Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä

EMERSON, LAKE & PALMER – EMERSON, LAKE & PALMER (1970)

Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.

Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”

Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.

Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.

Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.

https://www.youtube.com/watch?v=KjkD39dCvBI

Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.

https://www.youtube.com/watch?v=XwIehM-x6kA

https://open.spotify.com/album/4Q8vDc5lmB9SW9cgMDeQAJ

Kuva: anglonautes.eu

Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos

KING CRIMSON – IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)

Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.

Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.

Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.

Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.

Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.

Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.

https://www.youtube.com/watch?v=iX9Dr3Hyi98

Koko levyä ei netistä löydy.

Kuva: teamrock.com

Musa-Tasting VII – Psykedelian aikakausi

Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston metalliaiheeseen liittyen. Siellä oli artikkeli: ”List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music”. Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.

Seitsemännessä Ausculton Musa-Tastingissa kuunneltiin Jäsen T:n mielestä Psykedelian aikakausi-osion parhaat kymmenen biisiä.

Lista, jolta biisit on valittu:
The Mothers of Invention – Freak Out!
13th Floor Elevators -The Psychedelic sounds of 13th Floor Elevators
The Velvet Underground – The Velvet Underground & Nico
Jimi Hendrix – Are you Experienced (original US)
The Beatles – Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band
Cream – Disraeli Gears
Blue Cheer – Vincebus Eruptum
The Crazy World of Arthur Brown – The Crazy World of Arthur Brown
Iron Butterfly – In-A-Gadda-Da-Vida
Big Brother & The Holding Company – Cheap Thrills
Jimi Hendrix Experience – Electric Ladyland
The Beatles – White Album
Coven – Witchcraft Destroys Minds & Reap Soul
Captain Beefheart & His Magic Band – Trout Mask Replica
Frank Zappa – Hot Rats
Sir Lord Baltimore – Kingdom Come
The Doors – L.A. Woman
Captain Beyond – Captain Beyond

Tasting-osallistujat:
T: Ausculton jäsen T, illan isäntä, hartiajuminen kotimies

P: Minä kuuntelen joskus musiikkia, pääsääntöisesti viimeisimpiä hittejä Yle Puheelta. Olen pääsääntöisesti metallipuolen miehiä mutta silti kaikkiruokainen. Isäntä T:n kanssa pitkä historia niin musiikin kuuntelun ja soittamisen suhteen.

Y: Kolme kotikaupunkia (Oulu, Tornio ja Umeå) omakseni tunnistava urheilun kuluttaja (ja tuottaja) sekä harrastaja. Ruotsin radion avustuksella populaarimusiikin suurkuluttajaksi hurahtunut lievä kuuskymppinen.

TO: Musiikkimaku aika monipuolinen. Raskaan puolella pääpaino, mutta esim. Tällä viikolla on tullut kuunneltua Anna Erikssonista Audioslaveen.

10./10. Captain Beyond – Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) (1972, Captain Beyond)

Iron Butterflyn hajottua 1971, perustivat sen kitaristi Larry ”Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman bändin, johon ottivat mukaansa blues-legenda Johnny Winterin rumpalin Bobby Caldwellin. Laulajaksi pääsi Deep Purplen alkuperäisjäsen Rod Evans. Captain Beyondiksi nimetty bändi sai helposti levytyssopimuksen.

Laulaja Evans oli erotettu Deep Purplesta liian ”balladilaulajana”. Mies muutti Briteistä Yhdysvaltoihin, jossa pääsi Captain Beyondiin laulamaan. Miehistöt vaihtelivat ja Evansilla meni käämit koko musiikkialaan. 1980-luvulla Evans teki paluun vähintäänkin hämäräperäisen porukan mukana. Aiemmin Steppenwolfina laittomasti esiintynyt miehistö, otti hänet laulajakseen ja perustivat bändin nimeltä Deep Purple Inc. Manageritoimisto kähmi Evansin ainoaksi omistajaksi. Valebändi kiersi Pohjois-Amerikkaa ja myi nimellä keikkansa loppuun. Kun keikan edetessä kävi ilmi, että eihän tyypit edes osaa soittaa, menivät ne yleensä melkoiseksi kaaokseksi. Lopulta aito Deep Purple haastoi valebändin oikeuteen ja Evans tuomittiin ainoana omistajana lähes 700 tuhannen dollarin korvauksiin. Samalla menivät oikeudet aitojen Deep Purple-levyjen rojalteihin. Kaiken tämän jälkeen mies katosi julkisuudesta ja palasi sairaanhoitajaksi, mitä hän alun perin oli. Vuonna 2016 hänet kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hän ei saapunut tilaisuuteen.

Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air), joka tarjoaa aika kattavan otannan bändin progesta, riffeistä ja laulusta.

https://open.spotify.com/track/4lpbR4YTyUEX4qH8HrgDkR

https://www.youtube.com/watch?v=6AKaUr_nDeM

T: aika junnaavaa riffi, vanhan liiton metalliprogemeininkiä. Taidokasta, jopa yllättävän taidokasta.

Y: Soitannollisesti tanakkaa ja tiukkaa, yhteissoitanta ja svengi toimii, mutta tuosta laulusta pakko hieman pudottaa pojoa. Hieman oli tunkkaista minun makuun.

P: Nyt ei vaan jotenkin lähtenyt tahdit kohdilleen tässä biisissä. Minusta laulu ja muu bändi eivät oikein kohdanneet keskenään. Ehkä pitäisi kuunnella muutaman kerran uudelleen.

TO: Kovin paikallaan polkevaa oli. Odotin raikasta kertsiä ja saan odotella varmaan pitkään. Mutta taattua progea.

T: 7,23
P: 6,52
Y: 8,7
TO: 6,8
Tasting-rating: 7,31/10

9./10. The Beatles – While My Guitar Gently Weeps (1968, White Album)

Harrisonin säveltämä Beatles-kipale, joka ei muuta bändiä sytyttänyt. Kitarasoolon soittaa Eric Clapton, vaikka sanoikin siitä että ”ettei kukaan muu kuin Beatles itse soita Beatlesin levyillä”. Sointukulkuhan on hyvin legendaarinen. Se onko tässä metallia jää kuulijan vastuulle.

(Kuuntelimme tastingissa väärän version. Siksi aika huonot pisteet.)

https://open.spotify.com/track/4J4gApJKSC0himDViFotdy

https://www.youtube.com/watch?v=NqDuAnm1L4s

T: Olishan Beatlesin pojilta saattanut joku milli jäädä saamatta ilman tota biisiä. Beatles on mulle hankala. Siellä on helmiä, mutta se on niin kaukaista aikakautta, että sille on vaikea tosi korkeita arvosanoja koskaan saada. Tuo kappale on kuitenkin alkanut jotenkin avautua

Y: Kaima osasi kyllä tehdä hienoja melodioita, joita olisi voinut useammin kuulla bändin levyillä kuin mitä oli.

P: Onhan tämä hieno biisi, enemmän tämä on laulu + jouset -biisi, kuin akkaribiisi.

TO: Tämä A-osa on aina korvamato. Clapton tuo kitarallaan tähän vähän metallia, muuten poppia. Mutta tarttuva biisi ja tullut rämpyteltyä itekin joskus. Soolosta plussa.

T: 7,31
P: 6,9
Y: 6,9
TO: 8,32
Tasting-rating: 7,36/10


8./10. Blue Cheer – Summertime Blues (1968, Vincebus Eruptum)

Blue Cheer on sellaista esistoner-rockia. Bändin kuuluisin kappale on versio Eddie Cochranin Summertime Bluesista. Se, kuten koko albumin muukin materiaali, on valtavalla energialla sivelty rumpufillien, houruisten soolojen ja vahvan laulun möykky

https://open.spotify.com/track/1SByyAATILgVs7Kdanvrfe

https://www.youtube.com/watch?v=nU5uDozoSSM

T: On kuin Grohl Nirvanassa aikoinaan. Jotain muutakin Nirvanaa tässä on.

