Keikka-arvio: 30 vuotta Kelaa – Anssi Kela, Helsingin Jäähalli, 6.5.2017

Keikkareissut Helsinkiin ovat melkoisia seikkailuja idästä päin, mutta onneksi niihin on viime vuosina alkanut kehittyä jonkinlainen rutiini. Niinpä kyytiin klo 6:17 Joensuusta lähtevään junaan ja suuntima kohti pääkaupunkia. Matka meni leppoisasti tietokonetta räpläten ja levyjä kuunnellen: Litku Klemetin Juna Kainuuseen sekä Tuomari Nurmion Dumarillumarei olivat soittolistalla, esimerkiksi.

Helsingin päässä levykauppakierroksen, hotellille asettumisen ja akkujen lataamisen jälkeen oli matka käyvä sitten jo kohti Nordenskiöldinkadun jäähallia. Saavuin paikalle noin klo 17.35, ulko-ovien auetessa klo 18. Tässä vaiheessa jonoa oli viitisentoista metriä, mutta viisarien lähestyessä tasapykälää letka venyi reilusti pidemmäksi. Ensimmäisten päästyä sisään oli hallin puolella edelleen soundcheck käynnissä, mutta yleisöä ei varsinaiseen katsomoon päästetty. Niinpä jonottaminen jatkui hallin sisällä vielä vajaan tunnin ajan, mutta soitonkojeistuksen yhteydessä kuultiin ensimaistiaiset päivän isosta jäähallisoundista esimerkiksi biisien Parasta aikaa ja Kasarin lapsi merkeissä.

Lämmittelybändinä kuultiin puolituntinen setti Pimeys-kokoonpanolta. Viime vuosina usein puhuttu bändi olikin oikein vakuuttava ja ammattitaidollaan vakuuttava stemmalauluineen ja useiden instrumenttien hallinnallaan.

Anssi Kelan show käynnistyi videotauluille ilmaantuneella laskurilla, joka laski sekunteja 10 minuutista alaspäin. Viiden minuutin kohdalla kovaäänisistä alkoi soida Kelan ennakkoon mainostama syntetisaattoriteos, joka kasvatti jännitettä mukavasti valojen välkehtiessä levottomasti. Biisin lopulla viime vuosilta tuttu bändimiehistö (Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet; Antti Karisalmi, basso) asteli paikoilleen, veli-Kelaa lukuunottamatta päällään mustat viitantapaiset. Juuri ennen keikkaa valojen välkkyessä tuli mieleen, että voisi olla hyvinkin mahdollista että ne toimivat jonkinlaisena harhautuksena eikä itse Anssi tulisikaan lavalle sieltä, mistä ensimmäisenä olettaisi. Näin olikin, sillä bändin käynnistäessä soitantonsa itse tirehtööri ilmaantui rumpujen taakse korokkeelle aloittaen keikan JVG-cover Kasarin lapsella.

Alkuosa biisilistasta kulki pääosiltaan tuttuja latuja: Milla löi bileet käyntiin perinteisen mallikkaasti ja kuultiin myös esimerkiksi allekirjoittaneen sukupolvelle jo jonkinlainen sukupolvikokemus Puistossa sekä uudemmat hitit artistin nimikkolevyltä (2013) eli Miten sydämet toimii ja Levoton tyttö. Myös Karhun elämää oli edelleen mahtava AOR-pläjäys. Levottomassa tytössä Kela onnistui katkaisemaan kitarastaan hihnan hypätessään Wäinölän kanssa rumpukorokkeelta ja sitä paikkailemaan tarvittiin kaksi teknikkoa jeesusteippeineen.

Ensimmäiseen yhdeksään biisiin mahtui kaksi erityisen herkullista palaa. Ensimmäinen niistä oli kolmantena biisinä kuultu Suuria kuvioita, vuonna 2003 julkaistun albumin nimiraita. Olipa rouhea! Sitä biisiä on soiteltu viime vuosina silloin tällöin tämän kokoonpanon toimesta, mutta edellä mainittua ”Karhun elämää” seurasi spiikki, jossa Anssi totesi bändin soittavan biisin, jota ei oltu nykyisen bändin kanssa soitettu kertaakaan, ja joka ylipäätään oli meinannut vuosien saatossa päästä unohtumaan sekä soittajilta että yleisöltä, vaikka soikin aikanaan paljon radiossa. Karhusaari oli kokenut myös hieman muodonmuutosta vuosikymmenen aikana saaden ylleen säröä ja voimaa. Mainiota!

