Metallimusiikin olemus – 57. Metallin kuningatar

QUEEN – QUEEN (1973)

Elettiin vuotta 1964, kun Brian May jäi tyhjän päälle Smile-yhtyeen hajottua. Kitaristi May ja laulaja-basisti Tim Staffell löysivät rumpali Roger Taylorin ja he perustivat uuden Smile-yhtyeen, joka pääsi lämmittelemään jopa Pink Floydia vuonna 1968. Staffell ei kuitenkaan yhtyeessä pysynyt vuotta 1970 enempää. Silloin tilan otti ensimmäisen kerran haltuun Freddie Mercury, joka halusi perustaa bändin. Basistin löytäminen oli hankalaa, mutta sellainen löytyi lopulta yliopiston diskosta. Kun John Deaconkin oli saatu mukaan, syntyi Queen, vaikkei Taylor ja May voineetkaan aluksi sietää Queen-nimeä.  

Queen on yhtyeen ensimmäinen albumi, joka äänitettiin kiireessä ja kohtuullisen monien teknisten ongelmien sävyttämänä. Albumia äänitettiin studion ylijäämäaikoina, ja se tarkoitti hyvin usein aamuyötä. Tuotokselle ei kuitenkaan löytynyt julkaisevaa levy-yhtiötä, vaan bändi joutui julkaisemaan levyn itse. Briteissä levy nousi sijalle 24. Jenkeissä sijoitus oli vaatimaton 83. 

Albumi on sekalainen, jopa epätasainen niin tyylien kuin sävellysten suhteen. Laulu- tai soittotaidosta se ei kiinni jää. Eihän Mercurylla oikein voi epäonnistua. Keep Yourself Alivessa on tavallaan metallivaikutetta ainakin temmossa. Great King Rat taas on proge-kikkailun ja metallin sekoitusta, vaikka sanat ovatkin hiukan kornit. Myös Son and Daughter rouhii raskaammin. Albumi on laadukasta musisointia, vaikka se ei olekaan kovin linjakas. 

Queenin vaikutus metalliin on iso. Ei välttämättä suoraan sävellysten perusteella, vaan enemmän ehkä tiettynä rohkeutena. Mayn ja Mercuryn ottaisivat bändiinsä lähes kaikki tuntemani metalli-ihmiset. Queenia arvostetaan ja vain pienen marginaalin mielestä se on “epämusikaalista paskaa”. Se on vaikuttanut jo pelkästään Wikipedian listauksen mukaan niin moneen metalliartistiin, etten ala niitä luettelemaan.  

Esimerkiksi metallinomaisuudesta laitetaan tuo Great King Rat 

Kuva:

Metallimusiikin olemus – 56. Huumorilla Metallican esikuvaksi

BUDGIE – NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND (1973)

Budgien kolmas albumi alkaa kuin historian siiville tiputettu Rage Against the Machine aloittaisi levynsä. Hetken kuunneltuaan, voi todeta ettei ole ihme, että Metallica on Breadfanin kovertanut vuonna 1987. Onhan tämä nyt selkeästi thrashin alkuaineista kehitelty soppa. Tuo coverointi oli myös Budgie-rumpali Ray Phillipsin elämän pelastus, sillä vararikon partaalla liikkunut Phillips sai Metallica-levytyksen jälkeen sen verran tekijänoikeusmaksuja, että nousi kurjuuksista takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta on kyllä sanottava, että Budgie hakkaa rujoudessaan tuon Metallica-version selkeästi. Budgie kuulostaa pelottavammalta.

Kitaristi Tony Bourge jatkaa edelleen riffejä, jotka ovat vaikuttaneet monen raskaamman rokin esittäjän soittoon. Siinä on Morelloa, Hammettia, Mustainea… Vakuuttavaa jälkeä vuonna 1973. Rumpali Phillips hoitaa tonttinsa sooloja myöten komeasti, eikä Shirley Basseyta esikuvanaan pitävä Burke Shelley ole ollenkaan kehno laulaja.

Tekemisestä myös paistaa vilpitön ilo. Hommaa ei oteta niin vakavasti kuin esimerkiksi King Crimsonin voisi kuvitella tekevän. Esimerkiksi hauskasti nimetty You’re the Biggest Thing Since Powdered Milk alkaa manowarmaisella bassottelulla ja jatkuu taitavasti soitettuna jamitteluna ihan loppuun asti.

Metalliyhteyksiä on vaikka millä mitalla. Ensiksikin albumin kannen on tehnyt Roger Dean, joka esimerkiksi Yesin kansitaidetta on luonut. Toiseksi albumi olisi sisältänyt Winston Churchillin puhetta vuodelta 1940, mutta lupa-asioiden vuoksi se kuitenkin poistettiin CD-versioilta. Tässäkin ollaan oltu metallin eturintamassa, sillä kyllä jokaisen proge-bändin kuuluu lainata jotain historiallista puhetta jollekin albumilleen.

