TOOMIO’s TOP100: 1. Type O Negative – October RustTOOMION TOP100: 1. Type O Negative – October Rust

Producers: Josh Silver, Peter Steele
Released: 20.8.1996
Label: Roadrunner

#7 in Finland, #26 in UK, #42 in USA.7. Sold exclusively in the US for more than half a million albums.

SINGLES
– Love You To Death
– My Girlfriend’s Girlfriend
– In Praise of Bacchus
– Cinnamon Girl

Why this is a number one? What makes this better than Life Is Killing Me? Musically necessarily nothing. The duo crossed the finish line quite even. October Rust have more memories in its pocket, more teen-age mysticism. Nostalgia, which don’t move so dark waters.

The album is high precisely because of its atmosphere. It reaches perfectly the essence of its name and cover art. Autumn spheres, which can be sunny, gloomy, rainy, or just muddled. A lot of the dark, with a warm glow in orange, yellow and brown shades. A lot of things is refined through the running or my own band for me. This album has a big role in both.

The beginning of October. New year plan. A cooling air. Finnish forest in its best colours. Dark evenings and weekends, when carrying on musical instruments and amplifiers into rehearsal shack. Dearest friends, and the feeling how all the best is often much smaller things than we wanted to admit.

Album recordings was started after Bloody Kisses breakdown. The band was on everyone’s lips. Peter Steele wanted to do better. At this point of Steele’s career, he still had a day job. He cared park areas in New York. From this fact has left his nicknames Green Man, Green Giant. He used alcohol only rarely and live very healthy life.

Steele and his band mates submitted the October Rusy to Roadrunner. The record company people were amazed. So light, so magical, so clean. Still, they knew that this would be selling huge amounts. But it would take a tour of what Steele has wanted not. He wanted only to compose music in his basement and make albums. Not touring.

The album begins with the band’s strange sense of humour. A mere voice disorder. After this, the boys of the band wish to welcome the listener. After this, the straight dive into album’s mood. Nature and women. Love You To Death was dedicated to Peter’s most important girlfriend. The text exudes erotic, Gothic style. It’s based on the very simple guitar riff. This is coloured by Josh Silver’s echoing pianos and quiet organs in the background. The whole song is like Coldplay sold its soul.

Be My Druidess presents Type O Negative’s bewildering guitar- and bass sound. Its programmed drums come out very well too. The first half of the song is close to U2. However, the final Be My Druides is gloomy, but still so beautiful painting. The texts will continue the theme of the preceding paragraph, only deeper under the skin. Or maybe in this case, deeper between the thighs. Sighing will bring genuine emotion closer.

In Green Man Steele dive even more into his character and through nature. In this time, he made long hikes in nature. You can see glistening pine forest in autumn sun, which in some places still feel warm. Cranberries begin to be suitable for a hungry winter to eat.

From joy they go to gloom, which weighs tons. Kenny Hickey’s trade mark, slides on guitar strings. Red Water (Christmas Mourning) tells the loss of loved ones. Peter and Josh’s lost a lot of close people those days. The tempo is so slow that it could play in a funeral. Worthy of the name includes a piece something Christmassy. The song is almost the best song of the band. The next two phrases are chilling:

” My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”

Hit but not very big hit, My Girlfriend’s Girlfriend will return to the erotic side. It’s a little clichéd fantasy. The song exudes a lewd lust. However it includes all the necessary, like cars and modulation at the end:

”In their ’62 ’vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”

Die With Me begins so gently that it is almost a sissy. After a while, the atmosphere breaked with raw Black Sabbath-riff. Black Sabbath-riffs bring sinister themes to the songs. They embody Steele’s character perfectly. The beautiful song can cleverly include words such as KLM, AT&T and the UK post system. That’s what I call Steele. This will continue with Burnt Flowers Fallen, which is based only two four-sentence cluster, which repeated more than six minutes. This is nicely disguised as a whole song.

One of the singles, In Praise of Bacchus is a complex and vaguely abrupt song. It’s surprisingly praise of Bacchus, god of wine, ecstasy and fertility. The track will mourn mysterious female character named Val Ium. Type O Negative has certainly been a role model to HIM and Ville Valo. These are much the same, but Type O Negative makes everything much bolder and lustfully.

Type O Negative has covered some artist on the every album with the exception of the last Dead Again. In this album the cover selection is Neil Young’s Cinnamon Girl, which is one of the album’s highlights. An acquaintance of mine said that the band ”is nothing more than Cinnamon Girl and Steele’s screwdriver!” It’s not that simple, but it’s quite understandable that the band stopped after Steele’s death. In addition to the lack of screwdriver there’s a lack of quite unique sense of melody. In fact, I miss that latter.

Next name monster, The Glorious Liberation Of The People’s Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa is only a snack before Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia). Again, the band moves in the Gothic themes. This time they tell about werewolf. Actually this is the case of a man who turns into a wolf as a result of fellation. Cello and Silver’s keys are handsome to be heard along with Steele’s fretless sounding bass. At the end song will turn to a full blooded pop-piece.

Before the ending words there’s a very dragging Haunted, which is not heavy, sad or prolonged. It’s just too tired to wake up:

” Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”

Black humour, which cultivates the band, doesn’t always turn on more than disgust. It doesn’t, however, detract from the fact that the songs are great. I like Steele’s voice, Silver’s sound worlds with keyboards and guitar licks of Kenny Hickey. I also like Kelly’s drums. Although they are programmed, it won’t be annoying. I actually didn’t even know it, before writing this story. No any other band has a such sound world. Steele’s voice is the perfect contrast of the other clickings and very personal guitar sound, which of course include the noisy bass sound too.

Headphones, dark room, a cottage and a fireplace. Whisky and dark chocolate.

