Atson Aikakone: 1985 & Eppu Normaali – Kahdeksas ihme

”Olin jotenkin ryytynyt johonkin propagandaan, että riittää kun on pari hyvää biisiä ja loput täytemateriaalia. Mä olin sitä mieltä, että vittu mä teen sellaisen levyn, jolla ei ole ainoatakaan täytebiisiä! Ja kehtaa sitä jälkikäteen sanoa, kun siitä melkein tulikin sellainen.” –Mikko ”Pantse” Syrjä, Soundi 6-7/2015, s. 57

Eppu Normaalin kehityskaari on omanlaisensa pala suomalaista populäärimusiikkihistoriaa. Bändin ura oli jo liki katkolla 80-luvun alkupuolella uran alun punk-henkisiä levyjä seuranneen kokeilevamman vaiheen jälkeen. Vuonna 1984 julkaistu Rupisia riimejä, karmeita tarinoita nosti yhtyeen kuitenkin uuteen nousuun, joka monien mielestä huipentui seuraavan vuoden Kahdeksas ihme-LP:llä, joka sinetöi bändin aseman suomenkielisen kitararockin keularyhmänä. Tänään 19. elokuuta tuon albumin alkuperäisestä julkaisusta on kulunut 30 vuotta.

Kahdeksas ihme kestää 38 minuuttia ja 54 sekuntia, yhteensä yhdeksän biisiä. Kuten Pantse on todennut tavoitelleensa, on biisimateriaali kauttaaltaan hämmästyttävän vahvaa. Joskus musiikintekijöille sattuu ajanjakso, jolloin kaikki mitä luo osuu maalitauluunsa. Eppu Normaalilla tuo hetki sattui mielestäni vuosiin 1984-1986. Lisäksi yhtye pystyi uudistumaan eikä ainoastaan tehnyt samaa levyä kolmeen kertaan. Tällä albumilla on jäljellä vielä alkuaikojen särmää, mutta se kohtaa tulevaisuudessa häämöttävät melankolian sävyt perisuomalaisesti.

Avausraita Tien päällä taas lähtee käyntiin kitarakuviolla, johon valtaosa biisistä nojaa. Kitaristiherrojen Torvinen & Syrjä yhteispeli toimii alusta asti tasolla, joka on hioutunut lukemattomien keikkojen myötä. 80-luvun ensimmäisellä puolikkaalla bändi tosiaan oli usein tien päällä. Vaikka koko laulu kalskahtaa hitiltä, on oma suosikkiosioni kertosäettä edeltävä ”pysähdyn ja kuvaasi katsomaan jään / se alkaa elämään / ja sinut nään”. Tapa, jolla säkeistö laskeutuu tuon osan ensimmäiseen sointuun maistuu aina.

Voi kuinka me sinua kaivataan on soinut julkaisustaan saakka eri medioissa ja julkaistiinpa se levyn toisena singlenäkin marraskuussa 1985. ”Lälläri” on yksi niistä, jotka kärsivät pahimmin liiallisuuksiin menneestä voimasoitosta, sillä se sisältää hienoa soitantaa ja ennen kaikkea koskettavan tekstin, joka herkästi jää huomioimatta näinä kertakäyttökuuntelun päivinä. Laulu oli useita vuosia 2000-luvun puolella poissa liveseteistä mutta on nyt saanut uuden, ansaitsemansa mahdollisuuden.

Tunnelma on liki aavemainen. ”Ja me talon kanssa kuunnellaan / kun sade lyö ikkunaan / voi kuinka me sinua kaivataan”. On lähellä, ettei teksti viimeisessä säkeistössä lipsahda jo liian sentimentaaliseksi. ”Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin / turhaan murhetta vastaan taistelin”. Seuraava rivi, ilmiselvässä riimissään, on mahtava: ”ja taas kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan / voi kuinka me sinua kaivataan”. Kitarat soivat levyversiossa heleästi, mutta nykyisen liveversion särmä puuttuu. Siksi tykkään itse live-sovituksesta jopa enemmän.

Radiohittiosastoa edustaa myös kolmas raita Vuonna ’85. Täydellisyyttä hipova biisi, joka voisi bändin mukaan muuten kertoa Andy McCoysta, mutta tämä ei ole riittävän sympaattinen. ’85 on pohjavireeltään yllättävänkin synkkä laulu, jonka levyversio on minusta hieman valju verrattuna keikkasovitukseen, jossa tempoa on nostettu ja mutkia vedetty suoriksi myös laulun hieman venytetyn rakenteen osalta. Tästä lienee suurin osa jo sanottu, joten ei siitä sen enempää.

Neljäntenä tulee 8. ihmeen kadotettu klassikko Elämän tarkoitus. Laulu, joka kertoo ”siitä aamusta Rantalassa (eli Pantsen kotipaikassa 80-luvulla) vuosien 1980 ja 1989 välisenä yönä”. Martin teksti ja Pantsen sävellys tavoittavat hienosti juhlien jälkeen heränneen väsyneen juhlijan tunnelman: ”heräsin, katsoin aurinkoon / juuri mailleen laskevaan / hetken mietin, kuka oon / ja mistä herätä mä saan”. Eero ”Safka” Pekkosen haitari luo oman hangover-sävynsä hienoon lauluun, jossa myös taustalaulumelodia on erikoistarkastelun arvoinen. Tämän pääsi viimein kuulemaan kuluneena kesänä livenäkin, kun Eput soittivat koko albumin läpi alkuperäisessä järjestyksessään kesän keikoillaan.

Kansikuva 30 vuotta myöhemmin.
Kansikuva 30 vuotta myöhemmin.

Albumin ensimmäisenä singlenä kesäkuussa 1985 julkaistu Kitara, taivas ja tähdet aloittaa LP:n B-puolen eikä tarvinne sen suurempia esittelyjä. Kun lauletaan kitaransoitosta, niin silloin niiden pitää myös soida: tästä biisistä löytyy legendaarinen intro-kuvio, hienovaraista kahden-kolmen äänen näppäilyä, säröisämpi soolo ja muutamasta tunnetusta kitarabiisistä lainattuja fillejä. Kaikki yhtenä tiiviinä pakettina, joka kuulostaa siltä miltä tässä tapauksessa ja tässä biisissä erityisesti pitääkin: kitaransoiton juhlalta.

”Kitarataivas” on toiminut bändin keikkastandardina aina julkaisustaan lähtien. ”Kun kitara soi, ei itkeä saa” on toteamus, johon tiivistyy jotain aika keskeistä koko touhusta. Tuotannollisesti kyseessä on yksi eppu-katalogin kirkkaimmista helmistä: eipä tästä pahaa sanottavaa keksi.

