Bruce Springsteenin ”Darkness on the Edge of Town” 40 vuotta

Bruce Springsteenin neljäs studioalbumi Darkness on the Edge of Town julkaistiin 2.6.1978. Neljäkymmentä vuotta täyttävä levy on useille Springsteen-faneille tuotantonsa jalokivi, joka paljaudessaan selättää jopa edeltäjänsä Born to Runin äänivallin ja mahtavuuden.

”Darknessiin” pohtimiseen tuo oman leimansa, kun muistaa sitä edeltäneen historian artistin uralla. Born to Run oli syössyt Springsteenin ja E Street Bandin musiikkimaailman ykkösluokkaan. Sitä seurasi kuitenkin merkittävä oikeusjuttu Brucen ja managerinsa Mike Appelin välillä, joka taas johti siihen, ettei yhtye voinut levyttää kolmeen vuoteen. Vaikka moinen kuulostaa nykyään arkipäivältä, tuolloin sitä pidettiin artistillisena itsemurhana. ”Kukaan ei enää muistakaan tätä bändiä”, väitettiin.

Mutta, vaikka levynteko estyi, kollektiivi jatkoi laulujen tekemistä ja erittäin ahkeraa keikkailua. Sen sointi tiukkeni ja Springsteen alkoi hahmottaa, millaisella kokonaisuudella hän tahtoi Born to Runin jälkeen jatkaa. Tarkoituksena olikin tulla useampi askel takaisin päin BTR:n pömpöösiydestä, Wall-of-Sound-henkisestä äänimaailmasta ja rönsyilevistä sävellyksistä sekä teksteistä. Niiden tilalle tulivatkin henkilökohtaisemmat sanoitukset sekä myös tuolloin pinnalle nousemassa olleeseen uuteen aaltoonkin vivahtavat sävellykset.

Siinä missä Born to Runin voi kuvitella tapahtuvan yhtenä päättymättömänä kesäyönä, ehdottomasti Springsteen-klassikoiden ykkösluokkaan lukeutuvalla Badlandsillä (ja tietenkin ikonisella rumpufillillä) käynnistyvä Darkness on the Edge of Town soi kauttaaltaan tummemmissa väreissä. ”Lights out tonight, trouble in the heartland” sanovat jo ensimmäisen biisin ensimmäiset sanatkin. Kellopeli kilkattaa, Springsteenin kitara vaikertaa ja kertosäe iskee päin naamaa: 

”Badlands, you gotta live it every day

let the broken hearts stand

as the price you’ve gotta pay

We’ll keep it pushin’ till it’s undestood

And these badlands start treating us good”

-Badlands

Adam Raised a Cain jatkaa terävästi. Kuten nimestä voi päätellä, sisältää teksti raamatullisia viittauksia. Sävelmaisema on kuiva ja sitä kuljettavat riisuttu riffi ja Brucen laulu. 

”You’re born into this life paying

for the sins of somebody else’s past”

-Adam Raised a Cain

Kolmas raita Something in the Night ei itselleni avautunut ihan ensimmäisinä vuosinakaan tämän albumin parissa. Eräänä pimeänä kevätiltana, kun tähdet olivat sopivassa asennossa, päädyin sitten etsimään sen sanoituksen silmien eteen kuuntelun yhteydessä. Havaitsinkin sen istuvan ”Darknessin” teemoihin täydellisesti. Roy Bittanin piano, erityisesti intron rakentuessa, on aavemaisen kaunis. Teksti on yksi levyn parhaita. Kai sitä jokainen etsii jotain.

”You’re born with nothing / and better of that way / soon as you’ve got something / they send someone to try and take it away”

-Something in the Night

Hi-hat-tikutuksella käynnistyy puolestaan ainoastaan yksi biisi Springsteen-tuotannossa, Candy’s Room. Nopeatempoinen, liki punk-henkinen kappale kulkee jälleen Bittanin pianon ja Weinbergin kompin kuljettamana kestäen vain vajaat kolme minuuttia. Se toimii myös tunnelman keventäjänä albumin kokonaiskuvassa. Brucelta kuullaan vihmerä kitarasoolo laulussa, joka selittää itse itsensä.