THE BEST MOMENTS
Love You to Death –
Although this is a very pop, this is also an excellent piece.
Red Water (Christmas Mourning) – Darker than dark, even racking.

https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl
Tuottajat: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 20.8.1996
Levy-yhtiö: Roadrunner

7. Suomessa, 42 .Jenkeissä, 26. Briteissä. Myynyt pelkästään USA:ssa yli puoli miljoonaa albumia.

SINGLET
– Love You To Death
– My Girlfriend’s Girlfriend
– In Praise of Bacchus
– Cinnamon Girl

Miksi tämä on ykkösenä? Mikä tästä tekee paremman kuin Life Is Killing Me? Ei välttämättä musiikillisesti mikään. Hyvin tasapäin kaksikko maaliviivan ylitti. October Rustilla on enemmän muistoja taskussaan, enemmän loppuvan teini-iän mystiikkaa. Nostalgiaa, jossa ei liikuta ihan niin tummissa vesissä.

Levy on korkealla nimenomaan sen tunnelman takia. Se tavoittaa nimensä ja kansitaiteensa olemuksen täydellisesti. Tässä liikutaan nimensä mukaisesti syksyisissä sfääreissä, jotka voivat olla aurinkoisia, synkkiä, sateisia tai muuten vaan huuruisia. Paljon pimeää, jossa lämmin hehkuu oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä. Kohdallani moni asia jalostuu juoksun tai oman bändiharrastukseni kautta. Tällä albumilla on iso rooli molemmissa.

Lokakuun alku. Peruskuntokauden alku. Uusi vuosisuunnitelma. Viilenevä ilma. Pakkasessa kovettuva pururadan pohja. Suomalainen metsä näyttää ruskan tullen valttikorttinsa. Pimeät viikonloput ja illat silloin, kun kannetaan soittimia ja vahvistimia treenimökkiin. Rakkaimmat ystävät ja se, kuinka kaikki paras on usein paljon pienemmissä asioissa kuin itsekään haluaa myöntää.

Albumin teko aloitettiin Bloody Kissesin läpilyönnin jälkeen. Bändi oli kaikkien huulilla. Peter Steele halusi onnistua paremmin. Hioa työnjälkeä täydellisemmäksi. Tässä vaiheessa uraa Steele oli vielä päivätöissä. Hän huolehti puistoalueista New Yorkissa. Oli jopa vastaavassa roolissa. Tästä seikasta on lähtenyt miehen lempinimet Green Man, Vihreä Jätti. Hän käytti alkoholia vain harvoin ja eli muutenkin erittäin terveellistä elämää. Mies kuntoili paljon ja piti itsestään huolta.

Steele bändikavereineen toimitti Roadrunnerille October Rustin valmiina. Levy-yhtiön ihmiset olivat hämmästyksestä ihmeissään. Näin kevyttä, näin maagista, näin siloista. Silti he tiesivät, että tämä tulisi myymään valtavasti. Mutta se vaatisi kiertueen, mitä Steele ei todellakaan olisi halunnut. Hän olisi halunnut vain säveltää musiikkia omassa kellarissa ja tehdä levyjä. Ei missään nimessä keikkailla.

Albumi alkaa bändin omituisella huumorilla. Pelkällä häiriöäänellä. Tämän jälkeen bändin pojat toivottavat kuulijan tervetulleeksi. Tämän jälkeen sukelletaan suoraan koko levyä kuvaavaan tunnelmaan. Luontoon ja naisiin. Love You To Death oli omistettu Peterin tärkeimmälle naisystävälle. Tekstit huokuvat eroottista gotiikkaa. Se rakentuu varsin yksinkertaisen sahaamisen päälle. Tätä värittävät Josh Silverin horisonttiin asti kaikuvat pianot ja taustalla hiljaa komppaavat urut. Koko kappaleesta tulee mieleen sielunsa myynyt Coldplay.

Be My Druidess esittelee Type O Negativen todella hämmentävän kitara- ja bassossoundin. Siinä myös bändin rumpalin John Kellyn ohjelmoimat rummut tulevat erittäin hyvin esiin. Kappaleen alkupuoli on lähellä U2:selta tuttua helppoutta. Be My Druidessin loppu on kuitenkin todella synkkää, mutta silti niin kaunista maalailua. Tekstit jatkavat edeltävän kappaleen teemaa, mennen edellistäkin syvemmälle ihon alle. Tai ehkä tässä tapauksessa reisien väliin. Hönkiminen ja huokailu tuovat aidot tunteet lähemmäksi. Laulu ei kuulosta esittämiseltä.

Green Manissa Steele sukeltaa enemmän omaan hahmoonsa ja sen kautta luontoon. Mies teki vielä tässä vaiheessa elämäänsä pitkiä vaelluksia luontoon. Kappaleen soidessa voi nähdä mäntykankaalla välkehtivän syysauringon, joka paikka paikoin tuntuu vielä lämpimältä. Puolukat alkavat olla sopivia nälkäisen talven syötäväksi.

Ilosta painutaan tonnien painoiseen synkkyyteen haikeiden torvien säestyksellä. Kappaletta vievät kitaristi Kenny Hickeyn tavaramerkiksi muodostuneet kitarankieliliu’utukset. Red Water (Christmas Mourning) kertoo läheisten menettämisestä. Peterin ja Joshin elämästä katosi tuohon aikaan paljon läheisiä ihmisiä. Kappaleen tempo on niin hidas, että se voisi soida hautajaisissa. Nimensä veroisesti kappale sisältää jotain jouluista. Kulkusten helinää ja joulupallojen putoamisia. Kappale on lähes paras koko bändin tuotannosta. Seuraava lausepari saa veren hyytymään:

”My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”

Jonkinmoiseksi, ei kuitenkaan kovin isoksi, hitiksi muodostunut My Girlsfriend’s Girlsfriend palaa tuonne erotiikan puolelle. Se leikittelee hiukan kliseiselläkin fantasialla. Kappale huokuu irstasta himoa. Se ei kuitenkaan olisi Type O Negativea ilman keskiosan kaunista huokailua. Muuten se sisältää kaiken tarvittavan lopun modulaatiosta autoviitteisiin:

”In their ’62 ’vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”

Die With Me alkaa niin lempeästi, että se on melkeinpä nössö. Hetken kuluttua tunnelman kuitenkin murtaa raaka Black Sabbath-riffi. Black Sabbath-riffit tuovat jonkinlaista synkkää tematiikkaa biiseihin. Ne ilmentävät kyllä Steelen hahmoa erinomaisesti. Jälleen lauletaan rakkaasta naisesta. Kauniiseen kappaleeseen saadaan taitavasti kolvattua myös sanat kuten KLM, AT&T ja UK post system. Tämä on ehtaa Steeleä. Tätä jatkaa Burnt Flowers Fallen, joka perustuu oikeastaan vain kahteen neljän lauseen ryppääseen, joita toistetaan yli kuusi minuuttia. Hienosti tämäkin on naamioitu kokonaiseksi biisiksi.

