Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 34 – Downbound Train

Albumilta Born in the U.S.A. (1984).

Downbound Train oli ensimmäisiä Springsteenin lauluja, jotka kolahtivat itselle. Se tuli jostain vastaan jo viime vuosikymmenen loppupuolella, ja haikea tarina (joka jostain syystä muistutti Eppu Normaalia) jäi heti mieleen. Näinhän se joskus on, että tuntuu kuin matkaisi koko ajan alaspäin. Myös sointukierrossa on jotain suomalaista, G-mollista mennään. Muutamalla harkitulla soinnulla kuljetetaan koko biisi, jossa BItUSA-levylle ominaisesti myös syntetisaattorit ovat esillä. Äänimaailma kohtaa laulun aavemaisen tunnelman kanssa.

Vaikka biisi julkaistiin Born in the U.S.A.-levyllä vuonna 1984, Bruce äänitti sen jo vuoden 1982 akustiselle Nebraska-levylle. Tunnelma onkin nebraskamaisen alakuloinen ja tekstissä ei hirveästi positiivista valoa ole.

Dave Marsh kritisoi Pomon tarina-kirjassaan tätä biisiä siitä, että laulun kolmen säkeistön aikana kertoja ehtii työskennellä kolmessa eri duunissa. Huomio sekin. Seikka on kuitenkin yksityiskohta tarinaa, jossa rakkauden pieleen meneminen syöksee alamäkeen, duunien ollessa konkreettisia esimerkkejä elämän heittelehtivyydestä.

Alussa kaikki on vielä hyvin: on työ ja tyttö. ”I had something going, mister, in this world” on rivi, jonka kuulen joka kerta mielessäni epätoivoisena tiuskaisuna ja menneen muistelona. Mutta nyt nuo ajat ovat muisto vain, sillä rakkaus on mennyttä ja rankat ajat seurasivat perässä ja töihinkin piti mennä autopesulaan.

I had a job, I had a girl
I had something going mister in this world
I got laid off down at the lumber yard
Our love went bad, times got hard
Now I work down at the carwash
Where all it ever does is rain
Don’t you feel like you’re a rider on a downbound train

Toisen säkeistön avauspuolikas kuvaa tarkemmin eron hetkeä. Selitys, joka tarjotaan, on aika heikko: nainen sanoi, että oli vain mentävä ja osti menolipun pois. Jälleen jälkimmäinen puolikas on hienoa runoutta: öisin mieleen tulvivat muistot ja voi oikein tuntea sen suudelman silloin sadeiltana. Mutta muistelujen jälkeen muistaa taas, että nyt ei mene niin hyvin.

She just said ”Joe I gotta go
We had it once we ain’t got it any more”
She packed her bags left me behind
She bought a ticket on the Central Line
Nights as I sleep, I hear that whistle whining
I feel her kiss in the misty rain
And I feel like I’m a rider on a downbound train

Viimeisessä, hieman pidemmässä säkeistössä laulusuorituksen seurana on pitkään ainoastaan aavemainen syntetisaattorimatto. Tässä paljastuu lopullisesti kertojan sisäinen lohduttomuus yön pimeinä tunteina kun hän tajuaa kyynelten myötä kaiken olevan mennyttä antautuen kohtalon vietäväksi.

Last night I heard your voice
You were crying, crying, you were so alone
You said your love had never died
You were waiting for me at home
Put on my jacket, I ran through the woods
I ran till I thought my chest would explode
There in the clearing, beyond the highway
In the moonlight, our wedding house shone
I rushed through the yard, I burst through the front door
My head pounding hard, up the stairs I climbed
The room was dark, our bed was empty
Then I heard that long whistle whine
And I dropped to my knees, hung my head and cried

Now I swing a sledge hammer on a railroad gang
Knocking down them cross ties, working in the rain
Now don’t it feel like you’re a rider on a downbound train

Omalle kohdalle tämä sattui Helsingin Olympiastadion-keikalla kesällä 2012. Tietyllä tapaa tuossa hetkessä oli hienoa ympyrän sulkeutumisen tuntua, sillä olihan biisi ollut ensimmäisiä todellisia suosikkeja muutamaa vuotta aiemmin eikä ollut ollenkaan selvää, että se tuolla keikalla kuultaisiin. Hieno live-hetki, hieno versio.

https://www.youtube.com/watch?v=Nc_mv46NwT4

https://www.youtube.com/watch?v=5gfZvXj2psw

Tekijä: Atso

Lieksan rock'n'roll-skenessä varttunut, sittemmin joensuulaistunut musiikin kuluttaja. Kitara soi ja muutkin bändi-instrumentit päästävät jonkinlaisia ääniä. Albumikokonaisuudet ja keikkaelämykset kunniaan!