Atson Aikakone: 2015 & Bon Jovi – Burning Bridges

Ensimmäinen Bon Jovi-julkaisu Richie Samboran siirryttyä sivuun julkaistiin 21.8. Otin uutukaisen vastaan hieman pelonsekaisin tuntein, sillä itselleni Sambora on ollut yksi tärkeimmistä esikuvista eikä miehen taitoja paitsi kitaristina myöskään biisintekijänä käy vähätteleminen.

Kuinka Bon Jovi selviäisi alusta saakka mukana olleen miehen poissa ollessa ja jatkaisiko levy edeltäjänsä, vuonna 2013 julkaistun What About Now’n jalanjäljissä pääasiassa kädenlämpöisinä ”by numbers”-poprock-numeroina? Lisäksi yhtye on tiedottanut, ettei Burning Bridges ole varsinainen studiolevy vaan enemmänkin kädenojennus faneille varsinaisen huolella työstetyn albumin seuratessa ensi vuonna. Levyn nimi, Burning Bridges, voidaan ottaa paitsi viittauksena Samboran lähtöön myös keljuiluna levy-yhtiölle, sillä aiemminkin Bon Jovi on joutunut julkaisemaan sopimuspykälien täyttämiseksi täytejulkaisuja…

Näistä lähtökohdista oletusarvo oli melko lailla nollassa, kun avausraita A Teardrop to the Sea pyörähti käyntiin. Mikäs aloituskappale tämä tällainen on? Edellisten levyjen radiohittimateriaalista ja perustavanlaatuisesta keskitien rockista ei ole tietoakaan, vaan tummempisävyinen ja jopa mystinen biisi soljuu ilmoille. Tutut sävyt kuitenkin välittyvät bändin soitannasta ja Jon Bon Jovin varttuneesta lauluäänestä. Tekstin puolella on muutamia mukavalta kalskahtavia ilmaisuja, kuten heti avausrivillä ”So this is it / here it is / a pot of gold / a Judas kiss”. Pidättyvässä tunnelmassa mennään eikä bändiä päästetä irti.

We Don’t Run sen sijaan lyö höyryn päälle liki anthem-maisella meiningillä. Nykyaikaista Bon Jovia, joka kaiken lisäksi potkii aika hyvin! Tässä laulussa kuullaan ensimmäisen kerran myös levyn nimi, kun Jon laulaa ”I’m not afraid of burning bridges / ’cause I know they’re gonna light my way”. Tämä lienee viittaus Samboraan päin…. Hyvää jytinää ja kertosäe ennen kaikkea on sellaisella asenteella liikkeellä, että saattaa soida jopa urheilutapahtumissa.

Kolmosena sitten jo aiemmin ”singlenä” julkaistu Saturday Night Gave Me Sunday Morning. Ensikuulemalta tämä oli niin peruskauraa, että liki ällötti. Sointukierto onkin aika perinteinen, mutta sitten kuuntelin useamman kerran ja kirjoittelin sanat ylös. Teksti paljastuikin paluuksi samankaltaisiin maisemiin, joissa 80-luvun huippulevyt viihtyivät maalaillen kohtauksia high school-romansseista. Edeltävillä levyillä rokkaavammat numerot ovat jääneet ikään kuin lähtötelineisiin, mutta tässä on jotain vetoavampaa. Ehkä se on melodiassa, todennäköisemmin tarinassa. ”Your shoes and attitude were stacked way up high” esimerkiksi on korniudessaan siisti rivi. Myös muita kovasti bonjovimaisia sanontoja löytyy, kuten ”when you’re driving down a street that’s only going one way / when every day starts feeling like a month of Mondays”. Radiohittitavaraa, jonka outroa tosin olisi saanut minun puolestani venyttää vielä runsaasti pidemmäksi. Jospa livenä sitten… Yksi pahasti tässä häiritsevä tekijä tosin on: c-osassa näkökulma vaihtuu ärsyttävästi kolmannesta persoonasta ensimmäiseen kesken kaiken.

Todennäköisesti edellisen What About Now’n sessioista ylijääneeltä materiaalilta kuulostava We All Fall Down ei sitten säväytä allekirjoittanutta. Ponnettomaksi jäävää turhan suurieleistä tuotantoa, jonka melodiakin tuntuu kierrätykseltä WAN:in nimibiisistä.

