KEIKKA-ARVIO: Saimaa @ KERUBI, JOENSUU, 19.2.2016

Jäsenet T ja A olivat tarkastamassa Saimaan live-kunnon. Millaisin miettein muutama päivä keikan jälkeen?

JÄSEN T

Vuosi sitten olin tarkastamassa Saimaa-bändin ja Pepe Willbergin taidot Joensuun kaupunginorkesterin kanssa. Saimaa tuli uuden levyn myötä Joensuuhun keikalle. Matka Mielen Ytimeen oli vähän vaativampi albumi, eikä auennut ensikuulemalla. Siitä kävi kuitenkin selväksi, että live-soittoa varten on sävellykset tehty.

Kerubi ei mikään maaliman stage ole isolle bändille. Toisaalta bändin imago on sellainen, ettei keikka loppuun tulisi myytyä. Lavalle asteli yhdeksän enempi vähempi hipin näköistä jätkää. Kolme lyömäsoittajaa, basisti, kolme kitaristia, kiippari ja huilisti/fonisti. Kokoonpano oli basistia vaille eri kuin vuosi sitten näkemälläni keikalla. Ja siitä sakista juuri basisti olikin se, jota en itsekään olisi vaihtanut. Bob Marleyn kelkasta tippuneen näköinen bassottelija, Juho Kanervo ei pettänyt tälläkään kertaa. Vaikka miehen ilmeistä voi tulkita välillä hämmennystä, välillä mielipuolista riemua, ei basso tipu missään vaiheessa pelistä. Saimaan sovitukset ovat sellaisia, että ulkopuolisen on vaikea tietää milloin improvisoidaan ja milloin pysytään suunnitelmassa. Kanervon soitto on niin viihdyttävää katseltavaa, ettei tuolla määränpään puutteella ole oikeastaan edes väliä. Se vain vyöryy eteenpäin.

Koko homman pääarkkitehti herra Mikkola on ollut viime aikoina jopa julkisuudessa tekemistensä vuoksi. Miehestä huokui yleisöön asti ilo. Ilo siitä, että sai olla soittamassa kovan bändin kanssa. Välispiikit olivat sopivan harkitsemattomia. Elämän Seppeleestä väännetty ”Elämän Zeppelin” sai jopa bändikaverit naureskelemaan.

Bändiä ja soittoa tuntuivat pitävän kasassa kaksi henkilöä. Jesper Anastasiadis akustisensa kanssa sekä Tumppi Rönnholm keskimmäisessä rumpusetissä. Heillä oli jokseenkin varma ote siitä, mitä keikalla tapahtuisi. Muut vain nauttivat ja leijuivat maailman parhaiden bänditreenien flowssa. Jesperin laulusuoritukset ovat vertaansa vailla. Liekö jonkinlaista syntyperäistä läsnäoloa, mutta mies oli koko ajan kiinni hetkessä ja katsoi päältä, että homma toimi. Harvoin suurelle osalle tuntematon solisti saa noin hyvin koko yleisön mukaansa.

Soolokitaraan oli raahattu Juhani Grönroos. Hänestäkin on tähän asti vain kuullut juttuja ja legendoja pätevyydestä. Miehen 90-luvun habitus ja Les Paul olivat niin erottamasti samaa elävää olentoa, että välillä oli hankala sanoa kumpi hengitti; mies vai kitara. Kitaristi ei oletettavasti katsonut kertaakaan sormiinsa. Silti ainakaan minun sävelkorvaani ei kantautunut vääriä säveliä.

Yllättävänkin ison osan lauluhommista sai toinen rumpali Eppu Kosonen. Miehellä on miellyttävä ääni. Esittämistapakin on niin vilpittömän aito, ettei siitä voi pahaa sanoa. Miehen, ja toki keikankin, yksi kohokohtia oli vallan viiltävä versio Barry Manilown Could It be Magicista. Esiintyminen toi mieleen Antony Hogartin tavan eläytyä. Sitä edelsi kosketinvelho Mikael Myrskogin riipiväsoundinen versiointi Twin Peaksin Laura Palmer’s Themestä. Myrskog on Rönnholmin tapaan ”auta, älä häiritte”-tyyppiä eli esilläolo on täysin toissijaista, vain soittamisella ja kokonaisuuden parantamisella on merkitystä. Huilun ja saksofonin varressa huojui Jussi Paavola, Ranskassakin vähän jazzia nyplännyt tyyppi. Pätevää oli soitto ja puhaltimilla oli selkeä paikka bändin teoksissa. Eikä moitetta laiteta myöskään perkussioiden soittoon. Siellä Tonki Kulku esitti ajoittain väkeviäkin sambarytmejä.