Albumi on täysin kuunneltavaa raskaampaa rokkia ja jos soundit olisivat paremmat, olisi se helppo luokitella jopa metalliksi. Progressiivisuutta tältä albumilta ei siinä määrin löydy kuin monelta muulta tässä osiossa tavatulta bändiltä. Metalliin vaikuttava teos jo pelkän Breadfanin vuoksi se silti on. Tässäpä siis teille se.

Kuva: artrockstore.com

Metallimusiikin olemus – 55. Tämän tahdissa ei tiskata

KING CRIMSON – LARKS’ TONGUES IN ASPIC (1973)

King Crimsonin sakki vaihtui vilkkaasti ensimmäisen levyn jälkeen. Greg Lake lähti Emerson, Lake ja Palmerin takia. Yesistä tuttu Jon Anderson ehti piipahtaa laulajana yhdellä kappaleella. Välissä kävi jos jonkinmoista soittajaa, mutta lopulta yhtyeeseen liittyi kaupallisuuteen kyllästynyt Andersonin bändikaveri Bill Bruford. Epävakaa King Crimson kiinnosti musiikillisesti enemmän. Myös yhteistyö bändissä vaikuttavan perkussionisti Jamie Muirin kanssa kiinnosti. Bändiin saatiin vielä viulisti David Cross tukemaan basisti John Wettonia ja päämoottori Robert Frippiä.

Fripp oli tällä kertaa viehtynyt enemmän vapaaseen improvisaatioon ja jo se teki bändijäsenien vaihtamisen tarpeelliseksi. Larks’ Tongues in Aspic oli raskaampi ja vieläkin kokeellisempi kuin aikaisemmat levyt.

Levyä kuunnellessa tulee väkisin mieleen Black Sabbath. Kitarariffeissä on paljon samansuuntaista raskautta. Toisaalta Crossin viuluosiot tuovat etäisesti mieleen jopa black metalin, joka kyllä kaikissa ilmenemismuodoissaan on vähemmän helvetillistä kuin King Crimsonin viritelmät. Muir jopa sylki tekoverta konserteissa. Oranssi Pazuzu on mielipuolisuudessaan ehkä nykymetallibändeistä lähimpänä tämän tyylistä kauhua. Jottei jäisi ihan väärä mielikuva, niin levyltä löytyy paljon rauhallistakin materiaalia.

Ilmeistymisen aikainen Rolling Stone –lehti jo kertoi, ”ettei musiikin mukana voi tanssia, taputtaa, eikä se edes tiskaamisen taustamusiikiksi sovi.” Äkkiarvaamatta voisi luulla, että musiikissa ei ole päätä eikä häntää, mutta ihmeesti ne iskut vain osuvat soittajien osalta samaan kohtaan. Liekö tämän takia albumin avaava nimiraita lyöty monella listalla kaikkien aikojen proge-biiseissä kärkipäähän?

Levyn nimi muuten on vapaasti suomennettuna ”leivon kieliä hyytelössä”, jolla perkussionisti Muir tätä musiikkia kutsui. Muir lähti levyn ja kiertueen jälkeen bändistä ja ”katosi”. Lopulta Fripp sai häneltä kortin, jossa Muir kertoi asettuneensa luostariin asumaan.

Koko levyä on yhdellä kappaleella mahdoton kuvailla, joten tarjoillaan esimerkkinä tuo Dream Theaterinkin coveroima Lark’s Tongues in Aspic, Pt. II.

Kuva: dgmlive.com

Metallimusiikin olemus – 54. Pimeällä puolella

PINK FLOYD – THE DARK SIDE OF THE MOON (1973) 

Tämä albumi tuli arvioitua jo omalla TOP100-albumilistalla. Siksi otan mukaan myös paloja tuosta, kohta viisi vuotta vanhasta arviosta.

Pink Floyd perustettiin vuonna 1965, jolloin David Gilmour ei ollut vielä mukana, vaan kitarahommia hoiti mielenterveytensä kamppaillut Syd Barrett. Barrett joutui lähtemään bändistä vuonna 1968. Gilmour oli tullut bändin jäseneksi vuotta aiemmin.

The Dark Side of the Moon on yhtyeen kahdeksas albumi. Nykyään tämä kuulostaa melkoiselta määrältä, varsinkin jos läpimurtoalbumi tulee vasta näin myöhään. Nykyartistit harvoin saavat kahdeksaa albumia aikaan koko elinaikanaan. Joissain genreissä ei yhtäkään. Metallin puolella se kuitenkin on ollut edelleen vallitseva formaatti.

