Atso’s Time Machine: Year 1980 & Dire Straits – Making MoviesAtson Aikakone: Vuosi 1980 & Dire Straits – Making Movies

Making Movies, the third studio album by Dire Straits, was released on 17 October 1980. In a certain way the evolution of the band during its first years culminated on this record: with the following ones they moved on to softer expression while this one still has some edge.

The album starts with Tunnel of Love. This one is a song to be listened via LP: the fade in and the intro played with organ and piano (it’s borrowed from Carousel Waltz, actually) is great. By the way, sitting behind the keyboards on this album is one Roy Bittan, who is described in the inner sleeve of the record as “Courtesy of the E Street Band”. So he’s main activity has been playing in Bruce Springsteen’s trusty band since 1975.

When the band rushes in and the lead guitar takes its place, the band playing is instantly recognisable.  Knopfler’s guitar sound and vocal performance are inimitable. The story of the song is easy: a boy meets a girl and the adventure begins: the arrow of love pierces through boys heart and soul.

The chorus is light and catchy. The sounds and imagery come from their time during the late 70s and early 80s, especially the reference of the “neon light burning”.

With the next verse comes some uncertainty. The girl wants to keep the boy as a stranger and not know too much about him. The chorus following verse is the same as first time: “Tunnel of love” is of course a metaphor. “Spanish City” is in real life a place in Newcastle, England.

When the girl leaves the boy in the end of the verse, Knopfler’s lines get heart-rending:  “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”.

After the chorus comes a solo during which the rhythm of the song is molded a bit before returning to the basic groove. Knopfler’s guitar sings the same song all the time, at times it almost feels as the guitar is in main role and the vocals are irrelevant. In the last quiet section (“And girl it looked so pretty to me…”) Mark’s singing is perfectly unperfect, small and almost whispering. With the guitar leading the song gets out of this quiet section one more time.

The guitar melodies during the outro are beautiful and Knopfler plays at his most soulful. His guitar sound is so bare it wouldn’t forgive any mistakes. The band plays as a piece. As the outro reaches its finale both Bittan’s piano and Knopfler’s guitar rise to higher, specifically selected notes.

I listened to Tunnel of Love via Youtube a while ago. There was a great comment for this one: “I wish this song would never end…”. The effect of fade out is at its best on this song: the listener would want to drag the song out of the “well of heard songs” to play once more.

The record continues with Romeo and Juliet. For me this is the number 1 love song by Dire Straits. It starts with an acoustic guitar arpeggio, played by Knopfler with his legendary resonator guitar. The bass is playing a few selected notes while Knopfler sings in his trademark tone, almost speaking at times. The text is a classic one about Romeo and Juliet.

Juliet / the dice was loaded from the start / and I bet / and you exploded in to my heart

The last line of the chorus is especially a classical one: “When you’re gonna realise / it was just that time was wrong”.

The lovers are, like in the original story, from different backgrounds. Their dreams are the same however, and for a while they were shared. Now all there’s nothing left and the narrator is only one of Julia’s “previous cases”. Knopfler sings from the point of view of the one to have been left: saying you can fall for everyone for a moment. Although they had promised everything, all there’s left now are memories. The band accompanies with single, powerful strokes. The line “I used to have a scene with him” is even sang in contemptous tone.

The second chorus is a bit different than the first one. Now the narrator remembers when they pretended to be in love and promised it would last forever. The time was just wrong, however…

The third verse is a silent one, Knopfler singing even more whispering. The boy can’t talk like on the TV and he can’t write a love song like the way it’s meant to be but he would do anything for his Julia. During the last half of the chorus the band plays minimally. All the narrator has are his thoughts and memories of Julia and their moments together. The ending of this verse of verse is beautiful: love remains through the rhymes along with a spark of hope.

The song ends with the chorus heard after the previous verse. There’s a last half of verse however: there’s always Romeo and Juliet somewhere, the boy asking “you and me babe, how about it?”.

