Keikka-arvio: Eppu Normaali @ Pöheikön Pölläys, Ylöjärvi, 24.5.2019

Eppu Normaali avasi keikkakesänsä viime viikon perjantaina 24.5. kotitanhuvillaan Ylöjärvellä 28. kertaa järjestetyssä Pöheikön Pölläys-tapahtumassa. Allekirjoittanut kaapi keikkalipun ja majoituksen takataskuun välittömästi viime marraskuussa kun esiintyminen julkistettiin: olisihan kyseessä ensimmäinen ”oikea” Eppu-keikka liki kahteen vuoteen.

Aamujuna Joensuusta kutsui perinteiseen keikkareissutyyliin klo 7 ja harmaa Tampere saavutettiin Pieksamäen aseman bluesin jälkeen puolen päivän maissa. Lähiliikennebussilla alkuillasta kohti Ylöjärveä ja välittömästi porttien auettua klo 19 eturiviin pitämään paikkaa. 

Lämmittelynumerona toimi Jenni Mustajärvi yhtyeineen. Aivan tarttuvia biisejä, vaikkakin alkusetistä tuli aika monta samansykkeistä kappaletta. Bändi ja Jenni itse kyllä toimivat hyvin! Myös isä-Pauli oli tarkkailemassa meininkiä lavan reunalla.

Klo 22.15 oli sitten pääesiintyjän vuoro. Aloitus viivästyi kuitenkin pari minuuttia, kun teknikot nostelivat käsiään pystyyn Pantsen (uusien?) kitaraefektien kanssa. Tahroja paperilla räimäytti kuitenkin tunnelman heti teltan kattoon. Pientä kiertohämminkiä meinasi olla, mutta sen ei annettu latistaa. Heti perään ammutut Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset ja Vihreän joen rannalla (kauan sitten) poistivat omat epäilykset siitä, oliko tässä reissussa mitään järkeä. Hienosti soi ja Yhtye oli harjoitelleessa sekä inspiroituneessa iskussa.

Ensimmäisessä puheenvuorossaan Martti totesi, että edellisen keikan jälkeen valtaosasta bändiä on tullut virallisesti vanhoja. Lisäksi hän omisti ainakin tämän ensimmäisen keikan alkuaikojen voimahahmolle Mikko Saarelalle, jonka kädenjälkeä kuultiin vahvasti seuranneessa helmessä Hipit rautaa. 

Minun aurinkolasit kuultiin toissa kesältä tuttuna duettona Martin ja Sami Ruusukallion esittämänä. Sitä seurasi toinen, vielä kauemmaksi historiassa ulottanut, Saarela-biisi Maitokuskitwist. Esi-eppu-aikainen ralli, jota oli selvästi harjoiteltu ja sovitettu lisää maaliskuisen Tavastian-keikan jälkeen.

Näiden parin obskuriteetin jälkeen alettiin siirtyä hittejä kohti kahden loisteliaan numeron myötä. Pimeyden tango ja Vuonna85 soivat molemmat rouheasti ja röyhkeästi, niitä seuranneen On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa-biisin ollessa jälleen piristävä poikkeus hittikavalkaadissa.

Keikan top3-hetkiin lukeutui Kun olet poissa. Viimeisimpänä keikkakesänä 2017 piti kiertää neljä keikkaa kolmen kuukauden aikana, että sen sai kuulla: nyt osui heti. Loistava tunnelma ja hienoa soittoa lopukkeen vyöryessä biisin teeman mukaisesti. KOP:in jälkeen oltiinkin turvallisesti klassikko-osastolla loppukeikan ajan.

Valistusosuudesta vastasi jälleen parivaljakko Murheellisten laulujen maa ja Baarikärpänen. Jälkimmäisessä Torvinen soitti muutama vuosi sittenkin nähtyä led-valoin koristeltua kitaraa, jonka sointi oli tällä kertaa mallinnettu akustiseksi. Eli pitkästä aikaa paluuta vanhaan meininkiin, kun Baarikärpänen säestetään akkarilla! Urheiluhullu sisälsi tietenkin Martin lihasten esittelyt.

Joka päivä ja joka ikinen yö on aina mahtava eikä sortunut tällä kertaa ylisoittamiseen kuten joskus. Puhtoinen lähiöni seurasi sitä, kuten usein. ”Lähiön” lopun vihellyssoolossa kuultiin piiitkäästä aikaa bassosoolo takanojineen, kuten joskus aikoinaan. Mukava välähdys menneestä tämäkin.