Soundit levyllä ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.

Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu. Tästä kertoo jopa se, että kaikkia nauhoitettuja ääniä ei ole pystytty edes toistamaan silloisilla äänilaitteilla.

David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.

Metalliin viittaa juuri tuo pikkutarkkuus nauhoituksissa ja laadussa. Kovin raskaita riffejä ei levyltä löydy, mutta sanoituksissa metalliteemoja sivutaan usein. Itse “päälause” sopii mainiosti metallistien pirtaan: “There is no dark side of the Moon really. As a matter of fact, it’s all dark.” Metalli-ihmisille Pink Floyd pääsee kuin koira veräjästä, melkein jopa kutsuttuna. En usko, että monellakaan on siitä pahaa sanottavaa, vaikkei se oikeastaan ole kovin progea tai kovin raskasta. Mieluummin kaunista ja maalailevaa.

Vaikuttanut se on niin moniin, että on turha alkaa edes luettelemaan. Metallibändeistä ainakin Godsmack ja vähän rokimpi Gov’t Mule ovat tätä levyä coveroineet. Dream Theaterin Scenes from a Memoryn rakenne on hyvin samanlainen tämän albumin kanssa. Sieltä löytyy gospel-naiset ja saksofonit ja kaikki.

Levyn tunnetuimman kappaleen riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on. Kappale on tietysti Money.

Niin legendaarinen tämä albumi on, että sitä on paha arvioida. Jos albumi on yksi maailman eniten myytyjä, niin ei se läpeensä huono voi olla. Ei tähän ole muuta keinoa kuin laittaa Money näyttökappaleeksi.

Metallimusiikin olemus – 53. 46:n eri soittimen voimin

GENTLE GIANT – OCTOPUS (1972)

Proge-musiikkiin kuuluu vahvasti teatraalisuus. Jopa kuunteluystävällisyyden ehdoilla. Kun taide saavuttaa tietyn pisteen, tulee usein tunne että taiteilijat haluavat katsoa, kuinka typerät ratkaisut purevat yleisöön. Yleisöön, joka pitää niitäkin varauksetta taiteena. Musiikissa tuo kikkailu kyllä tuo myös esittäjälleen iloa,koska vaikeiden ja hämärien kappaleiden soittaminen virheettä on siistiä. 

Ennen kilttiä jättiläistä, suuri osa bändistä soitti yhdessä Simon Dupree and the Big Sound-yhtyeessä. Tuo yhtye teki kappaleen Kites, jonka Suomessa on Leijat-nimisenä esittänyt KirkaGentle Giant oli vähemmän yllättäen nippu multi-instrumentalisteja. Saattoivat olla myös mentalisteja. Esimerkiksi Shulmanin veljekset Derek ja Phil soittivat useita kymmeniä eri soittimia. Kehittivät jopa oman kielisoittimen, shulberryn. 

Gentle Giant oli poikkeuksellinen aikakauden proge-bändi. Se ei tehnyt pitkiä sävellyksiä. Teokset olivat neljän-viiden minuutin pituisia. Pääpaino oli albumikokonaisuuksissa ja lavaesiintymisissä. Bändi ei myöskään ollut poliittisesti kantaaottava, kuten useat tuon ajan bändit olivat.  

Octopus-albumi alkoi muotoutua siten, että bändi päätti kirjoittaa kappaleen jokaisesta jäsenestään. Ihan loppuun asti ei tainnut  tuo rajaus pysyä ja lopulta siitä muotoutui kahdeksan kappaleen mittainen kokonaisuus.  

The Advent of Panurge ei ainakaan ole helppo sisäänheittobiisi, vaan vaatii levynaloittajana kuuntelijalta paljon. Oikeastaan metallin (ja jotenkin selväjärkisemmän riffimusiikin) pariin päästään vasta kolmannessa kappaleessa. Cry for Everyone sisältää raskaampaa kitaraa, mutta on sekin aikamoista kikkailua. Sen lisäksi ehkä River sisältää metallielementtejä. Muuten levy on ainakin allekirjoittaneelle hyvin raskasta kuunneltavaa.  

Yes ja Queen ovat bändiä ihailleet. Ja varsinkin jälkimmäisen teatraalisuutta tältä levyltä kyllä löytyy. Myöhempien aikojen Spiral Architect ja Zero Hour ovat samantapaista sovituspuolta käyttäneet. Jordan Rudess lienee ainoita tunnetumpia bändiä coveroineita artisteja.  

Kaikki kunnia monilahjakkaille muusikoille, mutta parempaakin musiikkia on. Riverissä on eniten metallia.

Kuva: wikipedia.org