Tihkumme seksiä tarjoaa perinteisen kevyemmän välinumeron pohjautuen bändin mukaan tositapahtumiin. Pantse ei tästä haastattelujen mukaan liiemmälti perusta, mutta Torvinen tykkää. Keikkailuakin sivutaan biisissä, jossa kitaroita näppäillään tutun tyylikkäästi. Kohokohtana on tietenkin rivi ”mä ehkä synnyin rokkaamaan, mutta maailma ei”. Safka jälleen mukana höystämässä haitarillaan.

B-puolen kolmantena ja koko levyn seitsemäntenä raitana ilmaantuu Vihreän joen rannalla (kauan sitten). Vuosi sitten tein Facebookin puolella Eppu Normaali –top50-biisit-listan, jolla tämä kyseinen laulu päätyi sijalle yksi. Saattaisi hyvinkin olla, että vielä vuotta myöhemminkin tilanne olisi muuttumaton, niin hieno tämä on. Musiikki ja sanoitus kohtaavat luoden tarinan, joka jättää tunnejäljen joka kuuntelulla.

Kesäyön ja –rakkauden voi aistia koko paketista. Bändin sointi on parhaimmillaan ja jopa kitarasoolo on ikoninen. Vaikka kyseessä on itse asiassa rakenteeltaan hyvin yksinkertainen teos, ei se kaipaa mitään lisääkään. ”Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet / ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua”. Niin yksinkertaisesti ja samalla niin tyhjentävästi ilmaistu…

”Viherjoestakaan” ei tarvinne sen enempää jutustella. Suosittelen antamaan erityisesti sille, mutta myös kaikille muille ”puhkikulutetuille” hiteille, mahdollisuuden kuuntelemalla ne ajatuksen kanssa vaikka nyt 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Tutuimmistakin lauluista voi sillä tavoin löytää uusia ulottuvuuksia.

Toiseksi viimeisenä biisinä kuullaan levyn ainoa J. Torvisen sävellys Yöjuttu. Tunnelmaltaan hieman aiemmista poikkeava, mutta seuraavaa biisiä jo tavallaan pohjustava numero on ollut keikoillakin mukana silloin tällöin viimeisen vuosikymmenen aikana. Hiljaisesta säkeistöstä ja hämyisestä tunnelmasta kimmotaan rokkaavampaan kertosäkeeseen, jossa Martti riimittelee toimivasti. ”Sillä uneni piirtää kuvaasi hiekkaan rannan kaukaisen / jonne itseni unen raketilla laukaisen”. Kertosäe on vahva, mutta itse tykkään vielä jopa enemmän säkeistöjen aavemaisesta atmosfääristä sekä erityisesti outrosta, jossa Aku päästetään rumpujensa takaa valokeilaan.

Läpivalaistu päättää levyn hämmentävissä tunnelmissa. Erityisesti teksti on sellainen, että se vaatii useita kuuntelukertoja varsinkin rytmityksensä tähden, että siitä saa mitään tolkkua. Kuolemaa käsitellään ja soundi on tuttu, mutta hieman yleisilmapiiristä vinksahtanut. Epuillahan on ollut taipumus näihin kummallisiin levyjen päätösnumeroihin muutenkin.


Suomirockin kruununjalokivi. Sitä Kahdeksas ihme mielestäni levynä on: siihen tiivistyy 80-luvulla kukoistukseensa noussut suomenkielinen poprock. Näin 30-vuotisjuhlan kunniaksi on jälleen hyvä syy pyöräyttää se kerran läpi ja matkata 40 minuutiksi Suomen kesään 1985…

https://open.spotify.com/album/6RfMztT5p1GT1AP0yrTE8T

Atson Aikakone: 2014 & Tom Petty and the Heartbreakers – Hypnotic Eye

Tom Petty and the Heartbreakersin uutta Hypnotic Eye-levyä on hehkutettu monissa paikoissa ja itsekin olen sitä hypistellyt levyhyllyjä kierrellessä. Kuunteluun se tuli kuitenkin otettua vasta viime viikolla: onneksi tuli. Hienoa rock-soitantaa aidon bändin soittamana ja tehokkaita lauluja vanhan herran Pettyn kirjoittamina. Vanhat jermut näyttävät, ettei toimivaan musiikkiin ihmeitä tarvita.


Hypnotic Eye käynnistyy raidalla American Plan B. Rouheaa riffittelyä, fuzzahtavaa kitaraa ja tuttu, nariseva laulusoundi. ”I’m gonna make my way through this world someday / I don’t care what nobody say”. Kertosäkeeseen tultaessa laulu ja ilmapiiri ”aukeaa” ja bändin soitossa on tilaa. Kertosäkeen kitarafilli on hellyttävästi nokallaan, sitä ei olla Pro Toolsilla aseteltu kohdalleen. Tätä laulua voi pitää tietynlaisena jatko-osana vuoden 1977 American Girlille.

Fault Lines lähtee mielenkiintoisesti Mike Campbellin kitaroiden voimin, kuullaanpa seassa myös wah-wahia. Laulun tunnelma on melankolinen ja haikea, Pettyn laulusoundi sopii tähän elämänkokemusta vaativaan tekstiin mahtavasti.

And I’ve got a few of my own
I’ve got a few of my own fault lines
Running under my life”

Huuliharpulla sävytetty fuzz-kitaravälike on ihmeen tarttuva ja toimiva.

Red River puolestaan on erinomainen biisi. Laulumelodia ja sen pohjalla kulkeva kitaralinja täydentävät toisiaan. Samalla maiseman yläpuolella kulkee pehmeä, sointuja maalaileva sähkökitara.

Kertosäe on tässäkin komea ja tunnelma aukeaa, ennenkuin sulkeutuu taas seuraavan säkeistön myötä.

So meet me tonight by the Red River
Where the water is clear and cold
Meet me tonight by the Red River
And look down into your soul
Look down into your soul”

Väliosa ja soolo ovat kuin eri biisistä. Tässä osassa kuullaan hienoa akustista kitarasoolosoundia, kunnes bändi hyppää sisään ja kitarasoolo vaihtuu sähköiseksi.

Onpas hieno biisi, jossa osat täydentävät toisiaan. Levyn parhaimmistoa.

Nelosraita Full Grown Boy on liki jatsia. Petty ja bändi näyttävät, miten pystyvät syöksymään tunnelmasta toiseen. Paljasta soitantaa, johon Petty lauluäänellään jälleen ui sekaan tyylikkäästi.

”Full grown boy” on mielenkiintoisesti ja hämmästyttävän osuvasti sanottu. Tunnelmassa on jotain maagista ja kaunista, selkäpiitä kutkuttavaa.

