Atso’s Time Machine: Year 1977 & Fleetwood Mac – RumoursAtson Aikakone: 1977 & Fleetwood Mac – Rumours

Fleetwood Mac’s Rumours had to be dealt with now. It came to my mind on last week’s friday after a conversation with Tomi and then I listened to it five times during three days.

The album is thirteenth on the list of most sold albums in the world and it was the only one in the lead positions I had no conception of. I found out that during the recording process Fleetwood Mac consisted of five members (3 men + 2 women) whose relationships with each other had been quite a mess.

The band was formed by drummer Mick Fleetwood and two couples: Lindsey Buckingham (guitar and vocals) + Stevie Nicks (vocals) and John McVie (bass) + Christine McVie (keyboards, vocals). When the band was starting the recording sessions the two couples broke up and Fleetwood found out that he’s wife had a relationship with his best friend.

The band then moved to the studio in Sausalito, California, where they plunged into a very excessive rock’n’roll-lifestyle, mostly because of cocaine. One of the owners of the studio the band used has said that The band would come in at 7 a night, have a big feast, party till 1 or 2 in the morning, and then when they were so whacked-out they couldn’t do anything, they’d start recording”.


The opening track Second Hand News offers almost countryish sounds. There’s a lot of backing vocals and the overall sound is mostly acoustic, but this is not the most traditional country rock. ”One thing I think you should know / I ain’t gonna miss you when you go”. That’s not the way they sing in songs normally! There’s an overdriven guitar popping in somewhere, but it’s only doing some fills. The meaning of ”second hand news” doesn’t need any explanations in this case, I think.

The second track, Dreams, has a different sound than it’s predecessor right from the beginning: like Second Hand News had been kind of a ”prologue”. This one is interpret by the song’s writer Stevie Nicks. There’s not a lot of instruments in the instrumentation as the rhythm section dominates with electric piano and electric guitar play small things. The whole song, but especially the chorus, has some bittersweetness: somebody is using someone just as a tool to achieve his/her personal goals.

Nicks’ singing is pretty. This has an interesting text as a whole. There was just the first few lines of the first verse and the whole chorus that got stuck in my mind during the first listens. The band sings beautifully in layers once again and the song ends in a sweet chord.

Like a heartbeat drives you mad…
In the stillness of remembering what you had…
And what you lost…
And what you had…
And what you lost


Thunder only happens when it’s raining
Players only love you when they’re playing
Say… Women… they will come and they will go
When the rain washes you clean… you’ll know”

A fingerpicking guitar played by Lindsey Buckingham is what keeps Never Going Back Again going. Now when I listened to the album for the first time in a landscape of an early spring this song sounded just like it’s soundtrack. Fits perfectly the mood of cycling in the glow of a setting sun.

The lyrics are about the supposition that when a relationship breaks down and you go down, it just happens once. ”Been down one time / Been down two times / I’m never going back again”. This one has a plain arrangement topped by a nifty layer of acoustic guitars and backing vocals. The whole package lasts for only 2 minutes and 14 seconds.

Don’t Stop starts immediately with a different mood than the previous three songs. There’s something very 80s-like in this one although the album was indeed released in 1977. The composition and lyrics were written by keyboardist Christine McVie and the song is sang by McVie herself and Lindsey Buckingham.

The song goes on lighter than the previous ones with the theme ”no matter what happens you have to keep your head up and keep on going, because you can’t get yesterday back”. There’s the first proper electric guitar solo and the sound landscape is more electric also. The lyrics are based on the divorce of C. McVie and the basist J.McVie after an 8-year marriage.

During the first listens there was one song above all others: Go Your Own Way. After a little research I found out that it was released as the lead single of the album in January 1977. It’s a rocking song written and sang by L. Buckingham.

As a simple but perfectly working effect is one note that can be heard in the chorus (”you can go your own way / go your own wa-ay”) that is sang just a semitone lower than it would presumably go. The song is build around it’s chorus and the verses are played in a lower profile.

Behind the song are once again complex relationships and those in between Buckingham and Stevie Nicks in particular. There’s a great guitar solo to end the song played with a sound that’s 70s at it’s best. The outro sounds like it could be streched forver when played live.

Songbird, a piano ballad created by Christine McVie ends the LP’s A-side. McVie’s playing touch is soft and the singing is very pretty. The power of the singers in this band is great and it’s used style-conciously. McVie has said that the song is ”about nobody and everybody in the form of a little prayer”.

”And I wish you all the love in the world,
But most of all, I wish it from myself.
And the songbirds keep singing,
Like they know the score,
And I love you, I love you, I love you,
Like never before, like never before. ”

The Chain starts like a roots song and it takes a little while for the song to get on going. This one was created in the studio with the whole band taking part. During the last third there’s an acceleration of tempo that was created on the basis of a bass pattern by John McVie. During the 70s these kinds of band things were done differently than these days: you can create a great story and a whole set of different kinds of sections in just 4 and a half minutes.

The multiple backing vocals multiple the message of the chorus, like both sides of the couple were yelling the same thing.

And if you don’t love me now
You will never love me again
I can still hear you saying
You would never break the chain.

You Make Loving Fun is just like Bee Gees and disco music although the proper disco culture was just about to rise in the end of the decade. The instrumentation is led by Clavinet-keyboard played by the song’s main architect C. McVie. There’s an interesting melody in the chorus. In this song the guitar stays in a supporting part as the other instruments carry the song. ”I never did believe in miracles, / but I’ve a feeling it’s time to try”.

I Don’t Want to Know takes us back closer to the 70s soft rock. I haven’t got a grip of this song yet as the surrounding pieces are so strong. There’s the trademark layer of vocals right from the start here as well. The composition by Stevie Nicks remains somehow a little neutral and it nods occasionally even towards country rock. The handclaps heard are interestingly paced and the electric guitars come and play some fills occasionally.

The second-to-last song of the album is it’s best ballad Oh Daddy. There’s a great organ sound in the intro and the dramatic piano bass strikes in on the verse. Christine McVie sings for the other McVie in the band although she told him during the recording that the song was about her dog…

There’s a feel in this song that I don’t have word to describe. In the line ”I’m so weak but you’re so strong” the band ”rushes” like the narrator. There’s fills from different instruments again: electric guitar and even castanets, they sound exciting.

The organ mentioned in the intro keep on going for the whole song, McVie sings like she’s wounded. There’s has to be air in the arrangement, because the thin organ sound doesn’t fall short. At the end there’s another organ coming in, a proper Hammond. The song is capsulized in the line ”And I can’t walk away from you, baby if I tried”. The text is dramatic.

Oh Daddy,
You know you make me cry,
How can you love me,
I don’t understand why.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Oh Daddy,
You soothe me with your smile,
You’re letting me know,
You’re the best thing in my life.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Why are you right when I’m so wrong,
I’m so weak but you’re so strong,
Everything you do is just alright,
And I can’t walk away from you, baby
If I tried. ”

The album is ended by Gold Dust Woman with a slightly lighter mood. ”Rock on, gold dust woman / take your silver spoon and dig your grave”. It has all the things that worked on the album: electric piano, guitars, great singing and a melody that’s flavoured from above and below with nice backing vocal melodies. Stevie Nicks works here as the interpretor and songwriter.

The feel is one of an album-ender. The song could have ended with more jamming because the band could play it nicely. But maybe this kind of a long fade-out fits the album better.


From the first measures it can be heard that the album was made with high quality. The way most of the songs were based on the relationships of the bandmembers gives a certain feel of bittersweetness to surround the whole album: like every member’s personal diary of the mid-70s was produced as an album. This dawned to even Fleetwood Mac’s members only when years passed by.

I can’t remember if I have ever experienced the same kind of speechless feeling when an album ends. Rumours did it after all the first five listening sessions. Especially from Go Your Own Way onwards I had a very strong feeling of a saturday night in the life of someone who’s left alone but who wants to be with that special someone.

https://open.spotify.com/album/63k57x0qOkUWEMR0dkMivh

Fleetwood Macin Rumours oli pakko ottaa käsittelyyn nyt. Viime viikon perjantaina tuli jostain mieleen Tomin kanssa käytyjen musiikkikeskustelujen aikana ja kuuntelin levyn sitten kolmen päivän aikana viisi kertaa läpi.

Albumi on maailman kaikkien aikojen myydyimpien listalla sijalla 13 ja oli ainoa kärkikahinoissa, josta ei ollut mitään käsitystä. Selvisi, että Fleetwood Mac muodostui levynteon aikaan viidestä jäsenestä (3 miestä + 2 naista), joiden väliset ihmissuhteet olivat olleet paikka paikoin melko solmuisia.

Bändin muodosti siis rumpali Mick Fleetwood sekä kaksi pariskuntaa: Lindsey Buckingham (kitara ja laulu) + Stevie Nicks (laulu) sekä John McVie (basso) sekä Christine McVie (koskettimet, laulu). Rumoursin levytyssessioiden käynnistyessä bändin pariskunnat erosivat ja Fleetwood sai tietää että hänen vaimollaan oli suhde parhaan kaverinsa kanssa.

Äänityksiin lähdettiin Kalifornian Sausalitoon, jossa yhtye syöksyi melkoiseen rock’n’roll-kierteeseen ennenkaikkea kokaiinin mukana. Yksi bändin käyttämän studion omistajista onkin todennut, että ”bändi saattoi tulla paikalle klo 19, pitää isot bileet, juhlia pikkutunneille saakka ja sitten kun he olivat niin sekaisin ja väsyneitä etteivät kyenneet muuhun, alkoivat äänitykset”.


Avaus Second Hand News tarjoilee lähes countryhtavaa soundia. Seassa on paljon stemmoja ja yleissoundi on akustisvoittoinen, muttei tämä mitään perinteisintä country rockia ole. ”One thing I think you should know / I ain’t gonna miss you when you go”. Eihän noin ihan tavallisesti lauleta! Särokitarakin piipahtelee mukana, mutta ainoastaan fillailemassa. Sanontaa ”second hand news” ei tässä yhteydessä tarvinne selitellä.

Toinen raita, Dreams, tarjoaa heti erilaisen soundin kuin edeltäjänsä: aivan kuin Second Hand News olisi ollut jonkinlainen ”prologi”. Tämän tulkitsee biisintekijä Stevie Nicks. Instrumentaatiossa ei ole paljon soittimia, rytmiryhmä dominoi sähköpianon ja -kitaran soittaessa täytteitä. Koko biisissä mutta ennenkaikkea kertosäkeessä on katkeransuloisuutta: joku käyttää jotakuta hyväksi vain omien määränpäidensä välineenä.

Kylläpä Nicks laulaa nätisti. Tässäkin on mielenkiintoinen teksti kokonaisudessaan, joka ei ihan ensikuulemalla jäänyt päähän kuin kolmen ensimmäisen rivin ja kertosäkeen osalta. Yhtye laulaa jälleen hienosti kerroksittain ja biisi loppuu makeaan sointuun.

Like a heartbeat drives you mad…
In the stillness of remembering what you had…
And what you lost…
And what you had…
And what you lost


Thunder only happens when it’s raining
Players only love you when they’re playing
Say… Women… they will come and they will go
When the rain washes you clean… you’ll know”

Lindsey Buckinghamin akustisen kitaran näppäily kuljettaa Never Going Back Againia. Nyt kun levyä kuuntelee aivan ensimmäistä kertaa tällaisessa kevään alun maisemassa, niin tämä laulu kuulostaa aika tunnelmaan sopivalta pyöräillessä laskevan auringon kajossa.

Teksti kertoo siitä oletuksesta, että kun kerran ihmissuhde kariutuu ja käy pohjalla, niin toista kertaa sinne ei mennä. ”Been down one time / Been down two times / I’m never going back again”. Tässä on paljas sovitus, jossa on päällä näppärä kerros akustisia kitaroita ja stemmoja. Koko paketti kestää vain 2 minuuttia 14 sekuntia: juuri passeli kesto tällaiselle välipalaselle.

Don’t Stop käynnistyy välittömästi eri meiningillä kuin edeltävät kolme biisiä. Tässä on jotain vahvasti kasarihtavaa, vaikka levy tosiaan on julkaistu vuonna 1977. Sävellys ja teksti ovat kosketinsoittaja Christine McVien, laulajana toimivat McVie itse sekä Lindsey Buckingham.

Meno on hieman menevämpää, teemana ”vaikka mitä sattuisi niin katse tulee pitää eteenpäin koska eilistä et takaisin saa”. Tässä kuullaan levyn ensimmäinen kunnollinen sähkökitarasoolo ja muutenkin sähköisempi äänimaisema. Tekstin pohjatarinana on C. McVien ja basisti J. McVien ero kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen…

Ensimmäisillä kuunteluilla levyltä hyppäsi yksi biisi ylitse muiden: Go Your Own Way. Tutkimusten jälkeen selvisi, että tämähän julkaistiin levyn avaussinglenä tammikuussa ’77. L. Buckinghamin tekemä ja laulama rokki.

Yksinkertaisena, mutta täydellisen toimivana tehokeinona toimii yksi kertosäkeessä kuultava laulunuotti (”you can go your own way / go your own wa-ay”), joka jää puoli sävelaskelta oletettavaa matalammaksi. Muutenkin draamankaari kasvaa kertosäkeeseen tultaessa oikeaan mittaansa, muuten pidetään matalampaa meininkiä.