P: Olikohan Nirvanan jätkät Blue Cheer -faneja? Tässä oli jo hiukan sitä psykedeliaa, ainakin videolla ja oikein on alustuksessa viittausta stoneriin. Tätä oli jo mukava kuunnella, en ole aikaisemmin tähän törmännyt.

T: Pakko laittaa hymiö!

P: Hahah, samat ajatukset.

T: Tässä on jotain todella repivää, mutta soundit vähän laskee arvosanaa. Metallia on sellaisessa tarkoituksellisessa järkyttämisessä.

P: Olihan tässä sitä nuoruuden intoa ja kokeilukulttuuria. Tosin laulu oli aika tasapaksua.

Y: Tästä kappaleesta on vaan tehty niin monta (ja parempaa) versiota, että tämä jää mulla niiden (esim. B. Setzerin soitanta) jalkoihin. Energiaa oli ja huolimatta kaaosteoreettisestä soitosta, orkesteri pääsi samaan maaliin.

TO: Ensivaikutelma oli kuin halpaa Hendrixiä autotallista. Nirvanan alkuajat tuli itsellekin mieleen ja kun stonerin mainitsit, niin nykybändeistä Kyuss jostain syystä tuli mieleen.

T: Kyussia tässä tosiaan on ehkä eniten näistä mainituista. Semmosta tahallaan vittumaisen kuuloista, jos rumasti sanotaan.

T: 7,32
P: 7,21
Y: 7,1
TO: 7,7
Tasting-rating: 7,33/10

7./10. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart (1968, Cheap Thrills)

Big Brother & The Holding Company ei juuri kelloja soita. Cheap Thrills-albumi (1968) nousee kuitenkin vääjäämättä top-listoille hyvin merkityksellisenä rock-levynä, koska Janis Joplinin tietävät kaikki.
”Piece of My Heart” on Jerry Ragovoyn ja Bert Bernsin tekemä kappale, jonka Erma Franklin levytti ensimmäisenä vuonna 1967. Kappale nousi laajempaan suosioon, kun Big Brother & The Holding Company teki siitä cover-version Janis Joplinin laulamana vuonna 1968.

https://open.spotify.com/track/1xKQbqQtQWrtQS47fUJBtl

https://www.youtube.com/watch?v=qA78eLqHLkM

T: Ei kai Janisilla vaan voi epäonnistua? Hullut bassokuviot, vaikkei bändi tainnut oikeasti olla kovin kummoinen soittotaidoiltaan.

P: Hyvä biisi ja oikeastaan vain Janiksen ansioista. Janisin ja Ozzyn ois pitänyt olla pari!

Y: Nyt päästiin minun mukavuusalueelleni. Tämän kaltaisen musiikin myötä pääsin sisään rockin blues-olemukseen. Kaikessa raakuudessaan ja karheudessaan tämä ON kaunis kappale ja loistava tulkinta, jossa ei ole heikkoa lenkkiä.

TO: Kyllähän Joplin tässä huomion varastaa täysin. Tuli illan ekat kylmikset. Bändin nimeä en olisi muistanut. Mut tykkään liidikitaran kuvioista myös tässä kivassa rallissa.

Y: Ehkä ei soittotaidoltaan paras bändi maailmassa, mutta se rosoisuus onkin tässä myös plussaa

T: Ei mielenkiintoisia naisia vaan tahdo kovin paljon olla. Siis laulumielessä.

TO: Janiksen pariksi sopisi myös Entombedin Lars Göran. Muistuttaa pystyyn kuollutta Ozzya.

T: 7,52
P: 8,4
Y: 9,34
TO: 8,7
Tasting-rating: 8,49/10

6./10. Coven – Wicked Woman (1969, Witchcraft Destroys Minds and Reaps Souls)

Jinx Dawson ei ollut hippiliikkeen ulkonäkökriteereistä tietääkseenkään, vaan valitsi mieluummin seksistisen ja nahkaan pukeutuvan olemuksen. Jinxin ulkonäkö ei kuitenkaan yhtään vähentänyt hänen laulutaitojaan. Varsin voimakas ääni tuo mieleen naispuoleisen Ronnie James Dion.