Loppukirissä soinut Linnunradan laidalla eli hieman erilaisella kitarakompilla kuin aiemmin ja Aku ryskytti massiivisesti. Teltassa olleet useampi subbari tehostivat eritysesti bassorumpua nasakasti. Kitara, taivas ja tähdet ja viimeisenä kuultu Voi kuinka me sinua kaivataan saattelivat pääsetin loppuun Kahdeksas ihme-levyn tunnelmissa.

Encoreen saavuttiin Martin juontaessa sisään biisin, jonka ajankohtaisuudesta poliitikot ovat pitäneet hyvän huolen. Vuoron sai Suomiilmiö, joka on livenä aina parempi kuin levyllä kertosäkeen yhteislauluineen. Toiseksi viimeisenä kuultiin haikeankaunis Kaikki häipyy, on vain nyt ennen kuin Njet njet saatteli hienon keikan maaliinsa loppuryminöineen.

Hieno keikkareissu siis takana jälleen. Lavalta kouraan saatu biisilista muuten paljasti, että encoressa oli tarkoitus soittaa neljä biisiä. Keikka päättyi tasan klo 00.00, mutta Pidetään ikävää jäi pois. Jos alussa ei olisi ollut siitä muutaman minuutin viivästystä kitarakamojen kanssa, niin ehkä se olisi kuultu…

Biisilista kokonaisuudessaan:

  1. Tahroja paperilla
  2. Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset
  3. Vihreän joen rannalla (kauan sitten)
  4. Hipit rautaa
  5. Minun aurinkolasit
  6. Maitokuski-twist
  7. Pimeyden tango
  8. Vuonna ’85
  9. On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa
  10. Kun olet poissa
  11. Murheellisten laulujen maa
  12. Baarikärpänen
  13. Urheiluhullu
  14. Joka päivä ja joka ikinen yö
  15. Puhtoinen lähiöni
  16. Linnunradan laidalla
  17. Kitara, taivas ja tähdet
  18. Voi kuinka me sinua kaivataan
  19. Suomi-ilmiö
  20. Kaikki häipyy, on vain nyt
  21. Njet njet

Muutama keikkavideo löytyy täältä: https://www.youtube.com/playlist?list=PLsVziYINquEZ7g9CKSQ_dIfcT1jRBlAX0

Keikka-arvio: Eppu Normaali Mikko Saarelan muistokonsertissa Tavastialla 5.3.2019

Tammikuussa edesmennyttä Mikko Saarelaa muisteltiin eilen konsertin merkeissä Helsingin Tavastia-klubilla. Illan aikana lavalla nähtiin musiikkia useilta Saarelan kokoonpanoilta UBayousta Freud, Marx, Engels & Jung-tribuuttiin ja vierailipa valokeilassa myös fanipohjalta mukaan lähtenyt Kolmas Nainen. Illan pääaktina oli tietenkin Eppu Normaali, jonka tuotannossa Mikko Saarela vaikutti vuoteen 1981 saakka sitä yhtä 90-luvun poikkeamabiisiä lukuun ottamatta…

Eppujen setti oli luvattu olevan erikoiskattaus Saarelan aikaisia ralleja. Asiaan päästiinkin heti ensinumerossa Rääväsuita ei haluta Suomeen suoraan debyyttilevy Aknepopilta vuodelta 1978. Biisilista kulkikin tukevasti 70-luvulla. Toisena vuoron sai ikisuosikki Pidetään ikävää, joka on soinut ”normiseteissäkin” vielä viime vuosina. Kolmantena kuultiin yksi iltaman erikoisuuksista. James Dean (taas) oli Saarelan itsensä alunperin tulkitsema laulu, joka kuultiin alkuperäismiehityksellä esimerkiksi Ratinan juhlakeikalla vuonna 2016. Tällä kertaa Mikkoa solistina kuitenkin tuurasi Juha Torvinen, jonka laulua (tai ”laulua”, kuten Martti kappaletta alusti) ei järin usein kuulla. Ratkaisu istui sopivasti illan tunnelmaan ja varmasti myös sekä Saarelan että Eppujen huumorintajuun.