Tämänkin laulun pohjana on olleet mutkikkaat ihmissuhteet ja Buckinghamin sekä Stevie Nicksin väliset kuviot. Raidan lopulla kuullaan hieno ja tyylikäs kitarasoolo, jossa soundi on 70-lukua parhaimmillaan. Outro kuulostaa siltä, että sitä voi livenä venyttää vaikka kuinka pitkäksi.

Christine McVien luoma pianoballadi Songbird päättää LP:n A-puolen. McVien soittotatsi on pehmeä ja biisi on nätisti laulettu. Lauluvoimaa ylipäätään yhtyeestä löytyy kyllä huikeasti, mutta se on käytettykin tyylitajuisesti. McVie on itse sanonut tämän laulun tekstin kertovan ”ei kenestäkään ja kaikista pienen rukouksen muodossa”.

”And I wish you all the love in the world,
But most of all, I wish it from myself.
And the songbirds keep singing,
Like they know the score,
And I love you, I love you, I love you,
Like never before, like never before. ”

The Chain käynnistyy rootsmaisesti ja kestää hetken, ennenkuin kone lähtee kunnolla käyntiin. Biisi luotiin studiossa ja sessiossa oli koko bändi vahvasti mukana. Loppukolmanneksessa kuultava tempokiihdytys syntyi John McVien kehittelemän bassokuvion pohjalta. 70-luvulla tällaiset bändisoittojutut osattiin tehdä eri lailla kuin nykyisin: neljään ja puoleen minuuttiinkiin saa aika hyvän draamankaaren sopivilla jipoilla.

Moninkertaiset stemmat moninkertaistavat kertosäkeen sanoman, kuin pariskunnan molemmat osapuolet huutaisivat samaa asiaa.

And if you don’t love me now
You will never love me again
I can still hear you saying
You would never break the chain.

You Make Loving Fun on silkkaa Bee Geesiä ja diskomeininkiä, vaikka varsinainen diskokulttuuri oli vasta nousemassa kukoistukseensa vuosikymmenen lopulla. Soitinmaisemaa hallitsee Clavinet-keyboard, jota soittaa laulun pää-arkkitehti C. McVie. Kertosäkeessä on mielenkiintoinen melodia. Tässä laulussa kitara jää sivurooliin soittelemaan täytteitä, muut instrumentit kantavat. ”I never did believe in miracles, / but I’ve a feeling it’s time to try”.

Takaisin perinteisempää 70-luvun soft rockia kohti vie I Don’t Want to Know. Tähän en itse oikein saanut otetta, sillä ympäröivät raidat ovat niin vahvoja. Heti alusta asti kuullaan jälleen yhtyeelle ominaista kerros-stemmalaulantaa. Stevie Nicksin sävellys jää kuitenkin hieman tasapaksuksi, nyökkäillen hetkittäin jopa country rockin suuntaan. Seassa kuultavat handclapit on jännittävästi rytmitetty ja sähkökitarat käyvät jälleen fillailemassa silloin tällöin.

Toiseksi viimeinen raita on ensikuunteluilla levyn paras balladi Oh Daddy. Alun tunnelmoinnissa on mahtava urkusoundi, dramaattisen pianobasson iskiessä säkeistön alussa. Christine McVie laulaa lauluaan sille bändin toiselle McVielle, vaikka väitti levynteon aikoihin tälle että teksti kertoo koirastaan…

Tässä on tunnelma, jolle en keksi kuvaavaa sanaa. ”I’m so weak but you’re so strong”-kohdassa bändi ”hätäilee” kertojan mukana. Seassa on jälleen harkittuja täytteitä eri soittimilta, kuten sähkökitaralta ja kastanjeteilta, jotka kuulostavat seassa mielenkiintoisilta.

Alussa mainitut urut kantavat koko biisin ajan, McVie laulaa haavoittuneesti. Sovituksessa on tilaa, muuten tuo urkusoundi jäisi jalkoihin. Lopussa mukaan tulee myös toiset urut, oikein Hammondit. Biisi tiivistyy rivissä ”And I can’t walk away from you, baby if I tried”. Teksti on dramaattinen.

Oh Daddy,
You know you make me cry,
How can you love me,
I don’t understand why.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Oh Daddy,
You soothe me with your smile,
You’re letting me know,
You’re the best thing in my life.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Why are you right when I’m so wrong,
I’m so weak but you’re so strong,
Everything you do is just alright,
And I can’t walk away from you, baby
If I tried. ”

Levyn päättää Gold Dust Woman hieman kepeämmällä meiningillä. ”Rock on, gold dust woman / take your silver spoon and dig your grave”. Tässä on kaikkea sitä, mikä on toiminut levyllä aiemmin: sähköpianoa, kitaroita, hienoa laulamista sekä melodia, joka on höystetty sekä ylä- että alapuolelta tyylitajuisilla stemmoilla. Stevie Nicks on tässä sekä tulkitsijan että biisintekijän roolissa.

Tunnelma sopii albumin päätösbiisiksi. Loppuun olisi voinut ehkä iskeä vielä enemmän jamia, sillä bändin soitossa siihen olisi varaa. Ehkä tällainen pitkä fade-out istuu levyn ilmapiiriin kuitenkin paremmin.


Ensitahdeista asti kuulee, että aikansa laatutyötä on tehty. Se, että useimmat laulut pohjautuvat bändin jäsenten välisiin ihmissuhdekuvioihin tuo melkoisen katkeransuloisuuden sävyn koko levyn ympärille. Kuin jokaisen bändiläisen henkilökohtainen päiväkirja 70-luvun puolivälistä olisi tuotettu levyn muotoon. Asia valkeni Fleetwood Macin jäsenillekin vasta albumin julkaisun jälkeen.

En muista onko koskaan tullut tällaista sanattomuuden tunnetta albumin päättyessä. Rumours sai sellaisen aikaan vielä viidennelläkin kuuntelukerralla. Varsinkin Go Your Own Waysta eteenpäin itselleni tuli todella vahva tunne jonkinlaisesta yksin jääneen mutta sen jonkun tykö tahtovan lauantai-illasta.

https://open.spotify.com/album/63k57x0qOkUWEMR0dkMivh

Atso’s Time Machine: Year 1995 & Oasis – (What’s the Story) Morning Glory?Atson Aikakone: Vuosi 1995 & Oasis – (What’s the Story) Morning Glory?

The Manchester rockers belong as a inseparable part to my musical history. In the beginning of the summer vacation of 2006 my brother and I found out that Oasis had had two songs in the top3 of a ”best British song”-poll and that my brother had the first few albums in his record shelf. So we took the albums to listening and they caught me immediately. Now’s the time to take a look on the second one, the debut and maybe some other as well may have their turn later on.


WTSMG? starts with Hello. There’s immediately a wall of guitars and the characteristic overall sound of the album while Liam sings sharply. Some guitar uses wah-wah as well. A great opening.

I don’t feel as if I know you
You take up all my time
The days are long and the night will throw you away
Coz the sun don’t shine
Nobody ever mentions the weather can make or break your day
Nobody ever seems to remember life is a game we play

We live in the shadows and we had the chance and threw it away
And it’s never gonna be the same
Cos the years are following by like the rain
And it’s never gonna be the same
’Til the life I knew comes to my house and says
Hello

As a second track comes immediately a classic, Roll with It. I personally haven’t fell in love with this one like many others, but the elements that people like can be clearly noticed. The song’s not hard to listen or progressive, but unpretentious rock with the lyrics not going like crunge ”I hate myself and I wanna die” but with a great self-confidence. Liam’s voice is what props this up while Noel works as kind of a echo as a big brother.

Then it’s time for Wonderwall. The first listen has been clearly stuck in my mind and ever since then this has been one of my favourites. It was just that beginning of the summer of 2006 and the first round with this album. After the first listen I thought that this has to be among the three best songs ever in the world. I still just haven’t found out surely what are the two other ones…

The chord progression played by acoustic guitar is a classic itself. Wonderwall’s sound world is altogether soft, there’s no overdriven guitars. A string section, piano and lyrics interpreted by Liam beautifully construct a great package. There’s no better song about falling in love.

The text is a Noel masterpiece.

And all the roads we have to walk are winding
And all the lights that lead us there are blinding
There are many things that I would
Like to say to you
But I don’t know how

Because maybe
You’re gonna be the one that saves me
And after all
You’re my wonderwall

Above all there’s one line that says a lot in it’s simplicity: ”I don’t believe that anybody feels the way I do about you now”.

Don’t Look Back in Anger is a ballad sang by Noel that nods strongly towards the Beatles. The intro bears a resemblance to Imagine by John Lennon.

The songwriter himself has said that he doesn’t know what he’s singing about all the time. There is some arbitrage in the song, but the themes that are dealt with are the same as in many other songs.

”So I’ll start the revolution from my bed
’Cos you said the brains I had went to my head
Step outside ’coz summertime’s in bloom
Stand up beside the fireplace
Take that look from off your face
You ain’t ever gonna burn my heart out

So Sally can wait,
she knows it’s too late
as we’re walking on by
Her soul slides away,
”But don’t look back in anger”,
I heard you say”

The composition isn’t anything revolutionary and the song is played in the key of C major. The uplifting after the pre-chorus is nice, from the line ”stand up beside the fireplace” onwards and the chorus is made to be sang in a stadium alongside the band. According to a story Noel had been singing this in soundcheck with the words ”So Crawley can wait” and Liam had came to say ”Did you sang ”So Sally can wait?” Well, you should”.

A special mention for the ending. The way the song is concluded is as beautiful as can be. ”Don’t look back in anger, at least today”.

Hey Now is for me the filling track of the album. An idly song song that doesn’t get to same heights as the others. The band could have chosen something from the B-sides instead. There’s some nice lines on this one as well. ”I took a walk with my fame down memory lane / I never did find my way back”.

Then it’s turn for the first of the two Untitled-tracks. These are snippets of The Swamp Song, an instrumental track played by the band during the gigs in the mid-90s. It has a nice groove and a great rock-attitude!

Starting with classical rock guitar is Some Might Say, a classic song demonstrating Oasis at it’s best. ”Let the others say what they want, we’ll go as who we are” is what the song says. It’s a british rock song with a clear structure with Noel’s lyrics being one of the best on the album. If the chorus was more powerful the song could be even better. Playing the drums is still the original drummer Tony McCarroll, whose heavier playing style can be clearly noticed.

Some might say they don’t believe in heaven
Go and tell it to the man who lives in hell
Some might say you get what you’ve been given
If you don’t get yours I won’t get mine as well

Cast No Shadow brings the feel back to Wonderwall-like light. The song recycles a few section with the lyrics being about someone being so invisible that he doesn’t even cast a shadow when meeting the sun. ”Bound with all the weight of all the words he’s trying to say / chained to all the places that he never wished to stay / bound with all the weight of all the words he’s trying to say / as he faced the sun he cast no shadow”.

Once again a little less jagged singing by Liam while Noel gets to sing as well with his falsetto voice.

The last clearly Beatles-like song on the album is She’s Electric. A tasty chord progression (E-G#-C#m-A) that Oasis used in some songs carries the swinging song in which the text isn’t extremely philosophic. The girl is ”electric” and there’s all kinds of people met. Somehow from the line ”And I want you to know” onwards Nirvana comes to mind… It’s not usual for Liam to sing in a falsetto. In general this song’s sound is pleasant to my ears.

Starting with effects is the album title track Morning Glory which also works as the album’s last crippled rock song. The intro uses only two notes but kicks harder than 95 % of all the so-called-rocks. There’s not many words or sections in this one either but the feel is irrestible. It’s like Liam is asking all the time ”where are you and we going?”

All your dreams are made
When you’re chained to your mirror with your razor blade
Today’s the day that all the world will see
Another sunny afternoon
Walking to the sound of your favorite tune
Tomorrow never knows what it doesn’t know too soon

Need a little time to wake up
Need a little time to wake up wake up
Need a little time to wake up
Need a little time to rest your mind
You know you should so I guess you might as well

What’s the story morning glory?
Well, you need a little time to wake up, wake up

Well, what’s the story morning glory?
Well, need a little time to wake up, wake up

After the second Untitled-track comes the last epic, Champagne Supernova. For me this hasn’t struck like it did for a generation of brits. The first verse is the best in this song that was streched a little bit too far.

I perceive that Champagne Supernova is a song anticipating the ones to be released on Be Here Now a couple of years later: songs that were too long and featured too much guitars making them sound puffy.

How many special people change
How many lives are living strange
Where were you when we were getting high?
Slowly walking down the hall
Faster than a cannon ball
Where were you while we were getting high?


(What’s the Story) Morning Glory? has sold about 22 million units. It’s easy to believe that it was the soundtrack for the mid-90s British teens and left an indelible trace in their hearts. It clearly did it a decade later for one 14-year-old kid from Lieksa…

Manchesterilaisrokkarit kuuluvat erottamattomana osana omaan musiikilliseen historiaani. Kesäloman 2006 aluksi bongattiin velipojan kanssa teksti-tv:stä, että Oasis oli saanut brittien kaikkien aikojen biisi -äänestyksessä kaksi laulua kolmen parhaan joukkoon ja että alku-uran klassikkolevyt löytyvät hyllystä. Siispä albumit kuunteluun ja ne veivätkin heti ensikuulemalta mennessään. Nyt käsittelyyn kakkosalbumi, debyytin ja ehkä jonkin muunkin vuoro tulee myöhemmin.


