Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 3 – Born to Run

Albumilta Born to Run (1975).

“Eräänä päivänä istuin sänkyni laidalla soittelemassa kitaraa ja työstämässä biisi-ideoita, kun sanat “born to run” tulivat mieleeni. Ajattelin sen olevan ehkä jonkin näkemäni elokuvan nimi tai jotain muuta, joka oli tullut vastaan ajellessani kaupungilla. Pidin ilmauksesta, sillä siitä välittyi elokuvallista draaman tuntua, jonka uskoin sopivan päässäni kehittelemääni musiikkiin”.

Vuonna 1975 Bruce Springsteen, yhdessä E Street Bandinsa kanssa, julkaisi albumin nimeltä Born to Run. Kyseessä oli jo heidän kolmas levynsä, jonka tuli olla menestys uran jatkumisen takaamiseksi. Tuolloin 25-vuotias Springsteen latasikin albumin nimikkobiisiin koko tulevaisuutensa: BTR:ää työstettiin studiossa puolen vuoden ajan ja nauhalle taltioitui Wall of Soundin hengessä muun muassa 11 kitararaitaa. Visio oli vahva ja panokset suuret – loppu on rock-musiikin historiaa.

Born to Run-biisiä tehtiin albumin etujoukoissa. Tämä näkyy siinä, että soittamassa on kaksi ESB-jäsentä, jotka eivät ole osa tunnetuinta kokoonpanoa: David Sancious koskettimissa sekä Ernest “Boom” Carter rummuissa. Carterin osalta kyseessä on itse asiassa ainoa Springsteenin studiotallenne, jossa miehen soittoa kuullaan. Bändi soi kuitenkin todella tunnistettavasti ja kaikki klassiset ESB-elementit ovat kuultavilla, jäsentyen harmonisemmin kuin aiemmilla, rönsyilevillä levyillä.

Rumpufilli syöksee Born to Runin käyntiin niin levyllä kuin keikoilla ilta toisensa jälkeen. Tremoloidun kitaran sävyttämä riffi on rock-folklorea, piano kilkuttaa kuten pitääkin. Säkeistön jälkimmäisellä puolikkaalla Springsteenin vanhalle tuotannolle niin keskeinen sähkökellopeli saapuu mukaan äänimaiseman yläkertaan. Brucen laulu ja tarinan kertoja ovat kuitenkin kaiken keskiössä, vaikka sovitus on huolella mietitty.

Ensimmäisiltä levyiltä tuttuja jazz-vaikutteita on nytkin, mutta ne ovat hienovaraisempia. Niitä löytyy erityisesti sointuvalinnoista, sillä biisin rakenteeseen ja kiivaasti etenevään sävellykseen niitä ei muuten mahdukaan. SEN saksofonisoolon jälkeen kuullaankin melkoista sointukiertoa, jossa sävellajit unohtuvat ennenkuin siirrytään surf-henkisen kitarasoolon, pienimuotoisen bändiräjähdyksen ja “one-two-three-four”-laskun jälkeen viimeiseen ponnistukseen ja säkeistöön, jossa kaikki selkiytyy.

Tekstinsä puolesta BTR on sitä Springsteeniä, josta hänet tunnetaan. Se on kuin kertojan Wendylle osoittama rakkauskirje, jonka mukaan heidät on luotu lähtemään yhdessä pois kohti uusia seikkailuja. Lähdön hetki on kuitenkin nyt kun on vielä nuori, pystyyn ei auta jäädä kuolemaan. “Highway 9” kulkee oikeassa elämässä New Jerseyssä, tottakai.

Kertojan kärsivällisyys on kuitenkin koetuksella, sillä Wendy ei tunnu aivan hahmottavan tilanteen vakavuutta tai ei ainakaaan osaa tuoda sitä ilmi vaikka kertojamme kuinka vakuuttelisi. “Together we could break this trap”. Toisessa säkeistössä mainittu nuorallakävely viittaa yksinkertaisesti riskien ottamiseen ja siihen että kertoja haluaa ottaa ne yhdessä Wendyn kanssa tunnustaen oman pienuutensa ja pelkonsa: lisäksi hän tahtoo selvittää tunteensa ja sen, ovatko ne tottakaan.