Can you see her in the fire light
Hear how soft and low she sings
How’m I gonna tell her that I love her
When words don’t mean a thing
And I’m a full grown boy”

Välittömästi hämyilyn jälkeen palataan rock-meininkiin All You Can Carryn avulla. Kun välissä käväistiin erilaisissa soundeissa, niin tämä bändisoundi kuulostaa entistä toimivammalta.

Säkeistössä on jotain samaa kuin Red Riverissä, mutta kertosäe on simppelimpi, liki hieman viipyilevä. Mennyt jätetään taakse ja otetaan mukaan ja muistetaan vain se, mitä tarvitaan. Tässäkin Pettyn rock-kilometrejä nähnyt soundi tuo tekstiin oman säväyksensä.

There’s something moving in the dark outside
I gotta face it when it hits the light
No one can say I didn’t have your side
No one can say I left without a fight”

Power Drunk on jotenkin tasapaksu raita. Can you see me against the sun? / crying out to reach someone”. Fuzzilla höystettyä riffittelyä. Myös clean-soundi miellyttää. Tällainen ns. ”laiska” amerikanrokki ei ihan lähde…

Forgotten Man jatkaa rokkaavammalla otteella startaten tremolon läpi ajetulla särökitaralla. Bändisoitto skulaa taas! Termi ”forgotten man” istuu jälleen Pettyn suuhun aika uskottavasti. Tämä biisi ei rönsyile turhia vaan rokkaa suoraviivaisesti eteenpäin.

Sitten tuleekin ensikuunteluista saakka yhdeksi albumin helmistä noussut Sins of My Youth. Tässä biisissä on liki agentsmaisen utuinen tunnelma ja soundi. Ylivoimaisesti albumin kaunein laulu.

When the past gets up in your face
Memories slide out of place
All those things that were hidden away
Ain’t so bad in the light of day

Oh…
Let me tell you the truth
I love you more
Than the sins of my youth”

Tässä on biisi, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Uppoaa joka kuuntelukerralla sieluun saakka. Jos sanoo, että ”I love you more / than the sins of my youth” niin silloin ollaan aika voimakkaissa tunteissa. Onpa kaunis laulu.

U Get Me High. Kitarasoundit ovat erilaiset kuin aiemmissa, enemmän overdrive kuin fuzz. Bassokin enemmän pinnassa. Tämä biisi on juuri pykälän ”liian hidas”, soitto ikäänkuin tepastelee eteenpäin hieman takanojassa.

Kai tämä jonkinsortin rakkauslaulu on Pettymäiseen tyyliin.

You get me high
You get me high
You give me something so deep
You get me high”

Outrossa bändi soittaa hienosti yhtenä palikkana, olisi voinut olla pidempikin loppusoitto!

Burnt Out Town on bluesihtavaa materiaalia pianotilutuksineen ja huuliharppuineen. Tätä teemaa on käsitelty aika monissa biiseissä, usein juuri näiden konkareiden toimesta. Ei nuorisokaarti tästä tällä tavalla useinkaan laula. Bullet-mic-huuliharppu rokkaa.

Tässä kuullaan myös pianosoolo: eli lisää bluesia. Tätä kuljettaa rummut-basso-akseli eikä kitara.

Yeah, it’s a burnt out town
It’s going down but no one knows
Yeah, it’s a burnt out town
Ain’t dead but getting close”

Shadow People. Hypnotic Eye tulee päätöksensä loistava lopetusraidan myötä.. Itse ymmärrän tämän laulun niin, että ”shadow people” on kuin niin usein puhekielessä esiintyvät ”ne”, jotka tekevät aina kaiken ja useimmiten pilaavat asiat. Ne sitä ja ne tätä, vaikkei kukaan osaa nimetä ketään. Toisaalta tämän voi ottaa myös niin, että itse kukin menee minne menee eikä sitä kukaan muu voi tietää. ”Shadow people / in shadow land”.

”That one’s thinking of great art and eloquent words
That one’s strapped on a gun and joined up with the herd
That one’s saving up water, got some food stored away
For the war that is coming on the judgment day”

Soinnuissa ja maisemassa on jotain elämänviisauden sävyä. Kosketinmatto ja kitarakuvio tuovat tähänkin magiaa ilmaan ja tiettyä mystisyyttä. Varsinkin väliosassa, jossa kilkatellaan ja basso jumputtaa paria nuottia, on melkoinen jännite.

On tässä myös tekstissä samaa USA:n meininkiä vastaan sanomista kuin levyn avausraidassa.

”And this one carries a gun for the USA
He’s a 21st Century man
And he’s scary as hell cause when he’s afraid
He’ll destroy everything he don’t understand”

Kyseessä on levyn selkeästi pisin raita, Petty & Heartbreakershan ei ole tunnettu pitkistä biiseistä muutenkaan. Pitkä outro, joka kuin leijuu ilmassa ja hiipuu sitten pois, kunnes esiin astuu vielä Petty akustisen kitaran kera: ”Waiting for the sun to be straight overhead / ’Til we ain’t got no shadow at all”.


Hypnotic Eye ei turhaan ollut monien listojen kärkisijoilla, kun valittiin vuoden 2014 parasta rock-levyä. Biisit ovat vahvoja paitsi itsenäisinä niin myös albumin osina. Erityisesti kolmikko Red River, Sins of My Youth ja Shadow People ovat sellaisia lauluja, että nykypäivänä harvoin tulee vastaan musiikkimaailmassa, jossa kertakäyttömateriaali ja radiosoitto painavat liian paljon.

https://open.spotify.com/album/55dSc0Ry199sq95DwnHFFa

Atson Aikakone: 1977 & Fleetwood Mac – Rumours

Fleetwood Macin Rumours oli pakko ottaa käsittelyyn nyt. Viime viikon perjantaina tuli jostain mieleen Tomin kanssa käytyjen musiikkikeskustelujen aikana ja kuuntelin levyn sitten kolmen päivän aikana viisi kertaa läpi.

Albumi on maailman kaikkien aikojen myydyimpien listalla sijalla 13 ja oli ainoa kärkikahinoissa, josta ei ollut mitään käsitystä. Selvisi, että Fleetwood Mac muodostui levynteon aikaan viidestä jäsenestä (3 miestä + 2 naista), joiden väliset ihmissuhteet olivat olleet paikka paikoin melko solmuisia.

Bändin muodosti siis rumpali Mick Fleetwood sekä kaksi pariskuntaa: Lindsey Buckingham (kitara ja laulu) + Stevie Nicks (laulu) sekä John McVie (basso) sekä Christine McVie (koskettimet, laulu). Rumoursin levytyssessioiden käynnistyessä bändin pariskunnat erosivat ja Fleetwood sai tietää että hänen vaimollaan oli suhde parhaan kaverinsa kanssa.