Jossain vaiheessa tunnelmasta muodostui niin tiivis, että tuli kaipuu Woodstockiin ’69. Onneksi tälläkin kertaa musiikki ja pari olutta riittivät tuohon olotilaan. Oletan, ettei jäsen A tarvinnut kuin kahvia.

Miksi en kirjoita tämän enempää biiseistä? Siksi, että niillä ei ole oikeastaan merkitystä. Tuolla bändillä olisi voinut esittää mitä vain ja se olisi kuulostanut hyvältä. En tiedä oliko kokemus oikeastaan keikka vai oliko se tilaisuus päästä katsomaan huippumuusikoiden bänditreenejä. Itselleni on muutenkin keikkojen ”lähteminen” ollut aika sattumanvaraista. Usein juuri tällainen pienehkö bändi saattaa viedä täysin mukanaan, kun isot nimet kykenevät vain olemaan pirun hyviä. Joka tapauksessa varsinkin kaikki soittajat tai soittamista harrastavat, käykää KOKEMASSA Saimaa.

JÄSEN A

T kävikin keskeisimmät mainiosti läpi omassa raportissaan. Kuten etukäteen vähän uumoiltiin oli ilta ennenkaikkea ”musiikkia muusikoille”. Äärimmäisen taitavaa instrumenttien hallintaa ja laulamista monen miehen voimin. Soolojakin kuultiin koko miehistöltä.

Minä voisin hieman sivuta biisejäkin, kun kerran T ei niistä enemmän jutellut. Puolet illan setistä koostui uuden Matka mielen ytimeen-albumin biiseistä ja loput olivat joko uusia covereita tai pari vuotta sitten julkaistun Pepe & Saimaa-levyn tuotoksia. Ennen kaikkea varsinaisen setin aloitus- ja lopetusbiisit olivat paikallaan, muuten jäi hieman sillisalaattimainen vaikutelma. Toki noinkin rönsyilevillä ja progressiivisilla sävelteoksilla lankojen käsissä pitäminen parin tunnin ajan on melkoinen haaste. Plussaa kyllä ehdottomasti siitä, että kaikki encoreissa kuullut biisit olivat omia, Pepe-aikaisia lauluja.

Ja kun T noin isosti kehui, niin minä sitten nipotan vielä hieman, vaikka iltama olikin oikein onnistunut musiikillinen ilotulitus. Johtuikohan perinteisen myöhäisestä keikka-ajankohdasta vai mistä, mutta loppusetistä jatkuva informaatiotulva lavalta yleisöön alkoi jo aiheuttaa pientä päänsärkyä. Mene ja tiedä olisiko miksaus ollut parempi jossain toisessa kohti salia, koska itse todistin koko keikan samoilta jalansijoilta.

Itselleni TOP3-kohokohdiksi muodostuivat:
– Avausnumero, joka nosti keikan jännitteen sopivan korkeaksi.
– Eppu Kososen tulkitsema Could It Be Magic, jota edelsi siis mahtava ja totaalisen puun takaa tullut Laura Palmerin teema Twin Peaksista.
– Viimeinen encore Lyhyenä hetkenä.

Viimeisestä biisistä tulikin mieleeni, että keikan kovimpia ansioita oli saada tajuamaan kuinka kovia biisejä kaikki illan aikana vedetyt Pepe Willberg-projektia varten tehdyt laulut ovat.

Siinäpä sitä. Kyllä Saimaa on näkemisen arvoinen produktio ja selkeästi juurikin Mikkolan sanoin ”höyryjenpäästelyprojekti” muusikoille, jotka tekevät paljon työtään myös tausta-alalla tiukkojen soitannollisten raamien sisällä. Musiikin ja keikkailun iloa – sitä Saimaasta saa.

