Toomion TOP200-biisit: 188. Rezső Seress – Szomorú vasárnap

Sad Sunday, Gloomy Sunday tai Hungarian Suicide Song… Mikä vain noista käy. Rezső Seress oli unkarilainen säveltäjä, joka alkuperäisellä versiolla vuonna 1933 kuvasi sodan kauhuja. Seress itse oli keskitysleirin kokenut juutalainen ja entinen sirukustaiteilija. Hän eli köyhän ja masentuneen elämän. Kuuluisimman sanoituksen teki László Jávor, jonka tarinassa kertoja haluaa tappaa itsensä, koska hänen rakastettunsa kuoli. Iloista.

Vain yhtä kättä käyttävänä pianistina Seress sävelsi useampiakin teoksia, mutta tämä kyseinen Gloomy Sunday sai eniten kuuluisuutta. Puhuttiin, että moni oli sen kuullessaan halunnut ja jopa toteuttanutkin itsemurhan. Nämä puheet olivat kuitenkin vahvasti liioiteltuja, vaikka esim. BBC eväsikin kappaleen soiton kanavillaan yli kuudeksikymmeneksi vuodeksi. Tuon aikakauden tunnelma oli muutenkin sen verran synkkä, että uskottiin itsemurhatilaston johtuvan sodista.

Lopulta se ainut varma ja onnistunut itsemurha oli säveltäjän itsensä tekemä. Vuonna 1968 hän hyppäsi kotinsa ikkunasta, mutta ei kuollut heti. Sairaalassa hän kuitenkin kuristi itsensä hengiltä.

Onhan tämä surullinen, mutta kovin kaunis kappale. Itse pidän eniten tästä ensimmäisestä instrumentaaliversiosta. Sateiseen huhtikuun päivään se istuu jetsulleen.

https://www.youtube.com/watch?v=8Kkxbw3s2pM https://open.spotify.com/track/7LKlg2mPqo8AYO6Mm97iab?si=nhX06MjUTXSlSW-Hb9g1AQ

Toomion TOP200-biisit: 189. Ennio Morricone – Man with the Harmonica

Huuliharppukostaja eli Once Upon a Time in the West on Sergio Leonen legendaarinen italowestern vuodelta 1968. Se on kokonaisuudessaan mahtava paketti. Mutta kuten aina, Leonen elokuvat kruunaa Ennio Morriconen musiikki.

Leone halusi tähänkin elokuvaan musiikin ennen varsinaisia kuvauksia. Hän soitti Morriconen säveltämää musiikkia aina kunkin kohtauksen taustalla myös kuvaustilanteessa.

Morriconen musiikki on sen suuntaista, johon itsekin ”säveltäessäni” monesti koitan taivuttaa. Kerroksellista, kehittyvää, mutta kuitenkin melko yksinkertaista ja vähillä soundeilla pelaavaa.

Man with the Harmonicassa kuvastuu tunnelma, jonka Charles Bronsonin sankarihahmo todella valkokankaalle saa luotua. Kappale on monesti käytetty niin muissa elokuvissa, mutta varsinkin monien taistelulajitähtien sisääntulomusiikkina. Ja siihen se kovasti sopiikin. Myös Bruce Springsteen sitä käytti Outlaw Peten taustalla samplena.

Kuunnelkaa kappale! Ei. Katsokaa elokuva ja kuunnelkaa kappale!

https://www.youtube.com/watch?v=VZ9P3J0QuVU https://open.spotify.com/track/0UJvEuDGaloyorJWyLwii1?si=QCmBcip7R9eQaT-VMMWCzg

Metallimusiikin olemus – 43. Nebuchadnezzarin eväillä

ATOMIC ROOSTER – DEATH WALKS BEHIND YOU (1970)

Vincent Crane on käsitelty jo aiemmin The Crazy Wolrd of Arthur Brownin kohdalla. Hän siis oli brittiläisen bändin kosketinsoittaja-urkuri, joka vuonna 1969 perusti Atomic Rooster -yhtyeen. Oppinsa jazzin puolelta saanut Crane kärsi mielenterveysongelmista jo tuolloin. Lopulta ne ajoivat hänet itsemurhaan reilun 30 vuotta myöhemmin.

Death Walks Behind Youlla soittavat Cranen lisäksi John Du Cann (kitara ja laulu) sekä Paul Hammond (rummut). Bassot soitti pääsääntöisesti Crane koskettimilla tai jalkiolla. Levyä ja varsinkin sen avausraitaa Death Walks Behind Youta pidetään myös yhtenä heavy metallin ensimmäisenä ilmentymänä.

Levyn kansitaiteessa on kuvattu Nebuchadnezzar eli Vanhasta Testamentista tuttu Babylonian kuningas, joka menetti järkensä ja ”söi ruohoa kuin härkä.” Tällä Crane on varmasti halunnut viitata omaan olotilaansa. Koko albumi käsittelee teemaltaan mielen häilymistä ja Cranen kohtalon kun tietää, on ensimmäisen kappaleen nimi jopa irvokas.