Äänityksiin lähdettiin Kalifornian Sausalitoon, jossa yhtye syöksyi melkoiseen rock’n’roll-kierteeseen ennenkaikkea kokaiinin mukana. Yksi bändin käyttämän studion omistajista onkin todennut, että ”bändi saattoi tulla paikalle klo 19, pitää isot bileet, juhlia pikkutunneille saakka ja sitten kun he olivat niin sekaisin ja väsyneitä etteivät kyenneet muuhun, alkoivat äänitykset”.


Avaus Second Hand News tarjoilee lähes countryhtavaa soundia. Seassa on paljon stemmoja ja yleissoundi on akustisvoittoinen, muttei tämä mitään perinteisintä country rockia ole. ”One thing I think you should know / I ain’t gonna miss you when you go”. Eihän noin ihan tavallisesti lauleta! Särokitarakin piipahtelee mukana, mutta ainoastaan fillailemassa. Sanontaa ”second hand news” ei tässä yhteydessä tarvinne selitellä.

Toinen raita, Dreams, tarjoaa heti erilaisen soundin kuin edeltäjänsä: aivan kuin Second Hand News olisi ollut jonkinlainen ”prologi”. Tämän tulkitsee biisintekijä Stevie Nicks. Instrumentaatiossa ei ole paljon soittimia, rytmiryhmä dominoi sähköpianon ja -kitaran soittaessa täytteitä. Koko biisissä mutta ennenkaikkea kertosäkeessä on katkeransuloisuutta: joku käyttää jotakuta hyväksi vain omien määränpäidensä välineenä.

Kylläpä Nicks laulaa nätisti. Tässäkin on mielenkiintoinen teksti kokonaisudessaan, joka ei ihan ensikuulemalla jäänyt päähän kuin kolmen ensimmäisen rivin ja kertosäkeen osalta. Yhtye laulaa jälleen hienosti kerroksittain ja biisi loppuu makeaan sointuun.

Like a heartbeat drives you mad…
In the stillness of remembering what you had…
And what you lost…
And what you had…
And what you lost


Thunder only happens when it’s raining
Players only love you when they’re playing
Say… Women… they will come and they will go
When the rain washes you clean… you’ll know”

Lindsey Buckinghamin akustisen kitaran näppäily kuljettaa Never Going Back Againia. Nyt kun levyä kuuntelee aivan ensimmäistä kertaa tällaisessa kevään alun maisemassa, niin tämä laulu kuulostaa aika tunnelmaan sopivalta pyöräillessä laskevan auringon kajossa.

Teksti kertoo siitä oletuksesta, että kun kerran ihmissuhde kariutuu ja käy pohjalla, niin toista kertaa sinne ei mennä. ”Been down one time / Been down two times / I’m never going back again”. Tässä on paljas sovitus, jossa on päällä näppärä kerros akustisia kitaroita ja stemmoja. Koko paketti kestää vain 2 minuuttia 14 sekuntia: juuri passeli kesto tällaiselle välipalaselle.

Don’t Stop käynnistyy välittömästi eri meiningillä kuin edeltävät kolme biisiä. Tässä on jotain vahvasti kasarihtavaa, vaikka levy tosiaan on julkaistu vuonna 1977. Sävellys ja teksti ovat kosketinsoittaja Christine McVien, laulajana toimivat McVie itse sekä Lindsey Buckingham.

Meno on hieman menevämpää, teemana ”vaikka mitä sattuisi niin katse tulee pitää eteenpäin koska eilistä et takaisin saa”. Tässä kuullaan levyn ensimmäinen kunnollinen sähkökitarasoolo ja muutenkin sähköisempi äänimaisema. Tekstin pohjatarinana on C. McVien ja basisti J. McVien ero kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen…

Ensimmäisillä kuunteluilla levyltä hyppäsi yksi biisi ylitse muiden: Go Your Own Way. Tutkimusten jälkeen selvisi, että tämähän julkaistiin levyn avaussinglenä tammikuussa ’77. L. Buckinghamin tekemä ja laulama rokki.

Yksinkertaisena, mutta täydellisen toimivana tehokeinona toimii yksi kertosäkeessä kuultava laulunuotti (”you can go your own way / go your own wa-ay”), joka jää puoli sävelaskelta oletettavaa matalammaksi. Muutenkin draamankaari kasvaa kertosäkeeseen tultaessa oikeaan mittaansa, muuten pidetään matalampaa meininkiä.

Tämänkin laulun pohjana on olleet mutkikkaat ihmissuhteet ja Buckinghamin sekä Stevie Nicksin väliset kuviot. Raidan lopulla kuullaan hieno ja tyylikäs kitarasoolo, jossa soundi on 70-lukua parhaimmillaan. Outro kuulostaa siltä, että sitä voi livenä venyttää vaikka kuinka pitkäksi.

Christine McVien luoma pianoballadi Songbird päättää LP:n A-puolen. McVien soittotatsi on pehmeä ja biisi on nätisti laulettu. Lauluvoimaa ylipäätään yhtyeestä löytyy kyllä huikeasti, mutta se on käytettykin tyylitajuisesti. McVie on itse sanonut tämän laulun tekstin kertovan ”ei kenestäkään ja kaikista pienen rukouksen muodossa”.

”And I wish you all the love in the world,
But most of all, I wish it from myself.
And the songbirds keep singing,
Like they know the score,
And I love you, I love you, I love you,
Like never before, like never before. ”

The Chain käynnistyy rootsmaisesti ja kestää hetken, ennenkuin kone lähtee kunnolla käyntiin. Biisi luotiin studiossa ja sessiossa oli koko bändi vahvasti mukana. Loppukolmanneksessa kuultava tempokiihdytys syntyi John McVien kehittelemän bassokuvion pohjalta. 70-luvulla tällaiset bändisoittojutut osattiin tehdä eri lailla kuin nykyisin: neljään ja puoleen minuuttiinkiin saa aika hyvän draamankaaren sopivilla jipoilla.

Moninkertaiset stemmat moninkertaistavat kertosäkeen sanoman, kuin pariskunnan molemmat osapuolet huutaisivat samaa asiaa.

And if you don’t love me now
You will never love me again
I can still hear you saying
You would never break the chain.

You Make Loving Fun on silkkaa Bee Geesiä ja diskomeininkiä, vaikka varsinainen diskokulttuuri oli vasta nousemassa kukoistukseensa vuosikymmenen lopulla. Soitinmaisemaa hallitsee Clavinet-keyboard, jota soittaa laulun pää-arkkitehti C. McVie. Kertosäkeessä on mielenkiintoinen melodia. Tässä laulussa kitara jää sivurooliin soittelemaan täytteitä, muut instrumentit kantavat. ”I never did believe in miracles, / but I’ve a feeling it’s time to try”.