”There’s a sadness hidden in that pretty face

a sadness all her own from which no man can keep Candy safe.” 

-Candy’s Room

LP-Darknessin A-puolen päättää itselleni albumin rakkain kappale, Racing in the Street. ”Racing” on niitä lauluja, joihin tulee palattua tasaisin väliajoin. Haikeankaunis sävellys, jonka teksti käsittelee saman kaltaisia aiheita kuin albumilla aiemmin kuultava Something in the Night. Melkeinpä karikatyyri-springsteenmäisesti autojen pariin verhoillun sanoituksen ihmiskohtalot värisyttävät joka kerta. Bittanin piano on jälleen pääosassa sekä alku- että loppusoitoissa ja myös Garry Tallentin harkitut bassolinjat kiinnittävät huomion. Tästä kappaleesta on pakko nostaa kaksi tekstikohtaa esille.

”Some guys they just give up living

and start dying little by little, piece by piece

some guys come home from work and wash up

and go racin’ in the street”

”She sits on the porch of her daddy’s house

but all her pretty dreams are torn

she stares off alone into the night

with the eyes of one who hates for just being born

For all the shut-down strangers and hot-rod angels

rumbling through this promised land

tonight my baby and me we’re gonna ride to the sea

and was these sins off our hands”

-Racing in the Street

Vinyylin kääntyessä sen jälkipuoliskon käynnistää myös Springsteen-klassikko The Promised Land. Tunnistettavalla huuliharppu-introlla alkava kappale on hieman tempoisampi kuvaus, joka jatkaa edeltäjäkappaleen linjoilla kuin itsenäisenä jatko-osana. Se onkin toiminut keikkasuosikkina koko olemassaolonsa ajan. Läpi biisin kuullaan erityisesti hienoja tekstillisiä kuvia.

”Blow away the dreams that tear you apart

blow away the dreams that break your heart

blow away the lies that leave you nothing but lost and brokenhearted”

”The dogs on Main Street howl

’cause they understand

if I could take one moment into my hands

mister, I ain’t a boy, no I’m a man

and I believe in a promised 

-The Promised Land

Kahden merkittävän ja ison biisin jälkeen lasketaan jälleen kierroksia hieman yli kaksiminuuttisella Factorylla. Siinä Springsteen kuvaa, isänsä kokemuksiin pohjaten, sitä kuinka arki ja työ voivat jyrätä alleen vahvankin miehen ja jättäen jälkeensä ei-mitään.

”End of the day, factory whistle cries

men walk through these gates with death in their eyes

and you just better believe, boy

somebody’s gonna get hurt tonight

it’s the working, the working, just the working life.”

-Factory

Albumin viimeisellä triolla kokonaisuus lyö vielä isoja kortteja pöytään. Streets of Fire, muutamassa soinnussaan hyvinkin yksinkertainen mutta vaikuttavasti esitetty, avaa loppusuoran. Tätä kuunnellessa voin nähdä maailman, jossa kappale tapahtuu. Dan Federicin urut ovat kuuluvasti esillä ja kertosäe iskeytyy ilmoille napakasti.

”I live now only with strangers

I talk to only strangers

I walk with angels that have no place

Streets of fire”

-Streets of Fire

Levyn kaksi viimeistä lukeutuvat ykköskategorian Bruce-klassikoihin. Ensimmäisenä niistä kajahtaa ilmoille Prove It All Night. Siinä ei enää olla niin yksin, mutta samat kysymykset ja epäilyt esiintyvät edelleen. ”But if dreams came true oh wouldn’t that be nice / but this ain’t no dream we’re living through tonight”. Kertosäe on niitä, jotka kuulostavat tutuilta jo ensikuulemalla. Klassista E-kadun bändiä ovat myös alun kellopelikuvio sekä Big Manin saksofonisoolo.