Settilistan osat 4-7 olivat syöksy esi-eppunormaalihistoriaan. Vahvasti country-sävytteiset kappaleet Rantsille omalle, Maitokuskitwist, Pispalaan ja Aku Ankkatwist olivat Saarelan ja Pantsen aikoinaan tekemiä ensimmäisiä biisikyhäelmiä, joita ei ole koskaan levytetty. Martti totesi Mikon viimeisiä toiveita olleen, että nuo kappaleet vielä äänitettäisiin. Mukavaa poljentoa.

Kamat lujilla ja Kaljanlanttauslaulu ovat kulkeneet myös silloin tällöin ”oikeidenkin” keikkojen ohjelmistossa, mutta niitä seurannut duo oli sellainen jota en ole aiemmin onnistunut itse näkemään keikalla. Sotilaallinen tyhjiö ponnistaa sekin avauslevyltä yli neljän vuosikymmenen takaa sisältäen melkoisen yleisöönmenevän kertosäkeen. Kitara ja kivääri meinasi lähdössään hieman tökätä, mutta liikkeelle päästyään oli iltaman parhaita vetäisyjä.

Kaksi viimeistä ennen encorea kuultua biisiä olivat sitten Marttia lainaten Saarelan neronleimauksia, Torvisen vielä lisätessä ”neronleimausten sarjassa”. Suomiilmiö ja Puhtoinen lähiöni ovat edelleen relevantteja, vaikka molempien ensijulkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Mahtavia lauluja!

Encoreen bändi saapui kahdella numerolla. Ensin kuultiin se yksi ”viiveellä” Saarelan kanssa tehty teos, eli vuosi vuodelta huikeampi Hipit rautaa. ”Miks kaikki kaunis on niin naiivia?”. Heti sen perään iskettiin Akun tehdas-levyn (1980) aloitusraita Vanha kellarissa valittaa, joka sekin oli itselle livenä ennen kuulematon. Hieno pari ja kontrasti olivat nämä kaksi. Jälkimmäisessä oli ihastuttava paahto.

Näiden jälkeen bändi häipyi lavalta, palaten kuitenkin vierailijoiden kera. Stagelle saapui joukko aiemmin illalla nähtyjä muusikoita, ja yhdessä tempaistiin konsertin päätteeksi tietenkin Njet njet. Pauli Hanhiniemikin kävi laulamassa yhden säkeistöllisen. Asiaankuuluva tunnelma.

Olipa musiikin juhlaa. Mikko Saarelan kädenjälki elää edelleen vahvasti laulujensa myötä.

Eppu Normaali @ Mikko Saarelan muistokonsertti, Tavastia-klubi, 5.3.2019

1. Rääväsuita ei haluta Suomeen

2. Pidetään ikävää

3. James Dean (taas) (Juha Torvinen, laulu)

4. Rantsille omalle

5. Maitokuski-twist

6. Pispalaan

7. Aku Ankka-twist

8. Kamat lujilla

9. Kaljanlanttauslaulu

10. Sotilaallinen tyhjiö (!)

11. Kitara ja kivääri (!)

12. Suomi-ilmiö

13. Puhtoinen lähiöni

14. Hipit rautaa

15. Vanha kellarissa valittaa

16. Njet njet

Videoita keikasta löytyy klikkaamalla tästä.

Keikka-arvio: Don Huonot @ Lutakko, Jyväskylä, 23.9.2017

Don Huonot lakkasi olemasta aktiivinen vuonna 2003. Yhtye on kuitenkin herännyt talviuniltaan pariin kertaan vuosien saatossa: nyt kun suomenkielisen rock-musiikin kivijalkaan lukeutuva ”Hyvää yötä ja huomenta”-albumikokonaisuus täytti 20 vuotta, lähti yhtyeen klassinen kvartetti Ahola, von Hertzen, Puurula ja Chydenius minikiertueelle vahvistettuna perinteiseen Donkkari-tyyliin kitarataiteilija Jarmo Saarella. Välittömästi lippujen tultua myyntiin kesän alussa tuli moinen hommattua ja syyskuun loppuun merkattua vierailu Jyväskylään ja legendaariselle Lutakko-klubille.

Viisiosaisen kiertueen kolmannessa jaksossa kappalejärjestys oli aikaisempien iltojen perusteella jo hieman hioutunut alkuperäisestä ”levy kokonaisuudessaan alusta loppuun”-ideologiasta. Keikan avaus oli kuitenkin alkuperäinen, kun Ruoski minua! ja etenkin Riidankylväjä räväyttivät tunnelman kattoon. Jälkimmäiseen olin ladannut odotuksia, eikä tarvinnut pettyä, sillä vuonna 2017 tällainen häikäilemätön rock-musiikki on ajettu pois valoista. Don Huonot kuitenkin pitää vanhan koulukunnan lippua korkealla.