Illan biisilista

Musa-Tasting I: Nightwish – Endless Forms Most Beautiful

Team Ausculto järjesti lauantaina historian ensimmäisen Ausculton musa-tasting-tapahtuman. Illan teemana oli uusi Nightwish-albumi Endless Forms Most Beautiful. Sehän kuunneltiin läpi ja kirjailtiin jotain ylöskin. Historiankirjoihin nimensä saa jäsen P, joka oli ensimmäinen (ja ainut) ulkopuolinen kuuntelija.

Minkälaisen vastaanoton sai odotettu Nightwishin uutukainen, selviää tästä!

SHUDDER BEFORE THE BEAUTIFUL (8/10)

P: Kova alku täytyy sanoa. Aluksi hiukan haittas kun tietää Hahdon olevan rummuis, että miksi tulee niin peruskamaa… Sellainen aika turvallinen tausta. Lopun laulurevittely toimi ihan hyvin, olisin ehkä kaivannut enemmänkin.

T: Oon samaa mieltä, ehkä vähän turhan pitkä noin mätkebiisiksi…

A: Meitsikin kirjoitteli ylös ihan, että eihän tästä edes huomaa rumpalin olevan eri kuin aiemmin.

T: Se on toisaalta vähän harmi. Siinä voisi olla dynamiikkaa enemmän, mut ovathan noi jousisoundit sinnepäin.

A: Semmoinen tuttu vaikutelma tästä tuli. Se lopun hiljainen kertsiin lähtökin on NW:lta jonkun kerran kuultu aiemmin. Empun soolosoundista tykkäsin!

P: Mua on ehkä aina häirinnyt Empun soitanta… Se ei ole mitään loistavaa mutta se aina yllättää. Vähän sellainen ristiriitainen tyyli.

T: mut minusta vähän parempi kuin odotin. 8-.

P: Mut hyvä alotusbiisi… Ehkä tämä menee 8 paikkeille. Jouset oli aika tuttua…


WEAK FANTASY (8/10)

P: Rummut ei enää häirinnyt.

T: Hyvä kertosäe, tykkäsin enemmän kuin ekasta. Riittävän ”pahaa” mulle.

P: Samoin, parempi ku eka. Ainut ärsyttävä oli nuo kuorosoundit.

A: Meitsillehän tämä junnasi ehkä ihan hitusen liikaa

T: Yks mikä mua on aina NW:ssä ärsyttänyt on kitarasoundit. Ne on nössöt ja ne riffit on vähän mielikuvituksettomia takata-takkata-takata-takkata. Mut kappaleena liian pitkä. Taas olis minuutin voinut jättää pois. Se akustinen kielisoitin oli kyllä hauska. 8+.

A: Aika rasittava just tuo alavire, millä Emppu soittelee aika usein. Muistaakseni Dark Passion Playlla otti korviin enemmänkin.

A: Kirjoitin tästä ylös, että ”siinä kohtaa missä ”normaali” poprock-biisi alkaisi toistaa kertsiä tuli tässä vielä pari uutta osiota”.

P: No juu, ehkä minsa pois ni hyvä. Floorin laulu toimi täs hyvin ja nyt oli pikkaisen revittelyä. Folkkitouhu toimi vallan mainiosti. Folkki ja synakuoro eivät toimi yhteen. 8,5.

ELAN (5/10)

P:  No… olihan siinä joitakin hyviä parin sekunnin pätkiä. Pari nättiä siirtymää. En pitänyt… Vois toimia kokonaan folkkityylisenä.

A: Tämä nyt on aika radiokamaa. Tuota introa (Nemo/Amaranth all over again?) ja outroa ei siinä taida olla, minusta ne kuulostivat ihan kivoilta. Tämä on vähän niin kuin se Holopaisen Lohtu-biisi: varmaan voisi suoltaa näitä sarjatuotantona. Mietin tuota folk-juttua itsekin: Nemoahan vetivät silloin edellisen kiertueen alussa hidastettuna ja tunnelmointiversiona, tämä toimisi semmoisena.

T: paskaa. tämä biisi oli paskaa, niin tylsää kuin voi olla, ihan kurkkua alko kuivaamaan. Mut meksikolaiset goottitytöt tykkää. 5.