Skateaway is the last song on the LP-versions A-side. This one has a fade in like in “Tunnel of Love”, this time led by tambourine and drums. The chord progression sounds familiar. The song is about a girl who skates around with headphones on, listening to rock ‘n’ roll: rock music offers her a chance of escaping this cruel world.

”She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She’s making movies on location / she don’t know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don’t worry
D.J. play the movies all night long”

There’s the album title as well! If this song had to be packed in some way, I’d do it with the lines “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. The song goes on with the melody and the band in the front, not like its predecessors with Knopfer’s guitar. The chorus is traditional sounding Dire Straits. Bittan’s piano can be heard nicely as well.

Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball

Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all

That’s what it is. This song has a long outro, as like the its story goes on and the song keeps on playing in the girl’s headphones…

The B-side of the LP starts with Expresso Love. Knopfler counts the song in and joins in with his guitar. Also in comes Bittan’s dramatic sounding piano.

The first time I heard this one has been stuck in my memories. It was the beginning of October in 2008, Lieksa’s landmark Kaarisilta (=”arc bridge”), MP3-player and cycling home from school. I think it was a thursday afternoon, and a beautiful one.

This one is a love song as well, telling the story of a girl who has charmed a boy. Just before the band kicks in there’s a reference to “honeysuckle mask”, which is a kind of facial mask treatment. The girl must be using it, because she smells like a rose and tastes like a peach. The boy would do anything for her… According to him “she was made in heaven and heaven’s in the world”.

The boy asks himself if it’s just “Expresso Love”, meaning it only lasts a moment and then goes away.

The line in the second verse “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” is a reference to the band’s debut album and a song in it called Wild West End. The narrator gets trouble with his breathing, when the girl says that boys don’t know anything. This one does know what he wants: he wants please his girl. He also wants “everything”.

After the chorus we get to the C-section: albeit being Expresso Love, but it feels good because it feels right, Knopfler singing “I was made to be with my girl like a saxophone was made to blow in the night”. The following solo is however played with a guitar, not a saxophone. There’s some smart harmonic riffs in the end of the solo to be heard.

During the last quiet verse the couple is close to each other although this is not directly called, the girl is doing her magic. Then they surrender: it might be just “Expresso Love”, but it feels good.

This one rocks in a different way than the other songs on the album, kind of bolder. The feel of the drama is different.

The memory of the first listen of this next one is also vividly in mind: it occured in the second year of high school during the day’s opening via central radio. A song was played there that sounded unerringly like Dire Straits but I didn’t recognise it. The sound of it told me it must had to be from the record Making Movies. Later that day I had to call and ask  the girl who had played the song what it was: the call was made from swimming baths’ cafe!

The song was called Hand in Hand. It starts with a beautiful intro decorated by an acoustic guitar and the piano. “The sky is crying, the streets are full of tears”. The narrator know how read between the lines during the hard times. The metaphor of the detergent effect of rain is a classic.

The chorus is straight: although I might have treated you bad, I never never wanted no one else. I wish we could go on hand in hand like lovers are supposed to. The band plays assertively and the melody has familiar tones. Knopfler’s singing has more edge and some kind of power than the previous ones.

In the second verse the dreaming goes on and the narrator talks about sleeping next to each other and how lovely it would be to ask “baby, what’s wrong?”. The verse condenses in its last line “if my love’s in vain / how come my love is so strong?”.

The following chorus is the same as the first. After that comes the last verse, which once again chimes quietly. The narrator speaks, that even if the main couple goes ahead together or apart they’ll go in the same direction but the girl wouldn’t let him close. It all ends up in a love gone wrong, once again. The boy wonders that although things change, will the girl think about him anymore.

After the last chorus the song gets back to its beginning. The last line gets a new tone althought it was heard previously. “Oh, I can read between the lines” sound almost sarcastic this time.

This song and Romeo & Juliet are almost like cousins, I think. They both got a similar acoustic sound and the stories have got some similarities as well.