Bändi halusi tehdä tarkoituksella pimeän puolen musiikkia. Kaikki albumin kappaleet on nimetty tavalla, joka tulee tutummaksi vasta Norjan heittäydyttyä mustan metallin mekaksi. Myös pukinmerkki (sign of the horns) oli ensi kertaa musiikin historiassa esillä kuvaamassa musiikin pimeyttä. Kansiin on kuvattu myös alaston Jinx Dawson makaamassa alttarilla muiden bändin jäsenten valvoessa ympärillä. Levyn viimeiselle kappaleelle on taltioitu ihan aito musta messu nimeltään Satanic Mass.

Wicked Woman on albumin kovin veto.

https://open.spotify.com/track/3K6GIiWeP4VC3uclj6GckQ

https://www.youtube.com/watch?v=7wGs_tIRINU

T: Tykkään tämän eukon laulusta kyllä erittäin paljon. Ja löytyyhän tästä tilutustakin. Laulaa muuten tuo noita edelleen. Biisinä vähän tylsähkö sitten kuitenkin.

P: Jinx vois olla uusi Ghostin paavitar. Biisi ei ollut mikään erityisen hyvä, mutta tavallaan tämäkin menee jopa Joplinin tasolle… Jollain tavoin.

Y: Olipa raju pudotus tunnelmassa. Laulussa oli yritystä ja ääntä, mutta nyt tuo soittopuoli oli minun korviini perusjunttausta ilman latinkia. Kunhan käytiin soittamassa nuotit ja soinnut läpi.

TO: Kyllä! Jinxahti hienolla äänellä. Näkyy olevan tiistaina Chicagossa keikalla. Jos tulisi Kerubiin, menisin. Biisi vähän tylsä, mutta laulu kantaa.

T: 7,53
P: 8,24
Y: 7,2
TO: 8,25
Tasting-rating: 7,80/10

5./10. The Doors – Riders On The Storm (1971, L.A. Woman)

Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo.

Vähän enemmän kuunteluaikaa.

https://open.spotify.com/track/14XWXWv5FoCbFzLksawpEe

https://www.youtube.com/watch?v=Wbx6gULYNbc

TO: Doorsin kappaleista tämä ei kuulu omiin suosikkeihin. Menee ehkä nurmenleikkuussa tai viinibaarissa, mut ei autossa. Koskettimet on liikaa jazzia.

Y: Yksi yhtyeen hienoimpia kappaleita. Manzarekin kosketinsoitto (johon sisältyy myös bassottelu), Kriegerin kitarointi, Densmoren rummuttelu ja Jimin laulu – utuista, herkkää ja, ah, niin täydellistä melodian ja tunnelman hallintaa.

P: Klubikamaa! Silmät kiinni ja näet itsesi autoilemassa kohti pimeyttä, kunnes havahdut strobojen vilkkeeseen ja juuri kun olet törmäämässä niin luuppi alkaa uudestaan! Bassolinja luo transsin kohti psykedeliaa. Biisi on mielestäni varsin toimiva tässä genressä!

T: Nimenomaan ne koskettimet!!! Mutta ei tuo silti ole mun mielestä Doorsin top5-kamaa. L.A. Woman ei oo ihan mun juttu. Morrison on varmaan ollut aika kova live-hahmo, mutta ei se muuten laulajana niin sykähdytä. Enemmän tuo muu bändi. Miten olis The Doors Janiksella? Niin kuin grilliannos: ”Otan tommosen Doorsin Janiksella. Joo, mukaan.”

Y: Ei riittäis skaalat.

T: Entäs se Ozzy?

T: 7,95
P: 9,47
Y: 9,83
TO: 6,66
Tasting-rating: 8,48/10

4./10. Jimi Hendrix Experience – Fire (1967, Are You Experienced?)

Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Firea on aika moni bändi, suomalaiset mukaan lukien, coveroinut.

https://open.spotify.com/track/72wtjcPwWVpP4PVcNcl30v

https://www.youtube.com/watch?v=6P37u4r4_1M

T: Kyllä minä Jimiäkin varmaan Kerubiin lähtisin kattomaan. Jos ei olis kallis. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.