Takaisin perinteisempää 70-luvun soft rockia kohti vie I Don’t Want to Know. Tähän en itse oikein saanut otetta, sillä ympäröivät raidat ovat niin vahvoja. Heti alusta asti kuullaan jälleen yhtyeelle ominaista kerros-stemmalaulantaa. Stevie Nicksin sävellys jää kuitenkin hieman tasapaksuksi, nyökkäillen hetkittäin jopa country rockin suuntaan. Seassa kuultavat handclapit on jännittävästi rytmitetty ja sähkökitarat käyvät jälleen fillailemassa silloin tällöin.

Toiseksi viimeinen raita on ensikuunteluilla levyn paras balladi Oh Daddy. Alun tunnelmoinnissa on mahtava urkusoundi, dramaattisen pianobasson iskiessä säkeistön alussa. Christine McVie laulaa lauluaan sille bändin toiselle McVielle, vaikka väitti levynteon aikoihin tälle että teksti kertoo koirastaan…

Tässä on tunnelma, jolle en keksi kuvaavaa sanaa. ”I’m so weak but you’re so strong”-kohdassa bändi ”hätäilee” kertojan mukana. Seassa on jälleen harkittuja täytteitä eri soittimilta, kuten sähkökitaralta ja kastanjeteilta, jotka kuulostavat seassa mielenkiintoisilta.

Alussa mainitut urut kantavat koko biisin ajan, McVie laulaa haavoittuneesti. Sovituksessa on tilaa, muuten tuo urkusoundi jäisi jalkoihin. Lopussa mukaan tulee myös toiset urut, oikein Hammondit. Biisi tiivistyy rivissä ”And I can’t walk away from you, baby if I tried”. Teksti on dramaattinen.

Oh Daddy,
You know you make me cry,
How can you love me,
I don’t understand why.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Oh Daddy,
You soothe me with your smile,
You’re letting me know,
You’re the best thing in my life.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Why are you right when I’m so wrong,
I’m so weak but you’re so strong,
Everything you do is just alright,
And I can’t walk away from you, baby
If I tried. ”

Levyn päättää Gold Dust Woman hieman kepeämmällä meiningillä. ”Rock on, gold dust woman / take your silver spoon and dig your grave”. Tässä on kaikkea sitä, mikä on toiminut levyllä aiemmin: sähköpianoa, kitaroita, hienoa laulamista sekä melodia, joka on höystetty sekä ylä- että alapuolelta tyylitajuisilla stemmoilla. Stevie Nicks on tässä sekä tulkitsijan että biisintekijän roolissa.

Tunnelma sopii albumin päätösbiisiksi. Loppuun olisi voinut ehkä iskeä vielä enemmän jamia, sillä bändin soitossa siihen olisi varaa. Ehkä tällainen pitkä fade-out istuu levyn ilmapiiriin kuitenkin paremmin.


Ensitahdeista asti kuulee, että aikansa laatutyötä on tehty. Se, että useimmat laulut pohjautuvat bändin jäsenten välisiin ihmissuhdekuvioihin tuo melkoisen katkeransuloisuuden sävyn koko levyn ympärille. Kuin jokaisen bändiläisen henkilökohtainen päiväkirja 70-luvun puolivälistä olisi tuotettu levyn muotoon. Asia valkeni Fleetwood Macin jäsenillekin vasta albumin julkaisun jälkeen.

En muista onko koskaan tullut tällaista sanattomuuden tunnetta albumin päättyessä. Rumours sai sellaisen aikaan vielä viidennelläkin kuuntelukerralla. Varsinkin Go Your Own Waysta eteenpäin itselleni tuli todella vahva tunne jonkinlaisesta yksin jääneen mutta sen jonkun tykö tahtovan lauantai-illasta.

https://open.spotify.com/album/63k57x0qOkUWEMR0dkMivh

Atson Aikakone: Vuosi 1995 & Oasis – (What’s the Story) Morning Glory?

Manchesterilaisrokkarit kuuluvat erottamattomana osana omaan musiikilliseen historiaani. Kesäloman 2006 aluksi bongattiin velipojan kanssa teksti-tv:stä, että Oasis oli saanut brittien kaikkien aikojen biisi -äänestyksessä kaksi laulua kolmen parhaan joukkoon ja että alku-uran klassikkolevyt löytyvät hyllystä. Siispä albumit kuunteluun ja ne veivätkin heti ensikuulemalta mennessään. Nyt käsittelyyn kakkosalbumi, debyytin ja ehkä jonkin muunkin vuoro tulee myöhemmin.


WTSMG? käynnistyy Hellolla, jossa ollaan heti kitaravallin ja levylle ominaisen yleissoundin keskellä Liamin laulaessa terävästi. Wah-wahiakin kuullaan mausteena. Toimiva avaus.

I don’t feel as if I know you
You take up all my time
The days are long and the night will throw you away
Coz the sun don’t shine
Nobody ever mentions the weather can make or break your day
Nobody ever seems to remember life is a game we play

We live in the shadows and we had the chance and threw it away
And it’s never gonna be the same
Cos the years are following by like the rain
And it’s never gonna be the same
’Til the life I knew comes to my house and says
Hello

Kakkosena tulee heti levyn oikeaa klassikko-osastoa, Roll with It. Itse en tähän ole ihan niin tykästynyt kuin monet muut, mutta tarttuvuuselementit ovat havaittavissa. Ei mitään progea, vaan konstailematonta rokkia ja teksti, jossa ei mennä grungemeiningillä ”I hate myself and I wanna die” vaan itseluottamus edellä. Liamin laulu kannattelee tätäkin, Noelin toimiessa kuin kaikuna isoveljen ominaisuudessa.

Sitten onkin vuoro Wonderwallin. Ensimmäinen kuuntelukertakin on mielessä, ja siitä asti tämä on ollut suosikeita. Se oli juuri tuo kesän alku 2006 ja ensimmäinen kierros tämän levyn parissa. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen mietin, että tämä on varmasti maailman kaikkien aikojen kolmen parhaan biisin joukossa. Vieläkään vain ei ole varmuutta, mitkä ne kaksi muuta ovat…

Akustisella kitaralla soitettu sointukierto on jo itsessään klassikko. Muutenkin Wonderwallin äänimaailma on pehmeä, tällä kertaa sitä ei ole tungettu täyteen särökitaroita (itseasiassa niitä ei ole ensimmäistäkään). Jousisektio, piano, ja Liamin tällä kertaa kauniisti tulkitsema teksti ovat sellainen paketti, että eihän tästä parempaa laulua ihastumisesta oikein voi tehdä.

Teksti on Noelin masterpiece:

And all the roads we have to walk are winding
And all the lights that lead us there are blinding
There are many things that I would
Like to say to you
But I don’t know how

Because maybe
You’re gonna be the one that saves me
And after all
You’re my wonderwall

Ennenkaikkea laulussa on kuitenkin yksi pätkä, jossa on yksinkertaisuudessaan sanottu aika erittäin paljon: ”I don’t believe that anybody feels the way I do about you now”.