The penultimate song on the album is its only basic rock’n’roll song Solid Rock Accompanied by great rock piano it’s a song with lyrics full of metaphors and trademark guitar playing by mr. Knopfler. The castles made of sand go with the tide.

There’s a funny emanation in the chorus. ”Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked”. In the second verse the narrator is displeased with possibilities and vanity, it would be more important to focus in the essential. There’s also a question of which is more stupid: to make a silk purse or live in an illusion or confusion. In the C-section he states that a house of card was never made to last in the wind, but two solid rocks can take any kind of weather.

After a punchy guitar solo comes the third verse, which has some great rhyming.

”Because the heart that you break / that’s the one that you rely on
The bed that you make / that’s the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you

The song ends with the chorus: it needs nothing more. It’s the shortest song on the album, lasting only 3 minutes and 27 seconds. Nothing superflous!

Les Boys is the last song on the album. There’s not much to say about this one: in my mind it’s just a funny piece of music to end the record. The guitar sound is traditionally clear and piano accompanies it nicely. If there would have been one more great song in this slot the record could have taken the next level…

Lasting 37 minutes, Making Movies is a record full of strong material. It’s also easy to listen to: not full of stuff but all of it (well, excluding the last track) has been produced with a good taste. I’ve got this album as a CD and LP as well, sadly the latter hasn’t aged very well… Movies, Dire Straitsin kolmas studioalbumi, julkaistiin 17.10.1980. Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.

Levyn aloittaa Tunnel of Love. Varsinkin LP-levyltä kuunnellessa tämän laulun aloitus on hieno: fade in sekä urku-/pianointro, joka on lainattu Richard Rogersin ja Oscar Hammerstein II:n “Carousel Waltzista”, joka kuultiin alunperin Carousel-musikaalissa v. 1945. Koskettimien takana tällä levyllä istuu muuten Roy Bittan, josta levyn sisälehtisessä käytetään termiä “Courtesy of the E Street Band”. Mies on siis toiminut päätoimenaan Bruce Springsteenin luottobändin pianistina vuodesta 1975 saakka.

Välittömästi kun bändi syöksyy sisään ja soolokitara hyppää esille selviää, mistä bändistä on kyse. Knopflerin kitaran soundi on jäljittelemätön, kuten laulusuorituskin. Tarina on selkeä: poika tutustuu tyttöön ja seikkailu alkaa: rakkauden nuoli lävistää pojan sydämen ja sielunkin.

Sekä B- että C-osa ovat kepeitä ja tarttuvia. Soundimaailma ja kielikuvat ovat “aikansa kuvaa” eli 70-80-lukujen taitteesta, ennenkaikkea maininta neonvaloista palamassa.

Seuraavassa säkeistössä ilmenee hieman epävarmuutta. Tyttö haluaa pitää pojan muukalaisena eikä tietää tästä liikaa. Kertosäe on sama kuin ensimmäisellä kerralla: “Tunnel of Love” on tottakai vertauskuva. “Spanish City” puolestaan on paikka Newcastlessa, Englannissa.

Kun tyttö sitten säkeistön lopussa lähtee, ovat Knopflerin rivit riipaisevia: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”. Jostain selittämättömästä syystä ei siis tullut juostua häntä kiinni enää sillä kertaa.

Kertosäkeen jälkeen seuraa soolo, jossa biisin rytmitystä muovaillaan hieman, ennenkuin palataan takaisin perusmeininkiin. Kitara laulaa taustalla koko ajan samaa tarinaa, hetkittäin tulee jopa tunne että kitara olisi pääroolissa ja laulusuoritus toissijaista. Viimeisessä hiljaisessa osassa (“And girl it looked so pretty to me…”) Markin laulaminen on täydellisesti epäpuhdasta, vienoa ja lähes kuiskailevaa. Kitaran liidaamaana tästä suvannosta noustaan pikkuhiljaa vielä kerran lentoon.

