Toomion TOP100: 94. Planet X – MoonBabies

Tuottaja: Simon Phillips
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 29.7.2002
Levy-yhtiö: Inside Out

Kun syventyminen progejättiläisiin oli suurimmillaan, tuli liu’uttua myös fuusion puolelle.

Derek Sherinian ja Planet X tulivat tutuksi Dream Theaterin kautta. Ja ostaessaan InsideOutin levyjä, sai mukana katalogin yhtiön muista levyistä. Sieltä valikoitiin kuunteluun kaikkein häröimmän oloisia bändejä.

MoonBabies ei tosiaankaan ole helppo levy. Se on rytmisesti ja sävellyksellisesti levy, jonka ymmärtämiseen tarvitaan enemmän kuin musiikin teorian alkeet. Ei ole riittävästi itsellänikään. Ja juuri siksi se onkin hauskaa. On riemullista kuunnella, kuinka bändi pystyy soittamaan levyllisen musiikkia rytmissä, jossa ei itse pysy kymmentä sekuntia enempää. Ei edes jalkaa hakkaamalla.

”Vaikka et olisi kaikkein kovin virtuoosi, mutta tyylisi on tunnistettava, on se aina hienompaa kuin pelkkä opeteltu osaaminen.”

Itse olen aina pitänyt Sheriniania luovimpana Dream Theaterin kiippareista. Ei hän ehkä taitavin ole, mutta varmasti omaperäisin. Se on aina etu. Vaikka et olisi kaikkein kovin virtuoosi, mutta tyylisi on tunnistettava, on se aina hienompaa kuin pelkkä opeteltu osaaminen.

Muutkin veijarit osaavat asiansa. En kuitenkaan ole Tony McAlpinen suurin fani. Hänellä on mielestäni liian repivä soittotyyli ja raastava soundi raskaimmissa kohdissa. Virgil Donati taas on kuin kala vedessä. Dynamiikka on timanttia. Mieletön esimerkki dynamiikasta ja tyylitajusta on Midnight Bell. Rummuilla voi todistettavasti soittaa myös hiljaa.

Tuottajana hääri Toton rumpali Simon Phillips. On soittajana ja tuottajana jokunen kova levy takana. Hän on pystynyt luomaan instrumentaalilevylle tunnelman, jossa liikutaan Tron-elokuvan kaltaisessa maailmassa. Tässä maailmassa on vain enemmän särmää.

Tähän pitää olla aistit hereillä. Alkuillasta tai jopa aamupäivästä yksin ja keskittyen.

PARHAAT HETKET

  • Micronesia – Melkoista katkokävelyä on perusriffi.
  • Ground Zero – Aivojen syvimpiä sopukoita kutkutellaan bassokululla.
  • Midnight Bell – Aivan mahtava yhden jalan basarikomppi. Myös ”kohtuullinen” bassosoolo.

EI LÄHDE

  • Ignotus Per Ignotium – Liikaa kaikkea sekaisin.

ALBUMIIN TÄSTÄ 

Toomion TOP100: 95. Roy Orbison – Mystery Girl

Tuottajat: Roy Orbison, Mike Campbell, Jeff Lynne, T-Bone Burnett, Barbara Orbison, Bono
Nauhoitettu: 1988
Julkaistu: 7.2.1989
Levy-yhtiö: Virgin

Tätä levyä on myyty pari miljoonaa kappaletta. Brittien listakakkonen, Jenkkien listavitonen.

Halusin 8-vuotiaana joululahjaksi Roy Orbisonin levyn. Sitä kai mainostettiin silloin. Se oli Mystery Girl. Silloin kasettikorvalappujen aikaan tuli kuunneltua tätäkin aina Stonen ja Metallican välissä. Hiukan kontrastia.

Ei se toisaalta ole ihme, että nämä kappaleet miellyttävät. Ovathan sävellykset todella hyviä ja lauluääni erittäin tunnistettava. Sävelkulut ovat yksinkertaisia, mutta dramaattisia. Osan dramatiikantunnusta tuo myös se, että albumi julkaistiin pari kuukautta Royn kuoleman jälkeen.

Postuumisti julkaistuissa albumeissa on aina ”se tiesi kuolevansa pian”-leima. Sille ei kai voi mitään. Ja niinhän se on kaikessa muussakin; tarina pitää olla, sillä siihen on helppo tarttua. Ihmismieli luo musiikista väkisinkin tarinoita, sillä se ei osaa käsitellä asioita abstrakteina, vaikka kuinka haluaisi. Se luo laulajalle jonkinlaisen elämänhistorian, vaikkei tietäisi tästä mitään.