YOURS IS AN EMPTY HOLE (7/10)

P: Intro kuulosti ihan Korgin synalta, sellaiselta valmiiksi editoidulta jutulta kun painat koskettimen pohjaan, niin tulee tämä valmiina tehdasasetuksena…. Mutta sitten lähti ihan kivasti. Tämä oli musta ihanan sekava biisi, tunnelmaltaan siis. Aika lailla kakkosen tasolle. Mutta liian pitkä… Ois saanut loppua siihen edelliseen karjuntaan.

T: Indiana Jones-alku… Muutenkin oli vanhaa Rhapsodya kitarariffissä, mutta kun sen soundi on niin paska. Miks sillä Empulla ei perkele ole parempi soundi? Seiska… vähän väkinäinen olo jäi.

A: Minusta tämä oli parempi kuin se kakkosbiisi. Tykkäsin meiningistä enemmän. Nimi ja ”kertsi” tyylikkään tylyjä.

OUR DECADES IN THE SUN (7/10)

P: Alun Haao-o Haao-o… ärsyttävä soundi. Miksei ollut vaikka ihan oikealla instrumentilla esim. sellolla? Mutta sitten lähti ihan hyvin taas… fiilistelyä.

T: todella ärsyttävä soundi, samaa mieltä. Oli liian pitkä, olis toiminut pariminuuttisena. Tässä taas olis voinut olla vähän enemmänkin sellasta kitaramaalailua

A: Pitkä kuin mikä taas. Paikka paikoin ihan hyvää fiilistelyä.

P: Just mietin et miksei tää nyt jumalauta voi loppua jo tähän… eikun vedetään loppu outroilua. Kitaroista pidin ja laulusta.

A: Tuli mieleen sama kuin jossain aiemmissa: häiritseekö teitä nuo sanoitukset? Just nuo ”pilgrim” ja ”bloowing meadow” yms, jotka tuntuu että on tekstitetty suomeksi ja sitten käännetty suoraan enkkuun?

P: Mua ei ainakaan täs häirinnyt noi sanat. Mut meadow… vähä kyl trööt. Se kuuluu jotenkin huutaa tai öristä. 7,5.

A: Nuo jousivälikkeet alkaa puuduttamaan jo nyt.

T: vieläkin odotan Floorin revitystä, kunnon revitystä. 6,5.

MY WAIDEN (6/10)

T: Ihan joo… nyt se folk-juttu oli ihan ok, mut sävellyksenä ei kuitenkaan ääretön.

A: Intro oli ihan kuin siitä Jonsu-biisistä, oliko se Last of the Wilds vai mikä? Tämäkin tuntui venytetyltä, nuo väliosat jousineen ja huiluineen menettää merkityksensä kun niitä tietää jo odottaa tulevaksi.

P: Folk toimi juu, mut liian pitkä ja unohdin jo koko biisin… täytebiisi? Koko biisi olis voinut alkaa tuolla lopulla.

T: Jos tää oli täytebiisi niin miksi, kun levy on muutenkin pitkä kun keskikokosen perheen kauppalista? Jos totta puhutaan, niin tästä olis voinut ottaa vaan sen folk-kohdan ja laittaa jonkin muun biisin yhdeksi kohdaksi. Ei kovin unohtumatonta. 6 tylsyydestä.

P: Mut näistä sanoista mä en oikein saa mitään selkoa, enkä otetta… Ne eivät oikein kerro mitään… blaa blaa ja ylemmäs vaan. 5.

A: ”Manna” on muuten aika hyvää metallirock-sanastoa. Tämä oli tylsä.

ENDLESS FORMS MOST BEAUTIFUL (7/10)

T: Aikamoista euroviisuhumppaa. Kuunnelkaa nyt noita kerron taustalla olevia sointuja.

P: Rammstain + Lordi + 80-luku.

A: Mainiosti tiivistetty.

P: Väliosa toimi mielestäni erittäin hyvin. Siinä oli jotain 80-lukua… ehkä sipaus Helloweeniä?

T: Se oli ihan hyvä, mut vieläkin vois sanoa, että pikkusen liian pitkä. Olisko niin, että sanoja on niin paljon, että biisit on pitänyt venyttää että tarina mahtuu? Annan 7.