Kolmantena kuultiin ensimmäinen poikkeama levyn kappalejärjestyksessä, kun räime pidettiin yllä Väärän kuninkaan päivällä ja sitä seuranneella Viiden tähden sekopäällä, joka oli aikanaan jopa single. Piikkilankaa ja Keltaisessa talossa puolestaan rauhoittivat atmosfäärin hienosti, kumpikaan ei ole albumilta lukeutunut omiin suosikkeihini mutta varsinkin jälkimmäinen yllätti erityisesti von Hertzenin kitaransoiton takia.

Olemme kuin veljet sitä sen sijaan on ollut aina. Hendrix-henkinen Stratocaster-louhiminen yhdistettynä lojaaliudesta, kasvusta ja valinnoista kertovaan tekstiin tepsii levyllä ja keikalla. Se oli yksi kohokohdista, kuten odotin, mutta seuraava vuorostaan pääsi läimäisemään kasvoille kuten hyvä rockin räime joskus tekee. Vedä käteen höystyi yleisön kovalla mukana huutamisella heti intron nostatuksesta saakka.

Päivä nousee taas näki Jarmo Saaren laskeutuvan rumpukorokkeen vierestä piiskaamaan kappaleessa keskeisessä roolissa olevaa akustista kitaraa muiden soittajien seuraksi. Seuraavissa numeroissa akustisia kuultiin useammankin soittajan sormissa, kun vuorossa oli kolmen biisin mittainen akustisempi minisetti vuoden 1995 Kaksoisolento-levyltä.

Ensimmäisenä niistä kuultiin uljaasti maalautuva Sininen yö, joka oli itselläkin odotuslistalla ja olikin hieno… Sitä seurasivat Kärpänen I ja II eli ikään kuin tarina ja sen jatko-osa. Faniherkkua, joista jälkimmäisessä siihen saakka cajonia akustisessa setissä soittanut Jussi Chydenius siirtyi takaisin rumpusetin taakse ja bassotaiteilija Puurula puolestaan otti kouraansa alttoviulun. Ausculto-henkisesti voisi todeta, että ”epämusik. pask.”.

Kaksoisolento-levystä ja vuodesta 1995 hypättiin vielä kaksi vuotta taaksepäin Kameleontti-albumille keinahtelevan Hyrrän ja suoraviivaisemman Kauniin painajaisen avulla ennen varsinaista hittiosastoa ja ns. ”main setin” päätöstä. Tuulee oli ensimmäinen maistiainen Tähti-levyltä, ja raita sai mukavan kuorrutuksen lavalla soineista kolmesta sähkökitarasta. Seireeni olikin sitten hurja ohjelmanumero, yksi vuoden kovimmista live-raapaisuista joita olen nähnyt. Onneksi tuli taltioitua videolle. Siinä oli vaaraa ja transsia parhaaseen Don Huonot-tyyliin, josta oli toistaiseksi saanut vain lukea historian lehdiltä.

Bändin (toistaiseksi) viimeiseltä, vuonna 2002 julkaistulta ja yhtyeen omaa nimeä kantavalta levyltä kuultiin kaksi biisiä, joista ensimmäisenä oli vuorossa Pyhimys. Tuohon albumiin tulee, ehkä liiankin, harvoin palattua synkän pohjavireen ja soinnin takia, mutta senkin parhaat raidat ovat ehtaa tavaraa. Pääsetin toiseksi viimeisenä orkesteri kaivoi esiin vanhan kunnon Päivä Kasbah-kukkulalla-teoksen Verta, pornoa ja propagandaa-julkaisulta. Jostain syystä olen aina tykännyt siitä biisistä ja sen yksinkertaisesta riffistä. ”Kasbah” olikin illan helmiä, eikä sitä rundin kaikilla keikoilla oltu aiemmin soitettukaan.