Blind Love parantaa hieman, mutta sekään ei oikein lähde käyntiin. Tunnelma on kuitenkin onnistuneempi, mutta Jon Bon Jovin nykyinen laulusoundi ei aivan riitä kannattelemaan näin minimalistista pohjaa niin hyvin kuin joskus aiemmin. Tällainen kuitenkin löytyy liki jokaiselta Bon Jovi-levyltä, eikä tämä huonoin näistä lauluista ole.

Kahden heikomman raidan jälkeen levy lähtee hieman yllättäenkin paranemaan, kun seuraavana on vuorossa Who Would You Die For. Levyn avausbiisissä sekä tässä on jotain These Days-levyn (1995) kaltaista tunnelmaa synkkyydessään. Jonin laulusuorituskin on yksi albumin, ja ylipäätään kuluneen vuosikymmenen, onnistuneimpia. Was it the way your fingers held that glass / the way your lips broke when you laughed”. Edellisellä levyllä ei ollut yhtään näin hyvää tekstiä.

Ylipäätään levyn soitanto ja soundit lähtevät tässä kohtaa oikeampaan suuntaan. Kitarasoolokin kuullaan ja bändin soitossa on tilaa eri tavalla kuin parilla aiemmalla albumilla. Varsinkin ensin mainittu oli hämmentävä huomio, kun ottaa huomioon ettei se Sambora tosiaan ole mukana ollenkaan…

Fingerprints kulkee viime vuosina Bon Jovi-piirissä harvinaisemmassa 6/8-tahdissa, jota sitäkin These Days-levyllä kuultiin useammassa biisissä. Hyvin jovimainen rakkauslaulu, jossa muistellaan miten kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti.

Akustisempi sovitus ja melodia ovat ihan nättejä, mutta tekstin rivi ”the last time that I saw them / I haven’t seen them since” on niin kammottava, että ihmetyttää miten moinen on levylle saattanut päätyä.

Biisi kuitenkin on levyn parhaimmistoa. Ennenkaikkea outro-soolo, jonka siis soittaa tuottaja John Shanks, joka muutenkin hoitelee sähkökitaraosuudet valtaosassa levystä. Tämä on myös pari sekuntia vajaan kuuden minuutin kestossaan albumin pisin raita.

Kolmanneksi viimeinen eli kahdeksas biisi on Life is Beautiful. Se on levyn kolmas joka käynnistyy whoa-whoa-rallatuksella… Tämäkin tuntuu What About Now-ylijäämältä, ja jääkin sen levyn kaltaisen valjuksi. Näitä Bon Jovi voisi suoltaa kolme levyllistä vuodessa.

Loppupuolen yllättäjä on I’m Your Man. Ennen albumin julkaisua julki tulleista pätkistä tämä ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa, mutta yksinkertaisuudessaan ja liki rollingstonesihtaveine kitaroineen tämä rokkaa erilailla kuin mikään Bon Jovin julkaisema biisi pitkään, pitkään aikaan. Vajaa neliminuuttinen tarjoaa jotain siitä vanhasta Bon Jovista. Loppusoittoakin jammaillaan muutama tahti pidempään kuin 2000-luvulla on ollut radiosoittobiiseissä tapana. Tekstin puolelta IYM tarjoaa samankaltaista romantiikkaa kuin Saturday Night Gave Me Sunday Morning:

When your heart is hungry
When you want a secret you can keep
You know that you can call me
Anytime for anything you need
No one asking questions
No need for alibis
No need for wasting words
I’m who I am
I’m your man

Levyn päättävä nimibiisi Burning Bridges on suoranainen keskisormen nosto levy-yhtiölle, jonka sopimuksen täytteeksi ja päätteeksi tämä albumi on mainittu. Mercury Records on ollut Bon Jovin taustalla sen uran alusta saakka ja 32 vuoden lojaaliuden päättyminen sopimusristiriitoihin ei miellyttänyt Jon Bon Jovia alkuunkaan. Tämä laulu kertoo tuon tarinan kokonaisuudessaan bändin näkökulmasta.

Sayonara
Adios, auf wiedersehen, farewell,
Adieu, good night, guten abend,
Here’s one last song you can sell
Let’s call it burning bridges
It’s a sing along as well
Ciao, adieu, good nacht, guten abend
Play it for your friends in hell


Summa summarum: lähtökohdiin nähden kelpo Bon Jovi-levy. Shanks paikkaa Samboraa mainiosti, mutta tietyn hohteen Richie on mukanaan vienyt. Tummemmat sävyt ja modernimmat soundit kuitenkin suuri plussa edellisiin levyihin nähden.

https://open.spotify.com/album/2oFRx0ajcKwsWobcwK7YI6