Sitten tapahtui jotain hyvin springsteenmäistä: Kela lähetti bändin tauolle ja jatkoi akustisen kitaran kanssa. Kaksi sisarta ja Mikan faijan BMW olivat piristäviä kuulla näin. Näiden välissä kuultiin myös pätkä ensimmäistä lauluntekijän itse kirjoittamaa laulua Väärällä tiellä sekä pitkiä spiikkejä artistin uralta. Viime aikoina bändin keikoilla on kuultu myös niin kutsuttu Hetken laulu: satunnaisesta wikipedia-artikkelista paikan päällä sävelletty biisi. Normaalisti tämän ohjelmanumeron ”prompterin telineenä” on toiminut yleisön edustaja, mutta koska nyt yleisö oli aidan takana, tarvittiin tehtävään joku muu. Lavalle ilmestyikin Darth Vader kahden stormtroopperin kanssa ja kuultiin laulu Finlandia Trophysta; tämä oli mielikuvaa huomattavasti parempi numero.

Akustisen setin lopussa nähtiin hienoa elävän musiikin ja käsikirjoittamattomuuden näytettä. Yleisöstä esitettiin kaksi toivetta: Kissanpäivät ja Älä mene pois. Näiden välillä käytiin huutoäänestys, jonka jälkimmäinen voitti. Kirjoittelin Facebookiin keikkaa odotellessa, että toivottavasti kuultaisiin Rakkaus on murhaa-levyltä biisejä, joita ei ole aiemmin kohdalle sattunut. Nyt niitä saatiin siis parikin Karhusaaren ja ÄMP:n myötä. Tällä hetkellä, junassa Helsingistä poispäin istuessa keikan jälkeisenä päivänä, Älä mene pois on päällimmäisenä mielessä keikan vedoista. Hieno, siis vain akustisella kitaralla säestetty versio.

Bändin tullessa takaisin lavalle siirryttiin tukevasti viime vuosien materiaaliin. Loppuosa varsinaisesta setistä sisälsi esimerkiksi TV-coverit 2080-luvulla ja Minä olen muistanut, joista jälkimmäisessä mentiin yllättävän syviin tunnelmiin. Näiden välissä Kela esitti kolme uudehkoa omaa lauluaan, joista Piirrä minuun tie pääsi hieman yllättämään. Mystinen kappale. Minä olen muistanut-numeron jälkeen kuultiin pienet soitinsoolot, joista ensimmäisessä Kela itse släppäili bassoa (tätä olisi voinut jopa venyttää hieman pidemmäksi!) sekä jälkimmäisessä velipoika paukutteli rumpuja massiivisesti.

Kaksi viimeistä ennen encorea olivat varsinaista jäähallimateriaalia. Nostalgiaa kulkee kuin juna ja lopun modulaatiossa ja ennenkaikkea kitarasoolossa oli oikein hyvää mäiskettä. 1972 puolestaan on, totta kai, Kelan isoimpia biisejä ja kantaa helposti jäähallikeikallakin, tällä kertaa loppupuolella kuultiin jopa normaalia huomattavampaa yleisön mukaan piiskaamista. Välittömästi biisin loputtua ”oli kiva nähdä”-rivin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen minuutin kuluttua.

Encorena kuultiin jälleen TV-materiaalia, Hassisen koneen Rappiolla. Sekaan oli ujuteltu hieman We Will Rock You-säveliäkin. Rappion jälkeen kuultiin iltaman ainoa Aukio-levyn biisi Aamu, jonka kuulee mielellään aina. Kaksi viimeistä kappaletta olivat molemmat kymmeneen minuuttiin kellottuneet Nummela ja Parasta aikaa. Nummelan aikana, artistin kehotuksesta, yleisöön kohosivat kännyköiden taskulamput kuin näyttäväksi tähtitaivaaksi. Nummela on kasvanut parina viime vuonna keikkabiisinä maagiseksi. Viimeisenä kuultiin siis Parasta aikaa, joka sekin venyi ja venyi kertoen selvästi artistin ajatuksista tuona hetkenä, suursuosiosta pizzerioiden nurkkien kautta jäähallilavalle.