P: Nojaa, onhan Jimi nyt ollut aika kokeellinen, mutta ei kuulu minun esikuviini. Hypetetty mielestäni liiaksi, Jimi oli ennen kaikkea showmies.

T: Näitkö monesti livenä?

P: Kahdesti Youtubesta.

Y: Kyllähän Jimmy kitaransa hallitsee ja oli kova minun nuoruudessani. Mutta, omassa kokoelmassani minulla on vain yksi hänen kokoelma albumi. Jokin on tuossa miehen vokalisoinnissa, ettei se ole oikein iskenyt soundillaan.

T: Onhan hän ollut kepin varressa ihan potentiaalinen kaveri. Kappale ei Jimin tuotannosta omasta mielestä kovimpiin nouse. Vähän tylsästi pyörii.

T: Minäkään en Jimiä varsinaisesti soittajana niin paljon arvosta. Ei se varmasti olisi niin kova ilman pirun kovaa bändiä.

T: 8,84
P: 6,1
Y: 8,7
TO: 7,5
Tasting-rating: 7,78/10

3./10. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe (1967, Are You Experienced)

Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Vaikkei sävellys alun perin oma olekaan, niin komea on. Ainakin yksi filli ja yksi tietty bassolinja.

https://open.spotify.com/track/0OQcEcs36ckWOB1nywhmBV

https://www.youtube.com/watch?v=rXwMrBb2x1Q

T: Tähän tuo Jimin laulu istuu mun mielestä täydellisesti. Sanoitus voisi ihan hyvin kertoa Jimin näköisestä jätkästä itsestään.

P: Tämä onkin jo parempaa Jimiä. Tässä toimii bändi ja tarina hyvin.

T: Y on nämä kerinnyt kuulemaan jo ihan uutuuksina. Hauska olisi aistia, että kuinka kovilta nämä silloin on tuntuneet.

Y: Myönnän, että tämä oli aikoinaan jo vinyylinä… Eihän minun mielipiteeni hänen laulusoundistaan mihinkään muutu. Mutta Hey Joe pysyy paremmin kasassa yhtenä kokonaisuutena.

P: Hei Jouni, mitä sä aseella? No mä tapan mun naisen! YEAH! Nykyään jos Heikki Silvennoinen laulais tällaistä niin se joutuisi vankilaan viharikoksesta.

TO: Biisi on räjäyttänyt kultsan puolityhjän salin 22.5.67. Huomattavasti menevämpää, sanoitus kovin väkivaltaista.

T: Minä arvotan biisissä sävellystä, sovitusta, soittotaitoa, sanoitusta, tunnelmaa/meininkiä ja tietysti isoa osaa näyttelee se nostalgia tai legendaarisuus omassa elämässä. Jimi oli kova yhtenä tärkeänä ajanjaksona mun elämässä.

P: Mutta siksi musiikki on hienoa, että se nostattaa muistoja ja mielikuvia.

Y: Minusta tuossa bändi nousee paremmin esille Jimin maltillisen otteen johdosta. Joskus ne soittamattomatkin nuotit ovat tärkeitä

T: Joku Knopfler on siinä kyllä mestari.

P: Tämä biisi oli kyllä kokonaisuutena erittäin toimiva! Röyhkeä, sanoisin!

T: 9,46
P: 8,7
Y: 9,1
TO: 7,9
Tasting-rating: 8,79/10

2./10. Cream – Sunshine Of Your Love (1967, Disraeli Gears)

Sitten päästään kappaleeseen, joka on ennenkin tastingissä soinut. Mutta hyvä voi soida useamminkin. Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Sunshine of Your Love sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa.

https://open.spotify.com/track/2BcvvHttiZRvguFM4hR398

https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA

Y: Tän mä osaan ulkoa, mutta kuuntelen silti.

P: Tämä oli sitä aikaa, kun Clapton oli vielä voimissaan!