WTSMG? käynnistyy Hellolla, jossa ollaan heti kitaravallin ja levylle ominaisen yleissoundin keskellä Liamin laulaessa terävästi. Wah-wahiakin kuullaan mausteena. Toimiva avaus.

I don’t feel as if I know you
You take up all my time
The days are long and the night will throw you away
Coz the sun don’t shine
Nobody ever mentions the weather can make or break your day
Nobody ever seems to remember life is a game we play

We live in the shadows and we had the chance and threw it away
And it’s never gonna be the same
Cos the years are following by like the rain
And it’s never gonna be the same
’Til the life I knew comes to my house and says
Hello

Kakkosena tulee heti levyn oikeaa klassikko-osastoa, Roll with It. Itse en tähän ole ihan niin tykästynyt kuin monet muut, mutta tarttuvuuselementit ovat havaittavissa. Ei mitään progea, vaan konstailematonta rokkia ja teksti, jossa ei mennä grungemeiningillä ”I hate myself and I wanna die” vaan itseluottamus edellä. Liamin laulu kannattelee tätäkin, Noelin toimiessa kuin kaikuna isoveljen ominaisuudessa.

Sitten onkin vuoro Wonderwallin. Ensimmäinen kuuntelukertakin on mielessä, ja siitä asti tämä on ollut suosikeita. Se oli juuri tuo kesän alku 2006 ja ensimmäinen kierros tämän levyn parissa. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen mietin, että tämä on varmasti maailman kaikkien aikojen kolmen parhaan biisin joukossa. Vieläkään vain ei ole varmuutta, mitkä ne kaksi muuta ovat…

Akustisella kitaralla soitettu sointukierto on jo itsessään klassikko. Muutenkin Wonderwallin äänimaailma on pehmeä, tällä kertaa sitä ei ole tungettu täyteen särökitaroita (itseasiassa niitä ei ole ensimmäistäkään). Jousisektio, piano, ja Liamin tällä kertaa kauniisti tulkitsema teksti ovat sellainen paketti, että eihän tästä parempaa laulua ihastumisesta oikein voi tehdä.

Teksti on Noelin masterpiece:

And all the roads we have to walk are winding
And all the lights that lead us there are blinding
There are many things that I would
Like to say to you
But I don’t know how

Because maybe
You’re gonna be the one that saves me
And after all
You’re my wonderwall

Ennenkaikkea laulussa on kuitenkin yksi pätkä, jossa on yksinkertaisuudessaan sanottu aika erittäin paljon: ”I don’t believe that anybody feels the way I do about you now”.

Don’t Look Back in Anger on Noelin tulkitsema balladi, joka nyökkäilee vahvasti The Beatlesin suuntaan, intron ollessa suora kopio Lennonin Imaginesta.

Lauluntekijä on itse sanonut, ettei ihan tarkkaan tiedä mistä laulu kokonaisuudessaan kertoo. Tässä on kyllä jätetty tulkinnan varaa, mutta samoja teemoja tässäkin pyöritellään kun monissa muissa.

”So I’ll start the revolution from my bed
’Cos you said the brains I had went to my head
Step outside ’coz summertime’s in bloom
Stand up beside the fireplace
Take that look from off your face
You ain’t ever gonna burn my heart out

So Sally can wait,
she knows it’s too late
as we’re walking on by
Her soul slides away,
”But don’t look back in anger”,
I heard you say”

Sävellyksellisesti ei mitään ihmeitä C-duurissa. Pre-choruksen jälkeinen nostatus on mainio, ”Stand up beside the fireplace”-kohdasta eteenpäin ja kertosäe on tehty stadioneilla mukana laulettavaksi. Noel oli tarinan mukaan laulellut tätä soundcheckissä ”So Crawley can wait”, ja Liam oli tullut kysymään että ”lauloitko sinä että ”so Sally can wait”? No, sinun pitäisi”.

Erityismaininta lopetuksesta, jollaista ei kovin monessa biisissä ole. Tapa, jolla laulu paketoidaan on lyömättömän kaunis. ”Don’t look back in anger, at least today”.

Hey Now on itselleni tämän levyn täyteraita. Vähän tyhjäkäyntinen biisi, joka ei kanna läheskään samoihin mittoihin kuin muut. B-puolista olisi löytynyt paljon parempaakin materiaalia. Hyviä rivejä tässäkin kuitenkin on. ”I took a walk with my fame down memory lane / I never did find my way back”.

Sitten seuraakin ensimmäinen levyn kahdesta Untitled-raidasta. Kyseessä on pätkiä The Swamp Song-instrumentaaliraidasta, jota bändi soitteli keikoillaan tuolla 90-luvun puolivälissä. Siinä on mukava groove ja rock-attitude!

Klassisella rock-kitaroinnilla käynnistyvä Some Might Say on jälleen klassikko-osastoa ja Oasista parhaimmillaan. ”Sanokoot muut mitä tahansa, niin näillä mennään” on sanomana. Selkeärakenteinen brittirokki, jossa Noelin teksti on levyn parhaimmistoa. Jos kertosäe olisi vielä tykimpi, niin tämä olisi todella kova. Rummuissa on vielä alkuperäinen rumpali Tony McCarroll, jonka raskaampi soittotyyli erottuu levyllä selvästi.

Some might say they don’t believe in heaven
Go and tell it to the man who lives in hell
Some might say you get what you’ve been given
If you don’t get yours I won’t get mine as well

Cast No Shadow palauttaa tunnelman Wonderwallin kaltaisen kepeäksi. Paria osaa kierrätetään laulussa, jossa joku on niin näkymätön ettei auringon kohdatessaan muodosta edes varjoa. ”Bound with all the weight of all the words he’s trying to say / chained to all the places that he never wished to stay / bound with all the weight of all the words he’s trying to say / as he faced the sun he cast no shadow”.

Jälleen vähemmän rosoista laulamista Liamilta ja Noelkin pääsee ääneen falsetteineen.

Levyn viimeinen selkeästi The Beatles-vaikutteinen raita on She’s Electric. Maukas ja Oasiksen silloin tällöin käyttämä sointukierto (E-G#-C#m-A) kuljettaa keinuvaa biisiä, jonka teksti ei ole mitenkään äärimmäisen filosofinen. Tyttö on ”sähköinen” ja kuvioon liittyy kaikenlaista sakkia. Jostain syystä kohdasta ”And I want you to know” eteenpäin tulee mieleen joku Nirvanan laulumelodia.. Aika harvoin Liam muuten nostaa soundinsa falsettiin. Ylipäänsä tämän kappaleen soundi on minusta miellyttävä.

Efekteillä käynnistyvä levyn nimiraita Morning Glory on albumin viimeinen rouhea rokki. Introssa käytetään vain kahta nuottia, mutta potkii kovemmin kuin 95 % muka-rockeista. Tässäkään ei hirveästi ole sanoja tai osia, mutta meininki on vastustamaton. Liam tuntuu koko ajan kyselevän, että missä mennään?

All your dreams are made
When you’re chained to your mirror with your razor blade
Today’s the day that all the world will see
Another sunny afternoon
Walking to the sound of your favorite tune
Tomorrow never knows what it doesn’t know too soon

Need a little time to wake up
Need a little time to wake up wake up
Need a little time to wake up
Need a little time to rest your mind
You know you should so I guess you might as well

What’s the story morning glory?
Well, you need a little time to wake up, wake up
Well, what’s the story morning glory?
Well, need a little time to wake up, wake up

Toisen Untitled-raidan jälkeen käynnistyy viimeinen epiikki Champagne Supernovan muodossa. Itselleni tämäkään ei ole iskenyt niin lujaa kuin sukupolvelliselle brittejä. Ensimmäinen säkeistö on paras osio tässä vähän venytetyssä laulussa.

Itse miellän Champagne Supernovan ennakoksi siitä, mitä pari vuotta myöhemmin Be Here Now-levyllä oli tapahtuva: ylimitoitettuja ja ylisoitettuja ja pahoin pöhöttyneitä lauluja.

How many special people change
How many lives are living strange
Where were you when we were getting high?
Slowly walking down the hall
Faster than a cannon ball
Where were you while we were getting high?


(What’s the Story) Morning Glory? on vuosien saatossa myynyt noin 22 miljonaa kappaletta. On helppo uskoa, että se on ollut 90-luvun puolen välin brittinuorison soundtrack ja jättänyt lähtemättömän jäljen monen tuolloin nuoruuttansa viettäneen sydämiin. Tekihän se saman vaikutuksen vuosikymmenen myöhemmin yhteen 14-vuotiaaseen lieksalaiseenkin…

Atso’s Time Machine: Bruce Springsteen – 1975 & Born to RunAtson Aikakone: Bruce Springsteen – 1975 & Born to Run

Born to Run (1975) was the album with which Bruce Springsteen and his loyal The E Street Band not only ensured the continuation of their career but made it really start all over again. The expression, which at places had really meandered on the first two album, found its shape on this record – the songs would get different on the following albums. BTR however glows with the feeling of an endless summer night and the events occurring then via its great songs.

The cover is iconic already: in the front cover is good-humored Bruce with his legendary Stratocaster. But the whole picture gets revealed when you open the back cover to fulfill the scene. By then you’ll form a picture of Springsteen leaning on Clarence Clemons’ shoulder while the latter is playing his saxophone. A picture is worth a thousand words.

Thunder Road works as like an invitation to the events of the endless summer evening. An atmospheric intro played by piano and harmonica sets the scene in which the events take place. Like in many other Springsteen songs as well “Mary” is the target of the narrator’s love. She’s dancing through the porch like a vision… There’s great scenes immediately in the first verse. ”Roy Orbison singing for the lonely / hey that’s me and I want you only” refers to Roy’s song “Only the Lonely”.

The song’s theme is in faith and trust in oneself and “us”. The story could be packed in the couple of lines found in the second verse. I’d say this are some of Bruce’s best lines ever.

Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty, but hey you’re alright
Oh and that’s alright with me

There’s a certain dwell and tranquility in this one. The band comes in not until the second minute and the song’s name is sang for the first time after the two-minute mark. There’s a feeling in the air also about doing it “now or never”. ”My car’s out back / If you’re ready to take that long walk / from your front porch to my front seat / the door’s open but the ride it ain’t free”

It’s a town full of losers
And I’m pulling out of here to win.

In the outro there’s ultimately a dramatic riff led by the piano and a saxophone. Playing like this has since been heard for example in the Saimaa-record of Pepe Willberg.

Thunder Road is a magnificent song. Definitely in Bruce’s top-5.

The second track is a story from the foundation of the E Street Band, Tenth Avenue Freeze-Out. The song, starting with a gentle and short intro, evolves to almost being soul music with its horn sections. It may not be a coincidence that the main character of the story (Bad Scooter) and Bruce share the same initials.

Bruce himself has told that he doesn’t really know what “tenth avenue freeze-out” really means. But it sounds punchy however. The horn section, arranged by Steve Van Zandt, sit in here great.

“Big Man” Clarence Clemons is also mentioned in the song. This one was also used as a tribute to him and other late E Streeter Dan Federici during the band’s Wrecking Ball Tour in 2012-2013.

The next song, Night, starts with an effective series of notes. It almost accelerates to a party song. Starting with Clemons’ presentable solo sets the listener in to a role of a guy working from 9 to 5, so it’s a situation in which the night life is a escape way from the drudgery of everyday life. In a same manner like in many other songs “the one” person offers a chance to get away from the reality: in this story it’s concrete.

You get up every morning at the sound of the bell
You get to work late and the boss man’s giving you hell
Till you’re out on a midnight run
Losing your heart to a beautiful one
And it feels right as you lock up the house
Turn out the lights and step out into the night

There’s quite a few modulations in the composition, it’s basically the same chord progression played in different keys. There’s last moments frenzy in Springsteen’s singing especially in the last section:

And you know she will be waiting there
And you’ll find her somehow you swear
Somewhere tonight you run sad and free
Until all you can see is the night

The intro and the outro are concrete, so that the song will not stretch to much over 3 minutes live either.

Ending the LP’s A-side is Backstreets, an epic led by powerful piano. It’s one of Springsteen’s most rugged songs, but I personally haven’t found all the edges to hook in. I have however slowly started to find the nuances.

The piano introduction is classic Bruce via Roy Bittan’s fingers. The story is beautiful and the listener can even ponder whether the narrator’s friend “Terry” is a he or she. It’s not revealed anywhere in the song… There’s something similar to the New York-descriptions of the previous record: the songs go with the text and story in front.

The best section in Backstreets is the part at the end of the song starting with a minor chord: ”And after all this time / to find we’re just like all the rest / stranded in the park / and forced to confess”. There’s more of the feeling that I’d love to find elsewhere in the song.

Somehow the melody and the atmosphere remain a little bit bleak although the feel can be sensed. Maybe I’ll figure it out with time, little by little this has become a song I don’t necessarily skip while it gets its turn.

Next one is the song in which Springsteen’s career culminates in my opinion: Born to Run. A song without which Bruce wouldn’t be Bruce. BTR was created in studio for a long time and it molded into an original piece of rock ‘n’ roll history.

The lyrics base to the same idea as the album’s opening song Thunder Road: we’ve got to get away and preferably with the one girl, whose in this case called Wendy.