”Levyllä soittavat muusikot ja sen tuottajat ovat järjestään melkoisia legendoja.”

Levyssä on jotain samaa kuin Rufus Wainwrightin sävellyksissä. Aavistuksen aidommin vain aikansa tyylissä, eikä menneitä kaihoten, kuten Rufus ikänsä puolesta joutuu tekemään.

Levyllä soittavat muusikot ja sen tuottajat ovat melkoisia legendoja järjestään. Esimerkiksi She’s a Mysteryn ovat Bono ja The Edge säveltäneet alun perin U2:lle. Saatuaan kappaleen valmiiksi, tulivatkin siihen tulokseen, että Orbisonin äänellehän tämä on tehty. Näin Orbison sen sitten levytti.

Vaikka albumin ja ennen kaikkea artistin perus-genre on country, on albumilla haikuja muistakin tyyleistä. Laulajaa vaihtamalla ja kitarasäröä lisäämällä esimerkiksi All I Can Do voisi olla ZZ Topin biisi. Oikeastaan siihen rasittavampaan countryyn pääsee vain Windsurfer, joka on hirvittävän tylsä kappale tällaisten mahtisävellysten välissä.

Sanoitukset ovat suomalaiseen makuun sopivia melankolisia rypemisiä. On siellä silti hienojakin paloja:

“But in the real world
We must say real goodbyes”
– In the Real World

Näitä sointukulkuja ja jylisevää ääntä kuuntelee vieläkin mieluusti. Ottakaa lasi viskiä ja tämä pyörimään. Kumpikin menee alas.

Parhaat hetket

  • You Got it Patarummut, modulaatio ja Orbisonin ääni. Ei tarvitse muita selityksiä.
  • In the Real World Surulliset jouset ja kauniit sanat.
  • Comedians Elvis Costellon kirjoittamassa kappaleessa kaikki on kohdillaan.

Ei lähde

  • WindsurferRasittavaa countrya.

http://open.spotify.com/album/1UPcuqLY9PC99fQAqWgrSU

Toomion TOP100: 96. Mew – …And the Glass Handed Kites

Tuottaja: Michael Beinhorn
Nauhoitettu: 2004-2005
Julkaistu: 19.9.2005
Levy-yhtiö: Sony BMG

Suomen albumilistan 4.

SINGLET
– Apocalypso
– Special
– Why Are You Looking Grave?
– The Zookeeper’s Boy

Mew soittaa hyvin erilaista musiikkia, verrataan sitä sitten mihin tahansa muuhun musiikkiin.

Kun muutin nykyiseen kotikaupunkiini, oli juuri tämä levy ensimmäinen vaimoni kanssa yhdessä hankkimamme. Siihen aikaan enimmäkseen inhosin Mewiä. Bändiä, joka oli keksinyt soittamisen itse.

Musiikin teoriasta tai soitinten virityksistä ei ollut bändin kertoman mukaan mitään tietoa, silloin kun bändi perustettiin. Eivätkä he ole tainneet niistä haluta selvää ottaakaan. Hämärä lopputulos tuollaisista lähtökohdista tapaa syntyä.

”Jos soittaa aina samalla lailla ”väärin”, alkaa se jossain vaiheessa kuulostaa taitavalta.”

…And the glass handed kites avasi uudenlaisen aallon indie-musiikissa. Vielä nykyäänkin monet bändit ovat Mewille paljon velkaa. Virvelipainotteinen rumputyöskentely, kellopelit ja falsettilaulu. Siinähän ne perus-indien kolme kovaa ovatkin. Suomalaisista bändeistä Mewin leima näkyy vahvasti ainakin Stellan tuotoksissa, toki aika paljon popimmassa muodossa. Mewillä ei kappalerakenteista nimittäin löydy mitään perinteistä logiikkaa, vaan biisit rönsyilevät vähän sinne tänne. Kappaleilla on silti päämäärä, vaikka reitti maaliin ei varmasti nopein ja suorin olekaan.

Soundit ovat hyvät ja moni kappale jää muistiin pyörimään, vaikka sävellykset eivät helppoja olekaan. Joku (saattoi olla isäni), sanoi joskus: ”jos soittaa aina samalla lailla ”väärin”, alkaa se jossain vaiheessa kuulostaa taitavalta.” Jotenkin tuo lause tulee aina mieleen, kun kuuntelee Mewiä.