”Baby, tie your hair back in a long white bow

meet me in the fields out behind the dynamo

you hear the voices telling you not to go

they made their choices and they’ll never know

what it means to steal, to cheat, to die

what it’s like to live and die

To prove it all night, prove it all night

girl, there’s nothing else that we can do

So prove it all night, prove it all night

and girl I’ll prove it all night for you” -Prove It All Night

Albumin päättää ja paketoi sen nimikkoraita Darkness on the Edge of Town. Edeltäjäbiisiä rauhallisemmin käynnistyvä, mutta sittemmin jykevämpään poljentoon asettuva laulu on tekstiltään säveliään mielenkiintoisempi. Läpi levyn kertoja on käynyt sisäistä kamppailuaan ja tässä kappaleessa viime riveillä hän löytää jonkinlaisen, jos ei nyt maalin, niin ainakin välietapin.

”Tonight I’ll be on that hill ’cause I can’t stop

I’ll be on that hill with everything I got

lives on the line where dreams are found and lost

I’ll be there on time and I’ll pay the cost

for wanting things that can only be found

in the darkness on the edge of town” -Darkness on the Edge of Town

Hyvää 40-vuotispäivää, Darkness on the Edge of Town! Levy, joka on ollut mukana soiden keväisin kesäseikkailuita odotellessa, huhtikuisissa räntäsateissa ja lokakuisissa pimeissä illoissa, kun sade ropisee kasvoille kaupungilla kävellessä. Ehdottomasti tärkeä levy allekirjoittaneelle.

https://open.spotify.com/album/4KT6G8fj8EEIfsyr75hbgc?si=vCwzUfkFSvuFCDRoQIz_AA

Atson Aikakone: 2009 & Anssi Kela – Aukio

Aukio on Anssi Kelan soolouran neljäs albumi. Nummelan (2001) jälkeinen suurmenestys vaihtui pian pienempiin piireihin levyjen Suuria kuvioita (2003) ja Rakkaus on murhaa (2005) jälkeen. Viimeksi mainittua seuranneen neljän vuoden levytauon aikana, vuonna 2008, Kela julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Kirjailijanuran käynnistymistä seurannut askelma, levytysrintamapaluuta edustanut Aukio, on monille Kela-faneille herran tuotannon piilotettu jalokivi.

Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin kesäkuussa 2009, kun ilmoille laskettiin Aamu. Kokonainen albumi seurasi 9.9.2009 ja itse sain sen haltuuni, lainaan kaverilta, viikon-pari myöhemmin. Hyvin harvat levyt jättävät sellaisen tuntuman ensitutustumisella kuin Aukio teki.

Aukio on nimittäin konseptialbumi: rakenteeltaan yhtenäinen tarina, jota laulut kuljettavat eteenpäin. Kela on kertonut kirjoittaneensa ensin novellin ja riisuneensa sen sitten yksittäisiin kappaleisiin. Moiseen rakenteeseen pohjautuvia levyjä ei Suomessa ole hirveästi tehty. Huolellinen suunnitteleminen sekä kunnianhimoinen suunnitelma eivät kuitenkaan osuneet suuren yleisön hermoon: Aukiota myytiin lopulta ainoastaan noin 4000 kappaletta. Vertailun vuoksi Nummelaa oli ostettu 157 000 kappaletta: Aukio möi siis 2,5 prosenttia debyytin saldosta… Kela on kertonut Maija Vilkkumaan kuitenkin tokaisseen: ”onhan se suomalaiselle konseptilevylle ihan hyvin!”.

Poikkeuksellista aiempiin Kela-levyihin on myös se, että ensimmäistä kertaa hän on valjastanut albumille soittamaan keikkabändinsä. Kaikilla muilla, myös seuranneilla levytyksillä, hän on huolehtinut itse valtaosasta soittimista. Tällä levyllä kuitenkin tuolloinen yhtye (V. Kela, K. Ketonen, A.Karisalmi, S. Metsberg) pääsee ääneen tuoden mausteensa kivasti: erityisesti Ketosen toiminta rumpujen takana erottuu selkeästi Kelan omasta.