Sitten koettiin taas klassista Donkkarit-folklorea. Ahola totesi mikrofoniinsa seuraavan biisin olevan Tule sellaisena kuin olet, mutta von Hertzen puisti päätään ja totesi ”ei”. Kyseistä laulua ei kylläkään illan kirjoitetulla settilistallakaan ollut. Kalle kuitenkin katseli tilannetta hetken ja totesi ”hyvää illan jatkoa” poistuen lavalta. Muu bändi kuitenkin jäi ja Puurulan ohjeistaessa yleisö kutsui solistin takaisin lavalle kannustushuudoin. ”Pahoitin mieleni, kun olisin halunnut vetää Tule sellaisena kuin olet, yhden omista suosikeistani tuotannostamme, mutta se ei käynyt kaikille bändin jäsenille”, totesi Ahola mulkoillen von Hertzeniä. Setin päätti sitten Sydänpuu , pelottavan versiona jonka yllä leijui jopa grungen henki.

Encore avattiin akustisella Kissaihmiset-versioinnilla, jonka startti kuvasti hyvin illan soittomeininkiä. Muu bändi jo aloitti, ennen kuin Puurula oli saanut bassoa kaulaansa. Von Hertzen löi biisin poikki ja naureskeli, että ”kundit hei, eihän me nyt ilman Jukkaa voida aloittaa”. Tämän kaltaisia pieniä käänteitä kuultiin illan aikana useampia, ja virnuilut lavalla niiden jälkeen saivat yleisössäkin aikaan vastareaktioita. Milloin rumpunostatus tuntui menneen hieman ohi, milloin Ahola lähti laulamaan väärässä kohti, jne… Se on elävää rock-musiikkia.

Suojelusenkeli tulitettiin läpi Aholan paiskoessa Gibsonistaan kolmen kitaran äänivallin täyteen. Itseoikeutetusti viimeisenä lauluna kuultiin kaksikymmenvuotisjuhlaa viettävän albumin nimiraita Hyvää yötä ja huomenta, jossa nivoutui kaunis yleisön yhteislaulu mukavasti levyversiota raskaampaan sointiin. Tietenkin Hyvää yötä ja huomenta-levyä juhlistava keikka päättyy itse siihen biisiin.

Keikan tarjoamalla adrenaliinirykäisy sai ajamaan suoraan keikalta takaisin Joensuuhun. On mielestäni hieman vääryys, etteivät Don Huonot keikkaile tämän enempää. Bändi nimittäin hakkaa tarvittaessa millä vain klubi- tai festarilavalla muut esiintyjät köysiin. Siinä on näinä päivinä entistä uhanalaisempaa vanhan kansan rock ’n’ rollin tuntua.

Muutama video keikalta löytyy täältä: 2017-09-23 – Don Huonot @ Lutakko

BIISILISTA, DON HUONOT @ LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ, 23.9.2017

(albumilta Hyvää yötä ja huomenta (1997), jos ei muuta mainita)

1. Ruoski minua!
2. Riidankylväjä
3. Väärän kuninkaan päivä
4. Viiden tähden sekopää
5. Piikkilankaa
6. Keltaisessa talossa
7. Olemme kuin veljet
8. Vedä käteen
9. Päivä nousee taas
10. Sininen yö (Kaksoisolento (1995))
11. Kärpänen I (Kaksoisolento (1995))
12. Kärpänen II (Kaksoisolento (1995))
13. Hyrrä (Kameleontti (1993))
14. Kaunis painajainen (Kameleontti (1993))
15. Tuulee (Tähti (1999))
16. Seireeni (Kaksoisolento (1995))
17. Pyhimys (Don Huonot (2002))
18. Päivä Kasbah-kukkulalla (Verta, pornoa & propagandaa (1994))
19. Sydänpuu (Don Huonot (2002))
—————
20. Kissaihmiset (Verta, pornoa & propagandaa (1994))
21. Suojelusenkeli (Tähti (1999))
22. Hyvää yötä ja huomenta

Eppu Normaali -kesä 2017 jäsen A:n silmin

Matkalla kesän viimeiselle Eppu-keikalle. Kirjataanpa ajankuluksi aiempien vuoden keikkojen päällimmäisimpiä muistikuvia.

3.2.2017 KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS
En saa mielestä sinua: yli 20 keikkaa piti kiertää, että tämä kohdalle osui.
Kuuvartalo yöllä: onneksi pidettiin setissä tälläkin akustisella kiertueella. Maaginen tunnelma, hieno screeniheijastusmaisema.
Pimeyden tango: kun Safka oli vahvuudessa mukana, niin saatiin ”Tangokin” asiaankuuluvasti haitarilla höystettynä.

