The Essence of Metal – 5. Bo Diddley, The Man Who Invented RhythmMetallimusiikin olemus – 5. Mies, joka keksi rytmin

BO DIDDLEY – GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates’s alias Ellas McDaniel, alias Bo Diddley, was the man who influenced blues and rock music significantly from the late 50’s. He was dark-skinned and tried his skills in boxing too. But the music eventually captured her.

Bo got his name from a string instrument, Diddley bow. It has only one string, so rhythm plays a big role in playing this instrument. And rhythm Bo knows. He developed or invented or in any case used a lot of rhythm that is called Bo’s beat. Diddley is also remembered for the guitars that were shaped odd. The box maybe the most known form.

Bo’s beat is a familiar rhythm nowadays, but rarely anyone think where it comes from. Diddley used the guitar more for the rhythm than the melody. If we look at the previous artists, Diddley seems to be the most direct link to the metal music. It’s easy to see the upward curve from Bo Diddley to Jimi Hendrix and then to Stevie Ray Vaughan and beyond. For example, Iron Maiden’s The Number of The Beast begins with the Bo’s Beat.

The album that mentioned is Bo Diddley’s Go Bo Diddley (1959), which is standard blues music, but which includes a bit of strange rhythm.

As a video example, I will place a live performance somewhere far away. Bo Diddley’s different way to rhythm plays. There is something very metallic about the song at the beginning. Stairs, amplifiers in line and visible, women are screaming and the audience is in some kind of transceiver mode. Hurry up!

Photo: ladimensiondetrastos.blogspot.comBO DIDDLEY – GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.

Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo’s beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.

Bo’s beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo’s beatin johdannaisella.

Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.

Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!

Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com

Metallimusiikin olemus – 5. Metallin esikuvien eniten kopioima artisti?

Willie Dixon on hänkin yksi arvostetuimmista blues-muusikoista. Mies kuitenkin vaikutti musiikkimaailmaan hiukan edeltäviä myöhemmin.

Howlin’ Wolfin tapaan Willie oli iso mies. Niin iso, että omasi hyvät raamit nyrkkeilijäksi. Mies oli hakkaamisessa niin kova, että voitti osavaltionsa amatöörititteleitä. Noista piireistä löytyi kaveri, joka johdatti Willien musiikkimaailmaan.

Dixon oli laulanut ja säveltänyt omia kappaleita jo teini-ikäisenä. Kuntosalilta löytynyt kitaristi teki Williestä kuitenkin sen, mitä hän ehkä eniten on: kova kontrabasisti, joka soitteli milloin missäkin maailmankuulussa bändissä. Hän toimi taustabändissä ja jopa tuotti muun muassa nimiä Chuck Berry, Muddy Waters, Howlin’ Wolf…
Mies on kuitenkin ehkä tullut parhaiten tunnetuksi kappaleista, jotka ovat muiden esittämiä tai ”rumasti” lainaamia. Esim. Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta käytiin tiukkaa tekijänoikeustaistelua, joka lopulta sovittiin oikeussalin ulkopuolella. Tämän jälkeen Dixonin nimi on lisätty kappaleen tekijöihin myös Zeppelinin julkaisuissa. Kappale, jota Led Zeppelin lainasi oli nimeltään You Need Love.

Se, miksi Willie Dixon on metallille tärkeä selittynee hänen säveltämillään kappaleilla. Tai artisteilla, kelle hänen sävellykset ovat menneet: The Doors, Steppenwolf, Motörhead, The Rolling Stones, The Kinks, Stevie Ray Vaughan… Näillä bändeillä on ehkä Willietä suorempi vaikutus metallin syntymiseen.

Levynä on mainittu 1970 julkaistu I Am The Blues, jolla kuullaan monia hyvin tuttuja blues-kappaleita Willien esittämänä. Todella perinteistä bluesia, juuri sellaisena kuin moni bluesin mieltää. Vaikka on siellä toki pientä sähkökitaraakin kuultavissa, kuten Back Door Manissa. Albumi on sellainen, että väkisinkin alkaa ihminen savuttomuudesta ja raittiudesta huolimatta etsiskelemään sikareita ja viskilaseja ja nahkaista nojatuolia, jolle istahtaa.

https://open.spotify.com/album/0y79HnVGwEtybfIcfD6M7N

The Essence of Metal – 4. Touch of EvilMetallimusiikin olemus – 4. Kosketus pahan puolelle

HOWLIN’ WOLF – MOANIN’ IN THE MOONLIGHT (1959)

Howlin’ Wolf was a quite old man when he made his first recordings. He was born in 1910 and his debut album was released in 1959. However, this did not mean that he had not previously performed.

The Blues legend, rightly called Chester Burnett, got his artist name from her grandfather, who told stories about wolves. The grandpa told that the wolves would take him away unless the boy could behave. The boy’s childhood was raw, and he was forced out from his home. When it came time to get back, Chester got his mother’s anger over him because he made ”devil’s music” in to earn money.