Don’t Look Back in Anger on Noelin tulkitsema balladi, joka nyökkäilee vahvasti The Beatlesin suuntaan, intron ollessa suora kopio Lennonin Imaginesta.

Lauluntekijä on itse sanonut, ettei ihan tarkkaan tiedä mistä laulu kokonaisuudessaan kertoo. Tässä on kyllä jätetty tulkinnan varaa, mutta samoja teemoja tässäkin pyöritellään kun monissa muissa.

”So I’ll start the revolution from my bed
’Cos you said the brains I had went to my head
Step outside ’coz summertime’s in bloom
Stand up beside the fireplace
Take that look from off your face
You ain’t ever gonna burn my heart out

So Sally can wait,
she knows it’s too late
as we’re walking on by
Her soul slides away,
”But don’t look back in anger”,
I heard you say”

Sävellyksellisesti ei mitään ihmeitä C-duurissa. Pre-choruksen jälkeinen nostatus on mainio, ”Stand up beside the fireplace”-kohdasta eteenpäin ja kertosäe on tehty stadioneilla mukana laulettavaksi. Noel oli tarinan mukaan laulellut tätä soundcheckissä ”So Crawley can wait”, ja Liam oli tullut kysymään että ”lauloitko sinä että ”so Sally can wait”? No, sinun pitäisi”.

Erityismaininta lopetuksesta, jollaista ei kovin monessa biisissä ole. Tapa, jolla laulu paketoidaan on lyömättömän kaunis. ”Don’t look back in anger, at least today”.

Hey Now on itselleni tämän levyn täyteraita. Vähän tyhjäkäyntinen biisi, joka ei kanna läheskään samoihin mittoihin kuin muut. B-puolista olisi löytynyt paljon parempaakin materiaalia. Hyviä rivejä tässäkin kuitenkin on. ”I took a walk with my fame down memory lane / I never did find my way back”.

Sitten seuraakin ensimmäinen levyn kahdesta Untitled-raidasta. Kyseessä on pätkiä The Swamp Song-instrumentaaliraidasta, jota bändi soitteli keikoillaan tuolla 90-luvun puolivälissä. Siinä on mukava groove ja rock-attitude!

Klassisella rock-kitaroinnilla käynnistyvä Some Might Say on jälleen klassikko-osastoa ja Oasista parhaimmillaan. ”Sanokoot muut mitä tahansa, niin näillä mennään” on sanomana. Selkeärakenteinen brittirokki, jossa Noelin teksti on levyn parhaimmistoa. Jos kertosäe olisi vielä tykimpi, niin tämä olisi todella kova. Rummuissa on vielä alkuperäinen rumpali Tony McCarroll, jonka raskaampi soittotyyli erottuu levyllä selvästi.

Some might say they don’t believe in heaven
Go and tell it to the man who lives in hell
Some might say you get what you’ve been given
If you don’t get yours I won’t get mine as well

Cast No Shadow palauttaa tunnelman Wonderwallin kaltaisen kepeäksi. Paria osaa kierrätetään laulussa, jossa joku on niin näkymätön ettei auringon kohdatessaan muodosta edes varjoa. ”Bound with all the weight of all the words he’s trying to say / chained to all the places that he never wished to stay / bound with all the weight of all the words he’s trying to say / as he faced the sun he cast no shadow”.

Jälleen vähemmän rosoista laulamista Liamilta ja Noelkin pääsee ääneen falsetteineen.

Levyn viimeinen selkeästi The Beatles-vaikutteinen raita on She’s Electric. Maukas ja Oasiksen silloin tällöin käyttämä sointukierto (E-G#-C#m-A) kuljettaa keinuvaa biisiä, jonka teksti ei ole mitenkään äärimmäisen filosofinen. Tyttö on ”sähköinen” ja kuvioon liittyy kaikenlaista sakkia. Jostain syystä kohdasta ”And I want you to know” eteenpäin tulee mieleen joku Nirvanan laulumelodia.. Aika harvoin Liam muuten nostaa soundinsa falsettiin. Ylipäänsä tämän kappaleen soundi on minusta miellyttävä.

Efekteillä käynnistyvä levyn nimiraita Morning Glory on albumin viimeinen rouhea rokki. Introssa käytetään vain kahta nuottia, mutta potkii kovemmin kuin 95 % muka-rockeista. Tässäkään ei hirveästi ole sanoja tai osia, mutta meininki on vastustamaton. Liam tuntuu koko ajan kyselevän, että missä mennään?

All your dreams are made
When you’re chained to your mirror with your razor blade
Today’s the day that all the world will see
Another sunny afternoon
Walking to the sound of your favorite tune
Tomorrow never knows what it doesn’t know too soon

Need a little time to wake up
Need a little time to wake up wake up
Need a little time to wake up
Need a little time to rest your mind
You know you should so I guess you might as well

What’s the story morning glory?
Well, you need a little time to wake up, wake up
Well, what’s the story morning glory?
Well, need a little time to wake up, wake up

Toisen Untitled-raidan jälkeen käynnistyy viimeinen epiikki Champagne Supernovan muodossa. Itselleni tämäkään ei ole iskenyt niin lujaa kuin sukupolvelliselle brittejä. Ensimmäinen säkeistö on paras osio tässä vähän venytetyssä laulussa.

Itse miellän Champagne Supernovan ennakoksi siitä, mitä pari vuotta myöhemmin Be Here Now-levyllä oli tapahtuva: ylimitoitettuja ja ylisoitettuja ja pahoin pöhöttyneitä lauluja.

How many special people change
How many lives are living strange
Where were you when we were getting high?
Slowly walking down the hall
Faster than a cannon ball
Where were you while we were getting high?


(What’s the Story) Morning Glory? on vuosien saatossa myynyt noin 22 miljonaa kappaletta. On helppo uskoa, että se on ollut 90-luvun puolen välin brittinuorison soundtrack ja jättänyt lähtemättömän jäljen monen tuolloin nuoruuttansa viettäneen sydämiin. Tekihän se saman vaikutuksen vuosikymmenen myöhemmin yhteen 14-vuotiaaseen lieksalaiseenkin…

Atson Aikakone: Bruce Springsteen – 1975 & Born to Run

Born to Run (1975) oli se albumi, jolla Bruce Springsteen luotto-orkesterinsa The E Street Bandin kanssa paitsi varmisti uransa jatkon myös löi sen toden teolla käyntiin. Ensimmäisten levyjen paikoin kovasti rönsyillut ilmaisu saavutti tällä levyllä huipennuksensa – myöhemmin olisi erilaisten laulujen aika. BTR:llä kuitenkin hehkuu päättymättömän kesäyön tunnelma ja tapahtumat hienojen laulujen kertomina.