Singlenäkin julkaistu In Praise of Bacchus on monisyinen ja hämärästi töksähtelevä kappale. Se on yllättäen ylistys Bacchukselle, viinin, hurmion ja hedelmällisyyden jumalalle. Kappaleessa käy huokailemassa salaperäinen naishahmo nimeltään Val Ium. Type O Negative on varmasti ollut esikuva HIMille ja Ville Valolle. Näissä on paljon samaa, mutta Type O Negative vaan tekee kaiken paljon rohkeammin ja himokkaammin. Itseäni ei varsinaisesti tämä erotiikka tässä puhuttele vaan pikemminkin taitava sävellystyö ja hyvät biisit.

Type O Negative on coveroinut jotain artistia jokaisella albumilla lukuunottamatta viimeiseksi jäänyttä Dead Againia. Tällä albumilla cover-valinta on Neil Youngin Cinnamon Girl, joka onkin yksi levyn kohokohdista. Eräs tuttavani totesikin bändistä, että ”eihän siinä ei ole muuta kuin Cinnamon Girl ja Steelen meisseli!” Asia ei ole näin yksinkertainen, mutta on täysin ymmärrettävää, että bändi lopetti Vihreän Jätin kuoltua. Meisselin lisäksi siinä meni melkoisen uniikki melodiantaju. Itse kaipaan näistä jälkimmäistä.

Seuraava nimihirviö The Glorious Liberation Of The People’s Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa on vain välipala ennen Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia):a. Jälleen liikutaan gootti-tematiikan lempiaiheissa. Tällä kertaa lauletaan ihmissudesta. Steelen mukaan kyseessä on mies, joka muuttuu sudeksi fellaation seurauksena. Sello ja Silverin kilkuttavat koskettimet ovat komeaa kuultavaa yhdessä Steelen jopa nauhattomalta kuulostavan bassottelun päällä. Viktoriaanisen ajan tunnelmaa lisää kirkkokuoro kappaleen lopussa. Siihen sopii myös tempon vaihto, jolla kappale saadaan kääntymään täysiveriseksi pop-biisiksi.

Levyn päätössanoja ennen kuullaan todella laahaava Haunted, joka ei temmostaan huolimatta ole raskas, surullinen tai pitkitetty. Se on vain liian väsynyt heräämään:

”Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”

Musta huumori, jota bändi viljelee ei aina sytytä muuta kuin inhoa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisit ovat hienoja. Pidän Steelen laulusta, Silverin äänimaailmoista koskettimissa sekä Hickeyn kitarahommista. Pidän myös Kellyn rummuista. Vaikka ne ovat ohjelmoidut, se ei läpi kuulu. En itse asiassa edes tiennyt sitä, ennen tämän jutun kirjoittamista. Paljon hämärää sälää, mutta kokonaisuus ei silti kuulosta täyteen ahdetulta. Tällaista soundimaailmaa ei ole millään muulla bändillä. Type O Negative on tuotannossaan sellainen, että siinä oikeasti kuulee ympäristön. Atmosfääri on olemassa. Steelen ääni on oiva kontrasti muulle kilkutukselle ja varsin persoonalliselle kitarasoundille, jossa on tietysti bassosoundiakin seassa.

Kuulokkeet päässä, pimeässä huoneessa. Miksei jopa mökillä ja takan ääressä. Viski ja tummaa suklaata.

PARHAAT HETKET
Love You to Death –
Vaikka tämä on hyvin pop, on tämä myös erinomainen kappale.
Red Water (Christmas Mourning) – Synkkääkin synkempi, jopa raastava.

https://open.spotify.com/album/46NjYrJ5v5ZTIHMb1DrAgl

TOOMIO’s TOP100: 2. Type O Negative – Life Is Killing MeTOOMION TOP100: 2. Type O Negative – Life Is Killing Me

Producers: Josh Silver, Peter Steele
Released: 17.6.2003
Label: Roadrunner

#5 in Finland, #39 in USA.

SINGLES
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me

Type O Negative had practically exists to me only by October Rust. The band gave a positive sign to me with this album. It told that the band still has something great to spread to the listeners.

The album is more or less serious, even sad and depressing, but the music is clearly happier than its predecessor. Sure, it’s shrouded in a band characteristic black humour. Peter Steele was depressed, badly addicted to cocaine and medicines or otherwise he couldn’t get excited about just anything. However, for some reason, a man woke up for the composition process. Making texts was more challenging than before, but composing is still working.

Production was sort of the former. The sounds were thoughtful and discriminately mixed. all the albums of the band rehearsed and composed in a home studio of keyboardist Josh Silver, and eventually recorded in Systems Two studio. Steele took 20 songs to Silver’s home studio, which then began to rehearsals. This method had worked well, so why to chance it.

Type O Negative is always described as a gothic-band. For me, it’s more of a crossover band, which differs in many styles of music. There’s that heavy bass and guitar sounds, but Life Is Killing Me is being connected to the best of Black Sabbath and The Beatles. This isn’t surprising, because both bands were important for Steele.