Lopukkeen kitaramelodiat ovat kauniita ja Knopflerin soittoa sielukkaimmillaan, soundin ollessa paljas ja näin ollen se ei antaisi virheitä anteeksi. Bändi soittaa tässä yhdessä nätisti. Sekä Bittanin piano että Markin kitara nousevat pikkuhiljaa korkeampiin, Dire Straitsille ominaisen harkittuihin nuotteihin.

Taannoin kuuntelin tätä YouTubesta. Siellä oli hieno kommentti, eritoten outron kohdalle: “I wish this song would never end…”. Tässä biisissä fade out on parhaimmillaan: mieli tekisi kiskoa laulu takaisin ylös jatkumaan eikä antaa sen vajota soitettujen laulujen kaivon pohjaan.

Levy jatkuu Romeo and Julietin tahdissa. Tässä on allekirjoittaneelle Dire Straitsin rakkauslauluista hienoin. Se käynnistyy akustisella kitara-arpeggiolla, jonka Knopfler soitti legendaarisella resonaattorikitarallaan. Basso kulkee taustalla harvoilla nuoteilla Knopflerin laulaessa jälleen ominaisessa lauluvireessään, välillä lähes lausuen. Teksti kertoo klassisesti Romeosta ja Juliasta, ja huonostihan siinä käy:

Ennenkaikkea kertosäkeen viimeinen rivi on klassinen: “When you’re gonna realise / it was just that the time was wrong”. Eli kertojan mielestä mikään muu ei mennyt vikaan kuin se, että aika oli väärä.

Rakastavaiset ovat tässä, kuten alkuperäisessa tarinassakin, eri lähtökohdista. Unelmat ovat kuitenkin molemmilla samoja ja hetken aikaa ne jaettiin. Nyt ei ole kuitenkaan jäljellä enää mitään ja kertoja on vain yksi Julian sotkuista. Knopfler laulaakin jätetyn näkökulmasta: kaikkiin voi retkahtaa hetkeksi. Vaikka luvattiin kaikki, nyt ollaan enää muisto. Tässä kohtaa myös bändin rytmi muuttuu hetkeksi yksittäisiksi, voimakkaiksi iskuiksi. Rivi “I used to have a scene with him” on laulettukin vähän halveksuvalla soundilla.

Toinen kertosäe on hitusen erilainen kuin edellinen. Nyt muistellaan sitä, että olevinaan rakastettiin ja luvattiin niin olevan ikuisesti. Lopputulemana on edelleen kuitenkin se, että aika vain oli väärä…

Kolmas säkeistö on hiljainen, Knopflerin laulaessa entistä kuiskailevammin ja henkilökohtaisemmin. Kertoja ei osaa puhua kuin TV:ssä eikä kirjoittaa rakkauslaulua niinkuin se on, mutta tekisi mitä vain Julian vuoksi. Viimeisessä säkeistön puolikkaassa taustasoitto häviää olemattomiin. Laulun pojalla ei ole muuta kuin ajatuksensa ja muistot Juliasta ja hetkistä. Loppu on tässä säkeistössä hieno: rakkaus säilyy läpi riimien yhdessä toivonkipinän kanssa.

Lopussa kuullaan sama kertosäe kuin edeltävällä kerralla lukuunottamatta paria 8-osan myöhässä tulevaa virvelin iskua. Aivan biisin päätteeksi puolestaan kuullaan ensimmäisen säkeistön puolikas toista kertaa: aina on jossain Romeo ja Julia ja poika kysyy, että “you and me babe, how about it?”

Skateaway on LP:n A-puolen päätösraita. Tässäkin kuullaan fade-in, jonka pääosassa ovat tamburiini ja rummut. Sointukierto on tutuhkon kuuloinen. Laulu kertoo tytöstä, joka pörräilee rullaluistimilla kuulokkeet korvilla: rock tarjoaa eskapismin mahdollisuuden.