Koska kyseessä on siis konseptialbumi ja jatkuva kertomus, ei juonesta voi paljonkaan paljastaa pilaamatta tarinan kuljettamista. Tällä tavalla rakennetun levyn vahvuudeksi nousevat sanoitukset ja niissä viljellyt viittaukset albumin edeltäviin ja seuraaviin raitoihin, joita ei oikein voi huomata yhden kuuntelukerran perusteella. Jo heti edellä mainitussa Aamu-singlessä on koskettaviakin ennakkokuvia… Harvoin kokonaisuus on tällä lailla, näin selvästi, enemmän kuin osiensa summa.

Yksittäisistä biiseistä nostaisin itse esille jo edellä mainitun ”Aamun”, loppupään selkeitä kitaransoitannollisia viittauksia sisältävän ”Paluun” sekä mainion tunnelman kehittelevän ”Romahduksen”, josta tarina varsinaisesti lähtee tehokkaasti vyörymään.

Aukio-levyyn siis melkein päättyi Anssi Kelan ura. Niille, jotka sen ovat vaivautuneet kuuntelemaan muuten kuin taustamusiikkina, se on kuitenkin paljastunut helmeksi, jota saa jo jossain määrin metsästää levykaupoista. Ei ole ollut kerran tai kaksi, kun henkilöt, joille olen tätä mainostanut, ovat pitkän harkinnan jälkeen levyn kuunnelleet ja todenneet, että sehän vei mennessään.

https://open.spotify.com/album/7L9LFkwCsNvrgLT3VeE89j

Atson Aikakone: 1997 & Foo Fighters – The Colour and the Shape

Foo Fighters oli pitkään yhtye, johon ei kiinnostanut tarttua sen tiukemmin. Radiosta oli kuullut täsmähittejä sekä saanut kavereilta suosituksia, mutta ei vain tuntunut kolahtavan. Viime keväänä, eräänä helmikuisena perjantaina, tuli tarve löytää ”jotain, joka tuntuisi 2000-luvun alun rockilta, muistuttaisi siitä”. Silloin iski selittämätön intuitio kaivaa kuunteluun The Colour and the Shape. Siitä tulikin vuoden 2016 kuunnelluin levy omalle kohdalleni: vuoden mittaan se on tullut kuunneltua kokonaan vajaat kymmenen kertaa.

The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).

Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”…

Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock’n’rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.

Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.

Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.

”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I’ll ever ask of you
You’ve got to promise not to stop when I say when
She sang”

https://open.spotify.com/album/30ly6F6Xl0TKmyBCU50Khv

Atson Aikakone: 2009 & Weezer – Raditude

Weezerin seitsemäs studioalbumi Raditude julkaistiin hieman vajaat seitsemän vuotta sitten, tarkalleen 30.10.2009. En muista mistä albumi omaan kuunteluun päätyi, olisiko ollut jostain lehti-ilmoituksesta, mutta siitä on muodostunut yksi keskeisimmistä ”mielentilalevyistä”: silloin kun syksy alkaa pimentyä, tulee Raditude kaivaa esiin.

Aikalaisarvioissa tai sittemminkin kuulluissa lausunnoissa levyä ei pidetä klassikkona. Muistan lukeneeni useammankin 2/5 tähden arvostelun ja totuus lienee, että noihin aikoihin yhtye sekä nokkahahmonsa Rivers Cuomo olivat lähellä uransa pahinta aallonpohjaa, josta nousu käynnistyi puolenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 julkaistulla Everything Will Be Alright in the End-julkaisulla.

Itselleni Raditude kuitenkin iskee, ja aika lujaa, silloin kun edellämainittu syyspimeys tuntuu iskevän päälle. Bändin autotallihenkisyys, tarvittaessa hyvinkin rujo soitanta sekä Cuomon omaperäinen, varmasti monia ärsyttäväkin lauluääni vyöryvät läpi harmaimmastakin massasta, ottavat harteilleen ja hetken aikaa mukana kulkemalla saattelevat eteenpäin.