T: On tuo kyllä hiivatin kova tekele noin vanhaksi biisiksi. Siinä on kyllä jo tehdessä pakosti tiennyt, että hittihän tästä tulee.

T: Riffi menee samaan sarjaan Paranoidin ja Smoke On The Waterin kanssa. Ehkä se tunnettuus vie vähän pohjaa pois muulta kappaleelta. Mutta on toki ehta klassikko. White Room ois saanu kovat pinnat.

Y: Creamin Greatest Hits oli yksi ensimmäisistäni LP-levyistäni ja tuli soitettua aika puhki. Bändissä ei tosiaan ollut yhtään statistia, vaan kaikki oman soittimensa mestareita. Se kuuluu tälläkin kappaleella, joka ei kuitenkaan ole yhtyeen
parhaimpia, vaikka melkoinen hitti olikin. White Room olisi saanut liki täydet pojot, mutta tämä ei ihan.

T: White Room ei oo levylistalla, mutta olisi se mullakin ollut korkealla. Tämä on mulla siellä TOP100-joukossa kaikissa biiseissä

P: Junnaava riffi tässä lopussa alkaa jo vähän ärsyttämään. Ehkä tässä olisi voinut enemmän korostaa basson kulkua ja jättää kitaraa vähemmälle.

Y: Kun tätä on kuullut jo 50 vuotta, niin alkaa olla jo tuttu joka mutka…

T: 9,73
P: 7,6
Y: 8,6
TO: 8,3
Tasting-rating: 8,56/10


1./10. Jimi Hendrix Experience – All Along The Watchtower (1968, Electric Ladyland)

Lainaan tässä Atson tekstiä: ”Bob Dylan julkaisi alkuperäisen All Along the Watchtowerin vuonna 1967 tyylilleen uskollisena ”sanat ensin, musiikki sitten”-tyylillä, akustisen kitaran ja yksinkertaisen bändikompin ryydittämänä versiona. Jo seuraavana vuonna Hendrix otti teoksen käsiinsä ja muokkasi siitä oman versionsa. Dylanin komea sanoitus + Hendrixin ja yhtyeensä soitanto: taika on valmis toteutumaan…”

https://open.spotify.com/track/2aoo2jlRnM3A0NyLQqMN2f

https://www.youtube.com/watch?v=TLV4_xaYynY

T: Ei tämä kaukana ole maailman parhaasta kitarasoolosta. Minun mittapuulla. Minä kun en Dylanin musiikista oikein saa irti, mutta sanoittajana on mies aika päällikkö. Nämä coveroinnit toimii aika paljon paremmin.

P: Onhan tämä ihan hyvä veisu. Tässäkin kokonaisuus toimii erittäin hyvin ja oivaltavia juttuja. En oikein osaa päättää onko Voodoo Child parempi?

TO: No on kova! Hiukan sähäkämpää kuin Dylanin alkuperäinen.

Y: Ei Mr. Zimmermankaan kultakurkkuja ollut, mutta nobelisti kuitenkin kynäilytaidoiltaan… Tässäkin pojat pelittää hyvin yhteen ja Jimi pysyy ruodussaan yhtyeen jäsenenä. Hieno soolo.

T: 9,82
P: 8,9
Y: 9,4
TO: 9,5
Tasting-rating: 9,41/10

Raadin TOP-lista:
1. Jimi Hendrix Experience – All along the watchtower 9,41
2. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe 8,79
3. Cream – Sunshine of yor love 8,56
4. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart 8,49
5. The Doors – Riders on the Storm 8,48
6. Coven – Wicked Woman 7,80
7. Jimi Hendrix Experience – Fire 7,78
8. The Beatles – While my guitar gently sweeps 7,36
9. Blue Cheer – Summertime Blues 7,33
10. Captain Beyond – Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) 7,31

Kuva: samplephonics.com

Metallimusiikin olemus – 38. Kenties maailmankaikkeuden huonoin tärkeä albumi?