Näin oli keikka ohi kahden ja puolen tunnin esiintymisen jälkeen. Hieno, artistinsa, joka on ansainnut asemansa työnteolla, näköinen iltama.

Tässä koko illan biisilista:

Aloitusaika 20.05
1. Kasarin lapsi (JVG cover)
2. Milla
3. Suuria kuvioita (!)
4. Puistossa
5. Miten sydämet toimii?
6. Levoton tyttö
7. Flowers on the Steps of Eduskuntatalo (eli kitarabattle)
8. Karhun elämää
9. Karhusaari (!)
-bändi pois, Anssi soolona akustisen kanssa-
10. Kaksi sisarta
11. Väärällä tiellä (ensimmäinen oma biisi)
12. Mikan faijan BMW
13. Hetken laulu: Fnlandia Trophy
14. Älä mene pois (!!)
-bändi takaisin-
15. 2080-luvulla (Sanni cover)
16. Petri Ruusunen
17. Piirrä minuun tie
18. Musta tuntuu multa
19. Minä olen muistanut (Kim Lönnholm cover)
20. Basso- ja rumpusoolo
21. Nostalgiaa
22. 1972
—encore—
23. Rappiolla (Hassisen kone cover)
24. Aamu
25. Nummela
26. Parasta aikaa
Lopetusaika 22.37

Videoita keikalta löytyy tästä linkistä.

Keikka-arvio: Eppu Normaali Kosketuksessa (Kuopio 3.2.2017 & Kuhmo 4.2.2017)

Eppu Normaali kiertää paraikaa maan konserttisaleja akustisen Kosketuksessa-kiertueen merkeissä. Kiertue julkistettiin joulukuun alussa ja möi saleihin lippuja nopeaan tahtiin, mutta allekirjoittanut onnistui haalimaan mukavat paikat kolmelle keikalle: kuluneen viikonlopun rientoihin Kuopion Musiikkikeskuksen sekä Kuhmon Kuhmo-talon esiintymisiin ja myös ensi viikonlopun Joensuun Carelia-salin vetoon. Ohessa kuulumisia koottuna kahdesta ensimmäisestä vetäisystä.

Sähkökitarat on siis korvattu akustisilla sekä bassona toimii kontrabasso, ja suurimpana päivityksenä kokoonpanoon on lisätty kosketinsoittimet. Tuolla osastolla vuorottelevat keikoilla Iiro Rantala sekä vuosien varrella useilla levyillä sekä keikoilla mukana ollut Eero ”Safka” Pekkonen. Tänä viikonloppuna oli Safkan vuoro olla mukana. Siinä missä Iiro soittelee bravuuriaan pianoa, vaihtelee Safka biisin mukaan pianon, sähköpianon, urkujen ja legendaarisen Pimeyden tangon haitarin väliä. Komeasti biiseihin istuvia höysteitä kuultiinkin kautta linjan herran sormista.

Molempien keikkojen biisilistat olivat identtiset. Kaksi 75 minuutin settiä + kolmen biisin encore. Ensimmäiseen settiin oli, Martin välijuontojen mukaisestikin, koottu paljon kappaleita joita on harvoin, jos koskaan, kuultu Eppu-keikoilla. Toisessa päästettiin Repullinen hittejä-vaihde käyntiin hittikavalkaadilla.

Biisilistaa oli tullut vakoiltua jo aiempien keikkojen tiimoilta ja tiedossa oli faniherkkupalojen pääsy esille alkupuoliskolla. Avausbiisinä kuultiin, normaalista räimeestä poiketen, aina kuulas Kaikki häipyy, on vain nyt. Näin konserttisalimeininkiin mainiosti istuva teos, joka asetti iltaman tunnelman heti uomiinsa. Toisena kappaleena kuultu En saa mielestä sinua täydensi itselleni Repullisen hittejä niin, että nyt tuolta kokoelmalta on tullut kuultua kaikki kappaleet livenä vähintään kerran. Kyseessä olikin hieno versiointi, jossa levyversion fillailukitaran roolin otti Safkan piano.

Olin vain tuuli kolahti viime kesän Ratinan-keikalla itselleni ja sitä tuli loppuvuodesta kuunneltua aivan uudella korvalla. Iloinen lisä tähänkin settiin siis. Kun jatsia kuunneltiin on soinut viimeisen puolen vuosikymmenen aikana silloin tällöin, joten se ei varsinainen yllätys ollut, mutta varsinkin jälkimmäisellä eli Kuhmon keikalla se lähti liikkeelle varsinkin loppupuolellaan komeasti.

