Atso’s Time Machine: 2015 & Bon Jovi – Burning BridgesAtson Aikakone: 2015 & Bon Jovi – Burning Bridges

The first Bon Jovi-release after the depart of Richie Sambora was released on August 21th. My personal feelings were quite mingled with fear because Sambora has been one of my personal favourites and idols and his talent not only as a guitarist but as a songwriter can’t be denied.

How would Bon Jovi manage to continue without a member whose been in the band since the beginning and would the album continue to sound numb like it’s predecessor What About Now (2013). It has been reported that Burning Bridges isn’t a proper studio album but more of a handshake for fans with an actual album to follow in 2016. The title, Burning Bridges, can be taken as a reference towards Sambora or as twitting towards the record company: Bon Jovi is known to have been releasing stuff just to fulfill their contracts…

From these premises the default value for the album was pretty much zero, when the opening track A Teardrop to the Sea started to play. What’s this for an opening song? There’s no sign of the radio hit potential and fundamental medium rock and the song feels more darker and almost mystical. There’s familiar tones coming through, however, from the band’s playing and Jon Bon Jovi’s grown up voice. The lyrics also have some nice phrases for example right in the beginning, when Jon sings ”So this is it / here it is / a pot of gold / a Judas kiss”. The song keeps on going in an abstemious feeling and the band isn’t let loose.

We Don’t Run kicks the engine running with it’s almost anthem-like go. It’s modern Bon Jovi which also rocks nicely! In this song the album’s title is also mentioned for the first time when Jon sings ”I’m not afraid of burning bridges / ’cause I know they’re gonna light my way”. This might be a reference towards Sambora… Nice pounding and especially the chorus is sang in such attitude that it might even get to played in sports events.

The third track was released as a ”single” before the album: Saturday Night Gave Me Sunday Morning. At first this seemed like so basic Bon Jovi that it almost made me puke. The chord progression is traditional still, but then I listened to this a couple of times and wrote the lyrics on paper. The text showed up to be a return to similar kind of scenery from the band’s hit records from the 80s with their high school romances. On the previous albums Bon Jovi’s rock songs have been left to their starting blocks in some way but this has something more appealing. Maybe it’s in the melody, maybe it’s in the story. ”You’re shoes and attitude were stacked way up high” for example is a cool line in it’s corniness. There’s also many other very bonjovi-like phrases like when you’re driving down a street that’s only going one way / when every day starts feeling like a month of Mondays”. The song seems like a radio hit but it’s outro could have been longer in my opinion. Maybe when this gets to played live then… There’s one thing that bothers me a lot about SNGMSM: in the c-section the point of view changes irritatingly from third person to first at the middle of scene.

It’s likely that We Fall Down comes from the preceding album What About Now, because it doesn’t startle yours truly. It’s packed with too flamboyant production and feels lame… And the melody sounds like recycling of WAN:s title song.

Blind Love improves a bit but it doesn’t get the train going either. The mood is more succesful but Jon Bon Jovi’s current singing isn’t capable of carrying a song’s bottom as minimalistic as this like it did before. This kind of ballad can be found from every Bon Jovi album and this isn’t the worst of them, however.

After two weaker tracks the record, a bit suprisingly, starts to ameliorate with Who Would You Die For. This and the starting song of the album have some These Days (1995)-like feeling with their gloom. Jon’s vocal performance is one of the bests not only on this album but from the last decade. Was it the way your fingers held that glass / the way your lips broke when you laughed”. There wasn’t many better texts on the previous album.

In general the album’s use of instruments and the sounds start to go in the right direction here. A guitar solo is heard and there’s more space in the band’s playing more than on their last few records. Especially the first-mentioned was a perplexing notice when you remember that Sambora isn’t playing at all…

Fingerprints is played in a time signature of 6/8, which hasn’t been heard in quite a while from Bon Jovi (but on These Days it was used on several songs…). This is a very jovi-like love song in which the narrator remembers how all didn’t go as planned.

The more acoustic arrangement and melody are quite pretty but the line ”the last time that I saw them / I haven’t seen them since” is so horrible that it surprises me how it made it way to the album.

The song is one of the best on the album, however. Especially its outro-solo which is played by John Shanks, who also takes care of most of the electric guitar work on the album. This is also the longest song on the album with it’s duration of a few seconds short of six minutes.

The third to last (eighth) song is Life is Beautiful. It’s the third on the album to start with whoa-whoa-lilting… This feels also like a surplus from What About Now, and remains pale like that album. Bon Jovi could do albums full of songs like this three times a year.