Minä en oikein pääse sanoituksiin muuten kiinni, paitsi kappaleessa Fox Cub. Sävellyksenä tuo on minusta kehnoin, mutta sanoitus on hienoimpia ikinä. Kannattaa katsoa sanat muutenkin ajatuksella läpi. Tässä säkeistössä on jotain oikein:

“So did you change the locks?
And did you hide the fox cub?
Don’t make fun
Because we don’t”

Kannet työntävät luotaan eikä tähän monesti tarttua viitsi, mutta silti levyn kappaleista suurin osa on sellaisia, ettei niiden soisi loppuvan. Harvoin tulee nykyään bändejä, joista voi sanoa niiden keksineen jotain täysin uutta. Tämän takia jokaisen tulisi tämä levy kuunnella.

Tämä levy toimii pimeässä huoneessa peiton alla. Pelkkä ääni. Muille aisteille lepoa.

Parhaat hetket
– Why Are You Looking Grave? Vierailevana äänenä toimiva Dinosaur Jr.:n J Mascis vetää sellaista kontrastia Jonas Bjerren pehmeän kuiskailun päälle, että väkisin kuulostaa hyvältä.
– An Envoy to the Open Fields Ylläolevan perustelun voit kopioida tähän.

Ei lähde
– Fox Cub Sävellyksellisesti turhahko. Vaikkakin sanoitus on levyn hienoin.

http://open.spotify.com/album/1APfuoXoBLFK6PRolJdrEk

Toomion TOP100: 97. Cynic – Traced in Air

Tuottaja: Paul Masvidal & Sean Reinert
Nauhoitettu: 2008
Julkaistu: 17.11.2008
Levy-yhtiö: Season of Mist

Tätä ei moni tuttuni tälle listalle osannut odottaa.

Kun junnuna kahlasin paikallisen kirjaston levyhyllyjä, törmäsin tähän bändiin. Vaikka asuinpaikkani oli pieni, oli sen kirjaston levyvalikoima vähintäänkin laaja. Tuohon aikaan Cynicin kokeellinen death metal ei oikein iskenyt. 15 vuotta debyytin jälkeen bändi teki toisen levyn, joka oli kummasti osuvampaa tavaraa.

Kansitaide on kaikissa bändin levyissä samankaltainen. Tyylikästä ja tunnistettavaa. Joka suuntaan hajoilevat säikeet ja kuviot luovat osuvan kuvauksen bändin musiikista. Harmonista laulua, kaikkialle sinkoilevia teknisiä siirtymiä ja päähän jääviä melodioita.

”Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa.”

Musiikki saattaa ensikuulemmalla olla täyteenahdetun oloista, jopa hyperventilaatiota aiheuttavaa. Masdivalin ääni on korkea, mutta tehokas. Kuin ruoska. Voimaa on takana, vaikka osuva osa onkin pinta-alaltaan pieni. Soitto on enemmän kuin tarkkaa ja taitavaa. Se on maagista! Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa. Ainakin tämän genren sisällä.

Albumi alkaa kolmella tykkibiisillä. Siitä se lähtee loivasti laskemaan, mutta tasalaatuista se joka tapauksessa on. Musiikissa on hyvin paljon samaa kuin esim. Zero Hourissa ja Spiral Architectissa. Lopputulos on vain paljon parempi. Miksaus ja äänimaailma on sulavampi. Esimerkkeinä mainittuja bändejä riivaa hiukan puolitiehen jätetty äänenlaatu. Cynicin tapaista on pitää melodiat pääroolissa. Ainakin tasavertaisina soiton teknisyyden kanssa.

”Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä.

Moni nykyinen death metal-bändi voisi ottaa mallia tältä bändiltä. Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä. Kyllä, siellä on todellisia helmiäkin joukossa, mutta liian moni bändi alistuu toistamaan fraasia: ”Tällaista death metal vain on!” Kyllä sitä voi muuttaa.

Tästä kuunteluun levy, jossa on pienillä elementeillä saatu selkeä etumatka moneen muuhun genre-kollegaansa. Työpäivä lähtee tällä terävästi käyntiin.

PARHAAT HETKET

  • Nunc Fluens – Erittäin hyvä intro albumille. Hidas nousu ja lopussa maistiaiset tulevasta.
  • The Space for This – Kertosäkeen kitarat ovat neroutta.
  • Evolutionary Sleeper – Kaunis balladi soitettuna vähän raskaammalla kädellä.