Setin puolivälin paikkeilla kuultiin illan yllätys, Kuulen parran kasvun. Totta kai Tie vie-levyltä kuullaan useampia biisejä, sillä Safkahan soittaa kyseisellä levyllä suuressa roolissa! Tässä numerossa kuultiin mahtava loppusoitto, jonka aikana Marttikin siirtyi Akun rumpusetin viereen soittamaan rytmimunaa ja antoi bändin räimiä koko kapasiteetillaan välillä isostikin rönsyillen. Niinkuin jää palaa, alun perin Sadan vuoden päästäkin-levyllä vuonna 2004 julkaistu outous, kuullaan tällä kiertueella ensimmäistä kertaa keikkasetissä ja se oli ehkä setin kummallisin biisivalinta. Yllätyksetkin kuuluvat Eppu-keikoille.

Valkoinen kupla-levyltä oli ohjelmistossa puolen kymmentä kappaletta. Pois meluun ja tuiskeeseen oli niitä, joita en odottanut ikinä kuulevani keikalla. Tekstintekijä-Martti kertoi kappaleen kertovan vanhenemisesta ja se soikin hämmentävän kauniisti, sillä levyversio on hieman nuukahtanut. Viikonlopun keikkojen päällimäinen mielessä soiva pätkä kuultiinkiin tässä laulussa: ”minkä mä maailmalle mahdan / kun kerran lähden pois / ei kuplia ruiskeeseen / vaan suoraan meluun ja tuiskeeseen”.

Samoilta ajoilta, 80-luvun alusta ennen isointa läpimurtoa, sikiää myös Kuuvartalo yöllä. Viisi vuotta sitten julkaistulla Mutala-levyllä uuden mahdollisuuden saanut biisi, jonka akustinen versio on HUIKEA. Taustakankaalle heijastunut kuutamo ja tummansininen valaistus olivat juuri kohdallaan, tunnelma oli mahtava. Outoiluiden jälkeen ykkössetin loppupuolella kuultiin myös rouheampia vetäisyjä, joista mainittakoon Tihkumme seksiä rock’n’roll-pianoineen.

Toisen setin käynnisti vanha sotaratsu Urheiluhullu. Mieleen istahti ajatus, että eihän tuon biisin pitäisi missään olosuhteissa olla noin toimiva kuin se on. Keikalla vain toimii, ja aika usein melko mallikkaasti. Setin hittiosaston toinen helmiveto oli Suolaista sadetta. Kauniisti akustisena soiva kappale oli sovitettu sikäli uusiksi, että loppusoitto ei ollut sähkökeikoilta tuttu, venytetty malli vaan kompaktimpi ja keikan luonteeseen sopivampi.

Elokuiselta Ratinan juhlakeikalta olivat settiin jääneet Lensin matalalla 2 sekä Viihteen kuningas, jossa Syrjän veljekset pääsevät vuorottelemaan lauluvastuussa. Kumpaakin biisiä kuulisi mielellään jatkossakin keikoilla. Ensin mainitussa Ruusukallio soitteli säkeistöissä kontrabassoaan jousella tuoden aivan uusia sävyjä Eppu-musiikkiin.

Toisessa setissä välijutustelut jäivät vähemmälle ja musiikki nostettiin esiin. Keskisetin hempeilyt Kun olet poissa, Joka päivä ja joka ikinen yö sekä Vihreän joen rannalla (kauan sitten) pääsivät oikeuksiinsa konserttitunnelmassa, jossa yleisö todella kuunteli musiikkia. Varsinkin Kun olet poissa oli molempina kokeminani iltoina tunnelmaltaan todella intiimi Akun soittaessa rumpujaan pehmeästi vispilöillä.

Loppupuolella Safka pääsi haitarinsa varteen jo alussa mainitun Pimeyden tangon merkeissä. ”Tango” nousee aina seuraavalle portaalle, kun siinä soivat Safkan sävelet. Varsinaisen setin viimeisenä kuullussa Voi kuinka me sinua kaivataan-numerossa kuultiin alkuperäiselle levyversiolle ominainen sovitus sekä lopussa Martin kiljaisut. Hyvä!