Jo kansi on ikoninen: etukannessa on hyväntuulinen Bruce legendaarisen Stratocasterinsa kanssa. Mutta koko kuva paljastuu, kun avaa takakannen etukannen seuraksi. Tällöin muodostuu kuva Springsteenistä nojaamassa saksofoniinsa puhaltavaan Clarence Clemonsiin. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.


Thunder Road toimii kuin kutsuna tuon illan kyytiin. Tunnelmallinen pianon ja huuliharpun intro maalaa maiseman, johon tapahtumat käynnistyvät. Springsteenin lauluissa usein esiintyvä ”Mary” on tässäkin kertojan rakkauden kohde, joka kuin kuvitelman lailla tanssii läpi kuistin. Heti ensimmäisessä säkeistössä on muistakin komeita kohtauksia. ”Roy Orbison singing for the lonely / hey that’s me and I want you only” viittaa Big O:n laulun ”Only the Lonely”.

Koko laulun teema on uskossa ja luottamuksessa itseen ja ”meihin”. Jutun jujun voisi tiivistää kakkossäkeistössä olevaan pariin riviin, jotka itse nostaisin Brucen uran hienoimmiksi.

Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty, but hey you’re alright
Oh and that’s alright with me

Tiettyä viipyilyä ja rauhallisuutta tässä on. Bändi tulee mukaan vasta reilun minuutin jälkeen ja biisin nimikin mainitaan ensi kerran vasta reilun kahden minuutin jälkeen. Ilmassa on myös tunne siitä, että ”nyt tai ei koskaan”. ”My car’s out back / If you’re ready to take that long walk / from your front porch to my front seat / the door’s open but the ride it ain’t free”

It’s a town full of losers
And I’m pulling out of here to win.

Lopussa kuullaan vielä dramaattinen riffinpätkä, jota johtavat piano ja saksofoni. Tämänkaltaista soitantaa on aika selkeästi kuultu sittemmin mm. Pepe Willbergin Saimaa-levyllä.

Thunder Road on hieno laulu. Ehdottomasti Brucen top5:ssä.

Kakkosraitana kuullaan tarina E Street Bandin alkuvaiheilta, eli Tenth Avenue Freeze-Out. Vienolla, pikaisella introlla käynnistyvä raita onkin lopulta lähes soulia torvisektioineen. Ei liene sattumaa, että tarinan päähenkilöllä Bad Scooterilla ja Brucella itsellään on samat nimikirjaimet.

Bruce on itsekin todennut, ettei oikein tiedä mitä ”tenth avenue freeze-out” oikeastaan tarkoittaa. Mutta iskevältähän se kuulostaa. Steve Van Zandtin sovittamat torvisektiot istuvat tähän makeasti.

Myös ”Big Man” Clarence Clemons mainitaan laulussa. Tätä käytettiin myös tribuuttina sekä hänelle että toiselle edesmennelle E Street Bandilaiselle Danny Federicille Wrecking Ball –kiertueella 2012/2013.

Tehokkaalla iskutuksella käynnistyvän Nightin myötä meininki kiihtyy lähes bilemittoihin. Clemonsin mallikkaalla fonisuorituksella käynnistyvä ralli asettuu 9.00-17.00 työskentelevän tyypin nahkoihin, jolloin illanvietto on pakoreitti arjen raadannasta. Samaan tapaan kuin monesti aiemminkin ”se yksi” tarjoaa mahdollisuuden karata todellisuudesta: tässä tarinassa se on konkreettista.

You get up every morning at the sound of the bell
You get to work late and the boss man’s giving you hell
Till you’re out on a midnight run
Losing your heart to a beautiful one
And it feels right as you lock up the house
Turn out the lights and step out into the night

Sävellyksessä on aika paljon modulaatioita, periaatteessa samaa sointukiertoa pyöritetään useammasta sävellajista. Brucen laulamisessa on viime hetken vimmaa varsinkin viimeisessä osiossa:

And you know she will be waiting there
And you’ll find her somehow you swear
Somewhere tonight you run sad and free
Until all you can see is the night

Intro ja outro ovat konkreettiset: näin ollen biisi ei veny livenäkään kovin paljon yli kolmen minuutin.

LP:n A-puoli päättyy pianovetoiseen eepokseen Backstreets. Kyseessä on yksi Brucen uran jylhimmistä lauluista, mutta itse en ole tähän oikein koskaan osannut tarttua. Pikkuhiljaa nyanssit ovat kuitenkin alkaneet löytyä.

Pianointro on klassista Brucea Roy Bittanin sormin. Tarinahan on kaunis ja jokainen kuulija voi pohtia jopa sitä, onko laulussa kertojan ystäväksi mainittu Terry mies- vai naispuolisen henkilön nimi. Sitä ei nimittäin paljasteta missään kohtaa… Tarinassa on vähän samaa kuin edellisen levyn New York-kuvauksissa: teksti ja kohtaukset edellä mennään.

Parasta Backstreetsissä on loppupuolella mollisoinnulla käynnistyvä osa: ”And after all this time / to find we’re just like all the rest / stranded in the park / and forced to confess”. Siinä on sitä tunnetta, jota toivoisi löytyvän muualtakin tästä laulusta.

Jotenkin tässä melodia ja tunnelma jää vähän kolkoksi, vaikkakin fiilis on aistittavissa. Jospa se siitä, pikkuhiljaa tästäkin on kuitenkin tullut sellainen raita ettei tule skipattua läheskään joka kerta kun vastaan tulee.

Seuraavana tuleekin sitten se raita, johon allekirjoittaneen kirjoissa koko Springsteenin ura kulminoituu: Born to Run. Laulu, jota ilman Bruce ei todennäköisesti nykyisellään olisi Bruce. BTR:ää rakenneltiin studiossa pitkään ja hartaasti, ja kyllähän siitä muovautui omanlaisensa rock-historian merkkipaalu.

Teksti on pohjiltaan samankaltainen levyn avaavan Thunder Roadin kanssa: pois on päästävä ja mieluiten sen yhden tietyn tytön, tässä tapauksessa Wendyn, kanssa.

Highway’s jammed with broken heroes
On a last-chance power drive
Everybody’s out on the run tonight, but
There’s no place left to hide
Together Wendy, we can live with the sadness
I’ll love you with all the madness in my soul
Oh, someday girl, I don’t know when
We’re gonna get to that place where we really wanna go
And we’ll walk in the sun
But till then, tramps like us, baby, we were born to run

E-kadun bändi soittaa tässä parhaimmillaan. Löytyy kellopeliä, poikkeuksellisesti ainostaan tällä raidalla soittavan Ernest ”Boom” Carterin mainiota rumputyöskentelyä, pianon kilkatusta, alun kitarakuviota sekä ennen kaikkea legendaarinen saksofonisoolo Clarencelta.