”She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She’s making movies on location / she don’t know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don’t worry
D.J. play the movies all night long”

Sieltä löytyi myös levyn nimi! Jos tämä biisi pitäisi tiivistää jotenkin, se tiivistyisi noihin kahteen riviin “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. Biisi kulkee melodia ja bändi edellä, ei ninkään Knopflerin kitaran varassa kuin edeltäjänsä. Kertosäe on perinteistä, toimivaa Dire Straitsia. Bittanin piano on jälleen esillä kuuluvasti.

Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball

Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all

Sitähän se on. Tässä on myös pitkä outro, ikäänkuin laulun tarina vain jatkuisi ja biisi soisi päähenkilötytön luureissa…

LP:n B-puoli käynnistyy Expresso Lovella. Knopfler laskee biisin käyntiin, jonka jälkeen mukaan liittyy kitara sekä Bittanin dramaattisen kuuloinen piano.

Tämän biisin ensikuuntelu on jäänyt elävästi mieleen. Lokakuun alku 2008, Lieksan kaarisilta, MP3-soitin ja kotimatka lukiolta. Taisi olla torstai-iltapäivä, ja kaunis sellainen.

Expresso Love on jälleen rakkauslaulu, kertoen tytöstä joka on lumonnut pojan. Juuri ennenkuin bändi ryöpsähtää sisään mainitaan “honeysuckle mask”, joka on eräänlainen kasvonaamiohoito (honeysuckle = kuusama). Tyttö käyttänee sitä, koska tuoksuu ruusulta ja maistuu persikalta, hänen vuokseen voisi tehdä mitä vain. Kertojan mukaan hänet “tehtiin taivaassa ja nyt taivas on maan päällä”.

Laulun kertoja kysyy, että onko tämä “Expresso Lovea”, eli hetken huumaa joka sitten laantuu pois?

Toisessa säkeistössä kuultava “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” on viittaus DS:n ensimmäiseen levyyn ja siellä soivaan Wild West End-biisiin. Kertojan hengitys meinaa salpaantua, kun tyttö kertoo että jätkät eivät tiedä mistään mitään. Kertoja kyllä tietää mitä tahtoo: nimittäin miellyttää häntä. Ja sen lisäksi “everything”.

Kertosäkeen jälkeen siirrytään C-osaan: olkoonkin “Expresso Lovea”, mutta tuntuu hyvältä koska tuntuu oikealta. Kertoja laulaa että “meitsi tehtiin olemaan tyttöni kanssa niinkuin saksofoni tehtiin soimaan yössä”. Seuraava soolonpätkä tulee kuitenkin Knopflerin kitarasta eikä saksofonista. Soolon lopulla kuullaan napakkaa harmoniarifittelyä.

Viimeisessä, hiljaisessa säkeistössä ollaankin sitten lähekkäin, vaikkei sitä ihan suoraan sanotakaan, tytön tehdessä temppujaan. Sitten antaudutaankin vietäväksi: olkoonkin sitä hetken huumaa, koska tuntuu hyvältä.

Tämä rokkaa eri tavalla kuin muut levyn biisit. Jotenkin röyhkeämmin. Erilainen draman tuntu.

Seuraavankin ensikuuntelu on vielä elävämmin mielessä: lukion kakkosluokka ja aamunavaus. Keskusradiosta soi jotain, mikä kuulosti erehdyttävästi Dire Straitsilta, mutta biisiä ei tunnistanut. Soundi oli kuitenkin sellainen, että sen oli pakko olla Making Moviesilta. Myöhemmin saman päivän iltana oli pakko soittaa kyseisen aamunavauksen pitäneelle vuotta nuoremmalle kaverille uimahallin aulakahviosta, että mikä se biisi oli?

Sehän oli Hand in Hand, joka käynnistyy kauniilla akustisen kitaran ja pianon maalaamalla introlla. “The sky is crying, the streets are full of tears”. Kertoja osaa lukea rivien välistä huonoina aikoina. Vertauskuva sateen puhdistavasta vaikutuksesta on aika klassinen.