Encore koostui kolmesta kappaleesta, jotka kaikki päiväytyvät 70-luvulle. Lainelautaileva lehmän maha rock’n’roll hykerrytti yleisöä, Teen sinusta muusia hämmensi ja Njet njet päätti keikan tutulla kaavalla yleisönlaulatuksineen.

Yhteenvedollisesti on pakko sanoa, että tällä kertaa Kuhmo vei Kuopiota yleismeiningiltään. Oma paikkani molemmissa saleissa oli samassa kohtaa, mutta jälkimmäisellä keikalla äänimaisema oli alusta saakka paremmin balanssissa ja erityisesti Safkan koskettimet sekä Ruusukallion basso erottuivat paremmin. Settilista oli siis molemmilla keikoilla sama.

Ensi viikolla olisi ohjelmassa vielä Joensuun pysäkki. Eput ovat mainiossa vireessä ja tarjoavat tällä kiertueella jokaiselle jotakin: ensimmäinen setti uppoaa ns. ”hardcore-faneihin” ja toisella tyydytetään hittien nälkä. Toivottavasti kummallisuuksia jää myös kesän keikkoihin, joiden jälkeen bändi jääkin sitten pienelle tauolle. Olisikohan nyt sen uuden levyn paikka sitten?

Tässä vielä biisilista kokonaisuudessaan:

setti 1:
1. Kaikki häipyy, on vain nyt (Valkoinen kupla (1986))
2. En saa mielestä sinua (Valkoinen kupla (1986))
3. Olin vain tuuli (Sadan vuoden päästäkin (2004))
4. Minun aurinkolasit (Akun tehdas (1980))
5. Kun jatsia kuunneltiin (Valkoinen kupla (1986))
6. Kun valot tulevat vastaan (Syvään päähän (2007))
7. Kuulen parran kasvun (Tie vie (1982))
8. Niinkuin jää palaa (Sadan vuoden päästäkin (2004))
9. Poltan loppuun tupakin (Akun tehdas (1980))
10. Pois meluun ja tuiskeeseen (Valkoinen kupla (1986))
11. Kuuvartalo yöllä (Cocktail Bar (1981))
12. Jackpot (Tie vie (1982))
13. Linnunradan laidalla (Imperiumin vastaisku (1988))
14. Tihkumme seksiä (Kahdeksas ihme (1985))
15. Savuna ilmaan (Rupisia riimejä, karmeita tarinoita (1984))

setti 2:
16. Urheiluhullu (Paskahatun paluu (1991))
17. Suolaista sadetta (Sadan vuoden päästäkin (2004))
18. Lensin matalalla 2 (- (-))
19. Viihteen kuningas (Tie vie (1982))
20. Murheellisten laulujen maa (Tie vie (1982))
21. Kun olet poissa (Historian suurmiehiä (1990))
22. Baarikärpänen (Imperiumin vastaisku (1988))
23. Vihreän joen rannalla (kauan sitten) (Kahdeksas ihme (1985))
24. Tahroja paperilla (Historian suurmiehiä (1990))
25. Joka päivä ja joka ikinen yö (Valkoinen kupla (1986))
26. Puhtoinen lähiöni (Akun tehdas (1980))
27. Pimeyden tango (Rupisia riimejä, karmeita tarinoita (1984))
28. Kitara, taivas ja tähdet (Kahdeksas ihme (1985))
29. Voi kuinka me sinua kaivataan (Kahdeksas ihme (1985))

encore:
30. Lainelautailevan lehmän maha rock ’n’ roll (Maximum Jee & Jee (1979))
31. Teen sinusta muusia (Aknepop (1978))
32. Njet njet (Maximum Jee & Jee (1979))

YouTubesta löytyy myös muutama video molemmilta keikoilta: Kuopio ja Kuhmo.

Atson Aikakone: 2009 & Anssi Kela – Aukio

Aukio on Anssi Kelan soolouran neljäs albumi. Nummelan (2001) jälkeinen suurmenestys vaihtui pian pienempiin piireihin levyjen Suuria kuvioita (2003) ja Rakkaus on murhaa (2005) jälkeen. Viimeksi mainittua seuranneen neljän vuoden levytauon aikana, vuonna 2008, Kela julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Kirjailijanuran käynnistymistä seurannut askelma, levytysrintamapaluuta edustanut Aukio, on monille Kela-faneille herran tuotannon piilotettu jalokivi.

Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin kesäkuussa 2009, kun ilmoille laskettiin Aamu. Kokonainen albumi seurasi 9.9.2009 ja itse sain sen haltuuni, lainaan kaverilta, viikon-pari myöhemmin. Hyvin harvat levyt jättävät sellaisen tuntuman ensitutustumisella kuin Aukio teki.

Aukio on nimittäin konseptialbumi: rakenteeltaan yhtenäinen tarina, jota laulut kuljettavat eteenpäin. Kela on kertonut kirjoittaneensa ensin novellin ja riisuneensa sen sitten yksittäisiin kappaleisiin. Moiseen rakenteeseen pohjautuvia levyjä ei Suomessa ole hirveästi tehty. Huolellinen suunnitteleminen sekä kunnianhimoinen suunnitelma eivät kuitenkaan osuneet suuren yleisön hermoon: Aukiota myytiin lopulta ainoastaan noin 4000 kappaletta. Vertailun vuoksi Nummelaa oli ostettu 157 000 kappaletta: Aukio möi siis 2,5 prosenttia debyytin saldosta… Kela on kertonut Maija Vilkkumaan kuitenkin tokaisseen: ”onhan se suomalaiselle konseptilevylle ihan hyvin!”.

Poikkeuksellista aiempiin Kela-levyihin on myös se, että ensimmäistä kertaa hän on valjastanut albumille soittamaan keikkabändinsä. Kaikilla muilla, myös seuranneilla levytyksillä, hän on huolehtinut itse valtaosasta soittimista. Tällä levyllä kuitenkin tuolloinen yhtye (V. Kela, K. Ketonen, A.Karisalmi, S. Metsberg) pääsee ääneen tuoden mausteensa kivasti: erityisesti Ketosen toiminta rumpujen takana erottuu selkeästi Kelan omasta.

Koska kyseessä on siis konseptialbumi ja jatkuva kertomus, ei juonesta voi paljonkaan paljastaa pilaamatta tarinan kuljettamista. Tällä tavalla rakennetun levyn vahvuudeksi nousevat sanoitukset ja niissä viljellyt viittaukset albumin edeltäviin ja seuraaviin raitoihin, joita ei oikein voi huomata yhden kuuntelukerran perusteella. Jo heti edellä mainitussa Aamu-singlessä on koskettaviakin ennakkokuvia… Harvoin kokonaisuus on tällä lailla, näin selvästi, enemmän kuin osiensa summa.

Yksittäisistä biiseistä nostaisin itse esille jo edellä mainitun ”Aamun”, loppupään selkeitä kitaransoitannollisia viittauksia sisältävän ”Paluun” sekä mainion tunnelman kehittelevän ”Romahduksen”, josta tarina varsinaisesti lähtee tehokkaasti vyörymään.

Aukio-levyyn siis melkein päättyi Anssi Kelan ura. Niille, jotka sen ovat vaivautuneet kuuntelemaan muuten kuin taustamusiikkina, se on kuitenkin paljastunut helmeksi, jota saa jo jossain määrin metsästää levykaupoista. Ei ole ollut kerran tai kaksi, kun henkilöt, joille olen tätä mainostanut, ovat pitkän harkinnan jälkeen levyn kuunnelleet ja todenneet, että sehän vei mennessään.

Atson Aikakone: 1997 & Foo Fighters – The Colour and the Shape

Foo Fighters oli pitkään yhtye, johon ei kiinnostanut tarttua sen tiukemmin. Radiosta oli kuullut täsmähittejä sekä saanut kavereilta suosituksia, mutta ei vain tuntunut kolahtavan. Viime keväänä, eräänä helmikuisena perjantaina, tuli tarve löytää ”jotain, joka tuntuisi 2000-luvun alun rockilta, muistuttaisi siitä”. Silloin iski selittämätön intuitio kaivaa kuunteluun The Colour and the Shape. Siitä tulikin vuoden 2016 kuunnelluin levy omalle kohdalleni: vuoden mittaan se on tullut kuunneltua kokonaan vajaat kymmenen kertaa.

The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).

Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”…

Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock’n’rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.

Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.

Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.

”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I’ll ever ask of you
You’ve got to promise not to stop when I say when
She sang”

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years

”By the end, it became quite complicated. But at the beginning, things were really simple.” -Paul McCartney

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.

Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.

The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.

Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.

Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn’t play to those people or that people – we just played to people.”

Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.

Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show’ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.

Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.