The rank outsider of the tail end of the album is I’m Your Man. From the teasers released before the album this didn’t sparkle anything in me, but in it’s simplicity and almost rollingstones-like guitars this rocks in a different way than anything Bon Jovi has released in a long, long time. Lasting nearly four minutes IYM offers something from the old Bon Jovi. The outro is being played a few measures longer than they have been used to play on the 2000s. From a lyrical point of view IYM offers same kind of romanticity like Saturday Night Gave Me Sunday Morning:

When your heart is hungry
When you want a secret you can keep
You know that you can call me
Anytime for anything you need
No one asking questions
No need for alibis
No need for wasting words
I’m who I am
I’m your man

The album ends with it’s title track Burning Bridges, which works as an outright middle finger towards the band’s record company: the album has been mentioned to work as a fulfillment of a contract. Mercury Records has been behind Bon Jovi since the beginning of their career and after 32 years their cooperation ending with conflicts didn’t please Jon Bon Jovi at all. This song tells that story as whole from the band’s point of view.

Sayonara
Adios, auf wiedersehen, farewell,
Adieu, good night, guten abend,
Here’s one last song you can sell
Let’s call it burning bridges
It’s a sing along as well
Ciao, adieu, good nacht, guten abend
Play it for your friends in hell


The sum of summarum: from it’s starting points this is a good Bon Jovi-album. Shanks stands in for Sambora nicely but a certain luster is lost with Richie. The darker tones and modern sounds are a big improvement from the last few albums.

https://open.spotify.com/album/2oFRx0ajcKwsWobcwK7YI6Ensimmäinen Bon Jovi-julkaisu Richie Samboran siirryttyä sivuun julkaistiin 21.8. Otin uutukaisen vastaan hieman pelonsekaisin tuntein, sillä itselleni Sambora on ollut yksi tärkeimmistä esikuvista eikä miehen taitoja paitsi kitaristina myöskään biisintekijänä käy vähätteleminen.

Kuinka Bon Jovi selviäisi alusta saakka mukana olleen miehen poissa ollessa ja jatkaisiko levy edeltäjänsä, vuonna 2013 julkaistun What About Now’n jalanjäljissä pääasiassa kädenlämpöisinä ”by numbers”-poprock-numeroina? Lisäksi yhtye on tiedottanut, ettei Burning Bridges ole varsinainen studiolevy vaan enemmänkin kädenojennus faneille varsinaisen huolella työstetyn albumin seuratessa ensi vuonna. Levyn nimi, Burning Bridges, voidaan ottaa paitsi viittauksena Samboran lähtöön myös keljuiluna levy-yhtiölle, sillä aiemminkin Bon Jovi on joutunut julkaisemaan sopimuspykälien täyttämiseksi täytejulkaisuja…

Näistä lähtökohdista oletusarvo oli melko lailla nollassa, kun avausraita A Teardrop to the Sea pyörähti käyntiin. Mikäs aloituskappale tämä tällainen on? Edellisten levyjen radiohittimateriaalista ja perustavanlaatuisesta keskitien rockista ei ole tietoakaan, vaan tummempisävyinen ja jopa mystinen biisi soljuu ilmoille. Tutut sävyt kuitenkin välittyvät bändin soitannasta ja Jon Bon Jovin varttuneesta lauluäänestä. Tekstin puolella on muutamia mukavalta kalskahtavia ilmaisuja, kuten heti avausrivillä ”So this is it / here it is / a pot of gold / a Judas kiss”. Pidättyvässä tunnelmassa mennään eikä bändiä päästetä irti.

We Don’t Run sen sijaan lyö höyryn päälle liki anthem-maisella meiningillä. Nykyaikaista Bon Jovia, joka kaiken lisäksi potkii aika hyvin! Tässä laulussa kuullaan ensimmäisen kerran myös levyn nimi, kun Jon laulaa ”I’m not afraid of burning bridges / ’cause I know they’re gonna light my way”. Tämä lienee viittaus Samboraan päin…. Hyvää jytinää ja kertosäe ennen kaikkea on sellaisella asenteella liikkeellä, että saattaa soida jopa urheilutapahtumissa.

Kolmosena sitten jo aiemmin ”singlenä” julkaistu Saturday Night Gave Me Sunday Morning. Ensikuulemalta tämä oli niin peruskauraa, että liki ällötti. Sointukierto onkin aika perinteinen, mutta sitten kuuntelin useamman kerran ja kirjoittelin sanat ylös. Teksti paljastuikin paluuksi samankaltaisiin maisemiin, joissa 80-luvun huippulevyt viihtyivät maalaillen kohtauksia high school-romansseista. Edeltävillä levyillä rokkaavammat numerot ovat jääneet ikään kuin lähtötelineisiin, mutta tässä on jotain vetoavampaa. Ehkä se on melodiassa, todennäköisemmin tarinassa. ”Your shoes and attitude were stacked way up high” esimerkiksi on korniudessaan siisti rivi. Myös muita kovasti bonjovimaisia sanontoja löytyy, kuten ”when you’re driving down a street that’s only going one way / when every day starts feeling like a month of Mondays”. Radiohittitavaraa, jonka outroa tosin olisi saanut minun puolestani venyttää vielä runsaasti pidemmäksi. Jospa livenä sitten… Yksi pahasti tässä häiritsevä tekijä tosin on: c-osassa näkökulma vaihtuu ärsyttävästi kolmannesta persoonasta ensimmäiseen kesken kaiken.