Myönnän, ettei kyseessä ole maailman vahvin levykokonaisuus, mutta oikeastaan ainoastaan Love is the Answer jää biisinä selvästi muusta kattauksesta jälkeen. Sen sijaan seasta löytyy kolme biisiä, jotka olen nostanut Spotifyn omalle Playlist-soittolistalleni, jossa ovat ns. ”parhaat biisit”.

Ensimmäisenä heti albumin avaava, mahtavalla nimellä varustettu (If You’re Wondering If I Want You To) I Want You To. Biisi oli jonkin asteinen hitti sekä malliesimerkki Rivers Cuomon huumorintajusta tekstittäjänä ja popbiisin kirjoittajana. Boy meets a girl ja sitä rataa: Slayer-T-paita, Titanic, uima-altaat ja jopa ruokahetki tytön vanhempien luona romantisoidaan tavalla, johon vain Cuomo pystyy. ”The rest of the summer was the best we ever had / we watched Titanic and it didn’t make us sad”, silloin menee jo aika hyvin.

Seuraava nosto on raita numero viisi: Put Me Back Together. Edellisen ja tämän välissäkin on toimivaa räiskimistä, mutta tämän biisin myötä levy hieman rauhoittuu. Jostain syystä tällä levyllä Cuomon rauhallisemmin rakentuvat kappaleet vakuuttavat, johtuneekohan biisijärjestyksestä. Ei tarjoa ihmeitä, mutta omissa korvissani kasvaa dramaattiseksi Weezerin tyyliin.

Levyn päättävä I Don’t Want to Let You Go jatkaa hieman samalla linjalla. Kuullaan pelkistetty tausta ja niin monesta yhteydestä tuttu sointumalli, mutta jos tällainen biisi kirjoitetaan niin se kuuluu säestää näin. Allekirjoittaneen listoille sillä ainakin pääsee joka kerta. Cuomo päästää jälleen kuulijan lähemmäs kuin monilla muilla tuotoksillaan, tai ainakin luo sellaisen vaikutelman. Tämä on kaunis päätös albumille. Sohjoinen ja lumisateinen marraskuinen ilta ja levy kuunneltuna pihalla sään armoilla tulevat tästä mieleen.

Tällaisena pehmeänä laskeutumisena tähän väliin siis Weezerin Raditude: myös bändin debyytti (ns. ”sininen albumi” (1994)) sekä tekstissä mainittu Everything Will Be Alright in the End (2014) kannattaa kuunnella: itselle ne edustavat genressään merkkilevyjä. Lisäksi Rivers Cuomon sosiaalisen median kanavat ovat hulppeaa viihdettä!

Näin pistettiin Aikakone jälleen käyntiin. Kunhan saadaan ylläpito parempaan kuosiin, niin palataan asiaan.

https://open.spotify.com/album/7EBmhfSbPeB3NL8wBLemhI

Atson Aikakone: 2015 & Bon Jovi – Burning Bridges

Ensimmäinen Bon Jovi-julkaisu Richie Samboran siirryttyä sivuun julkaistiin 21.8. Otin uutukaisen vastaan hieman pelonsekaisin tuntein, sillä itselleni Sambora on ollut yksi tärkeimmistä esikuvista eikä miehen taitoja paitsi kitaristina myöskään biisintekijänä käy vähätteleminen.