A: Olihan tässä yritystä. Mutta samanlaista mössöä kuitenkin kuin edelläkin. Tämä ei niin pahasti ollut liian pitkä minusta. Vähän vain. Seiskan huiteissa.

EDEMA RUH (6/10)

P: (Biisin vielä soidessa) Btw. Lordi – Would you love the monster man…

T: Onks Risto Asikainen päässyt tekee TikTak-biisin Nightwishille? Todella ohut kitarasoundi siellä lopun soolossa. Miksi? Lopussa tuli eka kertaa hyvä kitaraliidi. Onhan tämäkin sävellys sitten lopulta sellainen Idols-voittajabiisi, joka soi viikon radiossa. ei vaan maistu. Niin keskitempoa, että… Ja sit kun biisi vois loppua, niin tulee se pakollinen pillipiiparihilipatihippan-kohta… 6.

P: Tämä on todennäköisesti se festareiden korvamato! Voip olla, että lopetus-biisi ennen väliaikaa.

A: Just näin. Nyt teksti oli minusta yksinkertaisuudessaan ihan ookoo. Sävellyksellisesti tylsähkö.

P: Mikä on Edema Ruh?

T: Joku hobitin nimi varmaan…

A: Semmoinen kansa, jolla ei ollut omaa maata tms. joissain tarinoissa.

ALPENGLOW (7/10)

A: Vähän semmoista ”käsijarru päällä”-matskua. Varsinkin Floorin laulaminen. Samaa tuotantolinjaa kuin Elan ja sitten ne pari muuta pikkuisen kepoisempaa. No joo. Ei tämä ihan toivoton ollut.

P: Ti-tu-ti-tu-titi-tu-tititi… ja sen jälkeen mentiinkin Gamma Rayn maailmoihin. Lopussa Floor lauloi muutaman jutun hienosti. Leikitteli ja pudotteli säveliä paremmin kuin PMMP:n Mira ja Paula ois joskus halunneet. Vähän kyllä sellanen rallatusbiisi.

T: The Rock. Minusta sitä oli tässä paljon. Tässä on jotain Wishmasterin peruja.  Elvenpath, vai onko se jopa ekalta levyltä? Seiska. turvallista laputusta.

A: Kyllähän Holopainen osaa tehdä noita Zimmer-mallisia juttuja paikka paikoin aika hyvin.

P: Totta, tavoitan kanssa sen lentokoneen lentävän saaren yli ja Cage istuu hiessään. 6,5. Gamma Ray on parempi.

THE EYES OF SHARBAT GULA (2/10)

P: …ei jaksais… (Biisi oli soinut vasta minuutin.)

T: Onkohan tämä sävellys kovin tarpeellinen tälle levylle? Ihan siisti pätkähän tämä olis jos minä olisin tän tehnyt, mutta onko tämä nyt kovin erikoinen. Holopaisen tasoiselta tällaista pitää tulla helposti pari levyllistä. Eikä tämä ole sitten kuitenkaan niin kuin elokuvamusiikkina esim. tuon Tiersenin tasolla, joka oli Auscultossa just. Ei tuo minua minnekään tunnelmaltaan vie kovin vahvasti. Tai ehkä sellaiseen vähän tekopirteään harrypotter-maisemaan. Annan kuitenkin 4.

P: Ei vaan jaksa… vaatii sen vehreän nummen eli elokuvan. Ei vaan jaksa… 1. En halua enempää tästä keskustella.

THE GREATEST SHOW ON EARTH (7/10)

T: Minä oon näistä metallisinfonioista kaikista vähän samaa mieltä. Ne ovat harvoin kovin hyviä sävellyksiä. Mihin ne oikeastaan sopii? Mihin tarkoitukseen?

P: En minäkään oikein ole sitä ymmärtänyt… Kai se joku halu olla joku tärkeä on…? Tässä oli vähän sellaista Jurassic Park– ja Avaruusseikkailu 2001-tyyliä. Soittavat keikalla ehkä kerran tämän.

T: Kuulostaa automaatti-arpeggiolta tuo alun jousihässäkkä. Mutta onhan iskuissa voimaa. Tehty pyroja varten. Ja eihän kukaan nyt oikeasti laita noita Mozart-juttuja enää mihinkään väliin?!? Tai siis Stratovariuksestahan siellä oli pätkä. Olisko Black Diamondia?