Todennäköisesti edellisen What About Now’n sessioista ylijääneeltä materiaalilta kuulostava We All Fall Down ei sitten säväytä allekirjoittanutta. Ponnettomaksi jäävää turhan suurieleistä tuotantoa, jonka melodiakin tuntuu kierrätykseltä WAN:in nimibiisistä.

Blind Love parantaa hieman, mutta sekään ei oikein lähde käyntiin. Tunnelma on kuitenkin onnistuneempi, mutta Jon Bon Jovin nykyinen laulusoundi ei aivan riitä kannattelemaan näin minimalistista pohjaa niin hyvin kuin joskus aiemmin. Tällainen kuitenkin löytyy liki jokaiselta Bon Jovi-levyltä, eikä tämä huonoin näistä lauluista ole.

Kahden heikomman raidan jälkeen levy lähtee hieman yllättäenkin paranemaan, kun seuraavana on vuorossa Who Would You Die For. Levyn avausbiisissä sekä tässä on jotain These Days-levyn (1995) kaltaista tunnelmaa synkkyydessään. Jonin laulusuorituskin on yksi albumin, ja ylipäätään kuluneen vuosikymmenen, onnistuneimpia. Was it the way your fingers held that glass / the way your lips broke when you laughed”. Edellisellä levyllä ei ollut yhtään näin hyvää tekstiä.

Ylipäätään levyn soitanto ja soundit lähtevät tässä kohtaa oikeampaan suuntaan. Kitarasoolokin kuullaan ja bändin soitossa on tilaa eri tavalla kuin parilla aiemmalla albumilla. Varsinkin ensin mainittu oli hämmentävä huomio, kun ottaa huomioon ettei se Sambora tosiaan ole mukana ollenkaan…

Fingerprints kulkee viime vuosina Bon Jovi-piirissä harvinaisemmassa 6/8-tahdissa, jota sitäkin These Days-levyllä kuultiin useammassa biisissä. Hyvin jovimainen rakkauslaulu, jossa muistellaan miten kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti.

Akustisempi sovitus ja melodia ovat ihan nättejä, mutta tekstin rivi ”the last time that I saw them / I haven’t seen them since” on niin kammottava, että ihmetyttää miten moinen on levylle saattanut päätyä.

Biisi kuitenkin on levyn parhaimmistoa. Ennenkaikkea outro-soolo, jonka siis soittaa tuottaja John Shanks, joka muutenkin hoitelee sähkökitaraosuudet valtaosassa levystä. Tämä on myös pari sekuntia vajaan kuuden minuutin kestossaan albumin pisin raita.

Kolmanneksi viimeinen eli kahdeksas biisi on Life is Beautiful. Se on levyn kolmas joka käynnistyy whoa-whoa-rallatuksella… Tämäkin tuntuu What About Now-ylijäämältä, ja jääkin sen levyn kaltaisen valjuksi. Näitä Bon Jovi voisi suoltaa kolme levyllistä vuodessa.

Loppupuolen yllättäjä on I’m Your Man. Ennen albumin julkaisua julki tulleista pätkistä tämä ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa, mutta yksinkertaisuudessaan ja liki rollingstonesihtaveine kitaroineen tämä rokkaa erilailla kuin mikään Bon Jovin julkaisema biisi pitkään, pitkään aikaan. Vajaa neliminuuttinen tarjoaa jotain siitä vanhasta Bon Jovista. Loppusoittoakin jammaillaan muutama tahti pidempään kuin 2000-luvulla on ollut radiosoittobiiseissä tapana. Tekstin puolelta IYM tarjoaa samankaltaista romantiikkaa kuin Saturday Night Gave Me Sunday Morning:

When your heart is hungry
When you want a secret you can keep
You know that you can call me
Anytime for anything you need
No one asking questions
No need for alibis
No need for wasting words
I’m who I am
I’m your man

Levyn päättävä nimibiisi Burning Bridges on suoranainen keskisormen nosto levy-yhtiölle, jonka sopimuksen täytteeksi ja päätteeksi tämä albumi on mainittu. Mercury Records on ollut Bon Jovin taustalla sen uran alusta saakka ja 32 vuoden lojaaliuden päättyminen sopimusristiriitoihin ei miellyttänyt Jon Bon Jovia alkuunkaan. Tämä laulu kertoo tuon tarinan kokonaisuudessaan bändin näkökulmasta.

Sayonara
Adios, auf wiedersehen, farewell,
Adieu, good night, guten abend,
Here’s one last song you can sell
Let’s call it burning bridges
It’s a sing along as well
Ciao, adieu, good nacht, guten abend
Play it for your friends in hell


Summa summarum: lähtökohdiin nähden kelpo Bon Jovi-levy. Shanks paikkaa Samboraa mainiosti, mutta tietyn hohteen Richie on mukanaan vienyt. Tummemmat sävyt ja modernimmat soundit kuitenkin suuri plussa edellisiin levyihin nähden.

https://open.spotify.com/album/2oFRx0ajcKwsWobcwK7YI6