Kertosäe on suoraa tavaraa: vaikka välillä kohtelin huonosti, niin en tahtonut ketään muuta. Voitaisiinpa kuitenkin pörräillä käsi kädessä niinkuin pariskunnan kuuluu. Soitto on jämäkkää ja melodiassa on tuttuja sävyjä. Knopflerin laulussa on enemmän särmää ja tietynlaista poweria kuin aiemmissa lauluissa.

Toisessa säkeistössä haaveilu jatkuu ja puhutaan vierekkäin nukkumisesta ja siitä, miten olisi mukavaa kysyä että “baby what’s wrong?”. Säkeistö tiivistyy viimeiseen riviinsä “if my love’s in vain / how come my love is so strong” eli jos kertojan rakkaus on turhaa, niin miksi ihmeessä se sitten on niin voimakasta.

Ensimmäiseltä kerralta toistuvan kertosäkeen jälkeen siirrytään viimeiseen, jälleen hiljaisena soivaan säkeistöön. Kertoja kertoo, että mentiinpä yhdessä tai erikseen, niin samaan suuntaan edetään mutta tyttö ei päästä lähelleen. Lopputuloksena on taas vain yksi pieleen mennyt rakkaus. Vaikka kuviot muuttuu niin kertoja pohtii, että eikö vastapuoli koskaan ajattele häntä?

Lopun kertosäkeen jälkeen palataan vielä ensimmäisen säkeistön tunnelmiin. Viimeinen rivi saa uuden sävyn, vaikka sama teksti kuullaan alussakin. “Oh, I can read between the lines” kuulostaa lähes sarkastiselta tässä kohtaa.

Tämä ja Romeo & Juliet ovat jollain tapaa serkuksia mielestäni. Samankaltainen akustinen soundi ja tekstin tarina molemmissa.

Levyn toiseksi viimeinen biisi on sen ainoa perusrokki Solid Rock. Kapakkarokkipianon säestämä pläjäys, jonka teksti on täynnä vertauskuvia ja kitaransointi on Knopfleria omimmillaan. Hiekkalinnat romahtavat vuoroveden myötä.

Kertosäkeessä on hauska uho. ”Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked”. Kakkossäkeistössä kertoja on kypsynyt mahdollisuuksiin ja turhamaisuuteen, keskeisempää olisi keskittyä olennaiseen. Kysytäänpä myös, että mikä on hölmömpää: “to make a silk purse” eli tehdä jotain hienoa jostain turhasta/epämiellyttävästä vai elää illuusiosssa tai epätietoisuudessa. C-osassa todetaan, että korttitaloa ei luotu kestämään tuulessa mutta kaksi “solid rockia” kyllä kestävät sen.

Näpäkän kitarasoolon jälkeen tulee kolmas säkeistö, jossa riimittely on taidokasta.

”Because the heart that you break / that’s the one that you rely on
The bed that you make / that’s the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you

Loppuun vielä pari kertosäettä: eipä siihen enempää tarvita. Levyn lyhyin biisi, kolme minuuttia ja 27 sekuntia häikäilemätöntä rokkia. Ei mitään ylimääräistä!

Les Boys päättää levyn. Tästä ei ole paljoa sanomista: kyseessä on lähinnä huvittelunumero levyn lopussa. Kitarasoundi on perinteisen kuulas ja kapakkapiano säestää. Tässä kohtaa kun olisi vielä joku huippubiisi, niin tämä levy nousisi vielä seuraavalle tasolle…

Making Movies on 37 minuutin kestossaan ja vahvassa materiaalissaan levy, jota jaksaa kuunnella. Ei täyteen tungettu, vaan tyylitajulla soitettu albumi, joka viimeistä raitaansa lukuunottamatta on aika kovaa materiaalia. Löytyy itseltäkin CD:nä ja LP:nä, harmi vain että jälkimmäinen on kokenut ajan hampaan vähän turhankin konkreettisesti.