4.2.2017 KUHMO, KUHMO-TALO
Kaikki häipyy, on vain nyt: helmiäinen, joka soi kauniimmin kuin Kuopiossa vaikka välissä oli vain vajaa vuorokausi.
Olin vain tuuli: ensikeikan jännityksen jälkeen tämänkin nyanssit erottuivat nyt.
Kuulen parran kasvun: harvinaisempaa vuosikertaa 1982, mainio loppusoitto.
Kun olet poissa: kuultiin sudeilla soitettiin rummuin versiona, jonka aikana tunnelma salissa oli herkimmillään.

11.2.2017 JOENSUU, CARELIA-SALI
Pois meluun ja tuiskeeseen: koko rundin mieleenjääneimpiä hetkiä, ”minkä mä maailmalle mahdan kun kerran lähden pois/ ei kuplia ruiskeeseen vaan suoraan meluun ja tuiskeeseen”
Viihteen kuningas: veljesten vuorolaulu ja Safkan piano säkenöivät entistä komeammin
– encore: ”Muumuupapa”, ”Teen sinusta muusia” ja häiriintynein ”telaketju-efektein” sävytetty ”Njet njet” ottivat löysät pois.

16.6.2017 JOENSUU, OSUUSKAUPPAROCK
Tahroja paperilla: huhupuheet kesän setin avausbiisistä pitivät kutinsa. Käyhän se näinkin, kun lyö vähän tempoa.
Näinhän täällä käy: saisi soida useamminkin keikoilla: rouheita kitaroita, yleisö tuntee biisin.
On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa: encoreen kaivettu Rupisia riimejä-levyn kadotettu raita. Kovasti rok!

1.7.2017 HIMOS, ISKELMÄ FESTIVAL
Pimeyden tango: auringon paisteisessa heinäkuun illassa toimi mainiosti.
Linnunradan laidalla: aina hyvä, nyt kitaroiden rinnakkain soljuilu kuului myös miksauksessa.

14.7.2017 MIKKELI, ST. MICHEL SUMMER FEST
Joka päivä ja joka ikinen yö: heinäkuun yön parhaita biisejä.
Urheiluhullu: juuri oikealla paikalla hitti-/muistettavuus-akselilla.
Kitara, taivas ja tähdet: tämänkin toimivuuden meinaa usein unohtaa, mutta lävähtää kasvoille joka kerta.

Kerran vielä tälle kesälle, Oulun elokuisessa illassa tänään.

Keikka-arvio: Bon Jovi, Tampere, 26.5.2013

Tässä jälleen eräs keikkaraportti, joka tuli aikanaan julkaistua toisella sivustolla, jota ei enää internetistä löydy. Nyt kun Bon Jovin viimeisimmästä Suomi-keikasta on kulunut päivälleen neljä vuotta, onkin tälle mainio hetki.

—————————————————————-

Eilen oli ohjelmassa yksi suurimmista suosikeista, Bon Jovi, Tampereen Ratinan stadionilla. Aikaisemmista Jovi-keikoista poiketen tuli tällä kertaa hommattua astetta kalliimpi lippu ns. ”Golden Circle” -alueelle, eli keikkatunnelma oli taattu. Kun sääkin suosi auringon porottaessa täydeltä taivaalta, olivat olosuhteet harvinaisen kohdallaan.

Kysymysmerkkejäkin oli ilmassa. Parilla aiemmalla keikalla Jon Bon Jovin ääni ei ollut oikein kestänyt, ja Bulgariassa keikka oli jouduttu jopa typistämään, sillä herrasta ei meinannut lähteä pihaustakaan. Toinen ja suurempi arvuuttava tekijä oli se, että Richie Sambora ei tällä kertaa olisi mukana. Koska Richie on itselleni yksi merkittävimmistä esikuvista, oli menetys kirpaiseva. Vaikka herraa tuurannut kitaristi Phil X olikin hyvässä vedossa ja hoiti tilanteen ammattilaisen tavoin, päätin jo ennen keikkaa keskittyä alkuperäisen kolmikon (Jon Bon Jovi, rumpali Tico Torres sekä kosketinsoittaja David Bryan) touhuiluun.