T: Ei tämä täysin kehno ollut, mutta taas tullaan siihen peruskysymykseen: Miksi näin pitkä? Hyviä pätkiä, paljon täytettä. Sit noi puhepätkätkin on niin ysäriä kuin olla ja voi. Sanokaas yks power metal-bändi, jolla ei ole tällaista puhekohtaa. Strato, Sonata, Rhapsody, Blind Guardian, Nightwish jo ennemminkin sata kertaa… Ei vaan lähde… semmoinen 6-7.

P: Koskahan Holopainen tekee punk-levyn? Sitä odotellessa… ois ainakin biisien kestot passeleita. Olihan toi ok, mut liian pitkä… Aika irrallinen muusta levystä… 6.

A: Ei mulle jäänyt tästä käteen paljon mitään muuta kuin ainoana sellainen olo, että voi kuunnella uudestaan kyllä.

YHTEENVETO LEVYSTÄ

A: Aika kulmaton möhkäle ja liian pitkiä biisejä. Lievä pettymys kyllä tämä levy. Odotin enempi kuitenkin. Ehkä ottaa aikansa. Imaginaerumin eka kuuntelu oli kokemuksena säväyttävämpi, mutta kului puhki. Floor on hyvä. Ja Hahto kuulosti ihan Nevalaiselta.

T: Tää on sellainen jättisipsipussi. ”Nyt mukana +30% samaa tyhjää energiaa”. Toivottavasti Floor ja Hahto vetävät sitten livenä tajun pois ihmisiltä, nyt niistä ei jäänyt käteen paljon mitään. Minusta tämä oli parempi kuin odotin. Luulen, että en kuitenkaan enää kuuntele.

P: Minun mielestäni taas paljon parempi kuin odotin. Floor tuo hyvän lisän tähän, saatan joskus kuunnella taustamusana.

A: Ei kyllä herättänyt intohimoa lähteä keikalle, vaikka kämpiltä Laululavalle olisi alle kilometri. Jotenkin alkaa olla vaikutelma, että Nightwishin eväät noilla tempuilla alkaa olla syöty. Siis orkestereilla ja niillä jousisovituksilla ja hiljaisilla kertseillä yms. tehokeinoilla, jotka alkavat jo albumiympäristössäkin toistaa itseään… Jos riisuisi bändiä, niin olisi pakko säveltää paremmin. Ihan perusjuttuja! Nyt biisien tasapaksuus peittyy massan alle… Minusta se Empun kitarasoundi ja -soolot on vähän kuin jäänne jostain vanhasta Nightwishistä. Ympärille on tullut kaikkea muuta, mutta ne säilyvät levystä toiseen samana.

T: Se on huono, kun ne kitarasoundit on niin kämäset noihin hifisoundeihin verrattuna. Mut onko tollaseen eeppisyyteen mikään hyvä sähkökitarasoundi? Se pitäs ehkä päinvastoin olla puhtaampi kuin särömpi. Joku just semmoinen Marzi, vähän jopa räkänen.

P: Sähkökitaroiden ja jousien yhteensovittaminen on aika haasteellista soundien puolesta, harvemmin ne onnistuvat. Sitten kun NW on jo aika lailla orkestraatiobändi, niin haaste on valmis. Rankat jutut pystyis soittamaan särotetyllä sellolla orkestraation kanssa melkein paremmin. Cleanit ja selkeet kitarat ja yberhifi-äänimaailmallinen soolosoundi toimii parhaiten.

T: Nightwishin pitäs mennä enemmän mätöksi, edes välillä. Tai sit enemmän folkiksi.

P: NW:n pitäis tehdä samanlainen levy mitä Opeth teki aikoinaan Deliverancella ja Damnationilla. Folk ja vastakkaisesti hiton raskas, jossa Floorin molemmat puolet pääsis esille. Siinä pystyis sovittamaan hyvin muusikoiden monipuolisuuden.

T: Se vois tosiaan toimia. Sellainen ”dark and bad” ja sit sellanen ”hobitti”. Siellä olis Marcoo ja Hahtoo siihen pahempaan paahtoon.

A: Oikeasti aika kova idea.