The album starts with strange humour of the band. It’s a version of 1960’s cult series “The Munsters” theme song. Steele’s ability to make the lyrics by two blades comes clear in the second song I Don’t Wanna Be Me. Populist ”suitable for all” and at the same time his own life manners. He often could fit these blades even in the same song. I Do not Wanna Be Me, which was certainly a hit, but at the same time could be a truly harrowing description of Steele’s own mental state. On the side, it will take a position on how difficult is to be yourself in today’s world. The message of this song often remains under its excellent video.

I Think there’s signs from Seal in Less Than Zero. Chord progressions is very much similar to the atmosphere. The chorus melody, and keyboard sounds great. Amazing backing vocals by Josh Silver and guitarist Kenny Hickey. Songs includes many levels, which tell the professional skills of recording situations. Song lyrics tells about the shell, which Steele was wearing on tours:

”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”

Todd’s Ship Gods (Above All Things) is a song to the memory of his father. Type O Negative is full of certain types of mannerisms that follow the band everywhere. One of them is Steeles pronouncing the letter R. It is an art. Again, this song would be completely ready pop song if it’s played without distrotion.

Before the album’s release happened so that the album was stolen and it spread into the net. Thus, in the name of some of the songs is a parenthesis and within the song name before that the illegal spread. Album name was supposed to be The Dream Is Dead initially. However, it was changed. The change was not due to an information leak, but the fact it changed because it suggested that the band may finally be ending.

On the fifth, considered by some to be heard homophobic piece comes I Like Goils is not it. It is a parody and provocation, but also the true story of Steele’s role as a sex symbol. He suffered harassment from both women and mens. Friends told that Steele was very kind to everyone, regardless of skin colour or sexual orientation. After all, he himself has Polish blood.

… A Dish Better Served Coldly gliding as a snack between two beautiful piece. Placement could be elsewhere, because the melody is so excellent. How Could She? is song where Steele lists of famous women or female figures by names. In fact, he says the song rhyming to have been particularly difficult. The reason for making such a song, he said: ”I don’t want to write texts of death, sex and depression. The invention of the text with new ideas is difficult.”

Before this album recordings Peter had already been a couple of times a detoxification phase. Travelled anguish throughout his life in the giant began to lose faith in everything. The second single and title track of the album tell the medical institutions of duplicity and people’s right to decide about their own lives. Or their deaths. Peter Steele was not afraid of his own death, but was afraid of her mother’s death. More than anything else. He was lived in the basement of his home throughout his life. He wrote this Nettie to his mother although she was not yet dead. Peter sings Nettie perhaps the lowest voice than ever before. However, the sound is not modified.

(We Were) Electrocute is mostly like the Beatles in Penny Lane. Drum beats tightly and is carrying the song forward with brass and strings. By the way, the drums in this album was programmed. John Kelly was programmed, not played thme. Electrocute was one of self-discovery words of Peter Steele. This song is once again about lost love. The band turn a beautiful piece on its head in the last stanza:

”Even though I still miss your lips
You’re about as real as your tits”

IYDKMIGTHTKY (Gimme That). That’s the name of the song. The name comes from the words of the chorus. It’s a typical Type O Negative song with peaceful mid-section. The chorus rolls to crush all possible with its guitars. The final will bog down the same riff, which is seasoned with another riff and polyphonic singing.

Angry Inch will bring its chorus after the first ten seconds. The song is a cover of a song from the musical Hedwig and the Angry Inch. Nonetheless, it is just awesome song. Just wicked hard live song. I don’t know, was band ever play it live, but that would fit like a fist in the eye.

Album ends with luxury three-piece group. First we hear Anesthesia, which maybe the best song in this album. Beautiful, even happy pitch notes tells a deep depression. The song was so grim that Steele couldn’t present it each night. Two simple sentences sound more ruthless than ever, anywhere.

”I don’t need love
I don’t feel anything”

Drunk In Paris is a short instrumental. Steele told that he first compose songs and the vocal melodies and then tasting the feelings for long time. He gave the song to impersonate. ”I expect that the tunes will tell what kind of story the melody could be”. This chapter explains all the essentials without words. The last The Dream Is Dead is a mixture of gothic rock and doom. In some way the song also reminds me of a band called The Cult.

These Type O Negative songs could be played even acoustic. In Type O Negatives music and lyrics can still re-discover a lot of things that have not been previously realized. Sure, these sections also include other band making, for it’s true that the band’s long coexistence brings stability to production. Only the drummer has changed, and that as early as 1994. It’s sad that Steele is gone. The band would have been much to give. Such a style not many have ventured.

Long album, but rarely has such a long album so easily heard. It may be that the public just loves this album not. But I do.

Enjoy this in the dark autumn weather. It rains, and everything is not OK.

THE BEST MOMENTS
Anesthesia –
Beautiful and murderous doom pop.
I Don’t Wanna Be Me – Addictive song.

https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVmTuottaja: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomessa 5. Jenkeissä 39.

SINGLET
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me

Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.

Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.

Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.

Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.

Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.

Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:

”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”

Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.

Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.

Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.

…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”

Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.

(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:

”Even though I still miss your lips
You’re about as real as your tits”

IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista ”If you don’t kill me, I’m going to have to kill you”. Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.

Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.

Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.

”I don’t need love
I don’t feel anything”

Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.

Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.

Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.

Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.

PARHAAT HETKET
Anesthesia –
Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.

https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVm

TOOMIO’s TOP100: 3. Devin Townsend – PhysicistTOOMION TOP100: 3. Devin Townsend – Physicist

Producer: Devin Townsend
Released: 26.6.2000
Label: HevyDevy

#80 in Japan. The line-up of musicians featured on this album is identical to that of Strapping Young Lad.

This album is perhaps the biggest turning point in my musical life. A lot of it has also been influenced my playing style. I bought this album only because of its special cover art. Progressive music was my favorite thing then, so I thought this is guitar shredding-album. It wasn’t. Everything had changed.

Album starts with explosive Namaste. Anything like that I had not heard before. Sure I’d heard Slayer and other thrash bands, but this was more. The following tracks are so aggressive that Planet Rain sounds slow.