CAPTAIN BEEFHEART AND HIS MAGIC BAND – TROUT MASK REPLICA (1969)

Frank Zappan hullumpi versio, Don Van Vliet eli Captain Beefheart on psykedeliapuolen hämmentävimpiä hahmoja. Myös kuvataiteilijana uraa tehnyt mies aloitti kuvanveiston kertoman mukaan jo 3-vuotiaana. Musiikkiin hän pääsi kiinni vasta myöhemmin. Silloin hän kuunteli paljon bluesia ja jazzia Robert Johnsonista John Coltraneen. Koulussa hän löysi Frank Zappan ja musiikillinen innostus sai lisätukea toiselta psykedelian ja kokeellisuuden ystävältä. Van Vliet kuoli pitkäaikaiseen MS-tautiin vuonna 2010.

Trout Mask Replican syntytarina on jopa kulttimainen. Bändi koostui Van Vlietia lähes 10 vuotta nuoremmista soittajista, joita herra itse kohteli vähintään häikäilettömästi. Usein levyä pidetäänkin eräänlaisena Van Vlietin ihmiskokeen tuloksena. Van Vliet halusi bändin ”elävän” albumin musiikiksi. Niinpä koko bändi harjoitteli yötä päivää erakoituneena syrjässä sijaitsevassa talossa.

Ilmeisesti herralla Pihvisydämellä oli tavoite selkeänä mielessään, sillä albumin 28 kappaletta, kestoltaan 78 minuuttia, sävellettiin yhdessä ainoassa 8,5 tunnin sessiossa. Sävellys tapahtui pianolla, soittimella, jota Van Vliet ei osannut soittaa. Tämän jälkeen yhtye harjoitteli kahdeksan kuukautta nälässä, univajeessa ja joskus jopa väkivallan kohteena, asuen kahdessa huoneessa ja harjoitellen kolmannessa. Tämän jälkeen koko setti äänitettiin 4,5 tunnissa livenä, jonka jälkeen Van Vliet itse nauhoitti soiton päälle lauluja muutaman päivän ajan. Kunnioitettavaa projektin hallintaa tai sitten miehellä vain oli julmetusti kaloja päässä.

Eihän albumi aikanaan saanut kummoistakaan palautetta, mutta vuosien jälkeen se on saanut kokeellisuudessaan ikonisen aseman. Simpsoneiden luoja Matt Groening on kertonut albumin olleen huonointa, mitä hän oli ikinä kuullut. Hän ei voinut uskoa, että tuottaja Frank Zappa voisi tehdä jotain tällaista hänelle. Sitten väkisin yrittämällä albumi oli kolahtanut monen kuuntelun jälkeen. Myös ennen kaikkea visuaalisesta maailmastaan tunnettu David Lynch pitää albumia ”kaikkien aikojen suosikkialbuminaan”. Varsinaisista muusikoista ainakin Red Hot Chili Peppersissä vaikuttanut John Frusciante on albumiin hyvin mieltynyt. Ja kyllähän näitä kaikkia ihailijoita jonkinlainen psykedelia yhdistää.

Metallin suhteen albumia pitänee katsoa nimenomaan äärimmäisen kokeellisuuden suunnasta. Tekotapa on raaka. Siitä tulee mieleen Slipknotin käyttämä agressio, jossa jopa luita on murtunut. Musiikillisesti mennään niin äärimmäisen outoon meininkiin, että pahimmasta kikkailumusiikistakin saa hakemalla hakea yhtä kaistapäisiä elementtejä. Jollain tapaa Mike Pattonia voisin tietyissä projekteissa verrata Don Van Vlietiin.

Vaikka minä paljon siedän ja paljon olen kuunnellut, on Trout Mask Replica (1969) ollut kautta aikojen kolmen huonoimman kuuntelemani albumin joukossa. Eikä se sieltä nouse vieläkään. En vain ymmärrä. En toisaalta ymmärrä Kaija Saariahonkaan tuotantoa, ja silti häntä pidetään maailmalla todella suurena artistina. Ihan ensimmäisestä kappaleesta lähtien Trout Mask Replica on kammottava. Tekotapa on kunnioitettava, mutta musiikki lähinnä kaaosta.