Homma lyötiin käyntiin pari minuuttia yli iltakahdeksan. Introvideon jälkeen Tico fillasi rummuillaan käyntiin uuden levyn rallin That’s What the Water Made Me. Jon asteli lavalle akustisen kitaran, farkkutakin ja todella 80-lukulaisten aurinkolasien kanssa. Hyvä meininki ja menevä aloitus, tässä liveversiossa oli pitkä outro!

Parin seuraavan biisin osalta käsikirjoitus oli tuttua kauraa jo parilta edelliseltä bändin keikalta. Mutta ei sille mitään mahda, että You Give Love a Bad Name, Born to Be My Baby ja Raise Your Hands ovat mahtavia biisejä, ennenkaikkea ensimmäisenä mainittu. Kertosäkeitä laulettiin kuorossa ja Raise Your Handsissa ei tarvinnut yleisöä kahtaa kertaa käskeä, kyllä ne kädet nousivat!

Seuraavien parin biisin ajaksi tunnelma hieman laantui, kunnes jälleen lyötiin löylyä It’s My Lifen muodossa. Tämän aikana Jon kiipeili lavarakennelmissa yleisön eläessä vinhasti mukana koko biisin ajan. Yhdet illan kovimmista yhteislauluista.

Sitten mentiinkin uudelle osastolle parin biisin ajaksi. Ykkössinkku Because We Can on alkanut kummasti kuulostaa paremmalta viime aikoina, ja livenä oli kiva huomata kuinka yleisökin oli tehnyt kotiläksynsä sen osalta. Sen ja What About Now’n vastaanotto osoitti, että uusi levy on tullut kuunneltua.

Bändin ensimmäinen hitti Runaway käynnisti jälleen bailuvaihteen. Todella mahtava versiointi ja draivi oli tässä! We Got It Going On edusti jälleen uudempaa tuotantoa, WGIGO:n liveversio kepittää studioäänityksen selvästi. Keep the Faith puolestaan oli kokenut muodonmuutoksen, kun sen loppuhuipennuksena nähtiin kunnon instrumentaalijami, jonka aikana Jon jopa häipyi lavalta jättäen soittajat valokeilaan. Ennenkaikkea David Bryanin työskentely sai aikaan melkoiset suosionosoitukset, mahtavaa!

Tunnelmaa tasoiteltiin parin seuraavan kappaleen ajan. (You Want to) Make a Memory on uudempaa tuotantoa vuodelta 2007, ja olikin kaunis veto. Biisin sovitus on sellainen, että siinä ei ole mitään ylimääräistä ja sai tuollaisessa stadionympäristössäkin laulun tuntumaan intiimiltä. Vanha suosikki Someday I’ll Be Saturday Night puolestaan oli hieman aiemmasta poikkeava, akustinen versio. Jon lauloi hieman matalammalta kuin perinteisesti. Yleisö kuitenkin tykkäsi.

Sitten alettiin lisätä kaasua, kun pääsetti alkoi lähestyä loppuaan. Last Man Standing oli positiivinen yllätys ja harvemmin soitettu biisi, todella hyvää revitystä koko bändiltä. Sitä seurasi pari uudempaa biisiä, kunnes vanha keikkajyrä I’ll Sleep When I’m Dead villiinnytti yleisön, ainakin siitä kohti missä itse olin! Paras versio tuosta biisistä, mitä olen kuullut. Bad Medicine rullasi myös niinkuin odottaa sopi, ja Jon otti kunnolla kontaktia yleisöön tämän biisin aikana.

Ykkös-encore alkoi hienolla biisillä In These Arms. Perinteisen kaunis versio, jota seurasi yksi tunnetuimmista, Wanted Dead or Alive. Se biisi ei livenä voi epäonnistua tunnelman nostatuksessa. Have a Nice Day oli puolestaan todella rok ja sisälsi mahtavia efektejä screeneillä, tästä jäi mieleen bändin draivi ja Ticon työskentely. Ensimmäisen encoren viimeinen biisi oli sitten Livin’ on a Prayer. Kun kyseessä on yksi maailmankaikkeuden parhaista biiseistä, niin on aina yhtä hienoa kuulla se livenä ja todeta, että on se iskenyt muihinkin. LOAP oli jälleen paras esimerkki siitä, miten Bon Jovi on yleisönsä kanssa yhtä: livemusiikkia parhaimmillaan.

