Toomion TOP200-biisit: 165. Gov’t Mule – Blind Man In The Dark

Elämä heitti 2000-luvun alussa Jyväskylään. Touhu oli melkomoista kohellusta. Monen mutkan kautta päädyin erääseen seikkailu-urheiluliikkeeseen pyöräkorjaajaksi. Tuolla asbestinkäryisessä kellarissa käytiin kollegoiden kanssa läpi kunkin levykokoelmia.

Rataspakkojen vaihtojen lomassa marinoiduin southern rockiin ja eritoten Gov’t Mulen musiikkiin. Warren Haynesin karhea laulu ja varsinkin ilman plektraa rouhittu kitara säväyttivät.

Blind Man in the Dark tarjoaa hitusen, mutta minulle riittävästi progea. Se on kuin banaani pizzassa. Vähän outo, mutta mielenkiintoinen ja onnistunut elementti. Siitä löytyy myös se groove, joka vertautuu rapeaan pizzapohjaan. Kuitenkaan täytteitä ei ole sullottu pizzaan liikaa, joten pohja pysyy kasassa. Tuohon aikaan se oli myös riittävän tuoretta (vuodelta 1998), joten sitä pystyi ihan hyvin kuuntelemaan.

Tällaisessa musiikissa keskityn musiikkiin ja fiilikseen, en sanoihin. Eivät ne tämän kohdalla paljoa antaisikaan.

Tästä lämpimiin syyspäiviin.

Metallimusiikin olemus – 57. Metallin kuningatar

QUEEN – QUEEN (1973)

Elettiin vuotta 1964, kun Brian May jäi tyhjän päälle Smile-yhtyeen hajottua. Kitaristi May ja laulaja-basisti Tim Staffell löysivät rumpali Roger Taylorin ja he perustivat uuden Smile-yhtyeen, joka pääsi lämmittelemään jopa Pink Floydia vuonna 1968. Staffell ei kuitenkaan yhtyeessä pysynyt vuotta 1970 enempää. Silloin tilan otti ensimmäisen kerran haltuun Freddie Mercury, joka halusi perustaa bändin. Basistin löytäminen oli hankalaa, mutta sellainen löytyi lopulta yliopiston diskosta. Kun John Deaconkin oli saatu mukaan, syntyi Queen, vaikkei Taylor ja May voineetkaan aluksi sietää Queen-nimeä.  

Queen on yhtyeen ensimmäinen albumi, joka äänitettiin kiireessä ja kohtuullisen monien teknisten ongelmien sävyttämänä. Albumia äänitettiin studion ylijäämäaikoina, ja se tarkoitti hyvin usein aamuyötä. Tuotokselle ei kuitenkaan löytynyt julkaisevaa levy-yhtiötä, vaan bändi joutui julkaisemaan levyn itse. Briteissä levy nousi sijalle 24. Jenkeissä sijoitus oli vaatimaton 83. 

Albumi on sekalainen, jopa epätasainen niin tyylien kuin sävellysten suhteen. Laulu- tai soittotaidosta se ei kiinni jää. Eihän Mercurylla oikein voi epäonnistua. Keep Yourself Alivessa on tavallaan metallivaikutetta ainakin temmossa. Great King Rat taas on proge-kikkailun ja metallin sekoitusta, vaikka sanat ovatkin hiukan kornit. Myös Son and Daughter rouhii raskaammin. Albumi on laadukasta musisointia, vaikka se ei olekaan kovin linjakas. 

Queenin vaikutus metalliin on iso. Ei välttämättä suoraan sävellysten perusteella, vaan enemmän ehkä tiettynä rohkeutena. Mayn ja Mercuryn ottaisivat bändiinsä lähes kaikki tuntemani metalli-ihmiset. Queenia arvostetaan ja vain pienen marginaalin mielestä se on “epämusikaalista paskaa”. Se on vaikuttanut jo pelkästään Wikipedian listauksen mukaan niin moneen metalliartistiin, etten ala niitä luettelemaan.  

Esimerkiksi metallinomaisuudesta laitetaan tuo Great King Rat 

Kuva:

Toomion TOP200-biisit: 166. The Cranberries – Salvation

Oman bändini kitaristin vaikutuksesta tämä kappale on mieleeni syöpynyt. Totta puhuen siitä on eniten mieleen etsattu sen video, jossa on paljon timburtonmaista kauhua. Piikkipäinen klovni riehuu keskellä värikästä painajaista. 

Dolores on nuori ja vakuuttavan energinen, vaikka todellisuus taisi lopulta olla kaikkea muuta. Bändin jäsenten mielestä kappale kertoo huumeista “pelastajana”, mutta tätä Dolores ei halunnut allekirjoittaa, vaan kertoi sen pohjautuvan elämään ja sen ymmärtämiseen yleensä. Huumevertaus oli kuuleman mukaan ahdistava, sillä Dolores sanoi “tietävänsä, millaista se on.” 

