat kappaleet vakuuttavat, johtuneekohan biisijärjestyksestä. Ei tarjoa ihmeitä, mutta omissa korvissani kasvaa dramaattiseksi Weezerin tyyliin.

Levyn päättävä I Don’t Want to Let You Go jatkaa hieman samalla linjalla. Kuullaan pelkistetty tausta ja niin monesta yhteydestä tuttu sointumalli, mutta jos tällainen biisi kirjoitetaan niin se kuuluu säestää näin. Allekirjoittaneen listoille sillä ainakin pääsee joka kerta. Cuomo päästää jälleen kuulijan lähemmäs kuin monilla muilla tuotoksillaan, tai ainakin luo sellaisen vaikutelman. Tämä on kaunis päätös albumille. Sohjoinen ja lumisateinen marraskuinen ilta ja levy kuunneltuna pihalla sään armoilla tulevat tästä mieleen.

Tällaisena pehmeänä laskeutumisena tähän väliin siis Weezerin Raditude: myös bändin debyytti (ns. ”sininen albumi” (1994)) sekä tekstissä mainittu Everything Will Be Alright in the End (2014) kannattaa kuunnella: itselle ne edustavat genressään merkkilevyjä. Lisäksi Rivers Cuomon sosiaalisen median kanavat ovat hulppeaa viihdettä!

Näin pistettiin Aikakone jälleen käyntiin. Kunhan saadaan ylläpito parempaan kuosiin, niin palataan asiaan.