Kuinka Bon Jovi selviäisi alusta saakka mukana olleen miehen poissa ollessa ja jatkaisiko levy edeltäjänsä, vuonna 2013 julkaistun What About Now’n jalanjäljissä pääasiassa kädenlämpöisinä ”by numbers”-poprock-numeroina? Lisäksi yhtye on tiedottanut, ettei Burning Bridges ole varsinainen studiolevy vaan enemmänkin kädenojennus faneille varsinaisen huolella työstetyn albumin seuratessa ensi vuonna. Levyn nimi, Burning Bridges, voidaan ottaa paitsi viittauksena Samboran lähtöön myös keljuiluna levy-yhtiölle, sillä aiemminkin Bon Jovi on joutunut julkaisemaan sopimuspykälien täyttämiseksi täytejulkaisuja…

Näistä lähtökohdista oletusarvo oli melko lailla nollassa, kun avausraita A Teardrop to the Sea pyörähti käyntiin. Mikäs aloituskappale tämä tällainen on? Edellisten levyjen radiohittimateriaalista ja perustavanlaatuisesta keskitien rockista ei ole tietoakaan, vaan tummempisävyinen ja jopa mystinen biisi soljuu ilmoille. Tutut sävyt kuitenkin välittyvät bändin soitannasta ja Jon Bon Jovin varttuneesta lauluäänestä. Tekstin puolella on muutamia mukavalta kalskahtavia ilmaisuja, kuten heti avausrivillä ”So this is it / here it is / a pot of gold / a Judas kiss”. Pidättyvässä tunnelmassa mennään eikä bändiä päästetä irti.

We Don’t Run sen sijaan lyö höyryn päälle liki anthem-maisella meiningillä. Nykyaikaista Bon Jovia, joka kaiken lisäksi potkii aika hyvin! Tässä laulussa kuullaan ensimmäisen kerran myös levyn nimi, kun Jon laulaa ”I’m not afraid of burning bridges / ’cause I know they’re gonna light my way”. Tämä lienee viittaus Samboraan päin…. Hyvää jytinää ja kertosäe ennen kaikkea on sellaisella asenteella liikkeellä, että saattaa soida jopa urheilutapahtumissa.

Kolmosena sitten jo aiemmin ”singlenä” julkaistu Saturday Night Gave Me Sunday Morning. Ensikuulemalta tämä oli niin peruskauraa, että liki ällötti. Sointukierto onkin aika perinteinen, mutta sitten kuuntelin useamman kerran ja kirjoittelin sanat ylös. Teksti paljastuikin paluuksi samankaltaisiin maisemiin, joissa 80-luvun huippulevyt viihtyivät maalaillen kohtauksia high school-romansseista. Edeltävillä levyillä rokkaavammat numerot ovat jääneet ikään kuin lähtötelineisiin, mutta tässä on jotain vetoavampaa. Ehkä se on melodiassa, todennäköisemmin tarinassa. ”Your shoes and attitude were stacked way up high” esimerkiksi on korniudessaan siisti rivi. Myös muita kovasti bonjovimaisia sanontoja löytyy, kuten ”when you’re driving down a street that’s only going one way / when every day starts feeling like a month of Mondays”. Radiohittitavaraa, jonka outroa tosin olisi saanut minun puolestani venyttää vielä runsaasti pidemmäksi. Jospa livenä sitten… Yksi pahasti tässä häiritsevä tekijä tosin on: c-osassa näkökulma vaihtuu ärsyttävästi kolmannesta persoonasta ensimmäiseen kesken kaiken.

Todennäköisesti edellisen What About Now’n sessioista ylijääneeltä materiaalilta kuulostava We All Fall Down ei sitten säväytä allekirjoittanutta. Ponnettomaksi jäävää turhan suurieleistä tuotantoa, jonka melodiakin tuntuu kierrätykseltä WAN:in nimibiisistä.

Blind Love parantaa hieman, mutta sekään ei oikein lähde käyntiin. Tunnelma on kuitenkin onnistuneempi, mutta Jon Bon Jovin nykyinen laulusoundi ei aivan riitä kannattelemaan näin minimalistista pohjaa niin hyvin kuin joskus aiemmin. Tällainen kuitenkin löytyy liki jokaiselta Bon Jovi-levyltä, eikä tämä huonoin näistä lauluista ole.