Käytännössä Born to Runiin voi yhden biisin muodossa tiivistää Brucen ensimmäisen kolmen levyn kehityksen:

  • on sanottu vähintään yhtä paljon asioita kuin ensilevyn teksteissä, mutta vähemmillä sanoilla
  • soitto on edelleen rönsyilevää, mutta tarkkaa ja tiukkaa
  • sävellys on jäsennellympi, mutta vivahteikas

BTR on se laulu, mistä rock-scenen pitäisi minun mielestäni Bruce Springsteen & the E Street Band muistaa. Tällaista ei toista ole tehty.

She’s the One käynnistyy kosketinkuviolla, johon liittyy pian mukaan Bo Diddley-henkinen beat. Tämä on levyn hengessä tehty rakkauslaulu: kielikuviltaan ja sanoitukseltaan selkeästi Brucen käsialaa. ”With her long hair falling / and her eyes that shine like a midnight sun / oh she’s the one.”

Tämä junnaa hieman paikallaan, mutta se johtuu juurikin em. Bo Diddley-rytmistä. Seassa on jälleen myös saksofonisoolo ja melodiakin on tarttuva. Ei kuitenkaan levyn vahvinta materiaalia meikäläisen korviin.

Levyn päättävän kaksikon tahdon arvostella yhtenä kappaleena, koska oikeastaan kyseessä ovat prologi ja varsinainen stoori. Meeting Across the River nimittäin toimii pohjustuksena, jossa ollaan tekemässä matkaa joen yli toisille huudeille. Voi hyvinkin olla, että kyseessä on reissu New Jerseystä New Yorkiin E Street Bandin kotinurkilla: niin ainakin itse tämän aina sieluni silmin näen.

”Meetingissä” on tiukat paikat, sillä vastassa on kovia tyyppejä. ”Hey Eddie, this guy, he’s the real thing”. Tätä ei kannata tyriä, voi tulla noutaja.

Pianon ja trumpetin kuljettama laulu siirtyy kuin huomaamatta levyn päättävään Junglelandiin. Se käynnistyy vuorostaan pianolla ja viululla, jonka jälkeen tempo kiihtyy ja piano ottaa enemmän roolia.

Junglelandia verrataan usein edellisen levyn päättäneeseen New York City Serenadeen. Ne liikkuvatkin samankaltaisissa maisemissa, mutta ovat muuten aika erilaisia lauluja. Siinä missä NYCS kuvasi pienempiä hetkiä ja havaintoja, ovat Junglelandin tapahtumat levinneet paljon laajemmalle. On tilanteita jengikuvioista Harlemissa rakkaustarinoihin New Jerseyssä: paljon kauniita kuvia, jotka voi nähdä mielessään.

Tekstiä on tässäkin paljon ja tarinan ehdoilla. Tilanteet rakennetaan harkituilla sanavalinnoilla.

The street’s alive
As secret debts are paid
Contacts made, they vanish unseen
Kids flash guitars just like switch-blades
Hustlin’ for the record machine

The hungry and the hunted
Explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street
Down in Jungleland

Viidakon laithan ne pätevät maailmassa monesti. ”Lonely-hearted lovers / sturggle in dark corners / desperate as the night moves on / just one look / and a whisper, and they’re gone”. Kitarasoolon jälkeen tulee oma, erillinen osansa, jonka jälkeen tunnelma rauhoittuu ja muuntuu ylväimpään muotoonsa.

Eli Big Manin saksofonisooloon, siihen ikonisimpaan. Minusta on hyvin sanottu, että jos on jokin saksofonisoolo, jolla voisi tilanteen tullen pelastaa maailman, se olisi tämä. Bruce oli legendan mukaan hyräillyt soolon nuotti nuotilta Clarencelle, joka sen sitten oli soittanut talteen omalla, kopioimattomalla touchillaan. Sävellajikin vaihtuu, kun C soittelee elämää suuremman kaksiminuuttisen, jonka jälkeen ilmapiiri muuttuu lähes uhkaavaksi ja todellisuus iskee vasten kasvoja.

Kaksi viimeistä säkeistöä ovat sellaista katurunoutta, että ne voi oikeastaan liittää kokonaisuudessaan tähän arvion päätteeksi. Niihin kiteytyy jotain aika suurta tästä maailmanmenosta. Soitanto ja laulanto kuulostavat liki voimattomilta sen mahdin alla. Todellisuus ja kuvitelmat sekä kohtalokas silmänräpäys hyvien ja huonojen tapahtumien välillä puetaan sanoiksi huikealla tavalla. Tämä on sellainen kohtaus, jota on hankala selittää: se joko aukeaa tai ei. Kymmeniä, ellei satoja, kuunteluita siihen meni itselläkin.

Beneath the city two hearts beat
Soul engines runnin’ through a night so tender
In a bedroom locked
In whispers of soft refusal
And then surrender
In the tunnels uptown
The Rat’s own dream guns him down
As shots echo down them hallways in the night
No one watches as the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light

Outside the street’s on fire
In a real death watlz
Between what’s flesh and what’s fantasy
And the poets down here
Don’t write nothin’ at all
They just stand back and let it all be
And in the quick of a knife
They reach for their moment
And try to make an honest stand
But they wind up wounded
And not even dead
Tonight in Jungleland


BTR siis päättää Brucen ensimmäisen albumitrilogian. Seuraavana tullut Darkness on the Edge of Town onkin sitten kovasti erilainen levy.

Huomionarvoinen tyylikeino tällä levyllä on myös, että jokaisessa laulussa on eräänlainen ”invitation”, pienimuotoinen pre-intro ennen varsinaista laulua. Ne asettavat tunnelman, joka koko levyllä vallitsee: albumi voisi sijoittua yhteen ”päättymättömään kesäyöhön”, joka käynnistyy Thunder Roadissa Maryn hypätessä kertojan kyytiin ja päättyy Junglelandin draamaan.

Vaikka Born to Runillakin on heikot hetkensä, ovat sen vahvat laulut sitäkin vahvempia. Niitä onkin sitten useita. Thunder Road, Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run sekä Jungleland ovat kaikki Brucen merkittävimpiä lauluja ja toimineet fanisuosikkeina julkaisustaan saakka. Ja kun levyn kokonaiskestokaan ei yllä edes aivan 40 minuuttiin, niin tämän jaksaa myös sujuvasti kuunnella alusta loppuun. Tämä on juuri yksi niistä levyistä, joka kannattaisi joskus valita iltapuhteeksi jonkun hömppäelokuvan sijaan…

http://open.spotify.com/album/43YIoHKSrEw2GJsWmhZIpu