Highway’s jammed with broken heroes
On a last-chance power drive
Everybody’s out on the run tonight, but
There’s no place left to hide
Together Wendy, we can live with the sadness
I’ll love you with all the madness in my soul
Oh, someday girl, I don’t know when
We’re gonna get to that place where we really wanna go
And we’ll walk in the sun
But till then, tramps like us, baby, we were born to run

The E Street Band plays here at its best. There’s glockenspiel, great drum work by Ernest “Boom” Carter (who only plays on this song in Springsteen’s albums!), chiming piano, the guitar work by Bruce and above all the legendary saxophone solo by Clarence.

You can practically capsulize Bruce’s development during the first three albums on this one song:

  • there’s as many things said as on the first records but with fewer words
  • the instrumentation is still straggly, but precise and rigorous
  • the composition is more organized and nuanced.

BTR is the song from which rock ‘n’ roll-scene should remember Bruce Springsteen & the E Street Band in my opinion. There’s no another song like this.

She’s the One starts with a keyboard line accompanied soon by a Bo Diddley-like beat. This one’s a love song in this album’s feel: the metaphors and lyrics have clearly came from Bruce’s pen. ”With her long hair falling / and her eyes that shine like a midnight sun / oh she’s the one.”

There’s once again a nice saxophone solo and the melody is catchy as well. I don’t consider this to be the strongest material of the album however.

I want to review the pair of songs ending the album as one piece, because they’re really like a prologue and the proper story. Meeting Across the River works as a primer, in which the characters are making a trip over the river to other hoods. It may well be a journey from New Jersey to New York on the homeground of the E Street Band: this is how I see this in my mind everytime.

It’s a tight situation in “Meeting”, because there’s tough guys to meet. . ”Hey Eddie, this guy, he’s the real thing”. You better not mess up, because you could get in trouble if you do.

The song, driven by piano and trumpet, shifts almost unnoticeably to the album-ending Jungleland. It starts with piano and violin after which the tempo speeds up and the former takes a bigger role.

Jungleland is often compared to New York City Serenade, which ended the preceding album. They take place in similar kind of environment, but are two different kind of songs. NYCS described smaller moments and observations while Jungleland’s events have spread out to a larger area. There’s situations from gang happening in Harlem to love stories in New Jersey: lots of beautiful pictures the listeners can see in their minds.

There’s a lot of text here as well and it all goes on with the story’s conditions. The situations are build up with judicious word choices.

The street’s alive
As secret debts are paid
Contacts made, they vanish unseen
Kids flash guitars just like switch-blades
Hustlin’ for the record machine

The hungry and the hunted
Explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street
Down in Jungleland

The rules of the jungle apply to the real world in many times. ”Lonely-hearted lovers / sturggle in dark corners / desperate as the night moves on / just one look / and a whisper, and they’re gone”. After the guitar solo there comes a section of it’s own after which the atmosphere settles down and transform into its most grand form.

Meaning Big Man’s saxophone solo, the most iconic one. I think it’s well said that if there’s a saxophone solo with which the world could be saved, it would be this one. According to the legend Bruce had hummed the solo note by note to Clarence who then had played it to tape with his own, inimitable touch. The key changes as well, when C playes the larger-than-life solo lasting for two minutes, after which the atmosphere changes to almost menacing and the reality strikes the face.

The last two verses are such street poetry that they can be attached here to end this review. There’s something pretty big about the way of the world in a nutshell in them. The playing and singing sound almost powerless under the power of it. The reality and dreams and the fateful split of second between the good the bad transactions is verbalized in a great way. This is a scene that’s difficult to explain: you either get it or not. It took me at least dozens, if not hundreds, listens to figure it out myself.

 Beneath the city two hearts beat
Soul engines runnin’ through a night so tender
In a bedroom locked
In whispers of soft refusal
And then surrender
In the tunnels uptown
The Rat’s own dream guns him down
As shots echo down them hallways in the night
No one watches as the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light

Outside the street’s on fire
In a real death watlz
Between what’s flesh and what’s fantasy
And the poets down here
Don’t write nothin’ at all
They just stand back and let it all be
And in the quick of a knife
They reach for their moment
And try to make an honest stand
But they wind up wounded
And not even dead
Tonight in Jungleland


So, BTR end Bruce’s first album trilogy. The follower, Darkness on the Edge of Town, is an album of its own.

A noteworthy effect used on this record is that there’s a specific “invitation” in every song, a little pre-intro before the actual song. They set the feel that surrounds the whole album: the record could take place during one endless summer night, that starts with Thunder Road and Mary jumping in the narrator’s car and ends up in the drama of Jungleland.

Although Born to Run has its weaker moments the stronger songs are absolutely fantastic, and there’s plenty of them. Thunder Road, Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run and Jungleland are all some of Bruce’s most significant songs and have worked as fan favourites all the way from their release. The whole album actually runs only for 39 minutes, so it doesn’t take too long to listen it from start to finish. This is an album, that should sometimes be chosen in favor of a a B-class movie on a Saturday night.

http://open.spotify.com/album/43YIoHKSrEw2GJsWmhZIpuBorn to Run (1975) oli se albumi, jolla Bruce Springsteen luotto-orkesterinsa The E Street Bandin kanssa paitsi varmisti uransa jatkon myös löi sen toden teolla käyntiin. Ensimmäisten levyjen paikoin kovasti rönsyillut ilmaisu saavutti tällä levyllä huipennuksensa – myöhemmin olisi erilaisten laulujen aika. BTR:llä kuitenkin hehkuu päättymättömän kesäyön tunnelma ja tapahtumat hienojen laulujen kertomina.

Jo kansi on ikoninen: etukannessa on hyväntuulinen Bruce legendaarisen Stratocasterinsa kanssa. Mutta koko kuva paljastuu, kun avaa takakannen etukannen seuraksi. Tällöin muodostuu kuva Springsteenistä nojaamassa saksofoniinsa puhaltavaan Clarence Clemonsiin. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.


Thunder Road toimii kuin kutsuna tuon illan kyytiin. Tunnelmallinen pianon ja huuliharpun intro maalaa maiseman, johon tapahtumat käynnistyvät. Springsteenin lauluissa usein esiintyvä ”Mary” on tässäkin kertojan rakkauden kohde, joka kuin kuvitelman lailla tanssii läpi kuistin. Heti ensimmäisessä säkeistössä on muistakin komeita kohtauksia. ”Roy Orbison singing for the lonely / hey that’s me and I want you only” viittaa Big O:n laulun ”Only the Lonely”.

Koko laulun teema on uskossa ja luottamuksessa itseen ja ”meihin”. Jutun jujun voisi tiivistää kakkossäkeistössä olevaan pariin riviin, jotka itse nostaisin Brucen uran hienoimmiksi.

Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty, but hey you’re alright
Oh and that’s alright with me

Tiettyä viipyilyä ja rauhallisuutta tässä on. Bändi tulee mukaan vasta reilun minuutin jälkeen ja biisin nimikin mainitaan ensi kerran vasta reilun kahden minuutin jälkeen. Ilmassa on myös tunne siitä, että ”nyt tai ei koskaan”. ”My car’s out back / If you’re ready to take that long walk / from your front porch to my front seat / the door’s open but the ride it ain’t free”

It’s a town full of losers
And I’m pulling out of here to win.

Lopussa kuullaan vielä dramaattinen riffinpätkä, jota johtavat piano ja saksofoni. Tämänkaltaista soitantaa on aika selkeästi kuultu sittemmin mm. Pepe Willbergin Saimaa-levyllä.

Thunder Road on hieno laulu. Ehdottomasti Brucen top5:ssä.

Kakkosraitana kuullaan tarina E Street Bandin alkuvaiheilta, eli Tenth Avenue Freeze-Out. Vienolla, pikaisella introlla käynnistyvä raita onkin lopulta lähes soulia torvisektioineen. Ei liene sattumaa, että tarinan päähenkilöllä Bad Scooterilla ja Brucella itsellään on samat nimikirjaimet.

Bruce on itsekin todennut, ettei oikein tiedä mitä ”tenth avenue freeze-out” oikeastaan tarkoittaa. Mutta iskevältähän se kuulostaa. Steve Van Zandtin sovittamat torvisektiot istuvat tähän makeasti.

Myös ”Big Man” Clarence Clemons mainitaan laulussa. Tätä käytettiin myös tribuuttina sekä hänelle että toiselle edesmennelle E Street Bandilaiselle Danny Federicille Wrecking Ball –kiertueella 2012/2013.

Tehokkaalla iskutuksella käynnistyvän Nightin myötä meininki kiihtyy lähes bilemittoihin. Clemonsin mallikkaalla fonisuorituksella käynnistyvä ralli asettuu 9.00-17.00 työskentelevän tyypin nahkoihin, jolloin illanvietto on pakoreitti arjen raadannasta. Samaan tapaan kuin monesti aiemminkin ”se yksi” tarjoaa mahdollisuuden karata todellisuudesta: tässä tarinassa se on konkreettista.

You get up every morning at the sound of the bell
You get to work late and the boss man’s giving you hell
Till you’re out on a midnight run
Losing your heart to a beautiful one
And it feels right as you lock up the house
Turn out the lights and step out into the night

Sävellyksessä on aika paljon modulaatioita, periaatteessa samaa sointukiertoa pyöritetään useammasta sävellajista. Brucen laulamisessa on viime hetken vimmaa varsinkin viimeisessä osiossa:

And you know she will be waiting there
And you’ll find her somehow you swear
Somewhere tonight you run sad and free
Until all you can see is the night

Intro ja outro ovat konkreettiset: näin ollen biisi ei veny livenäkään kovin paljon yli kolmen minuutin.

LP:n A-puoli päättyy pianovetoiseen eepokseen Backstreets. Kyseessä on yksi Brucen uran jylhimmistä lauluista, mutta itse en ole tähän oikein koskaan osannut tarttua. Pikkuhiljaa nyanssit ovat kuitenkin alkaneet löytyä.

Pianointro on klassista Brucea Roy Bittanin sormin. Tarinahan on kaunis ja jokainen kuulija voi pohtia jopa sitä, onko laulussa kertojan ystäväksi mainittu Terry mies- vai naispuolisen henkilön nimi. Sitä ei nimittäin paljasteta missään kohtaa… Tarinassa on vähän samaa kuin edellisen levyn New York-kuvauksissa: teksti ja kohtaukset edellä mennään.

Parasta Backstreetsissä on loppupuolella mollisoinnulla käynnistyvä osa: ”And after all this time / to find we’re just like all the rest / stranded in the park / and forced to confess”. Siinä on sitä tunnetta, jota toivoisi löytyvän muualtakin tästä laulusta.

Jotenkin tässä melodia ja tunnelma jää vähän kolkoksi, vaikkakin fiilis on aistittavissa. Jospa se siitä, pikkuhiljaa tästäkin on kuitenkin tullut sellainen raita ettei tule skipattua läheskään joka kerta kun vastaan tulee.

Seuraavana tuleekin sitten se raita, johon allekirjoittaneen kirjoissa koko Springsteenin ura kulminoituu: Born to Run. Laulu, jota ilman Bruce ei todennäköisesti nykyisellään olisi Bruce. BTR:ää rakenneltiin studiossa pitkään ja hartaasti, ja kyllähän siitä muovautui omanlaisensa rock-historian merkkipaalu.

Teksti on pohjiltaan samankaltainen levyn avaavan Thunder Roadin kanssa: pois on päästävä ja mieluiten sen yhden tietyn tytön, tässä tapauksessa Wendyn, kanssa.

Highway’s jammed with broken heroes
On a last-chance power drive
Everybody’s out on the run tonight, but
There’s no place left to hide
Together Wendy, we can live with the sadness
I’ll love you with all the madness in my soul
Oh, someday girl, I don’t know when
We’re gonna get to that place where we really wanna go
And we’ll walk in the sun
But till then, tramps like us, baby, we were born to run

E-kadun bändi soittaa tässä parhaimmillaan. Löytyy kellopeliä, poikkeuksellisesti ainostaan tällä raidalla soittavan Ernest ”Boom” Carterin mainiota rumputyöskentelyä, pianon kilkatusta, alun kitarakuviota sekä ennen kaikkea legendaarinen saksofonisoolo Clarencelta.

Käytännössä Born to Runiin voi yhden biisin muodossa tiivistää Brucen ensimmäisen kolmen levyn kehityksen:

  • on sanottu vähintään yhtä paljon asioita kuin ensilevyn teksteissä, mutta vähemmillä sanoilla
  • soitto on edelleen rönsyilevää, mutta tarkkaa ja tiukkaa
  • sävellys on jäsennellympi, mutta vivahteikas

BTR on se laulu, mistä rock-scenen pitäisi minun mielestäni Bruce Springsteen & the E Street Band muistaa. Tällaista ei toista ole tehty.

She’s the One käynnistyy kosketinkuviolla, johon liittyy pian mukaan Bo Diddley-henkinen beat. Tämä on levyn hengessä tehty rakkauslaulu: kielikuviltaan ja sanoitukseltaan selkeästi Brucen käsialaa. ”With her long hair falling / and her eyes that shine like a midnight sun / oh she’s the one.”

Tämä junnaa hieman paikallaan, mutta se johtuu juurikin em. Bo Diddley-rytmistä. Seassa on jälleen myös saksofonisoolo ja melodiakin on tarttuva. Ei kuitenkaan levyn vahvinta materiaalia meikäläisen korviin.