Rage and energy is very strongly there. Mixing is strange. Devin Townsend himself don’t like this album, just because of its mixing. For me, the mixing is The Thing! I remember the first time I took the CD from its case and pushed it into the player. The aim was to gently cleaning up my room with technical guitarwork… I cleaned my room for about half an hour. Such an energy this album spread.

The second Victim is reasonably robust smashing. How Gene Hoglan will be able to bang the drums as his habitus and with those boots? Mainly very well, but still have to wonder about it. Lyrics telling something else for sure, but for me it’s a perfect music for the preparation of running race. Whistle calls runners to the starting line. The tension almost unbearable before the starting gun is triggered.

On this album, the term ”wall of sound” is very close to materialize.

Material has slightly more positive basic tone. Its splendid horns are just that ”something new” the album brought to my musical thinking. The following Kingdom are one of the highlights of this album. I think Devin himself likes Kingdom, because it’s been re-recorded for Epicloud. This is the original, but much better version. Here is rougher edges on it.

Kingdom has a number of excellent details. For example, the drums in background of its ferocious verse. You should also listen to the verse starting about 1.15. There’s a small, but necessary “click” in there. Glorious! At the same time Devin sings:

”OK, I know, I missed it
The point I mean, I missed it good
And if I could
Good God I would”

On the fifth comes tumultuous Death, where Devin shows how to put a beautiful part into very extremely song. Musical composition has been assisted by drummer Hoglan, to whom the song name has other meanings. Gene played on two albums of legendary Death. The lyrics of the song are morally dubious, but there’s a something very genuine. Next track Devoid is very strange, but that minute and a half has fully entitled place on the album.

Devin’s insane vocal capacity will be shown on The Complex, which during the first stanza are heard all the possible ways to use voice. Also in this chapter drummer man Hoglan is involved, somehow these men co-operate works damn good.

Irish Maiden and Jupiter are little snacks, although they are not bad. Especially Jupiter is an indication of the Devin’s ability to compose catchy melodies. In the middle of a song can imagine that the singer is Björk, and then on a very smooth transition, band goes to a deep and jagged rock. The last official song on the album is Planet Rain. My mother said that it would fit the tempo of cleaning.

The album exudes a measure of stress and numbness. Although Devin himself don’t like this album, it’s a real milestone for me. Progressive music can be without trickery. Many albums that I’d listened before Physicist was very discriminatory. This album gave the opportunity to look for the subtle nuances of this wall of sounds. Prior to this, I listened to all the players individually. From now on, more and more, aiming to perceive the whole. It was liberating. On this album, the term ”wall of sound” is very close to materialize.

This is best to listen especially in the car, driving dangerous speed and risking others.

THE BEST MOMENTS
Kingdom –
This track gives the best picture of the whole album average.
Death – Here’s something. I do not know what, but something.

NOT SO BRILLIANT
This is just brilliant!

https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9FaTuottaja: Devin Townsend
Julkaistu: 26.6.2000
Levy-yhtiö: HevyDevy

80. Japanissa. Samat soittajat kuin Strapping Young Ladissa.

Tämä albumi on ehkä suurin taitekohta minun musiikin kuuntelussa. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.

Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Seuraavat kappaleet taotaan sellaista kyytiä sisään, että levyn päättävä Planet Rain kuulostaa hitaalta.

Energiaa ja raivoa on kannen alla niin, että osa pursuaa yli. Miksaus on outo. Devin Townsend itse ei sanojensa mukaan levystä tykkää juuri sen miksauksen takia. Itselleni se oli juuri se lamauttava asia. Muistan kun ensi kertaa otin CD:n kotelostaan ja työnsin soittimeen. Tarkoitus oli leppoisasti siivoilla huonetta teknisen kitarakikkailun lomassa. Siivosin huoneeni noin puolessa tunnissa. Sellainen energia soittimesta levisi.

Sävellykset ovat rautaa, tai tässä tapauksessa jotain sähkösinkittyä terästä. Toisena kuultavan Victimin alku on kohtuullisen jämäkkää tuuttausta. Miten lie Gene Hoglan pystyy paukuttamaan rumpuja sillä habituksella ja maiharit jalassa? Lopputuloksesta päätellen ilmeisen vaivattomasti, mutta ihmetellä sitä silti täytyy. Sanoituspuoli kertoo varmasti jostain muusta, mutta minulle se on täydellistä musiikkia juoksukisaan valmistautumiseen. Lähtöön kutsuvan pillin jälkeinen kahden minuutin jännitys tiivistyy lähes sietämättömäksi ennen kuin starttipistooli laukeaa.

Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Material on hiukan positiivisempi perussävyltään. Sen mainiot torvet ovat juuri sitä ”jotain uutta”, mitä albumi musiikilliseen ajatusmaailmaani toi. Seuraavana tuleekin albumin huippukohtia eli Kingdom. Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.

Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta. Samalla kun lauletaan mahtipontiseen musiikkiin poikkeavasti, niin toimiihan se:

”OK, I know, I missed it
The point I mean, I missed it good
And if I could
Good God I would”

Viidentenä pauhaava Death osoittaa Devinin taidon laittaa todella äärimmäiseen biisiin hienosti sopiva, mutta silti kaunis kohta. Sävellyksessä on avustanut rumpali Hoglan, jolle biisin nimellä on muitakin merkityksiä. Mies kun on soittanut kahden levyn verran samoin nimetyssä ja kohtuullisen kovassa bändissä. Vaikka kappaleen sanat ovatkin moraalisesti epäilyttävät, on kappaleessa jotain hyvin aitoa. Kappaleen päälle mäiskitään puolentoista minuutin Devoid, jolla hämmentävyydestä huolimatta on täysin oikeutettu paikkansa albumilla.

Devinin mieletön äänenkäyttökapasiteetti tulee lähes parhaiten esiin The Complexissa, jonka ensimmäisen säkeistön aikana kuullaan kaikki mahdolliset tavat käyttää ääntä. Tässäkin kappaleessa rumpalimies Hoglan on mukana, jotenkin herrojen yhteistyö vain toimii pirun komeasti.