Howlin ’Wolf is a truly respected artist in blues music. The Bluesmaker, without exception, was an impressive sight at that time. Almost two metres and about 140 kg impressed not only his appearance but also his voice. The howling, the harmonica, and the shifty eyes created the evil presence.

The lyrics really took audience into the dark side, or at least the sense of it. The same wickedness or fear of presence has subsequently been perceptible, for example, in The Doors and Jimi Hendrix, both of them have a solid place among the creators of metal. Both have been coworkers of Howlin ’Wolf.

Clearly from the metal side, his admirers are publicly named Dave Mustaine, who, with Megadeth, is also versioning I Ain’t Superstitious in Peace Sells… But Who’s Buying album. That song was Willie Dixon’s, but Howlin ’Wolf originally recorded it.

His debut album, Moanin ’in the Moonlight (1959), which is quite a good blues record. ”That’s Evil…” as the man singing…

https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E

Photo: dirtyrock.comHOWLIN’ WOLF – MOANIN’ IN THE MOONLIGHT (1959)

Howlin’ Wolf siirtyi levyttävien artistien joukkoon iän puolesta todella myöhään. Mies kun syntyi 1910 ja debyyttialbumi julkaistiin heti kohta 1959. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi aiemmin esiintynyt.

Blues-legenda, oikealta nimeltään Chester Burnett, sai taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi tarinoita susista. Vaari nimittäin pelotteli, että sudet vievät mennessään, ellei poika osaa käyttäytyä. Pojan lapsuus oli raaka ja kotoakin mies joutui pois. Reissuilla rähjääntyi ja palattuaan Chester sai äidin vihat niskaansa siitä syystä, että oli esittänyt ”paholaisen musiikkia” rahaa ansaitakseen.

Howlin’ Wolf on blues- ja musiikkipiireissä todella arvostettu artisti. Kärkikolmikkoon poikkeuksetta nimetty bluesmies oli vaikuttava näky tuohon aikaan. Lähes kaksimetrinen ja noin 140-kiloinen mies teki vaikutuksen olemuksensa lisäksi myös äänellään. Ulvonta, huuliharppu ja lymyilevä katse loivat pahan läsnäoloa.

Sanoitukset veivät oikeasti pahan puolelle tai ainakin aavistukseen siitä. Samaa pahuutta tai pelon läsnäoloa on myöhemmin ollut havaittavissa esimerkiksi The Doorsin ja Jimi Hendrixin esiitymisissä, joilla molemmilla on selkeä paikka metallin syntymisen vaikuttimina. Molemmat ovat Howlin’ Wolfia coveroineetkin.

Selkeästi metallin puolelta hänen ihailijoihin on julkisesti itsensä nimennyt Dave Mustaine, joka Megadethin kanssa versioikin I Ain’t Superstitiousia Peace Sells… But Who’s Buying-albumilla. Tuo kappale toki oli Willie Dixonin hommia, mutta Howlin’ Wolf sen alunperin äänitti.

Listalta löytyy bluesjätin debyyttialbumi Moanin’ in the Moonlight, joka on ihan pätevä blues-levy. Kyllä se metalliväellekin uppoaa. ”That’s evil…”, kuten mies itse laulaa…

https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E

Kuva: dirtyrock.com

The Essence of Metal – 3. Tales of Chuck BerryMetallimusiikin olemus – 3. Chuck Berryn tarinat

CHUCK BERRY – BERRY IS ON TOP (1959)

Chuck Berry brought guitar solos into rock music. Blues bent to rock n’ roll and when there’s a dark-skinned man to play guitar, it was strange enough for youth.

In fact, I’ve seen Chuck Berry’s always a bit of ”one trick pony”. Every other (if not more) of the tracks begins Johnny B. Goode’s intro, and there’s not much variance in chord progression either. Perhaps Berry’s greatest achievement was bringing the stories to music. There’s good stories in every corner of his production. Although the Berry’s music is, in principle, a little boring, it was made somehow right. And of course there was the “duck walk”.

He’s unquestionably a very important pioneer of the all music, even metal. Repeating riffs are one of the main points of metal music and so are the fast guitar solos too. He also knew that he’s doing something new. Eg. Roll over Beethoven is deliberately made to tell how the classical music will give way for the rock music.

Chuck Berry’s Berry is on Top album includes all you need to know about Berry’s work. The following twenty albums have just the same.

We cannot skip the Johnny B. Goode, so there it is.

https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2CHUCK BERRY – BERRY IS ON TOP (1959)

Chuck Berry toi rock-musiikkiin sujuvasti myös kitarasoolot. Blues taipui rock n’ rolliksi ja kun kitaraa vielä raapi tummaihoinen mies, oli se kylliksi omituista tarratakseen nuorisoon.

Itse olen Chuck Berryn nähnyt aina pikkuisen ”one trick ponyna”. Joka toinen (ellei useampikin) kappale alkaa Johnny B. Gooden introlla, eikä sointukierroissakaan juuri varianssia ole. Ehkä Berryn suurin saavutus olikin tarinoiden tuominen musiikkiin. Monessa kappaleessa käydään läpi pitkiä tarinoita ihmisistä ja heidän teoistaan. Vaikka miehen tuotanto on lähtökohtaisesti vähän tylsää, oli siinä jotain oikein. On noita kappaleita niin moni versioinut. Eikä sovi unohtaa ”ankkakävelyä”.