Esimerkkinä ykkösbiisi. Siitä voi sitten kukin päätellä, onko musiikki niin erinomaista, että albumi kannattaa kokonaan kuunnella.

https://www.youtube.com/watch?list=PL85AED660A8EB8501&v=PxRt0rTCo7Q

https://www.youtube.com/watch?v=xiorncOFpcg

Kuva: The Hollywood Reporter

Metallimusiikin olemus – 37. Psyke-jazzia 16-raiturilla

FRANK ZAPPA – HOT RATS (1971)

Vähän ennen vuosikymmenen kääntymistä, julkaisi Frank Zappa yhden myydyimmistä albumeistaan. Hot Rats on oikeastaan ensimmäinen herran sooloalbumeista. Levy on lähes kokonaan istrumentaalimusiikkia. Ainoan vokaaliosuuden vetää Captain Beefheart, joka myös Don Van Vlietinä tunnetaan.

Frank Zappa itse on yksi eniten yleisön mielipiteitä jakavista proge-muusikoista. Moni puristi tuntee koko tuotannon jokaista tahtimerkintää myöten, mutta osalle musiikki on pelkkää yliarvostettua kaaosta. Harvassa on kuitenkin ne, jotka eivät Zappaa muusikkona arvoistaisi.

Zappan ulkonäkö ja pukeutuminen viittaa helposti hippiliikkeeseen, vaikka miehen kerrotaan jopa inhonneen hippejä. Zappa ei myöskään ollut musiikkinsa tavalla viehtynyt psykedeelisiin aineisiin vaan oli tupakkaa lukuunottamatta täysin raitis.

Hot Ratsilla esiintyy melkoinen lajitelma huippumuusikoita. Tunnetuimpina heistä ehkä basisti Max Bennett ja ranskalainen sähköviulisti Jean-Luc Ponty. Albumin avaava Peaches En Regalia on lähellä suomalaista Tikanmäkeä, mutta hiukan progressiivisemmin toteutettuna. Toisena tulevalla Willie the Pimpillä kuullaan Zappan pitkä ja taidokas wah wah-soolo, jonka taustalla rytmiryhmä kuulostaa pelottavan taitavalta.

Mitä Hot Rats on antanut metallille tai miten metallia voi tämän avulla määrittää? Suurimpana poikkeuksena aiemmin mainittuihin albumeihin pitäisin äänitystekniikkaa. Levy on koko musiikkihistoriassa aivan ensimmäisiä 16-raitatekniikalla äänitettyjä tuotoksia. Tämän kaltaisessa musiikissa ja eri toten myöhemmässä metallissa, moniraitatekniikka on ollut erittäin tarpeellinen. Varsinkin musiikin mennessä raaempaan suuntaan on äänityksiä ollut pakko tehdä palanen kerrallaaan soundien selkeyden takia. Vaikka musiikkina ollaan kaukana, niin ilman moniraitatekniikkaa olisi moni Nightwish-albumi eeppisyydeltään koulun kevätjuhlien tasoa. Ehkä sitä myös Zappan kitarataidot ja eräänlaisen ”kitarasankaruuden” voisi lihavoidulla kirjoittaa. Onhan nämä teknisesti julmetun taitavia vetoja.

Musiikkina Hot Rats (1971) ei niin vaikea ole kuin moni Zappan tuotoksista minulle on muuten ollut. Ylitsepääsemättömän kunnianhimoiseen materiaaliin tulee kuitenkin jokaisen musadiggarin ainakin hiukan tutustua. Reitillä metalliin Zappa on tärkeä hahmo, jos ei ihan virstanpylväs niin enemmän kuin kuriositeetti kuitenkin. Musiikki on outoa, eikä sen sisään ole helppo päästä, mutta kyllä sen taidokkuus jollain tasolla kiehtoo.

Esimerkkikappaleena ehkä helpoiten lähestyttävä ja miehen sävellyskynän terävyydestä parhaiten kielivä Son of Mr. Green Genes.

https://www.youtube.com/watch?v=LmN5FMqtBBc

https://open.spotify.com/album/0WYYrC9My9rYWigac003hw

Kuva: Flipboard.com