Irish Maiden ja Jupiter ovat vähän välipaloja, vaikka eivät huonoja olekaan. Varsinkin Jupiterissa on osoitus Devinin kyvystä säveltää tarttuvia melodioita. Kappaleen keskivaiheilla voi kuvitella laulajaksi Björkin ja siitä sitten hyvin sujuvasti siirrytään menevään ja rosoiseen rokkiin. Levyn viimeinen virallinen kappale Planet Rain viekin jo osittain tulevan Terrian maailmaan. Planet Rainista äiti sanoi, että sen tempo sopisi rivakkaan siivoamiseen.

Levystä huokuu stressi ja mitan täyteen tuleminen. Vaikka tekijä ei itse levystä perustakaan, on se minulle todellinen merkkipaalu. Progea voi olla ilman niplaamista. Moni tuohon asti kuuntelemani taidokkaasti soitettu musiikki oli hyvin erottelevaa. Tämä albumi antoi mahdollisuuden etsiä nyansseja tasaisemmastakin äänivallista. Ennen tätä tuli kuunneltua kaikkia soittimia erikseen. Tästä eteenpäin aina vain enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkien. Se oli vapauttavaa. Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Kuuntele missä vain, mutta eritoten autossa vaarallista ylinopeutta ajaen ja muuta liikennettä vaarantaen.

PARHAAT HETKET
Kingdom –
Antaa parhaan kuvan koko albumin keskiarvosta.
Death – Tässä on jotain. En tiedä mitä, mutta jotain.

EI LÄHDE
Nimenomaan lähtee.

https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9Fa

TOOMIO’s TOP100: 4. Magyar Posse – Random AvengerTOOMION TOP100: 4. Magyar Posse – Random Avenger

Producer: Magyar Posse
Released: 17.5.2006
Label: Verdura Records

#27 in Finland

Saarijärvi. We were going to band rehearsals in January 2014. Traditional band meeting was a bit changing as regular drummer was not coming. The bassist was becoming the drummer and the aim was to make different kinds of music. My brother slapped this album into player and said that ”should we do something like this?”

From that moment, Random Avenger has been one of the best albums I’ve heard. Why? Say it. There is nothing incredibly special. It’s instrumental music. All the sounds and tunes are on the right way synchronized. This album has something artistic too. Album’s cover art is also strange, but accurate. In line with the music.

Whirpool of Terror and Tension opens the album and breaks the “brain radio”. It remains to repeat the first riff at least for one day. Song video has been awarded couple of times. Ten years old album probing also today’s frightening atmosphere. Sudden Death continues threatening atmosphere in the same way, with simple keyboard pattern. Black Procession wakens melancholic feelings.

The entire album moves in the themes of breaking war. So in my imagination. It’s like a soundtrack of modern silent film. It’s even so good, that there’s no need of pictures. Instrumental music could very rarely tell so much.

European Lover passing imperceptibly with waltz rhythm, that great bass lines may go unnoticed. Magyar Posse rely on the simple progressive guitar and synth riffs, which it skillfully colored with violin, voices of woman and very accurate rhythm section. Fine example of that could be Intercontinental Hustle, which becomes very chaotic at the end. One by One offers a moment of truce until Popzag returns the album back up and running.

This is one of the toughest Finnish works.

Guitar sound is the best in the world. It bends anywhere. Breaks and shifts come as the first snow fall. As expected, but unexpectedly. Breaks will take listener there, where they should. Sandra Mahlamäki’s violin is foisted very softly in Magyar Posse’s music.

Playing isn’t over virtuoso. It’s skilled enough. I don’t deny that they would be proficient musicians. The music is progressive, but still smooth. It’s heavy without heavy guitars. It’s beautiful, even it uses harsh sounds and angular melodies. The music is like fatal drama. It would go completely in the background of films. The band could be influenced by movie music. Which band doesn’t?

The songs are similar, but completely different way from each other. This is one of the toughest Finnish works. Undervalued it still is.

Optimal listening place for this album is in the car at the very cold winter.

THE BEST MOMENTS
Whirpool of Terror and Tension –
As its name suggests, this song creates so tight tension, so that it could be cut with a knife.
Sudden Death – A good follow-up.

EI LÄHDE
There’s no breaking point.

Tuottaja: Magyar Posse
Julkaistu: 17.5.2006
Levy-yhtiö: Verdura Records

Suomen listan 27.

Saarijärvi. Olimme menossa bänditreeneihin 2014 vuoden Tammikuussa. Perinteisten Loppiaisen bänditreenin konsepti oli vähän muuttumassa, koska vakirumpalimme ei ollut tulossa. Basisti oli tulossa rumpaliksi ja tarkoituksena oli tehdä erilaista musiikkia. Veljeni löi tämän levyn autossa soittimeen ja sanoi, että ”pitäskö tehdä jotain tällaista?”

Siitä hetkestä lähtien Random Avenger on ollut yksi kaikkien aikojen levyistä. Miksi? Sanopa se. Ei tässä tavallaan ole mitään mielettömän erikoista, jos instrumentaalimusiikki ei jo itsessään sitä ole. Kaikki soundit ja sävelet ovat oikealla lailla synkroonissa. Albumissa on jotain taiteellistakin. Sitä sen on varmasti hiukan tarkoituksellakin haluttu olevan, mutta ei se millään lailla musiikkia pilaa. Kansitaide on sekin outoa, mutta täsmällistä. Linjassa musiikin kanssa. Koulun näyttämöstä ehdottoman iso plussa.

Whirpool of Terror and Tension avaa levyn ja rikkoo aivoradion. Se nimittäin jää toistamaan tuota ensimmäistä riffiä vähintään yhdeksi päiväksi. Kappaleen video on palkittu parissakin yhteydessä, eikä ihan suotta. Kymmenen vuotta vanhaksi levyksi se luotaa pelottavan hyvin tässäkin ajassa vahvana elävää jännitystä. Sudden Death jatkaa uhkaavaa tunnelmaa samaan tapaan päähän jäävällä kosketinkuviolla. Hetkiseksi kotirintaman kaihomielisyyteen vie Black Procession.