Tässä vaiheessa bändi kävi kumartamassa ja häipyi, mutta palasi hetken kuluttua kun yleisö oli taputtanut ja huutanut riittävästi. Kakkosencoren kattaus olikin todella hieno, ainakin omasta mielestäni. Ensimmäisenä tuli ehkäpä uuden levyn paras biisi I’m With You, jota on soitettu vain pari kertaa tällä kiertueella. Tämän biisin kertosäe muistuttaa vanhoja hittejä, eikä pahalla ollenkaan. Todella hyvä veto! IWY:n jälkeen Jon katseli yleisön toiveplakaatteja, ja totesi yrittävänsä erästä biisiä, kunhan ensin muistelisi miten se menee. Niinpä hän mumisi hetken kitaransa kanssa ja totesi, että ”tästä tietää että on hyvä fiilis, kun soittaa mitä haluaa eikä välitä mistään muusta”. Vuorossa oli uuden levyn What’s Left of Me, yksi albumin parhaista ja todella harvoin kiertueella soitettu, vain pari kertaa ennen tätä. Hienosti bändi klaarasi tämänkin! Toisen encorekattauksen päätösbiisi oli kuitenkin se, joka kruunasi tämän keikan henkilökohtaisesti allekirjoittaneelle. Hetken aikaa biisiä arvottuaan Jon totesi, että ”entäpä jos vedetään These Days, ja niinpä David Bryan aloittikin biisin piano-intron. Hieno, ajaton klassikkobiisi, jonka näkemisestä oli tullut haaveiltua monta vuotta. Tuolta These Days -levyltä soitetaan ylipäätään biisejä liian harvoin, tämäkin esitys sen todisti. Mahtava versio, ja kuten sanottua, henkilökohtaisella tasolla illan selkeästi mieleenpainuvin.

TD:n jälkeen porukka kävi jälleen kumartamassa ja kiittämässä yleisöä, mutta päätyivät soittamaan vielä yhden hitin. Lopetusbiisiksi valikoitui Always, jonka yleisö otti jälleen vastaan melkoisella rakkaudella. Kenelläpä ei tuohon biisiin liittyisi henkilökohtaisia muistoja, sellaisella hartaudella sitä laulettiin mukana. Hieno lopetus hienolle keikalle ja ennenkaikkea mahtavalle loppuhuipennukselle!

Astellessani stadionilta pois oli fiilis positiivisen yllättynyt. Vaikka Samboran puuttuminen epäilytti paljolti etukäteen, pysyi show kasassa hyvin. Phil X ja Bobby Bandiera hoitivat kitarahommat, eivät toki yltäneet Richien tasolle, mutta homma soundasi riittävän hyvältä. Kun Sambora puuttui, oli Jon Bon Jovin pakko olla paljon kontaktissa yleisön kanssa ja pidettävä energiaa yllä, ja siinä hän onnistuikin paremmin kuin aiemmilla näkemilläni bändin keikoilla. Myös David Bryan oli liekeissä ja ilo soittamiseen paistoi miehen olemuksesta koko keikan ajan. Ja taustalaulut lähtivät todella mallikkaasti ja olivat miksauksessa ilahduttavan pinnassa, hienoa David!

Kokonaisuudessaan jälleen New Jerseyn pojilta hieno keikka ja hintansa väärti. Toivottavasti tulevat jälleen joskus näihin maisemiin, varmasti tulee lähdettyä tarkastamaan. Rok!

YouTube-soittolista keikalta kuvatuista omista kännykkävideoista löytyy tästä.

Biisilista, Bon Jovi, Ratinan Stadion, 26.5.2013:

1. That’s What the Water Made Me 

2. You Give Love a Bad Name 

3. Born to Be My Baby 

4. Raise Your Hands 

5. Lost Highway 

6. Captain Crash & the Beauty Queen From Mars 

7. It’s My Life 

8. Because We Can 

9. What About Now 

10. Runaway 

11. We Got It Going On 

12. Keep the Faith 

13. (You Want to) Make a Memory 

14. Someday I’ll Be Saturday Night 

15. Last Man Standing 

16. We Weren’t Born to Follow 

17. Who Says You Can’t Go Home 

18. I ’ll Sleep When I’m Dead 

19. Bad Medicine 
(+ pätkä Doorsin Roadhouse Bluesia)

Encore:
20. In These Arms 

21. Wanted Dead or Alive 

22. Have a Nice Day 

23. Livin’ on a Prayer

Encore 2:
24. I’m With You
25. What’s Left of Me
26. These Days

Encore 3:
27. Always