Metallin suunnannäyttäjiä hän kiistatta on. Tietty toisto kuuluu riffeistä elävään metalliin ja tiluttelevat kitarasoolot olivat Berryn myötä tulleet jäädäkseen. Mies myös tiesi tekevänsä jotain uutta. Esim. Roll over Beethoven on tietoisesti tehty kertomaan, kuinka klassiset musiikki-ihanteet saavat väistyä syrjään rockin tieltä.

Chuck Berryn Berry is on Top-albumi sisältää mieheltä oikeastaan kaiken, mitä tarvitsee musiikillisesti tietää. Seuraavat parikymmentä albumia on ihan sitä samaa. Ja näitä kierrättämällä mies on keikkaillut vielä tälläkin vuosikymmennellä.

Johnny B. Goodea ei voi esimerkkipallilta tiputtaa.

https://open.spotify.com/album/7qIlDCv2QNNtCrauUzPPP2

The Essence of Metal – 2. Little Richard roared and used make-upMetallimusiikin olemus – 2. Little Richard karjui ja meikkasi

LITTLE RICHARD – HERE’S LITTLE RICHARD (1957)

Little Richard or Richard Wayne Penniman can be counted to major influencers of rock. Many musicians inspired by this dark-skinned pianist. He renewed music with his playing style, of course, but there’s something more.

Little Richard appeared around the same time as Elvis and Chuck Berry, and of course all liked each other a role model. In particular, Chuck Berry and Little Richard have done a long work on the rock ’n roll. For example, David Bowie and Elton John has told, that Little Richard was one of their biggest influence.

Little Richard was a strange bird in the sense that he was screaming and roaring while he singing. That is reportedly admired by King Diamond. And when you look videos about Little Richard’s acts, you can find even more danger than Elvis.

In addition to this, Little Richard was odd in time with his sexual preferences. He used make-up and that has not been OK for everyone. However, greater problem consisted of voyeurism and sex in public places. He also has a reasonably vague sexual orientation, which led him into difficult cases. He also was a devout believer.

Well, all this mess made him a very interesting artist. A kind of make-up and painting have always been a part of the metal music. As shocking the prevailing norms. Little Richard has been a very great trendsetter, so I completely sign the man’s place in this list.

Musical offering in this album isn’t so diverse that I could say this album is good. But there’s Tutti Frutti.

https://www.youtube.com/watch?v=X7pjP_XkK4U

Photo: pianu.comLITTLE RICHARD – HERE’S LITTLE RICHARD (1957)

Little Richard eli Richard Wayne Penniman voidaan kyseenalaistamatta laskea rockin suuriin vaikuttajiin. Monia muusikoita soitollaan innoittanut tummaihoinen pianisti uudisti musiikkia toki soiton, mutta myös parin muun tavan avulla.

Little Richard esiintyi samoihin aikoihin kuin Chuck Berry, ja molemmathan tietysti pitivät toinen toistaan esikuvanaan. Molemmat ovat tehneet pitkän päivätyön rock ’n rollin parissa. Esikuvaksi miehen ovat kertoneet myös Elton John, David Bowie ja jopa suomalaisista Remu Aaltonen.

Little Richard oli outo lintu siinäkin mielessä, että mies kiljui/karjui laulaessaan. Tätä on tiettävästi ihaillut metallikansasta ainakin King Diamond. Ja kun videoita Little Richardista katselee, on tässä sitä vaaraa vielä jopa Elvistä ja Chuck Berryä runsaammin.

Tämän lisäksi herralla oli aikaansa nähden oudohkoja seksuaalisia mieltymyksiä. Mies nimittäin meikkasi ja sehän ei jollekin osastolle käynyt ollenkaan. Suuremmaksi paheeksi muodostui kuitenkin erilaiset esiintulot vaikka tirkistelijänä ja julkisella paikalla haureuden harjoittajana. Myös kohtuullisen epämääräinen sukupuolinen suuntautuminen olivat tuolle ajalle vaikeita tapauksia.

Tämän lisäksi mies oli vielä harras uskovainen. No, kaikki tämä sekaisin tekivät hänestä hyvin mielenkiintoisen artistin. Eräänlainen meikkaaminen ja maalailu on aina kuulunut metallimusiikkiin. Kuten myös vallitsevien normien järkyttäminen. Siinä Little Richard on ollut oikein erinomainen suunnannäyttäjä, joten allekirjoitan miehen paikan listalla täysin.
Musiikillinen anti ei niin monipuolista ole, että sitä jaksaisi kovin montaa levyllistä kuunnella, mutta kyllä Tutti Fruttilla paikkansa on.

https://www.youtube.com/watch?v=X7pjP_XkK4U

Kuva: pianu.com