Koko albumi liikkuu minun mielikuvituksessani syttyvän sodan teemoissa. Se on kuin nykyaikaisen mykkäelokuvan soundtrack. Se on jopa niin hyvä, ettei tarvitse kuvitusta. Harvoin voi sanattomalla musiikilla kertoa näin paljon.

European Loverin huomaamattoman valssin tahdissa kulkeva dramaattisuus tanssittaa niin vahvasti eteenpäin, että sen melodian taustalla kulkevat bassolinjat meinaavat jäädä huomaamatta. Magyar Posse luottaa simppelin progressiivisiin kitara- ja syntikkariffeihin, joita se taiten värittää viuluin, naisäänin ja kellon tarkkuudella toimivan rytmiryhmän avulla. Tästä mainiona esimerkkinä toimii Intercontinental Hustle, joka lopussa muuttuu hyvinkin kaoottiseksi. One by One tarjoaa hetkiseksi aselepoa, kunnes Popzag palauttaa albumin takaisin vauhtiin. Ei kuitenkaan ihan niin tummasävyisenä.

Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia.

Bändin kitarasoundi on maailman paras. Se taipuu mihin tahansa. Tauot ja siirtymät tulevat kuin ensilumi syksyllä. Odotettuna, mutta odottamatta. Tauot vievät yllättävyydestään huolimatta täysin luonnolliseen jatko-osaan. Sandra Mahlamäen viulu on Magyar Possen musiikkiin ujutettu todella pehmeästi.

Soittokaan ei tavallaan ole ylivirtuoosimaista. Se on riittävän taidokasta. En kiellä, etteivätkö he olisi taitavia soittajia. Tällä kertaa he vain saavat yhteistuloksena aikaan jotain kovin kiehtovaa. Musiikki on progressiivista, mutta silti sulavaa. Siitä on saatu raskasta ilman säriseviä kitaroita. Se on kaunista, vaikka käytössä onkin aika kovia soundeja ja kulmikkaita melodioita. Musiikissa on jonkinlaista kohtalokasta draamaa. Se menisi täysin elokuvien taustalle. Elokuvamusiikista bändi varmaan on vaikutteita hakenutkin. Kukapa ei? Tahtomattaankin.

Kappaleet ovat samankaltaisia, mutta silti täysin erilaisia toistensa kanssa. Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia. Maailmalla tätä pidetään erityisen tyylikkäänä tuotoksena. Aliarvostettu se mielestäni silti on.

Levyn optimaalisin kuuntelutila on kovalla pakkasella ja auton kyydissä. Mielellään paljon lunta ja pimeää.

PARHAAT HETKET
Whirpool of Terror and Tension
Nimensä mukaisesti luo ilmoille niin tiiviin jännityksen, jotta sitä voisi leikata veitsellä.
Sudden Death – Hyvä jatko, eikä puristuksen tunne hellitä hetkeksikään.

EI LÄHDE
Ei tästä kovalla kuuntelullakaan löydä murtumakohtaa.

https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto

TOOMIO’s TOP100: 5. Anathema – A Fine Day to ExitTOOMION TOP100: 5. Anathema – A Fine Day to Exit

Producer: Nick Griffiths
Recorded: 2000-2001
Released: 9.10.2001
Label: Music For Nations

#34 in Finland. The only record with drummer John Douglas has worked as a composer.

SINGLE
– Pressure

Until this album was Anathema only “pretty ok” Judgement to me. After I had seen the video of Pressure, I began to listen this band.

The entire album moves as so happy subject as suicide. Theme album it is. The cover image is perfect image of the start of the 2000s. On the other hand, the artwork tells a little too much of the story of album.

The songs are clear, but atmospheric. The album deals with suicide more by getting bored than by the despair. The tracks are not profoundly sad. They are more melancholy. The suicide is handled through different emotional states. There is abandonment, panic, hatred and schizophrenia. Lyric side has traces of the band’s previous Gothic times.

Melodies are beautiful. Especially the bass lines are comfortable. The album’s essence is grey, and the colour will remain, even if the tempo varies. Single and opening track Pressure presents itself with a piano and whistling guitars create an image of slowly decomposing head. Release resembles about Judgement’s guitar work, but leans also towards Radiohead. Looking Outside Inside’s first part is like Anathema nowadays. On the other hand, the chorus sounds like guitarists playing in Nirvana. However, racking grunge fully supports the theme.

Leave No Trace returns to nauseam and the feeling of smallness. The chorus says a lot of the atmosphere:

“Here and now
We are gone in a heartbeat
A dream in the
Passage your time

Chances are failing
This world isn’t waiting
The moment is passing you by”

Even I have lived so long that I’ve met self-destructive people. Underworld is formed, at least in my eyes, a narrative of how the majority of people know what suffering souls should be done. It’s not always so easy to accept. The brain functioning in power saving mode. Instructions grows anger. Barriers offers a peace after rage. But only for a moment before Panic, which perhaps has the best lyrics on this album:

”Whispers coming from the next room
Window cleaner keep on SPYING
I put my hands up to my eyes
But the HOLES in my PALMS let me find
A way to corner me

Twelve tonnes hammer for My breakfast…”

Album title track starts a little unresponsive after Panic’s manic pace, but after a while it turns out to be very satisfactory piece. The lyrics move toward great decision. The album ends with Temporary Peace. Every one may actually make own conclusions about what is the destiny of narrator.

Every song is in the right place on this album. There’s some remastered version, where the order of songs is changed, but Wikipedia tells the correct order. Technically, the quality of production is still high. Even in the sounds of synths, even they sound like cheap pre-set sounds. I’ve also always liked Anathema way to mix drum sounds. There is not a lot of audiophiles. They sound like rehearsals, which is a good thing.