Kahden heikomman raidan jälkeen levy lähtee hieman yllättäenkin paranemaan, kun seuraavana on vuorossa Who Would You Die For. Levyn avausbiisissä sekä tässä on jotain These Days-levyn (1995) kaltaista tunnelmaa synkkyydessään. Jonin laulusuorituskin on yksi albumin, ja ylipäätään kuluneen vuosikymmenen, onnistuneimpia. Was it the way your fingers held that glass / the way your lips broke when you laughed”. Edellisellä levyllä ei ollut yhtään näin hyvää tekstiä.

Ylipäätään levyn soitanto ja soundit lähtevät tässä kohtaa oikeampaan suuntaan. Kitarasoolokin kuullaan ja bändin soitossa on tilaa eri tavalla kuin parilla aiemmalla albumilla. Varsinkin ensin mainittu oli hämmentävä huomio, kun ottaa huomioon ettei se Sambora tosiaan ole mukana ollenkaan…

Fingerprints kulkee viime vuosina Bon Jovi-piirissä harvinaisemmassa 6/8-tahdissa, jota sitäkin These Days-levyllä kuultiin useammassa biisissä. Hyvin jovimainen rakkauslaulu, jossa muistellaan miten kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti.

Akustisempi sovitus ja melodia ovat ihan nättejä, mutta tekstin rivi ”the last time that I saw them / I haven’t seen them since” on niin kammottava, että ihmetyttää miten moinen on levylle saattanut päätyä.

Biisi kuitenkin on levyn parhaimmistoa. Ennenkaikkea outro-soolo, jonka siis soittaa tuottaja John Shanks, joka muutenkin hoitelee sähkökitaraosuudet valtaosassa levystä. Tämä on myös pari sekuntia vajaan kuuden minuutin kestossaan albumin pisin raita.

Kolmanneksi viimeinen eli kahdeksas biisi on Life is Beautiful. Se on levyn kolmas joka käynnistyy whoa-whoa-rallatuksella… Tämäkin tuntuu What About Now-ylijäämältä, ja jääkin sen levyn kaltaisen valjuksi. Näitä Bon Jovi voisi suoltaa kolme levyllistä vuodessa.

Loppupuolen yllättäjä on I’m Your Man. Ennen albumin julkaisua julki tulleista pätkistä tämä ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa, mutta yksinkertaisuudessaan ja liki rollingstonesihtaveine kitaroineen tämä rokkaa erilailla kuin mikään Bon Jovin julkaisema biisi pitkään, pitkään aikaan. Vajaa neliminuuttinen tarjoaa jotain siitä vanhasta Bon Jovista. Loppusoittoakin jammaillaan muutama tahti pidempään kuin 2000-luvulla on ollut radiosoittobiiseissä tapana. Tekstin puolelta IYM tarjoaa samankaltaista romantiikkaa kuin Saturday Night Gave Me Sunday Morning:

When your heart is hungry
When you want a secret you can keep
You know that you can call me
Anytime for anything you need
No one asking questions
No need for alibis
No need for wasting words
I’m who I am
I’m your man

Levyn päättävä nimibiisi Burning Bridges on suoranainen keskisormen nosto levy-yhtiölle, jonka sopimuksen täytteeksi ja päätteeksi tämä albumi on mainittu. Mercury Records on ollut Bon Jovin taustalla sen uran alusta saakka ja 32 vuoden lojaaliuden päättyminen sopimusristiriitoihin ei miellyttänyt Jon Bon Jovia alkuunkaan. Tämä laulu kertoo tuon tarinan kokonaisuudessaan bändin näkökulmasta.

Sayonara
Adios, auf wiedersehen, farewell,
Adieu, good night, guten abend,
Here’s one last song you can sell
Let’s call it burning bridges
It’s a sing along as well
Ciao, adieu, good nacht, guten abend
Play it for your friends in hell


Summa summarum: lähtökohdiin nähden kelpo Bon Jovi-levy. Shanks paikkaa Samboraa mainiosti, mutta tietyn hohteen Richie on mukanaan vienyt. Tummemmat sävyt ja modernimmat soundit kuitenkin suuri plussa edellisiin levyihin nähden.

https://open.spotify.com/album/2oFRx0ajcKwsWobcwK7YI6