EI LÄHDE

  • Lähteepäs! Kaikki on brillianttia.

http://open.spotify.com/album/7cjLJUMUyoS6pFut8fkSOo

Toomion TOP100: 98. Kolmas Nainen – Hyvää ja Kaunista

Tuottaja: Mikko Karmila
Nauhoitettu: 1990
Julkaistu: 1990
Levy-yhtiö: Sonet

Yksi Suomen myydyimmistä levyistä.

Vaikka bändin parhaat biisit eivät olekaan Hyvää ja Kaunista-levyllä, on se silti kokonaisuutena aikamoinen paketti. 

Niin, niin, niin. Olen Alavudelta kotoisin. Sen takia altistuminen Kolmannelle Naiselle on ollut lähes väistämätöntä. Eikä se paha asia ole.

Levyn aloittama ns. Alavus-soundi soi varmaan vieläkin paikallisissa bändeissä. Ainakin 90-luvulla se soi vahvasti.

Soundit ovatkin hyvät. Studiossa on tehty pitkää päivää, jotta levy kuulostaisi tanakalta. Sitähän tällainen musiikki vaatii. Onhan se kuitenkin tavallaan sellaista Suomen southern rockia. Tuottaja Mikko Karmila, joka nykyisin aika pitkälti metallimusiikin tuottajana toimii, on keräillyt tähän aikaan kannuksiaan. Voittipa vuonna 1991 jopa Vuoden tuottaja-palkinnon.

Kansitaiteesta en ole pitänyt koskaan. Eivätkä kannet kyllä voi monen mielestä hienot ollakaan. Se ei onneksi ole pääasia levyä arvioitaessa. Jääkööt kannet oman aikansa tyylikoukuksi.

”Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa.”

Levy on täynnä hyviä riffejä ja vahvoja sanoituksia. Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa. Ja livenä sitten totisesti tulkitseekin jo eri tahtiin.

Bändi rokkaa kokolailla kivasti. Jos pitäisi veikata, millaisia levyjä löytyy Sakari Pesolan levyhyllystä, niin Stevie Ray Vaughanin tuotanto kokonaisuudessaan voisi olla hyvä veikkaus. Ja kyllähän se kuuluu, että bändi on pysynyt suunnilleen samana koko historiansa ajan. Aikojen saatossa jotkut kokeiluista ei vaan onnistu. Vaikka pitääkin muistaa, että ns. ”oikeasti soittavat bändit” tekevät musiikkiaan myös niin, että sitä on kiva (jopa haastavaa) soittaa. Joskus silläkin ehdolla, ettei se välttämättä aina ole kuulijalle mukavin lopputulos. (Vrt. Yngwie Malmsteen.)

Biiseistä monet ovat tuttuja ja moneen kertaan tulkittuja. Kolmea ensimmäistä kappaletta en viitsi edes analysoida. Kovia ovat, se tiedetään. Jostain syystä sanoituksista tarinana puree juuri Maailma on Tyly-biisin sanoma. Tuollaisia tarinan kuvaamia jätkiä oli Alavuden seudullakin monia. Erityisen komeasti kotiseudun mielenmaisemaa kuvastaa seuraava pätkä:

”Se keräs kiuaskivet reppuun,
heitti repun selkään,
souti selälle ja sukelsi
– Maailma on Tyly

Tästä asti aikaa on niin loppuunsoitettu, että siihen meinaa tukehtua. Muut biisit ovat kuitenkin kestäneet kulutusta hiukan paremmin. Suomi-rockin merkkiteoshan tämä levy on. Paljon kovempi kuin moni Eppujen lätty.

Tätä kuunnellaan Sapsalammin leirintäalueen laiturilla. Syödään irtojäätelöä ja mietitään, josko illalla lähtis kalaan Rämäsenperälle. On kuulemma niin isoja haukia, että tarvii nollavitosta siimaa.

PARHAAT HETKET

  • Valehtelisin Jos Väittäisin – Vaikka suomalaiset radiot ovat tätäkin yrittäneet voimasoitollaan tuhota, on se säilyttänyt oman kyynisen suuruutensa hienona pianoballadina.
  • Talot ja Tienhaarat – Yksi alavutelaisimpia kappaleita, mitä tiedän. Oikeastaan vain saman yhtyeen Paskanhajua menee edelle.
  • Maailma on Tyly – Pirullisen kova rokki. Hanhiniemen huuliharppu tekee mukavan säväyksen tähän.

EI LÄHDE

  • Hehkuva Kivi – On täytekappaleen oloinen pläjäys.
  • Hyisen Viiman Maa – Sekava kappalerakenne ja torvet ovat vähän hölmö yritys.

http://open.spotify.com/album/4OUBR8BqjYg7DO5RUGxodC