“Beyond the Palace hemi-powered drones scream down the boulevard”. Sointujen vaihdot saavat tunnelman hehkumaan kuin se päättymätön kesäyö. Tytöt tekevät kaikkensa näyttääkseen näteiltä, pojat kovilta. Kertoja toteaa voivansa kuolla onnellisena sinä yönä, jos saisi vain yhden, päättymättömän suudelman.

Viimeinen säkeistö on legendaarisimpia Springsteenin tuotannossa, ainakin itselleni. Monet yrittävät irrota oravanpyörästä, mutta jäävät jumittamaan tien varteen. Yhdessä Wendyn kanssa kertoja uskoo pääsevänsä muurin läpi, mutta matka voi olla pitkä ja työläs. Matkaa on jatkettava siihen asti kunnes on perillä, oli mikä oli. Tällainen teksti ja sävelmä loppuu tietenkin duuriin.

BTR:ää soiteltiin keikoilla jo vuoden 1974 puolella. Se on säilyttänyt paikkansa keikkaseteissä, usein niiden loppupuolella, siitä saakka ja nostaa viimeisetkin istuvat katsojat joraamaan keikka toisensa perään. Pidin itsekin biisin mainetta livetykkinä hieman liioiteltuna, mutta ensimmäisellä kokemallani keikalla ymmärsin mistä legendassa on kyse: juuri tällaisten numeroiden parissa E Street Band on lyömätön. Viimeistään ikoninen saksofonisoolo räjäyttää pankin ja viimeinen säkeistö on yhteislaulun juhlaa.

Vaihtoehtoinen versio oli tarjolla vuoden 1988 Tunnel of Love-kiertueella, jolloin Bruce esitti kappaletta hidastettuna versiona ainoastaan akustisen kitaran säestyksellä. Tuolloin tunnelma muuntuu surullisemmaksi ja tekstin eri sävyt tulevat esille aivan eri tavalla. Kannattaa vilkaista…

Born to Run on biisi, jonka on pakko olla tällaisella listalla aika ylhäällä. Itselleni koko kyseinen albumi lähti aukenemaan Born to Runin myötä juuri tällaisina keväisinä iltoina vuosia sitten. Laulusta välittyvä energia tarttuu aina, kun siihen jaksaa uppoutua. “Tramps like us / baby, we were born to run.

In the day we sweat it out on the streets of a runaway American dream
At night we ride through mansions of glory in suicide machines
Sprung from cages on Highway 9
Chrome-wheeled, fuel-injected
And steppin’ out over the line
Baby this town rips the bones from your back
It’s a death trap, it’s a suicide rap
We gotta get out while we’re young
’Cause tramps like us, baby we were born to run

Wendy let me in, I wanna be your friend
I want to guard your dreams and visions
Just wrap your legs ’round these velvet rims
and strap your hands across my engines
Together we could break this trap
We’ll run till we drop, baby we’ll never go back
Will you walk with me out on the wire
’Cause baby I’m just a scared and lonely rider
But I gotta find out how it feels
I want to know if love is wild
girl I want to know if love is real

Beyond the Palace hemi powered drones scream down the boulevard
The girls comb their hair in rearview mirrors
And the boys try to look so hard
The amusement park rises bold and stark
Kids are huddled on the beach in a mist
I wanna die with you out on the streets tonight
In an everlasting kiss

The highway’s jammed with broken heroes
On a last chance power drive
Everybody’s out on the run tonight
but there’s no place left to hide
Together, Wendy, we can live with the sadness
I’ll love you with all the madness in my soul
Someday girl, I don’t know when,
we’re gonna get to that place
Where we really want to go
and we’ll walk in the sun
But till then tramps like us
baby we were born to run

Tekijä: Atso

Lieksan rock'n'roll-skenessä varttunut, sittemmin joensuulaistunut musiikin kuluttaja. Kitara soi ja muutkin bändi-instrumentit päästävät jonkinlaisia ääniä. Albumikokonaisuudet ja keikkaelämykset kunniaan!