Albumi sai hyvän vastaanoton. Se oli kotimaassaan sijalla 12 ja Yhdysvalloissakin sadan joukossa. Koko albumilla on sävyjä myöhemmästä Deep Purplesta urkusooloineen ja kohtuullisen raskaine riffeineen. Varsinkin Vug taas on progetiluttelua ihan aikansa hengessä, vaikka progebändiksi Atomic Rooster onkin hyvin suoraviivainen.

John Du Cannin laulu ei oikein omaa korvaa miellytä, mutta muuten äänimaailmassa on sopivan sekoinen meininki. Kitarariffeissä on jo mainitun Deep Purplen lisäksi jonkin verran Iron Maidenia ja ehkä jopa Megadethia kivikautisemmassa muodossa. Metallibändeistä Paradise Lost on nimikappaletta coveroinut.

Esimerkkikappaleena avausraita. Se antaa suhteellisen hyvän läpileikkauksen koko albumin musiikkiin.

https://www.youtube.com/watch?v=y4vn2OD_p6U https://open.spotify.com/track/64ray7FIqRtqY7ST7zszRs?si=n0Q78C6mTG-ub-bwW47RIw

Toomion TOP200-biisit: 190. Luciano Pavarotti – Ave Maria

Joulujen seutuina Ave Maria soi silloin tällöin. Franz Schubertin (1797-1828) säveltämä teos on klassisen musiikin sävellyksistä kärkipäätä. Kovin on taivaallinen tunnelma, kun Ave Maria lähtee käyntiin. Liekö Hitman- tai Mafia-pelien vaikutusta.

Luciano Pavarotti oli tenori, jonka laulutekniikka hipoi täydellisyyttä. Pavarotti oli 1990-luvulla melkoinen tähti. Oopperalaulajaksi. Italialaisen miehen hahmo oli vaikuttava. Lavakarisma oli merkittävä, mutta eritoten merkittävä oli se jylhä ääni.

Harva nykyajan oopperatähti on niin seurattu tekijä koko musiikkimaailmassa. Torinon olympialaisten Nessun Dorma on yksi vaikuttavimpia olympiaesityksiä ikinä. Sepulturan kanssa yhteistyössä esitetty Roots Bloody Roots on myös hyvin poikkeava veto klassisen musiikin huippunimeltä.

Virallisesti teoksen nimi muuten on Ave Maria D.839. D tulee Otto Erich Deutschista, joka vasta vuonna 1951 loi Schubertin teoksille opusnumerot. Franz ei itse viitsinyt nimetä kuin noin 50 kappaletta.

Suurten kirkkojen ikkunoiden pimeyteen tarjoamat valonsäteet tuovat aina mieleen Ave Marian.

https://www.youtube.com/watch?v=sGr6B6Rp4PU https://open.spotify.com/track/4XopTUXLcNIquZzyhDnDyF?si=qkJP_h5NQDqOurQXDFLZVQ

Toomion TOP200-biisit: 191. Aerosmith – Dream On

Aerosmithiin olen aina suhtautunut hyväksyvästi. Kasari- ja ysäriklassikot on toki kuunneltu jo aikanaan, mutta Dream Oniin olen tutustunut vasta rock-radioiden kautta. Ja suhteellisen myöhään. Heitetään arvioksi noin seitsemän vuotta sitten.

Dream On julkaistiin vuonna 1973 debyyttialbumi Aerosmithin toisena sinkkuna. Se oli Steven Tylerin pianolla säveltämä kappale, jota ei ikinä pitänyt levyttää. Stevenin itsensä mukaan se on ainut debyyttialbumin kappale, joka on laulettu hänen luonnollisella äänellään. Muissa oli liikaa näytttelyä ja yritystä olla matala soul-ääni.

Kappale on hyvin yksinkertainen, mutta samalla se on aito. Dream Onin sointukulku on Tylerin kertoman mukaan saanut alkunsa jo hänen isänsä pianoharjoituksista. Pikku-Steven makasi pianon alla ja kuunteli isänsä harjoituksia. Kappale myös osoittaa kuinka lahjakas laulaja Tyler oli jo nuorna miesnä. Kappaleessa odotetaan sitä lopun kirkuen laulettua ”dream onia”. Ei unohdeta myöskään Toxic Twinsin toista osapuolta, kitaristi Joe Perrya. Kitarakin nimittäin kulkee aivan linjassa.

Dream On on parhaimmillaan aamuruuhkassa, mikä Joensuussa tapahtuessaan onkin unta. Aamun ensimmäistä kahvia odotellessa.

https://www.youtube.com/watch?v=sZfZ8uWaOFI https://open.spotify.com/track/5MxNLUsfh7uzROypsoO5qe?si=1lGwo1zIQYCIlYoRxTlFIg