T: Soitetaan Tuomakselle: ”kuule kun me kuunneltiin kerran tää levy ja…”

_____________________________________________________________

Nightwishin uutukainen siis todettiin ylipitkäksi, vähän yksitotiseksi, mutta hiukan odotettua paremmaksi albumiksi. Arvosana pyörähtelee nopealla laskulla sinne 6,5/10. Seuraavalla levyllä on pakko muuttaa suuntaa. Toivottavasti.

Tällaista saatiin aikaan ensimmäisessä kuuntelussa. Aikaa meni parisen tuntia ja homma toimi mukavasti. Katsotaan sitten mitä seuraavaksi kuunnellaan, mutta kuuntelijoiden mielestä formaatti oli erityisen viihdyttävä.

Päivätä!

Pidätkö musiikista? Tiedätkö nippelitietoa musiikista? Oletko aina valmis keskustelemaan musiikista ja siihen liittyvistä asioista välittämättä sen suuremmin genrestä? Silloin olet juuri oikeassa paikassa!

Suuri ajatus tämän sivuston takana on se, että Me – Kolme musanörttiä, haluaisimme ihmiset taas kuuntelemaan musiikkia keskittyen siihen. Ausculto on latinaksi ”kuunnella keskittyen”.

Nykyään yhä useammin kuunnellaan kappale sieltä, toinen täältä selailun ja muun moniajon keskellä. Kappaleet ja albumit aukeavat ihan eri lailla kun niihin keskitytään. Samalla voi keskittyä vain yhteen aistiin, ja antaa muiden aistien rentoutua.

Musiikin teko ei ole helppoa. Kappaleita voidaan hioa vuosikausia. Kappalejärjestyksiä mietitään ahdistukseen asti, sanoituksista puhumattakaan. Siksi musiikille, ja eritoten albumeille, pitäisi antaa niiden ansaitsema aika. Musiikin positiivisista vaikutuksista emme ala jauhamaan. Sitä on tutkittu ja näytöt annettu.

Yritämme siis kertoa ihmisille artisteista, albumeista ja kappaleista, jotka mielestämme kannattaisi kuunnella. Yritämme kertoa myös sen, miksi ne kannattaisi kuunnella. Toivomme, että moni antaisi ehdotuksillemme mahdollisuuden tai löytäisi edes yhden levyn tai artistin, jota jatkossa voi kuunnella. Ja jottei ihan mentäisi aidan matalimmilta osilta yli, niin totta kai kirjoitamme myös englanniksi. Antakaa nyt jo anteeksi omat kielelliset puutteemme, sitä tässä juuri yritetään kehittää.

Ausculton kirjoittajina kerromme omissa osioissamme, mistä kukakin kirjoittaa, mutta alla lyhyt kuvailu kiinnostuksen nostamiseksi.

”Yritän pureutua metallin synkempään, ilkeämpään ja raskaampaan puoleen. Mielialan nopeista vaihteluista johtuen levylautasen tarjonta vaihtelee soturimetallista synkimpään, mustaan kuolonmetalliin tai mustaan metalliin, joten tämä mies on täysi arvoitus.” – Miikka-Tuomas

”Musiikkia olen kuunnellut laidasta laitaan. Viime vuoden aikana noin tuhat albumia. Suosituksia muilta, eri aikakausilta, muista listoista, eniten myyneistä, kulttijulkaisuista jne. Jazzista noiseen ja rapista teknoon, jopa iskelmää ja klassista. Vaikka moni luulee, että olen metallimies, oma luonnehdinta olisi enemmänkin musiikkimies. Joten pian alkavalta listaltani löytyy muutakin kuin metallia.” – Tomi

”Omana tarkoituksenani on koota kattaus itselleni merkityksellisistä albumeista ja artisteista 70-luvun alkupuolelta pitkälle 2010-luvulle saakka. Erityinen missio on katsella levyjä kokonaisuuksina, kuten kirjoja tai elokuvia lähestyttäessä. Pyrin myös lähestymään populäärimusiikin ns. “valoisaa puolta” myös sen eri suunnista: seassa on suomalaista ja ulkomaalaista sekä rokkia ja poppia eri muodoissaan.” – Atso

Tällainen on käsikirjoitus. Hyppää mukaan katsomaan millainen näytelmä siitä syntyy!