Levyn päättävän kaksikon tahdon arvostella yhtenä kappaleena, koska oikeastaan kyseessä ovat prologi ja varsinainen stoori. Meeting Across the River nimittäin toimii pohjustuksena, jossa ollaan tekemässä matkaa joen yli toisille huudeille. Voi hyvinkin olla, että kyseessä on reissu New Jerseystä New Yorkiin E Street Bandin kotinurkilla: niin ainakin itse tämän aina sieluni silmin näen.

”Meetingissä” on tiukat paikat, sillä vastassa on kovia tyyppejä. ”Hey Eddie, this guy, he’s the real thing”. Tätä ei kannata tyriä, voi tulla noutaja.

Pianon ja trumpetin kuljettama laulu siirtyy kuin huomaamatta levyn päättävään Junglelandiin. Se käynnistyy vuorostaan pianolla ja viululla, jonka jälkeen tempo kiihtyy ja piano ottaa enemmän roolia.

Junglelandia verrataan usein edellisen levyn päättäneeseen New York City Serenadeen. Ne liikkuvatkin samankaltaisissa maisemissa, mutta ovat muuten aika erilaisia lauluja. Siinä missä NYCS kuvasi pienempiä hetkiä ja havaintoja, ovat Junglelandin tapahtumat levinneet paljon laajemmalle. On tilanteita jengikuvioista Harlemissa rakkaustarinoihin New Jerseyssä: paljon kauniita kuvia, jotka voi nähdä mielessään.

Tekstiä on tässäkin paljon ja tarinan ehdoilla. Tilanteet rakennetaan harkituilla sanavalinnoilla.

The street’s alive
As secret debts are paid
Contacts made, they vanish unseen
Kids flash guitars just like switch-blades
Hustlin’ for the record machine

The hungry and the hunted
Explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street
Down in Jungleland

Viidakon laithan ne pätevät maailmassa monesti. ”Lonely-hearted lovers / sturggle in dark corners / desperate as the night moves on / just one look / and a whisper, and they’re gone”. Kitarasoolon jälkeen tulee oma, erillinen osansa, jonka jälkeen tunnelma rauhoittuu ja muuntuu ylväimpään muotoonsa.

Eli Big Manin saksofonisooloon, siihen ikonisimpaan. Minusta on hyvin sanottu, että jos on jokin saksofonisoolo, jolla voisi tilanteen tullen pelastaa maailman, se olisi tämä. Bruce oli legendan mukaan hyräillyt soolon nuotti nuotilta Clarencelle, joka sen sitten oli soittanut talteen omalla, kopioimattomalla touchillaan. Sävellajikin vaihtuu, kun C soittelee elämää suuremman kaksiminuuttisen, jonka jälkeen ilmapiiri muuttuu lähes uhkaavaksi ja todellisuus iskee vasten kasvoja.

Kaksi viimeistä säkeistöä ovat sellaista katurunoutta, että ne voi oikeastaan liittää kokonaisuudessaan tähän arvion päätteeksi. Niihin kiteytyy jotain aika suurta tästä maailmanmenosta. Soitanto ja laulanto kuulostavat liki voimattomilta sen mahdin alla. Todellisuus ja kuvitelmat sekä kohtalokas silmänräpäys hyvien ja huonojen tapahtumien välillä puetaan sanoiksi huikealla tavalla. Tämä on sellainen kohtaus, jota on hankala selittää: se joko aukeaa tai ei. Kymmeniä, ellei satoja, kuunteluita siihen meni itselläkin.

Beneath the city two hearts beat
Soul engines runnin’ through a night so tender
In a bedroom locked
In whispers of soft refusal
And then surrender
In the tunnels uptown
The Rat’s own dream guns him down
As shots echo down them hallways in the night
No one watches as the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light

Outside the street’s on fire
In a real death watlz
Between what’s flesh and what’s fantasy
And the poets down here
Don’t write nothin’ at all
They just stand back and let it all be
And in the quick of a knife
They reach for their moment
And try to make an honest stand
But they wind up wounded
And not even dead
Tonight in Jungleland


BTR siis päättää Brucen ensimmäisen albumitrilogian. Seuraavana tullut Darkness on the Edge of Town onkin sitten kovasti erilainen levy.

Huomionarvoinen tyylikeino tällä levyllä on myös, että jokaisessa laulussa on eräänlainen ”invitation”, pienimuotoinen pre-intro ennen varsinaista laulua. Ne asettavat tunnelman, joka koko levyllä vallitsee: albumi voisi sijoittua yhteen ”päättymättömään kesäyöhön”, joka käynnistyy Thunder Roadissa Maryn hypätessä kertojan kyytiin ja päättyy Junglelandin draamaan.

Vaikka Born to Runillakin on heikot hetkensä, ovat sen vahvat laulut sitäkin vahvempia. Niitä onkin sitten useita. Thunder Road, Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run sekä Jungleland ovat kaikki Brucen merkittävimpiä lauluja ja toimineet fanisuosikkeina julkaisustaan saakka. Ja kun levyn kokonaiskestokaan ei yllä edes aivan 40 minuuttiin, niin tämän jaksaa myös sujuvasti kuunnella alusta loppuun. Tämä on juuri yksi niistä levyistä, joka kannattaisi joskus valita iltapuhteeksi jonkun hömppäelokuvan sijaan…

http://open.spotify.com/album/43YIoHKSrEw2GJsWmhZIpu

Atso’s Time Machine: Year 1986 & Bon Jovi – Slippery When WetAtson Aikakone: Vuosi 1986 & Bon Jovi – Slippery When Wet

Bon Jovi released it’s third album Slippery When Wet in the year 1986. The two previous records hadn’t met the expectations with their sales, although they had included for example the hit song Runaway. This meant that the band was in a tight situation: the third record had to succeed or their future could be in danger. The band hired Bruce Fairbairn as a producer and asked Desmond Child to help them with songwriting: his golden touch changed the band’s direction. SWW produced three songs to Billboard top10, remained in the US top200 for 38 weeks (from which 8 as number 1) and was sold worldwide about 28 million units.

The album starts with David Bryan’s massive organ intro and the song Let it Rock. After the organ warm-up the band comes in with a very 80’s-like whoo-melody. Sambora saws impressively right from the start and the sounds are massive like all the time on this record. This is how 80’s hard rock should sound like!

The weekend comes to this town
Seven days too soon
For the ones who have to make up
What we break up of their rules 

Jon Bon Jovi’s singing is powerful throughout the record. I personally have been trying to maintain the image, that Jon has kept this level: he was at his best at the time. The enthusiasm and passion of youth transmits, not to mention the emanation.

SWW breathes hit elements. Even with it’s opening track, which however ranks at the bottom half of the album. The choruses work well on every song, with this one as well.

Let it rock, let it go
You can’t stop a fire burning out of control
Let it rock, let it go
With the night you’re on the loose
You got to let it rock 

The album continues with You Give Love a Bad Name. This one needs no presentation: a precise hit that in a certain way represents “Bon Jovi by formula” meaning a bit schematic Bon Jovi, but it works darn well. I haven’t found anything bad to say about this song.

Shot through the heart
And you’re to blame
You give love a bad name
I play my part and you play your game
You give love a bad name
You give love a bad name

According to the legend Jon Bon Jovi and Richie Sambora wrote songs to this album in the basement of Richie’s mom, right next to the washing machine. During one session Jon Bon Jovi came up with the line “shot through the heart, and you’re to blame” into which Richie corresponded immediately with “you give love a bad name”. The rest is pop music history.

That chorus is cultured multiple times, the song even starts as a capella with only vocals, with Sambora continuing with his iconic guitar intro. The songs parts come from the school book of hit song writing: the undercoating A-section, the atmosphere-sealing B-section (that one G7-chord before the chorus tops this off!) and then the chorus, which many have tried to mimic since (even Bon Jovi their selves) without succeeding. And the guitar solo by Sambora is legendary of course.

Many times this song is listened just through its chorus, but there’s heartbreaking themes elsewhere as well from the scenery in which the whole LP takes place.

An angel’s smile is what you sell
You promise me heaven, then put me through hell
Chains of love got a hold on me
When passion’s a prison, you can’t break free

Paint your smile on your lips
Blood red nails on your fingertips
A school boys dream, you act so shy
Your very first kiss was your first kiss goodbye

Especially the last two lines have always evoked feelings.

The album continues with great songs with Livin’ on a Prayer. The first memories from this song come from the early 00s, when It’s My Life first came out: LoaP outplayed it then already.

“Prayer” is a well-balanced band song: Bryan’s keyboards, Alec John Such’s bass and Sambora’s guitar playing all get their moments, but it’s Jon’s singing that keeps the song going. This song has been played live tuned one step down for decades, because Jon didn’t manage such singing many times after the recording sessions.

The lyrics describe a classic Bon Jovi love story. Whatever comes in the way, together we’ll wind a way. Jon has told, that in the 80’s he wrote songs from people he knew, in this one “the names have been changed to protect the innocent”. The story of Tommy and Gina is however universal.

Especially the B-section is what I like about this song: the composition and the lyrics are magnificent, Bon Jovi at its best.

She says we’ve got to hold on to what we’ve got
’cause it doesn’t make a difference
If we make it or not
We’ve got each other and that’s a lot
For love – we’ll give it a shot

The guitar solo is legendary here as well, but Bryan’s keyboard lines and the synthesizer pad are remarkable as well, giving the song it’s characteristic undercurrent right from the beginning. This might be also the best-known song in which guitar is played through a talk box. In the end of the song, after the guitar solo, there’s a modulation to sing the last chorus one and a half step higher than the first ones: that’s one for all the cover bands to try!

LoaP is a song that would surely be in my list of “the best songs in the world”, if I’d ever make one.

Social Disease offers a little slow phase after its baffling intro. It bears a resemblance to Let It Rock and has great horn riffs. The text is Bon Jovi that can be found on every record: nonsense that’s meant to entertain.

You can’t start a fire without a spark
But there’s something that I guarantee
You can’t hide when infection starts
Because love is a social disease 

The A-side of the LP ends with more peaceful feeling and Wanted Dead or Alive. The song’s fundamentally a cowboy story about touring and the band’s boys and it has cultivated to one of the band’s anthems. It’s a great power ballad that made many band’s to try to repeat its success in the late 80’s. But “Wanted” is always “Wanted”

I’m a cowboy, on a steel horse I ride
I’m wanted dead or alive
Wanted dead or alive

After the intro played by Sambora with a 12-string acoustic guitar starts a story that delineates like a short film. If this song was to be compressed in one part, it would be it’s third verse.

I walk these streets, a loaded six string on my back
I play for keeps, ‘cause I might not make it back
I been everywhere, and I’m standing tall
I’ve seen a million faces an I’ve rocked them all

One of the interesting aspects of SWW is that you can hear when the LP changes it side while listening to the CD. That’s because Raise Your Hands kind of starts the record again with it’s rocking boogie and positive emanation. It’s based on a simple chord progression with Sambora’s guitar riffs and Jon’s strong singing at its core. The lyrics embrace the rock world. Why say something difficult, when it can be said concisely. This one worked as a great opening song in the Helsinki show in June 2011 and made clear what Jon and the band wanted the crowd to do during the gig.

Raise your hands
When you want to let it go
Raise your hands
And you want to let a feeling show
Raise your hands
From New York to Chicago
Raise your hands
From New Jersey to Tokyo
Raise your hands 

The closing quartet of the album is an interesting package. It has only one stronger song, but the rest are just what I think the life of young adults should sound like in 1986. For me the songs are about the relationships, events and feelings for which I tend to come back to the stuff of the 1980’s.

The opening song of the last four is a little bit calmer one called Without Love. It’s once again a love song which strongest section is the one just before the chorus: ”I been through some changes / But one thing always stays the same ”. The band has since returned to this theme multiple times: there’s nothing if there’s no love.

The third-to-last song is the jewel of the B-side, I’d Die for You. The keyboard riff that borrows from the older hit Runaway starts the song that also cites Romeo and Juliet. The text is just the high school drama in which Bon Jovi from 1984 to 1988 is at its best.

In a world that don’t know Romeo and Juliet
Boy meets girl and promises we can’t forget
We are cast from Eden’s gate with no regrets
Into the fire we cry

This one is made up from the ingredients that Jon Bon Jovi has recycled pretty much. Now they’re used in such way that the song works irrestibly. It also has to be said once again that the band plays well together. The guitar solo is just like Sambora and the ride cymbal tinkling in the background sounds exactly like Tico Torres. This is how it’s done!

Never Say Goodbye is the penultimate song and the album’s last slow song. It’s a little more plain with its instrumentation and intimate with its text. The song goes on almost trudging with Jon singing great as the band accompanies. It’s perhaps the most personal song on the record, it almost feels like Jon’s singing about himself.

I think this one’s a kind of a sequel to the two previous songs, happening in a same kind of landscape. I think it’s a love story of high school sweethearts, but the tones apply to everyone.

Remember days of skipping school
Racing cars and being cool
With a six pack and the radio
We didn’t need no place to go

Remember at the prom that night
You and me we had a fight
But the band they played our favorite song
And I held you in my arms so strong

We danced so close
We danced so slow
And I swore I’d never let you go
Together – forever

Never say goodbye, never say goodbye
You and me and my old friends
Hoping it would never end
Never say goodbye, never say goodbye
Holdin’ on – we got to try
Holdin’ on to never say goodbye

The way the band plays and Jon sings is what separates this from all the similar songs that can be found on every Bon Jovi record ever since.

It’s a surprise that the album doesn’t end with ”Goodbye” but a rocking song Wild in the Streets. In this one the parts turn upside down: the band leads and Jon hangs in. The scenery is still the same however and this time the story is told even by names: Joey is the one starring, 16 years later he got even his own signature song.

It’s a nice rocking ending to the album with lyrics bearing a resemblance to Without Love: it’s a same kind of story with love being “the thing”. During live shows there’s a tasty piano solo by David Bryan here as well and Sambora plays a nice solo too.


The year 1986 couldn’t be bypassed without Slippery When Wet. This one’s an “deserted island disc” for me. Ever since I first started listening to music this has been one of the most important albums. Great 1980’s rock!

http://open.spotify.com/album/7pMFJnQzOnQXviU4FPpQAnBon Jovi julkaisi vuonna 1986 kolmannen albuminsa Slippery When Wet. Kaksi aiempaa levyä eivät olleet vastanneet myyntiluvullisia odotuksia, vaikka mukaan mahtui esimerkiksi klassikko Runaway. Oltiinkin tiukan paikan edessä: kolmannen piti onnistua, tai tulevaisuus olisi uhattuna. Levyn tuottajaksi palkattiin Bruce Fairbairn ja biisintekoapuun pestattiin Desmond Child, jonka kultainen kosketus käänsikin suunnan tähtiin: SWW tuotti kolme biisiä Billboardin top10-listalle, säilyi jenkkien top200:ssä 38 viikkoa (joista 8 ykkösenä) sekä möi maailmanlaajuisesti noin 28 miljoonaa kappaletta. Suomessakin albumia on myyty reilut 73 000 kappaletta.

Levy käynnistyy David Bryanin massiivisella urkuintrolla ja biisillä Let it Rock. Urkulämmittelyn jälkeen bändi syöksyy sisään 80-lukumaisen whoo-melodian mukana. Sambora vinguttelee heti näyttävästi ja soundit ovat loppulevyn kaltaisen jytäkät. Tältä kuuluu kuulostaa 80-luvun hard poprockin.

The weekend comes to this town
Seven days too soon
For the ones who have to make up
What we break up of their rules 

Jon Bon Jovi laulaa koko levyn ajan vahvasti. Itse olen Bon Jovin kanssa pyrkinyt säilyttämään mielikuvan, että Jon on pysynyt samassa kuosissa: tuolloin hän oli mielestäni kovimmillaan. Nuoruuden into ja intohimo välittyy, uhosta puhumattakaan.

SWW:ltä huokuu hittiaines. Jopa tässä avausrallissa, joka kuitenkin sijoittuu levyn heikompaan puolikkaaseen, se on selvästi havaittavissa. Kertosäkeet varsinkin toimivat jokaisessa biisissä, niin tässäkin.

Let it rock, let it go
You can’t stop a fire burning out of control
Let it rock, let it go
With the night you’re on the loose
You got to let it rock 

You Give Love a Bad Name jatkaa levyä. Tämä ei esittelyjä kaivanne: täsmähitti, joka on tietyllä tapaa “Bon Jovi by formula” eli kaavamaista Bon Jovia, mutta perhanan toimivaa sellaista. Eipä tästä oikein vieläkään ole mitään pahaa sanottavaa.

Shot through the heart
And you’re to blame
You give love a bad name
I play my part and you play your game
You give love a bad name
You give love a bad name

Legenda kertoo, että Jon Bon Jovi ja Richie Sambora kirjoittelivat tämän albumin biisejä Richien äidin kellarissa pesukoneen vieressä istuen. Eräässä sessiossa Jon Bon Jovi keksi rivin ”shot through the heart, and you’re to blame”, johon Richie vastasi välittömästi ”you give love a bad name”. Loppu on pop-musiikin historiaa.

Tuota kertosäettä viljelläänkin sitten senkin edestä, alkaahan biisi a capellana pelkällä laululla, josta Sambora jatkaa ikonisella kitaraintrolla. Muutenkin tämän laulun osat ovat hittisäveltämisen käsikirjasta: pohjustava a-osa, tunnelmaa tiivistävä b-osa (se G7-sointu ennen kertosäettä kruunaa tämän!) ja sitten kertosäe, jota monet ovat sittemmin yrittäneet apinoida (myös Bon Jovi itse) siinä kuitenkaan onnistumatta. Ja onhan se Samboran kitarasoolokin legendaarinen.

Monesti tämän biisin tekstissä tulee keskityttyä vain kertosäkeeseen, mutta onhan tässä ympärillä riipaisevia teemoja sieltä maisemista, minne lähes koko levy sijoittuu.

An angel’s smile is what you sell
You promise me heaven, then put me through hell
Chains of love got a hold on me
When passion’s a prison, you can’t break free

Paint your smile on your lips
Blood red nails on your fingertips
A school boys dream, you act so shy
Your very first kiss was your first kiss goodbye

Varsinkin nuo kaksi viimeistä riviä ovat aiheuttaneet alusta asti fiboja. Melkoista…

Albumi jatkuu kovat piipussa: vuorossa Livin’ on a Prayer. Ensimmäiset mielikuvat tästä laulusta ovat 2000-luvun alusta, kun It’s My Life ilmestyi: LoaP kepitti sen aivan pystyyn jo silloin.

”Prayer” on tasapainoinen bändipaketti: Bryanin syntikat, Alec John Suchin basso ja Samboran kitarointi saavat hetkensä, mutta koko pakettia vie Jonin komea laulusuoritus. Tätä biisiä on vedetty keikoilla jo vuosikymmenet puoli sävelaskelta alemmasta sävellajista, sillä Jon ei montaakaan kertaa levytyksen jälkeen kyennyt enää tällaisiin laulusuorituksiin.

Teksti on klassinen rakkaustarina Bon Jovin malliin. Ihan sama mitä vastaan tulee, niin ”tillsammans” siitä selvitään. Jon on kertonut, että kirjoitti 80-luvulla lauluja lähipiiristään, tässäkin ”nimet on muutettu viattomien suojelemiseksi”. Tommyn ja Ginan tarina on kuitenkin universaali.

Varsinkin b-osa on se, mistä itse tässä tykkään: sekä sävellys että sanat ovat timangia, parasta Bon Jovia.

She says we’ve got to hold on to what we’ve got
’cause it doesn’t make a difference
If we make it or not
We’ve got each other and that’s a lot
For love – we’ll give it a shot

Tässäkin kitarasoolo on legendaarinen, mutta merkittävä on myös Bryanin kosketinlinjat ja syntikkamatto, joka heti alussa antaa tälle ominaisen pohjavireen. Taitaapa tämä olla myös tunnetuin biisi, jossa kitaraa soitellaan talk boxin läpi. Lopussa, kitarasoolon jälkeen, tempaistaan vielä modulaatio terssiä korkeampaa: sitä sopii jokaisen coverbändin kokeilla.

LoaP on sellainen laulu, että jos joskus teen maailman parhaat biisit-listauksen, on tämä taatusti top kolmosessa.

Social Disease tarjoaa pienen suvantovaiheen hämmentävän intron intron jälkeen. Vähän samankaltainen laulu kuin avaava Let It Rock, jossa törähtelevät riemastuttavat torvistemmat. Teksti on sitä puolta Bon Jovista, jota välähtelee vähän jokaisella levyllä: hömppää, jonka tarkoitus on viihdyttää.

You can’t start a fire without a spark
But there’s something that I guarantee
You can’t hide when infection starts
Because love is a social disease 

LP:n A-puoli päättyy rauhallisemmissa tunnelmissa Wanted Dead or Aliven myötä. Perimmiltään keikkailusta ja bändin pojista kertova cowboy-tarina on kasvanut vuosien saatossa yhdeksi tämän bändin nimikkolauluista. Komea voimaballadihan se on, tällaisia alkoi 80-luvun lopulla tulla sitten useammiltakin bändeiltä, mutta ”Wanted” on aina ”Wanted”.

I’m a cowboy, on a steel horse I ride
I’m wanted dead or alive
Wanted dead or alive

Samboran 12-kielisellä akustisella kitaralla soittaman intron jälkeen alkaa tarina, joka piirtyy kuin lyhytelokuva. Jos tämänkin laulun tiivistäisi yhteen osioon, olisi se kolmas säkeistö.

I walk these streets, a loaded six string on my back
I play for keeps, ‘cause I might not make it back
I been everywhere, and I’m standing tall
I’ve seen a million faces an I’ve rocked them all

SWW on siinä mielessä mielenkiintoisesti kasattu levy, että myös CD:ltä kuunnellessa kuulee milloin LP:n puoli vaihtuu. Raise Your Hands nimittäin käynnistää levyn ikään kuin uudestaan rävähtäen käyntiin menevämmällä boogiella ja positiivisella uholla. Periaatteessa simppeliin sointukiertoon pohjautuvan rallin ytimessä on jälleen Samboran kitarariffittely ja Jonin vahva laulu sekä rock-maailmaa syleilevä teksti. Miksi sanoa jotain hankalasti, kun sen voi sanoa ytimekkäästikin. Tämä oli mahtava avausraita Helsingin keikalla kesäkuussa 2011, heti tuli selväksi mitä Jon ja kumppanit tahtoivat yleisön tekevän koko illan ajan.

Raise your hands
When you want to let it go
Raise your hands
And you want to let a feeling show
Raise your hands
From New York to Chicago
Raise your hands
From New Jersey to Tokyo
Raise your hands 

Levyn loppunelikko onkin mielenkiintoinen paketti. Oikeastaan siihen lukeutuu vain yksi vahvempi laulu, mutta loput ovat kokonaisuutena juurikin sitä, miltä allekirjoittaneen mielestä vuoden 1986 jenkkiläinen nuorisoelämä pitäisi kuulostaakin. Itselleni nämä laulut kertovat juuri niistä ihmissuhteista, tapahtumista ja fiiliksistä, mitä varten 80-luvun juttuja tulee ihmeteltyä.

Loppukvartetin avausraita on hieman rauhallisempi Without Love, jälleen rakkauslaulu, jonka vahvin osa on juuri ennen kertosäettä tuleva ”I been through some changes / But one thing always stays the same ”. Sittemmin Jovit ovat palanneet tähän teemaan useinkin: mikään ei tunnu miltään, jos ei ole rakkautta.

Kolmanneksi viimeinen raita on sitten se B-puolen helmi, I’d Die for You. Vanhemmalta klassikolta Runawaylta hieman lainaava kosketinkuvio käynnistää laulun, jossa lainataan vähän Romeota ja Juliaakin välillä. Teksti on juuri sitä high school-draamaa, jossa 1984-1988-vuosien Bon Jovi on vahvimmillaan.

In a world that don’t know Romeo and Juliet
Boy meets girl and promises we can’t forget
We are cast from Eden’s gate with no regrets
Into the fire we cry

Tämä on koottu sellaisista ainesosista, joita Jon Bon Jovi on kierrättänyt aika paljonkin. Nyt ne kuitenkin ovat sellaisilla sijoilla, että laulu toimii vastustamattomasti. Pakko myös edelleen todeta, että bändi soittaa hyvin yhteen. Kitarasoolo on Samboramaisen osuva ja sen taustalla kilkattava ride vuorostaan Tico Torresia omimmillaan. Näin se käy!

Never Say Goodbye on levyn toiseksi viimeinen raita ja samalla sen viimeinen slovari. Soitannoltaan hieman paljaampi ja tekstiltään intiimimpi, kuin hieman laahustaen kulkeva laulu on varsinkin Jonilta jälleen komea suoritus, muun bändin myötäillessä. Tässä mennään ehkä eniten henkilökohtaisuuksiin, tuntuu kuin Jon laulaisi itsestään.

Tämä on jollain tapaa tietynlainen jatko-osa edellisille kahdelle laululle, liikkuen samantyylisissä teemoissa. Itse miellän tämänkin täysin high school-teinirakastavaisten tarinaksi, jonka sävyt pätevät kuitenkin kaikille.

Remember days of skipping school
Racing cars and being cool
With a six pack and the radio
We didn’t need no place to go

Remember at the prom that night
You and me we had a fight
But the band they played our favorite song
And I held you in my arms so strong

We danced so close
We danced so slow
And I swore I’d never let you go
Together – forever

Never say goodbye, never say goodbye
You and me and my old friends
Hoping it would never end
Never say goodbye, never say goodbye
Holdin’ on – we got to try
Holdin’ on to never say goodbye

Tämän laulun esitystapa nostaakin tämän edelle monista kaltaisistaan, joita Bon Jovi on sittemmin jokaiselle levylle työstänyt.

Hieman yllättäen levy ei kuitenkaan lopu ”Goodbyehen” vaan rokkavaan Wild in the Streetsiin. Tässä osat kääntyvät hieman päälaelleen bändin viedessä ja Jonin roikkuessa mukana. Samat maisemat ovat kuitenkin edelleen ja tällä kertaa lauletaan ihan nimilläkin: Joey on tässä pääosassa, 16 vuotta myöhemmin hän sai ihan oman nimikkolaulunsakin.

Mukava levynlopetusmenopala, jonka tekstissä on jotain samaa kuin Without Lovessa: samankaltainen tarina, jossa rakkaus on pohjimmaisena. Livenä tässä on kuultu myös maukas David Bryanin pianosoolo sekä Samboran kitarasoolo.


Vuotta 1986 ei oikein voinut ohittaa ilman Slippery When Wetiä, onhan kyseessä yksi niistä ”aution saaren levyistä”, jos minulta kysytään. Siitä asti, kun musiikkia aloin kuuntelemaan, on tämä levy ollut yksi tärkeimmistä. 80-luvun rockin helmi!

http://open.spotify.com/album/7pMFJnQzOnQXviU4FPpQAn

Atso’s Time Machine: Year 1986 & Eppu Normaali – Valkoinen kuplaAtson Aikakone: Vuosi 1986 & Eppu Normaali – Valkoinen kupla

Valkoinen kupla on Eppu Normaalin yhdeksäs studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1986. Loistavaa Kahdeksatta ihmettä seurasi loistava ”Kupla”: molempien vahvuudet olivat hieman erilaisia. Edellisen levyn hittiaines on vaihtunut harkitumpaan ja henkilökohtaisempaan ilmaisuun, jossa kitarat soivat entistä kauniimmin.

Tein viime syksynä Facebookiin Top50-listan parhaista Eppu-biiseistä. Tuolle listalle ylsi viisi laulua tältä levyltä (En saa mielestä sinua (24.); Kaikki häipyy, on vain nyt (2.); Kultaista sadetta (47.); Kun jatsia kuunneltiin (33.) sekä Joka päivä ja joka ikinen yö (3.)). Laitan tuolloin kirjoittamani biisiarviot suoraan osaksi tätä kirjoitusta, sillä ne laulut tuli ruodittua aika perusteellisestikin jo tuolloin.


EN SAA MIELESTÄ SINUA

Valkoisen kuplan ensimmäinen biisi, joka asettaa sen levykokonaisuuden tunnelman. Teemaltaan perinteinen biisi: tässäkin kaipaillaan sen kadotetun rakkauden perään tuoppiin nojaillen.

Tässä on harvinaisen paljon akustisia kitaroita ollaakseen ”sähköinen” Eppu-biisi. Vierailevana kitaristina (joka aika kuuluvasti liruttelee omiaan) on senegalilaistaustainen Badu, joka oli nähnyt Eput keikalla ja pyytänyt päästä soittamaan johonkin biisiin. Eppujen historiassa näitä vierailijoita on suhteellisen vähän… Tähän biisiin Badun näppäily tuo kuitenkin aika paljon sopivia, omanlaisiaan sävyjä. Soundit ovat tässä jo aiemmin esillä olleen hämärät, ”Valkoiselle kuplalle” ominaiset: virvelisoundi ja särökitara ovat vähän pistäviä…

Miksi lähdit pois, nyt liikaa juon” alkaa tekstipuoli, joka osoittaa heti mistä on kyse. Se joku, ”sinä”, on mennyt eikä ole tietoa tuleeko takaisin. Toinen säkeistö kokonaisuudessaan on tekstiltään aika helmeä: vähän sanoja, paljon asiaa. ”Sanonut et kukkasin / siksi korkin hukkasin”. Kertosäkeessä sama homma: helppoja riimejä, vaikeita asioita. Kolmas säkeistö jatkaa siitä mihin toinen jäi jättäen lopussa vielä tilanteen avoimeksi: ”ovi aamulla rapisee / posti luukusta kolahtaa / sydän kurkussa vapisee / väärän kurkkuun solahtaa”. Erityispojot viimeisestä kielikuvasta: joskus se sydän tosiaan hyppää väärään kurkkuun… Lisäksi jälkimmäisessä kertosäkeessä mukaan tulevat makeat Pantsen falsettistemmat, joita ei ensimmäisessä kertosäkeessä ole.

Keikoilla tätä ei ole soitettu ainakaan viiteentoista vuoteen, eikä ole mitään taltioita olemassa livevedoista. Aika korkea sävellaji tässä ainakin on ja kitarasovitukset sellaisia, että voi olla vaikea siirtää keikkaympäristöön. Jonkinasteinen klassikkohan tämäkin selkeästi kuitenkin on ja hieno avaus Valkoiselle kuplalle.


KAIKKI HÄIPYY, ON VAIN NYT

”Kaikkihäipyy”. Mahdollisesti komeimman nimen omaava Eppu-biisi. Teos, jossa Pantsen sävellys ja Martin teksti kohtaavat lähes täydellisesti. Martti on itse kertonut jossain haastattelussa tästä laulusta seuraavasti: ”Siinä oli semmoinen tunnelma siinä melodiassa, että mulle tuli mieleen tällaiset ikuisuusasiat ja oon niitä joskus valveilla yöllä sängyssä maatessani pohtinut.”. Suuria kysymyksiä hienossa biisissä.

Tässä saattaa olla kaunein melodia Eppu-katalogissa. Ensimmäinen säkeistö poikkeaa seuraavista sävellykseltään: eri soinnut ja pelkkää herkkää kitarointia pohjalla. Kun bändi syöksyy sisään säkeistön lopulla, selviää että tässä edetään jälleen kolmimuunteisesti eikä perinteisellä beat-meiningillä. Siinä on yksi merkittävimmistä efekteistä tähän biisiin: tuollainen rytmi tuo tiettyä dramatiikkaa.

Kakkossäkeistössä tullaan perinteisemmille Eppu-vesille. Sointukierto perustuu tehokkaaseen muutaman soinnun pyöritykseen ja laulumelodia (sekä sanat, mutta niihin palataan myöhemmin) pääsevät oikeasti oikeuksiinsa. Toinen kitara demppaa, toinen näppäilee, ja akustiset täydentävät hillitysti. Aku ja ”Vaari” Nevalainen pitävät huolen jykevästä kompista. Jälleen: Jykevyys toimii tässä biisissä dramatiikkantehostuskeinona.

Toisen kertosäkeen jälkeen tulee vivahteita. Nyansseja tarjotaan parilla hiljaisella tahdilla, joiden jälkeen hypätään Pantsen kitarasooloon, jossa kitara ”laulaa” samaa biisiä eikä vain soittele omiaan. Viimeinen säkeistö ja kertosäe (+ kertaus) kulkevat dramaattisella tavallaan taustalaulujen tullessa täydentämään kaunista äänimaisemaa, kunnes bändi hiipuu pois viimeiseen, hiljaiseen säkeistöön jota säestää jälleen ainoastaan kitaran helinä sekä Akun kilistely rumpusetin takana.

Nyt siihen sanoitukseen. Tässä Martti menee aika ytimeen: harvoin on suomenkielinen biisi mennyt näin syvälle ja paljaisiin tunteisiin. Tekstissä on myös tietynlainen oivallus ja pohjalla teema, josta Eput ovat laulaneet aiemminkin: kerran täällä vain taivalletaan…

”Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet / palasiksi muistojeni läjään hajonneet / palapelin kokosin paksuin rukkasin / ihmetellen, minne kaikki palat hukkasin / en unta saanut / ja näin / jäin miettimään”.

Niinkuin Martti sanoi, on hän (kuten varmasti monet meistä) pohtinut näitä asioita yöllä sängyllä maatessaan ja unta odotellessaan. Palapelin kokoaminen paksuin rukkasin voi olla aika työlästä eikä palojen hukkaaminen siitä tee yhtään helpompaa…

”Kaiken minkä muistan / aika kutistaa / mä sitä pelkään / sua tahdon rutistaa / kuullut olen ikuisuuteen / kaiken piirtyvän / ja kaiken suhteen / kaiken siirtyvän”.

Aika tekee tehtävänsä ja muistot haalistuvat: ”minulla” on vain ”sinut”. Jotkut viisaat kuitenkin sanovat, että kaikki tehty jää ikuisuuteen eikä katoa pois ja että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Heti tästä ensimmäisestä säkeistöstä on nähtävissä, että nyt liikutaan isoissa teemoissa käyttäen suuria sanoja: onhan biisin nimikin ”Kaikki häipyy, on vain nyt”. Ensimmäisessä säkeistössä näitä suuria sanoja ovat ”kaikki” (kertaa kolme), ”aika”, ”pelkään” ja ”ikuisuuteen”. Koko säkeistön voisi vielä maalata tähän uudelleen, mutta pakko nostaa esille toinen puolikas, jossa kertoja tunnustaa pienuutensa ja että on kuullut asiasta, jota ei ole itse vielä kokenut: ”kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän / ja kaiken suhteen / kaiken siirtyvän”. Kaikki vaikuttaa kaikkeen..

Toinen säkeistö. ”Oli mielessäni elämäni olemattomuus / kuun takaa mulle nauroi ikuisuus / ei huomista / ei eilistä / vain tämän hetken / voi nähdä peilistä”. Ensimmäisen säkeistön tavoin isoja teemoja. Tämä pohjustaa tilannetta entistä enemmän: ensimmäisessä säkeistössä ei saatu unta, ja edelleen mietitään kuunvalossa elämänkulkua. Ikuisuus nauraa kuun takaa pienelle ihmiselle: komea kielikuva. Säkeistön lopussa on yksi Martin tekstillisistä jalokivistä: sanoilla, joilla monisi tekisi lähinnä naurettavia rivejä, taikoo Martti suuren elämänviisauden: ”Ei huomista / ei eilistä / vain tämän hetken / voi nähdä peilistä”. Yksinkertaista poweria. Jälleen isoja sanoja: ”elämäni olemattomuus”, ”ikuisuus”, ”huominen” ja ”eilinen”.

Kolmas säkeistö. ”Valovuosiensa takaa tähdet vilkkuen / unelmille ihmisen hiljaa ilkkuen / tiedänhän, että pieni oon / kun siltä tuntuu, mahdun hyvin kainaloon”. Tähdet heräävät henkiin ilkkuen pienen ihmisen unelmille, kuten kuu nauroi edellisessä säkeistössä. Ne vain ovat ja katsovat vierestä. Viimeinen rivi tässä säkeistössä tarjoaa lohdullisuutta, jonka ymmärsi jo 12-vuotiaana. Vaikka kertoja tiedostaa pienuutensa tässä maailmankaikkeudessa, niin aina on joku, jonka kanssa siitä selviää.

”Niinkuin kuuluu asiaan / kaikki tähdet, kuu ja kaikki muu / aikakin / niin myös aikanaan / sinä lähdet, pois häipyy taikakin / siksi rakastan sua nyt”.

Kertosäkeessäkin tiedostetaan asioiden kulku. Kaikki, mitä tapahtuu ja on, on täällä vain hetken häipyen lopulta pois. Tähdet, kuu, jopa me ihmiset. Niin se menee ja ”kuuluu asiaan”. Mutta vaikka niin tulee käymään, niin juuri tällä hetkellä ”minulla” on ”sinut”.

”Kaikkihäipyy” kuuluu kuunneltavaksi viilenevissä ja pimenevissä syksyisissä illoissa, jolloin biisin sanoman voi oikein tuntea. Tässä on jotain häkellyttävän kaunista ja haikeaa astetta isommalla pensselillä, kuin jolla Eput tavallisesti maisemiaan maalaavat. Ennenkaikkea Martin teksti on uskomaton.

Silloin, kun tämä on keikoilla kuultu, on paikka ollut usein encore-seteissä. Kyllähän tämä kuuluu kuultavaksi isolla stadionkeikalla sytkärimeren valaistessa pimeää kesäyötä. Niinkuin Oulussa kesällä 2004, jolloin Eppu.netiin ilmestyi keikan jälkeen kysely joltain nimettömältä keikallakävijältä, joka kysyi: ”mikä oli se biisi, joka kuultiin Oulun keikalla loppupuolella keikkaa ja jossa laulettiin sydäntäraastavasti ”siksi rakastan sua nyt”?.
Livenä tämä on aina riipaiseva ja setin emotionaalinen kohokohta.


POIS MELUUN JA TUISKEESEEN

Pois meluun ja tuiskeeseen on hieman nopeatempoisempi, mutta edelleen haikeahko yksilö. Tarina vanhainkodissa istuskelevasta lentäjästä, jolla veri vetäisi kerran vielä maailmalle. Jopa hämmentävää kitaransoittoa paikka paikoin sisältävä laulu, joka menee Martin lauluäänellisessä rekisterissä aika korkealle.

Tunnelma on tosiaan haikea. ”Se kaukana on / se jossa vain kuulen tuulen / ja rajana on taivas rannaton”. Erityspojot kohdasta ”Lentomoottorin jyrinän takaa / kun potkuri ujeltaa / minä riemusta vonkaisen / vielä kerran taivaalle ponkaisen”. Tuo kohta, jos mikä, kuulostaa oppikirja-Eppu Normaalilta. Sointukierto on klassinen (I-V-VI-IV), melodiakulku tuttu. Yllättävää tämän biisin soitannossa on erikoisten kitaralinjojen lisäksi tausta kuultava shaker, jota kuuluu oikeastaan ainoastaan tämän biisin lisäksi akustisella Mutala-levyllä.

Minkä mä maailmalle mahdan
kun kerran lähden pois
ei kuplia ruiskeeseen
vaan suoraan meluun ja tuiskeeseen


KULTAISTA SADETTA

Ensimmäinen muistikuva tästä laulusta: WinAmpissa pyöri Eppu-discografia arvotussa järjestyksessä, kun yhtäkkiä tuli vastaan biisi, joka alkoi rumpufillillä. Mikäs biisi tällä tavalla alkaa…

Se oli ”Kultaista sadetta”. Silloin ensimmäisellä tutustumiskierroksella bändin katalogiin ei Valkoinen kupla-levy isommin auennut 12-vuotiaalle pojalle. Eikä vielä toisella eikä kolmannellakaan, vaan oikeastaan vasta nyt viime vuosina on oppinut pikkuhiljaa ymmärtämään tuon levyn lauluja. Jossakin lehtijutussa onkin mainittu, että Valkoisen kuplan sanoitukset ovat Martti Syrjää parhaimmillaan – niiden tueksi ei välttämättä tarvitsisi edes musiikkia.

”Kultaista sadetta” kuitenkin iski jo ensi kuulemalla lähinnä sävellyksensä ja kitarasoundiensa puolesta. Kuulaat kitarasoundit ja eppumainen kertosäe, jonka sanoista meni hetki saada kiinni. Yksi rivi etenkin aiheuttaa pohdintaa yhä edelleen: ”Joko ymmärrän mitä se opettaa / osasin alkaa – osaanko lopettaa?”. Varsinkin tyhjä tahti ennen viimeistä ”osaanko lopettaa”-kysymystä on mystinen hetki.

Tästä biisistä oikein kumpuaa talviyö, kuutamo ja ne pohdinnat, joita jokainen joskus pohtii. Hienoakin hienompi kokonaisuus ja kadotettu Eppu-klassikko, jonka sanoitus on Martin ehdottomasti parhaita.


KUN JATSIA KUUNNELTIIN

Harvinaisempaa tarinnankerronta-Marttia sanoitukseltaan. Omalaatuinen teksti, jossa mies kohtaa naisen festareilla, tarkemmin sanottuna ”jatsijuhlilla”.

Paljon kummallisia sointuja ja Valkoiselle kuplalle ominaisia soundeja (särökitarasoundit ovat vähän kummallisia ja virveli ”kuin toiselta planeetalta”) jotka tekevät tästä aika hauskan keitoksen.

Kun tuon kaseNtin”… Melkoista poppiahan tämä on. Biisinä kuitenkin aika ainutlaatuinen Eppu-katalogissa. Nousi uuteen tietoisuuteen Mutala-levyn akustisen sovituksen myötä ja nousi myös sähkösetteihin kesäksi 2012 ollen yksi suurimmista keikkayllätyksistä ikinä Eppujen keikalla: eihän tällaista biisiä voinut arvata soitettavaksi Himoksen juhannusfestareilla. Siitäkös riemu repesi! Erityisplussaa Safkan maukkaista urkusoundeista biisin lopulla sekä Martin soittamasta kitarasoolosta.


VALKOINEN KUPLA

Levyn nimibiisi, jossa teema on samankaltainen kuin albumin avauslaulussa. Nainen on jättänyt ja mies istuu ravintolassa hukkuen tuoppiin. Martin laulusuoritus on jälleen yllättävänkin riipaiseva.

Koska vieläkin rakastan sua
etkä vieläkään rakasta mua
enkä osaa luovuttaa
tahdon itseni juovuttaa

Kertosäkeessä on yllättävää triolirytmiä, lähes hätääntyvän kuuloista. B-osan lopussa on kiinnilyönnin ja kysymyksen muodossa samantyylistä tehokeinoa kuin Kultaisessa sateessa: ”ja tiedän sen / ja tiedän sen / entä sitten?”.

Kitaran soundit ja soitto ovat tässä kuulaita. Erityisesti Pantsen soittamat, juuri ja juuri kuultavissa olevat liidit sopivat tunnelmaan.

Myös jälkimmäisen säkeistön loppupuolella kuultava nostatus ennen kertosäettä toimii, kuten ensimmäisessäkin säkeistössä:

Yöllä kännissä sinulle soitan
jotakin sopertaa koitan
miksi miksi jatkan näin
löydän itseni siitä mihin mä jäin


JOKA PÄIVÄ JA JOKA IKINEN YÖ

”JPJJIY”.  Levyn suuri hitti, universaali rakkauslaulu jossa soitto ja sanat helmeilevät kauniisti.

Jo aiemmin tuolta levyltä lähtöisin top50-listalla olevien biisien (Kultaista sadetta sijalla 46., Kun jatsia kuunneltiin 33. ja En saa mielestä sinua 24.) tuli kritisoitua vähän soitinten soundeja. Tässäkin biisissä tuo virvelisoundi häiritsee jonkin verran, mutta tämän biisin on kuullut niin monesti, että sekin on nivoutunut osaksi kokonaisteosta. Kitarasoundeissakin on aikansa kuvaa: säröt ovat edelleen aika AOR:ää ja puhtaat soundit kuulostavat lähes akustisilta kitaroilta. Tässä biisissä kuullaan kertosäkeessä myös eppu-katalogissa aika harvinaista slide-kitaraa, josta Torvinen mainitsee Repullinen nuotteja-opuksessa näin: ”Kertosäkeessä kuultava slide-kitara on soitettu ruuvimeisselillä. Vaikka kitaralehdet väittäisivät mitä, ei meisselin merkillä ole väliä.”…

Sävellys on Valkoiselle kuplalle ominaisen erityisen kaunis. Musiikillisesti se perustuu laulun melodiaan ja tuohon kahden tahdin komppiin, jota säkeistössä ja kertosäkeessä pyöritetään lähes koko ajan. Onpahan nätti melodia, joka taas meinaa kulkea aivan aavistuksen liian korkealla Martin laulettavaksi… Pantse fillaillee kitarallaan koko ajan helistellen. C-osassa (”Ja kun herään yöllä yksin…”) mukaan tulee lisää säröä kitaroiden muodossa. Periaatteessa jälleen hyvin simppeliä. Tässäkin biisissä kitaramelodiat ovat keskeinen osa biisiä: keikoilla monissa biiseissä kuullaan paljonkin improvisaatiota Torviselta ja Pantselta, mutta tässä biisissä intro, soolo ja fillit ovat aika vakioita.

Aiemmissa tämän levyn biiseissä oli jo puhetta, että ”Valkoisella kuplalla” Martin tekstit ovat sellaista runoutta, etteivät välttämättä tarvitsisi edes musiikkia tuekseen. Tässäkin laulussa teksti on huikea, ja jälleen hyvin ns. ”kansantajuisesti”. Kyse ei ole tässäkään biisissä siitä, että yrittäisi tehdä hankalia sanoja hankalaan melodiaan, vaan siitä, että osaa käyttää yksinkertaisia sanoja yksinkertaisen kauniisti laulettuna.

”Meillä on maailma ja tuulet sen / sinulle laulan ja sinä kuulet sen”. Ensimmäinen rivi tekee jälleen selväksi missä ollaan ja millainen tunnelma laulussa on. ”Ja kuitenkin lähelläsi tuskin uskallan hengittää / vaikka vuoksesi myrkkyä joisin, voisin karhuja kengittää”. Tämä on aika tuttu tilanne ja tunne kuulijasta riippumatta. ”Jackpot”-kokoelmaboxin kansilehdessä bändin pojat toteavat, että ”karhunkengitys voi olla riskaabelia puuhaa”.

”Joka päivä ja jokaikinen yö / sinua ajattelen / joka päivä ja jokaikinen yö / jonka sydämeni lyö”. Tässä on oikeastaan sellainen pätkä, joka erottaa Martin muutaman muun sanoittajan ohella nykytekstittäjistä. Asiaan pureutuvan tekstinpätkän ei tarvitse olla rakettitiedettä. Tässähän on, kuten ”Valkoisella kuplalla” ylipäätään, suomalainen mies aika aseista riisutussa tilassa. Yhdellä Youtube-videolla tästä biisistä oli osuva kommentti: ”Suomalaista miestä ei voi ymmärtää ilman Eppu Normaalia – eikä suomalaista naista voi ymmärtää mitenkään”.

”Maailma on kaunis / vaikka tiedä en / tiedätkö sinä / mitä tarvitsen”. Vähän sanoja, paljon pohdittavaa. Uskaltaisiko avata suunsa? ”Tunnen olevani lähelläsi / vaikka kaukana oisinkin / sen sinulle kertoisin / jos oisit minun, ehkä voisinkin”. Jälleen niitä tuttuja tunteita.

”Ja kun herään yöllä yksin nimeäsi huutaen / tiedän: mikään ei palaa ennalleen”. Tämä rivi hyppäsi korville jo yli kymmenen vuotta sitten, aivan ensi kuulemilla. Tämän kertojanhan pitää olla ihan hullu: ei tuollaista oikeassa elämässä tapahdu. Mutta vuodet vierii ja elämä opettaa: ai ei vai…

”Maailmassani / minne meen / mitä sillä / ilman sinua teen”. Eli eihän missään ole mitään järkeä, jos en saa ”sinua”. ”Jonain päivänä kamppaillen / pelkoni sokaisen / sydän rinnassa pamppaillen / tulen luoksesi, tokaisen:”. Jälleen loppuhuipennus, joka jättää lopun avoimeksi. Vielä jonain päivänä päädytään yhteen, vaikka se ei tapahtuisikaan juuri nyt tai huomenna…

Lopussa ikäänkuin vielä huudellaan rakkauden kohteen perään: ”joka päivä ja jokaikinen yö / joka päivä ja jokaikinen yö”

Tämäkin biisi oli pitkään ikäänkuin itsestäänselvyys. Levyltä kuunnellessa ja keikoilla kokiessa sen vain antoi soida eikä oikein perehtynyt siihen, mitä kaikkea kuoret pitivät sisällään. Oikeastaan vasta ”Mutala”-levyllä vuonna 2011 julkaistu akustinen versio avasi korvat tämän biisin suhteen. Varsinkin sen version kitarasoundit antoivat taas uuden sysäyksen kuunnella Eppuja ylipäätään. Sittemmin tästä on tullut yksi omista Eppu-keikkakohokohdista riippumatta siitä, onko versio ”Mutalan” hengessä akustinen vai perinteinen sähkökitaraversio, jossa nykyisin myös lavavalot ovat aika keskeisessä osassa yhdessä Pantsen delay-kitaran kanssa.


MUTTA IHMEISTÄ SUURIN (JOKA JÄI NÄKEMÄTTÄ)

Ihmeistä suurin on tietenkin selväpäinen näyttelijä. Laulun päähenkilö palaa maailmanmatkoiltaan ja kertoo näkemästään: kaikkea muuta suuressa maailmassa esiintyy, paitsi heitä.

Tässä on eppumainen huumorin pohjavire. Soitanto ja tuotanto ovat kuitenkin levyn mukaista priimaa, vaikka teksti onkin vaisuhko. Martin laulusuorituskin on jotenkin valju… Nasevaa riimittelyä teksti on täynnä, meinaten paikka paikoin jopa kompuroida omaan nokkeluutensa varsinkin biisin loppupuolella.

Maailmassa on polkuja, teitäkin
ja paljon ihmeitäkin
jos lähdet länteen
päädyt itään
siis älä ihmettele mitään


EIHÄN TÄMÄN NYT NÄIN PITÄNYT OLLA

Kiinnilyönnein käynnistyvä, tämän levyn asteikolla lähes rokkaava kappale. Yksinkertainen muutaman soinnun rokki, jossa perinteiset sukupuoliroolit on käännetty ylösalaisin: äidit vain rellestävät ja isät hoitavat perhettä.

Melodiassa on tässä jotain hitiltä kalskahtavaa. Särökitarat ja puhtaat soundit risteilevät hauskasti. Martti laulaa reteämmin kuin aiemmin tällä levyllä, aivan eri soundilla.

On sun varmasti paha olla
mutta turha on yrittää
ilman meitä hunningolla
selittää

Sillä vain isät lapsiaan rakastaa
äidit kaiken vain lakastaa
ei ne muista kukkia kastella
tarpeeksi rakastella
heti ovat oluella
kun kääntää pään

Sinusta silti öisin unta nään

Lopussa on kuitenkin perinteinen eppu-kierre. Soolokin on näppärä. Hieman enemmän hittiin päin kallellaan olevalla tekstillä tämä saattaisi hyvinkin olla tunnetumpikin laulu…


PAHA TAIKA

Albumin päättää sen ainoa Torvisen sävellys. Pahassa taiassa tunnelma on mystinen ja rakenne myös. Kertosäkeeseen lähtö, jossa kaksi Martin laulua menee päällekkäin, kuulostaa vielä nykyäänkin harvinaislaatuisen kehnosti miksatulta kohdalta Eppu-tuotannossa.

Tekstissä on selkeä tarina: poika lipeää tytön ja huilun kautta pahaan taikaan. Koen tämän eräänlaisena henkisenä jatko-osana vuotta aiemmin Kahdeksannella ihmeellä julkaistulle Läpivalaistu-laululle: tunnelmassa ja päähenkilöiden toimissa on jotain samaa.


Valkoinen kupla päätti Eppujen vuosien 1984-1986 hittilevytrilogian. Itse koen tämän levyn joka kerta myös eräänlaisena päätöksenä 80-luvun huolettomalle poprockille: muuntuuhan edellisen vuoden Kitara, taivas ja tähdet- sekä Vuonna ’85-hiteillä esillä ollut rock-riemu huomattavasti seesteisempään muotoon tällä levyllä.

Muutaman vuoden ja kuuntelun se vei, että tähän pääsi käsiksi. Nyt kun pääsi, niin harva levy kuulostaa näin tunnelmaan sopivalta näin tammi-helmikuisena talvi-iltana.