Tässä on kaikki niin ihanasti ysäriä kuin olla voi! Dolores O’Riordanin ääni, puolisäröiset grunge-kitarat ja kaikkea kaoottisuutta tukevat torvet kertosäkeen hoilailun tukena. Soittokin on valloittavasti nokillaan, joten miksipä kappaleesta ei pitäisi.  

Kappaleen loppu on aina ollut nerokas. Koska “fade out on niin out”. Tämä sopii mihin vain energiatason kohottamiseen.  Onhan The Cranberries muutenkin aika mainio.

Metallimusiikin olemus – 56. Huumorilla Metallican esikuvaksi

BUDGIE – NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND (1973)

Budgien kolmas albumi alkaa kuin historian siiville tiputettu Rage Against the Machine aloittaisi levynsä. Hetken kuunneltuaan, voi todeta ettei ole ihme, että Metallica on Breadfanin kovertanut vuonna 1987. Onhan tämä nyt selkeästi thrashin alkuaineista kehitelty soppa. Tuo coverointi oli myös Budgie-rumpali Ray Phillipsin elämän pelastus, sillä vararikon partaalla liikkunut Phillips sai Metallica-levytyksen jälkeen sen verran tekijänoikeusmaksuja, että nousi kurjuuksista takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta on kyllä sanottava, että Budgie hakkaa rujoudessaan tuon Metallica-version selkeästi. Budgie kuulostaa pelottavammalta.

Kitaristi Tony Bourge jatkaa edelleen riffejä, jotka ovat vaikuttaneet monen raskaamman rokin esittäjän soittoon. Siinä on Morelloa, Hammettia, Mustainea… Vakuuttavaa jälkeä vuonna 1973. Rumpali Phillips hoitaa tonttinsa sooloja myöten komeasti, eikä Shirley Basseyta esikuvanaan pitävä Burke Shelley ole ollenkaan kehno laulaja.

Tekemisestä myös paistaa vilpitön ilo. Hommaa ei oteta niin vakavasti kuin esimerkiksi King Crimsonin voisi kuvitella tekevän. Esimerkiksi hauskasti nimetty You’re the Biggest Thing Since Powdered Milk alkaa manowarmaisella bassottelulla ja jatkuu taitavasti soitettuna jamitteluna ihan loppuun asti.

Metalliyhteyksiä on vaikka millä mitalla. Ensiksikin albumin kannen on tehnyt Roger Dean, joka esimerkiksi Yesin kansitaidetta on luonut. Toiseksi albumi olisi sisältänyt Winston Churchillin puhetta vuodelta 1940, mutta lupa-asioiden vuoksi se kuitenkin poistettiin CD-versioilta. Tässäkin ollaan oltu metallin eturintamassa, sillä kyllä jokaisen proge-bändin kuuluu lainata jotain historiallista puhetta jollekin albumilleen.

Albumi on täysin kuunneltavaa raskaampaa rokkia ja jos soundit olisivat paremmat, olisi se helppo luokitella jopa metalliksi. Progressiivisuutta tältä albumilta ei siinä määrin löydy kuin monelta muulta tässä osiossa tavatulta bändiltä. Metalliin vaikuttava teos jo pelkän Breadfanin vuoksi se silti on. Tässäpä siis teille se.

Kuva: artrockstore.com

Toomion TOP200-biisit: 167. R.E.M. – Man on The Moon

R.E.M. on minulle Jyrki!-ajan musiikkia. Sitä on kuullut paljon, vailla väistämismahdollisuutta. Voisin sanoa, että en koskaan tartu “Remmiin” kuunnellakseni sitä. Toisaalta en koskaan skippaa kappaleita, jos bändin musiikkia jostain alkaa soimaan.  

Man on the Moon syntyi Bill Berryn ja Peter Buckin ideasta, mutta sanoitusta sille ei ollut. Automatic For the Peoplen äänitykset olivat loppusuoralla ja Man on the Moon oli ilman sanoitusta. Michael Stipe oli sitä mieltä, että siitä tulisi instrumentaali, kun taas muut bändin jäsenet olivat lauletun kappaleen kannalla.

Niinpä Stipe tallusteli ympäri Seattlea kuunnellen kappaletta kasettisoittimesta, kunnes hän sai päähän kirjoittaa sanat Andy Kaufmanin edesottamuksista ja muista uskomuksista. Kuinka loppusuoralla äänitykset siis olivat? No, kun Stipe sai sanat valmiiksi ja lauloi koko lauluraidan, niin jo samana iltana albumi miksattiin seuraavan päivän masterointia varten.  

Mielestäni parasta kappaleessa on sen bassolinja ja tietysti Elvis-imitaatio. “Yeahyeahyeahyeah” -toisto muuten on kappaleessa siksi, että Stipen ystävä, Kurt Cobain käytti Stipen mielestä yeah-sanaa täytteenä joka paikassa.

On oikeastaan outoa, että pidän kappaleesta, se kun tahtoo olla lähes countrya. Hyvä se silti on.