There’s no weak moments on A Fine Day to Exit. The album is just the cases that need to listen through once. This is definitely an autumn Monday’s record. Coming home from work later than normal, at dinner yesterday’s sauce, warmed in the microwave and the flu symptoms begin.

Take your headphones, take a seat on the couch, look at the rain and listen to this album.

THE BEST MOMENTS
Barriers ja Panic –
Tells everything about the perfect placing of songs.

NOT SO BRILLIANT
This is so f*****g brilliant!

This is a compilation of three albums. There’s the original track list of A Fine Day Exit.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZNTuottaja: Nick Griffiths
Nauhoitettu: 2000-2001
Julkaistu: 9.10.2001
Levy-yhtiö: Music For Nations

Suomessa 34. Ainut levy, jolla rumpali John Douglas on toiminut säveltäjänä.

SINGLE
– Pressure

Tähän albumiin asti oli Anathema minulle vain puolihyvä Judgement. Kuunteluun asti bändi pääsi sen jälkeen, kun olin nähnyt Pressuren videon.

Koko albumi liikkuu niinkin iloisten aiheiden kuin hylätyksi tulemisen ja itsemurhan ympärillä. Teemalevy siis. Kannen kuva on taattua 2000-luvun alkua. Jopa suomalaisille kovin tuttu Nokian känny on siitä paikkansa löytänyt. Toisaalta kansitaide kertoo hiukan liikaakin levyn tarinasta.

Kappaleiden äänimaailma on selkeä, mutta tunnelmallinen. Albumi käsittelee itsemurhaa enemmän kyllästymisen kuin epätoivon kannalta. Kappaleet eivät ole läpeensä surullisia. Enemmänkin ne ovat haikeita. Tunneskaalaa ja tuohon oman käden oikeuteen liittyvää pohdintaa käydään läpi eri tunnetilojen kautta. Löytyy luopumista, paniikkia, vihaa ja skitsofreniaa. Sanoituspuolella on jäämiä yhtyeen aikaisemmista goottiajoista.

Kappaleiden melodiat ovat kauniita. Erityisesti bassokuljetukset miellyttävät. Levyn olemus on harmaa, ja se linja pysyy, vaikka tempo vaihteleekin. Sinkkuna ja avausraitana esittäytyy Pressure, jossa piano ja ujeltavat kitarat luovat kuvan pikkuhiljaa hajoavasta päästä. Releasella kuullaan Judgementilta tuttua kitaranäppäilyä, mutta myös Radioheadille kumartavaa kitarointia. Looking Outside Inside on alkuosaltaan taas sitä Anathemaa, jolta bändi eniten nykyään kuulostaa. Kertosäe sen sijaan kuulostaa siltä kuin kitaristit tippuisivat Nirvanan keikalle. Raastava grunge-poljento kuitenkin tukee teemaa täysin.

Leave No Trace palaa tuohon kyllästymiseen ja pienuuden tunteeseen. Kertosäe kertoo tunnelmasta paljon:

“Here and now
We are gone in a heartbeat
A dream in the
Passage your time

Chances are failing
This world isn’t waiting
The moment is passing you by”

Sen verran on itsekin maapallon pintaa tallattu, että vastaan on tullut myös itsetuhoisia ihmisiä. Underworld muodostuu, ainakin minun silmissäni, kertomukseksi siitä, kuinka osa ihmisistä tietää, mitä kärsivän tulisi tehdä. Se ei kärsivälle kuitenkaan ole aina niin helppoa ottaa vastaan. Aivot toimivat virransäästötilassa. Ohjeet jopa suututtavat. Barriers tarjoaa vihanpuuskan jälkeisen rauhan, jopa katumuksen. Mutta vain hetkeksi ennen kuin Panic takoo ilmoille skitsofreenisen paniikin levyn ehkä parhaiten sanoitetussa kappaleessa:

”Whispers coming from the next room
Window cleaner keep on SPYING
I put my hands up to my eyes
But the HOLES in my PALMS let me find
A way to corner me

Twelve tonnes hammer for My breakfast…”

Mahtava on. Albumin nimiraita käynnistyy vähän tahmeasti Panicin maanisen vauhdin jälkeen, mutta päästessään vauhtiin osoittautuu oikein hyväksi kappaleeksi. Sanoituksessa liikutaan kohti suurta päätöstä. Albumin päättävästä Temporary Peacesta voi kukin itse tehdä johtopäätökset siitä, kuinka kertojalle lopulta käy.

Albumilla kullekin kappaleelle on löytynyt juuri oikea paikka. Jossain uusioversiossa kappalejärjestystä on rukattu, mutta Wikipediasta löytyy oikea järjestys. Teknisesti tuotanto on edelleen timanttinen. Vaikka käytössä kuulostaa olevan syntikoiden halpoja preset-soundeja, tuntuu kaikki täysin oikeilta ja relevanteilta valinnoilta. Olen myös aina tykännyt Anatheman tavasta miksata rumpusoundit. Siellä ei paljoa hifistellä. Ne kuulostavat bänditreeneiltä, mikä on pelkästään hyvä asia.

A Fine Day To Exitiltä ei heikkoja hetkiä juuri löydy, ja levyn nimikin on tietynlaiseen goottiteemaan sopiva. Albumi on juuri niitä tapauksia, jotka pitää kuunnella kerralla läpi. Tämä on ehdottomasti syksyisen maanantain levy. Töistä kotiin tavallista myöhemmin, päivällisenä eilistä, mikrossa lämmitettyä nakkikastiketta ja alkavan flunssan oireet.

Ottakaahan laput korville, menkää sohvalle makaamaan, katsokaa sadetta ja kuunnelkaa tämä albumi.

PARHAAT HETKET
Barriers ja Panic –
Kertoo kaiken onnistuneesta kappalesijoittelusta levyllä.

EI LÄHDE
Lähtee ja kovaa.

Tässä kolmen albumin kokoelma, jossa alkuperäinen kappalejärjestys. Albumi on toisena listassa.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZN