TOOMION TOP100: 6. Blind Guardian – Imaginations From The Other Side

Tuottaja: Flemming Rasmussen
Nauhoitettu: 1994-1995
Julkaistu: 4.4.1995
Levy-yhtiöt: Virgin, Century Media

Japanissa 11.

SINGLET
– A Past and Future Secret
– Bright Eyes

Armeijavuonna kokee tavallisesti ahaa-elämyksiä monella elämänalueilla. Minä koin montakin musiikillista elämystä, mutta Blind Guardian taisi olla kovin herätys. Useampi ihminen hiukan jopa naureskelee minun Blind Guardian-fanitukselle, mutta aivan suotta. Bändi on kova.

On vaikea laittaa tätä musiikillisesti mihinkään genreen. Power metalliahan tämäkin on. Varsinkin jos tutkailee kappaleiden nimiä. Mutta musiikki on muuta. Se on thrashia, folkia, aavistuksen sitä power metalliakin. Taiten tehty kombinaatio joka tapauksessa.

Hansi Kürschin lauluääni on sen verran persoonallinen, että sen voi sijoittaa mihin genreen tahansa, ja lopputulos on vähintään mielenkiintoinen. Rahtusen vinossa kulkevat kitarasoolot, todella napakka rumpalointi ja julmetun kova vauhti määrittävät tätä albumia, tehden siitä eittämättä yhden kovimmista metallialbumeista koskaan.

Levy alkaa nimibiisillä, jonka intro on kaverin kanssa kuunneltu kymmeniä kertoja ullakkokamarin pimeydessä. Tarkemmin kun ajattelee, alkaa moni albumin kappaleista erittäin vangitsevalla introlla. Tämä on huomattavissa myös toisena tulevassa I’m Alivessa. Äärimmäisen intensiivinen virvelin paukutus vie kuulijan muuten hyvinkin dynaamisesti polveilevaan metallikappaleeseen.

Liidikitarat seuraavat usein laulumelodiaa, joka monessa tapauksessa kuulostaa kornilta. Blind Guardianilla ei. A Past and Future Secret antaa kuvan yhtyeen toisesta puolesta. Folkiin vivahtava kappale on osoitus musikaalisuudesta, sävellystaidosta ja Kurschin lauluäänen taipumisesta monenlaiseen musiikkiin. Kolmen minuutin hölkkäpalautuksen jälkeen palataan jälleen ruotuun. The Script for my Requiem starttaa jälleen terävällä rummuttelulla, jota oman bändimme ensimmäinen rumpali kovasti yritti juniorina matkia. Sekä tässä, että Born in a Mourning Hallissa on kertosäe lähimpänä power metallia. Ja hyvin ne päähän jäävätkin soimaan. Aivoradioon, kuten jäsen A asian toteaisi.

Rahtusen vinossa kulkevat kitarasoolot, todella napakka rumpalointi ja julmetun kova vauhti määrittävät tätä albumia, tehden siitä eittämättä yhden kovimmista metallialbumeista koskaan.

Bright Eyes oli tuolloin lähes kaksi vuosikymmentä sitten kappale, jota jostain syystä kuuntelin monesti. Kerrottakoon tässä samalla bändini pojillekin, että tämän kappaleen myötä ensimmäinen kappaleemme sai nimen Out of Control. Se onkin hirveä teos, jos verrataan kohtaan, missä Blind Guardian laulaa ”Everything is out of control”. Levyn päättävä raita And the Story Ends niputtaa albumin tunnelman hienosti. Se on synkkä, se kulkee jossain Mordorin ja Mikä-Mikä-Maan välisellä alueella, jossa aurinkokin paistaa jollain tappaa kierosti.

Fantasialla sävytetyt lyriikat kimpoilevat välillä ihan reaalimaailmaankin. Ja kuten aina, fantasiahan on eskapismia. Ja hyvin usein metallipäät haluavat pois, jonnekin. Metallin kuuntelu on jonkinlaista pakoa ja ahdistuksen purkamista. Vaihe iskee usein teini-iässä, jolloin ihminen herkästi pettyy moneen osa-alueeseen elon tiellä. Useille metalli on tullut tutun kautta, mutta niille, jotka siihen kiinni jäävät, sillä on syvempi merkitys. Stereotypiointihan tämä on, mutta monesti kuuntelija on pohjavireeltään aika melankolinen hahmo.

Lähes jokainen kappale kuulostaa viimeistellyltä, muttei silti liian kliiniltä. Niitä voisi verrata rallikuskiin, joka pienistä kolhuista ja liirroista huolimatta tulee EK:n ylivoimaisen nopeasti. On tunnelmaa, on raskautta, on taitoa ja näinkin vanhaksi levyksi vielä aika muhkeat soundit. Usea media nimeää tämän kaikkien aikojen metallialbumit-listoillaan jossain vaiheessa. Eikä oikeastaan edes perustele valintaa mitenkään. Eikä tarvitsekaan, tämä jotenkin vangitsee.

Aivan erinomaista syysiltojen juoksumusiikkia. Armeijassa tätä tuli kuunneltua hiljaisuuden jälkeen korvalapuilla. Se olikin hienoa aikaa, kun oli aikaa keskittyä nyansseihin. Itse asiassa näinhän sitä voisi nytkin tehdä…

PARHAAT HETKET
Imaginations from the Other Side –
Ystäväni kanssa päädymme joka ainut kerta tähän kappaleeseen.
Another Holy War – Olisiko tässä sitten levyn paras kertosäe? Ainakin se jää joka kerta soimaan päähän.

EI LÄHDE
Albumilla ei ole kuin pari hapenvetokohtaa ja nekin hyvin miellyttäviä.

https://www.youtube.com/watch?v=AB_zVyuAEDk

TOOMION TOP100: 7. Devin Townsend – Terria

Tuottaja: Devin Townsend
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 6.11.2001
Levy-yhtiö: HevyDevy Records, InsideOut Music

Devin Townsendin ”anteeksipyyntölevy” huonoa vastaanottoa saaneen Physicistin jälkeen.

Ostin ensimmäisen Devin Townsendini sattumalta. Tästä innostuneena ostin veljelleni joululahjaksi Terrian. Sinä jouluna kuunneltiin levy useampaan otteeseen. Itse asiassa niin usein, että kävin ostamassa sen välipäivinä itsellenikin.

Physicistin jälkeen odotimme jotain todella nopeaa. Mutta tällä levyllä olikin enemmän vaihtelua. Kannet jo loivat sen verran omalaatuisen maailman biisien ympärille, ettei albumi vain voinut olla huono.

Vielä satojenkin kuuntelukertojen jälkeen tulee tietyt biisit kuunneltua pari-kolme kertaa putkeen.

Äänimaailma levyllä on monikerroksinen. Näinhän se on Devinin tuotoksissa yleensäkin. Tällä kertaa se on erityisen dynaaminen. Tuntuu, että kappaleita ja sointukiertoja on hiottu todella pitkään. Vaikka asian tola tuskin näin kuitenkaan on, koska Devin on tunnettu melko tuotteliaana tekijänä. Devin käyttää monialaista ääntään erittäin taitavasti. Gene Hoglan on tapansa mukaan tyylitajuinen myös hitaissa rumpufilleissä ja bändi soittaa yhteen kuin unelma. Genestä kyllä kuulee, että metallimies hän on. Silti hänellä on kierolla tavalla taiteellinen ote rumpuihin. Miehellä on oikeasti silmää ja korvaa läimiä basarit juuri oikeisiin kohtiin.

Tämä on yksi eniten kuuntelemistani levyistä. Voi olla, että eniten kuuntelemani levy. Vieläkin, valehtelematta satojen kuuntelukertojen jälkeen, tulee tietyt biisit kuunneltua pari-kolme kertaa putkeen. Levy ei silti ole aivan ykkönen. Alussa ja lopussa on kanadalaiselle tyypilliset outoudet, jotka toki osaan nekin ulkoa.

Ensimmäisenä oikeana kappaleena kuullaan Mountain, jonka väliosassa näen apinoiden tanssivan paratiisisaaren rannalla. Kolmantena kuultava Earth Dayn oli ilmestymisvuoden tapaus monessakin mediassa. Se mainittiin useamman kriitikon toimesta vuoden metallibiisinä. Minulle se on useammankin vuoden metallibiisi, ellei jopa biisi. Mieletön joka tapauksessa. Rauhaisammat Deep Peace, Nobody’s Here ja Tiny Tears ovat vastaavasti rauhallisempien biisien A-luokkaa. Deep Peacen kitarasoolo ainakin on yksi parhaista. Devin osoittaa viimeistään siinä, millainen soittaja hän halutessaan on. Kaunista, taidokasta, muttei ylitsevuotavaa.

Mieletön suoritus alle 3-kymppiseltä mieheltä. Ei yhtään huonoa biisiä, ei edes keskinkertaista. Mies on varmaan koko elämänsä paininut jos jonkinmoisten kriisien keskellä. Tästä kuitenkin selkeimmin on kuultavissa orastava keski-iän pelko. Sanoitukset viittaavat siihen suuntaan useammassakin kohtaa. Tästä johtuen albumi iski ytimeen toisen kerran noin kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, kun itse saavutin elämässäni tuon vaiheen.

Minulle tämä on joululevy, mutta parasta tämä olisi varmaan silloin kun koulut loppuvat ja (aina) sataa. Märkään ja valoisaan kesäiltaan.

PARHAAT HETKET
Earth Day –
”So just shut your face and take a seat, Because after all, you’re just talking meat…”
Nobody’s Here – “I think, I guess, I know, I think, I know…Fuck off…”

EI LÄHDE
Olives –
Tämä on aika vaikea luokitella kappaleeksi.

https://open.spotify.com/album/6w2kw48F3xyHLgY4GDwFRV

TOOMION TOP100: 8. Helloween – Better Than Raw

Tuottaja: Tommy Hansen, Helloween
Nauhoitettu: 1997
Julkaistu: 14.4.1998
Levy-yhtiö: Castle Communications

Suomessa 7. Japanissa 9.

SINGLET
– I Can
– Hey Lord!

Lukion laskettelureissu tehtiin ison maailman malliin Lapuan Simpsiölle. Kaverilla oli tämä levy mukana ja sepä jostain syystä laitettiin soimaan koko bussilliselle. Musiikki jäi päähän. Seuraavan kerran sain kosketuksen bändiin armeijassa, kun kurssikaverini lainasi tämän(kin) levyn ajankuluksi varuskuntasairaalassa makaavalle potilaalle. Ja hyvin se aika kuunnellessa kuluikin.

Noitamaiset ja värikkäät kannet saivat heti kerrasta pauloihinsa. Saksalainen, joskus kummallinenkin, huumori näkyy kuvastosta läpi. Äitini jopa pelästyi pikkutuhmista kansista ja levy jäi serkkupojalle lahjaksi antamatta. Ei äiti kuitenkaan sitä meiltä pois ottanut. Knoppina kerrottakoon, että kannet ovat saaneet inspiraation Smurffien Gargamelista.

Levy käynnistyy ajan elokuvamusiikin tapaan tehdyllä sinfoniateoksella. Tälle täydellisenä vastakohtana ilmoille lyödään nopeatempoinen Push, jonka pysäytettyjä pelliniskuja olen monesti ääneenkin ihaillut. Sen jälkeen hypätään hetkeksi varsin perinteisen oloiseen kikkeliheviin. Tosin sillä poikkeuksella, että kaikki ovat järjestään hyvin tehtyjä. Albumin loppuun kuljetaan vuorotellen metallin eri tyylien välillä.

Tuotannollisesti albumi on nimellisesti power metal-bändille keskivertoa paljon parempi. Kitarasooloihin on miksaus onnistunut niin mainiosti, että sävelkään ei jää kuulematta. Roland Grapow ja Michael Weikath olivat soolokitarakaksikkona parhaimmillaan maailman parhaita. Uli Kuschin nostan suoraviivaisena metallirumpalina aika korkealle. Laulaja Andi Deris on mielestäni aina ollut parempi kuin Michael Kiske. Deriksellä on enemmän munaa.

Vaikea sanoa olisiko tämä itselleni niin kova juttu, jos olisin Helloween-kauteni alkanut jo Kisken aikana. On tämä kuitenkin paras levy sen kauden jälkeen. Soitto ja laulu ovat synkassa. Sävellykset rohkeita, mutta toimivia. Kaikki kohdillaan. Ei yhtään huonoa kappaletta.

Tämä kannattaa kuunnella musiikkina tai metallina, ei power metallina.

Revelation on harvoja oikeasti hyviä, mutta samalla pitkiä power metal-kappaleita. Sen bassokuviot varsinkin ovat hauskaa seurattavaa. Hey Lord!:n taustakitaroissa on kuultavissa säveltäjien kokemus. Varsin yksinkertaista ja vähäeleistä, säkeistössä jopa laahaavaa. Tämä kaikki tekee levystä kokonaisuutena valtavan jämäkän paketin. Jopa inhokkityylilajiani edustava voimaballadi Time antaa tässä konseptissa enemmän kuin kymmenen muuta genren tuotosta yhteensä.

Mökillä pimeänä ja kylmänä iltana saunan jälkeen. Makkaraa takassa paistaen ja tummaa olutta juoden. Näin minulle, mutta monelle tämä on luultavimmin automusaa. Ja tämä kannattaa kuunnella musiikkina tai metallina, ei power metallina.

PARHAAT HETKET
Push –
Todella tehokas startti kovalle albumille.
Revelation – Rohkeampi sävellys bändille, jota moni luulee pelkäksi ”korkealta ja kovaa”-tapaukseksi

EI LÄHDE
Hyvää tavaraa koko albumi.

https://open.spotify.com/album/6JvPnZo5Zm7iEgeYCGyjfO

TOOMION TOP100: 9. Opeth – Damnation

Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Koch

Suomen listan 37. Ensimmäinen Opeth-albumi ilman örinää.

SINGLE
– Windowpane

”Nyt on vuoden levy!”, sanoi veljeni vuonna 2003, kun soitti minulle ensi kertaa Damnationia. Olimme melkoisen myytyä poikaa. Ja levy on kestänyt kulutusta pian 14 vuotta.

Levyn tekoprosessi oli yhtyeelle ilmeisen raskas. Deliverancen äänitykset painoiva taustalla, eikä äänityssessiot meinanneet ottaa onnistuakseen. Kaikkien tai ainakin kuuntelijoiden onneksi, bändi jaksoi session läpi.

Viitteitä Opethin kyvystä tehdä kevyempääkin materiaalia oli ollut aina jollain tasolla näkyvissä. Steven Wilsonin tultua tuottajaksi saatiin bändille riittävästi rohkeutta tehdä koko albumi kevyemmällä otteella. Vaikka olenkin hiukan kyllästynyt Wilsonin soundiin, se ei tällä levyllä juurikaan kuulu. Sieltä löytyy ne mellotronit ja todella kuulaat akustiset, mutta soundi on sitä huolimatta hyvin jyhkeä. Mellotron on Opethin musiikissa enemmän kuin paikallaan. Levy on siitäkin syystä jännä teos progressiiviselta death metal-bändiltä, että sen kuuntelee iästä riippumatta helposti läpi.

Levyä ehtii kulua tasan yhdeksän sekuntia ennen kuin käy selväksi, että soitossa on otetta. avausbiisi Windowpanen kitarasoolo tulee aavistuksen outoon kohtaan. Mikael Åkerfeldthän ei sooloissaan kuitenkaan virheitä tee, joten se pikemminkin herättää kuuntelemaan tarkemmin kuin häiritsee. Windowpanen väliosaan lähtö tapahtuu kevyellä rumpufillillä. Sen jälkeen tulee synkooppinen osio, joka on monen progenössön mieliin jäänyt ja varmasti sitä on jonkun kerran kellaribändeissä kopioitukin. Lähes kahdeksan minuutin biisi ei ole pätkääkään liian pitkä.

Opethin Damnation on eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella.

Siirtymä hartaaseen In My Time of Neediin sujuu luontevasti. Jokaiseen kappaleeseen on ujutettu sitä Opethin musiikissa alati vaanivaa pahuutta, kuitenkaan harrasta tunnelmaa sotkematta. Tuottaja Wilsonin säveltämä Death Whispered a Lullabyn istuu levylle komeasti. Sen bassolinjat ja lopun kitaraefektihässäkkä (,joka on kyllä silkkaa Wilsonia) tekevät kappaleesta sopivan utuisen myös Opethin esitettäväksi.

To Rid The Diseasen kertosäe on mellotronin avulla nostettu niin pintaan, että siitä ei voi olla pitämättä. Intron kitarapätkä liikkuu kappaleen mukana luoden epätoivoa, jota kertosäe välillä kuitenkin rikkoo. Lopun Tunteita ja tuoksuja-pianon taustalle nousevat basso- ja rumpuiskut sekä outroksi muuttuva fiilistely ovat eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella. Jos jollain levyllä halutaan kuvata alakuloa ja melankoliaa, niin on Damnation sillä listalla hyvin kärjessä.

En osaa kaikille selittää tunnelmaa joka kuunnellessa tulee. Suomea tunteville se on seuraavanlainen: Ajo Tuurista Ähtäriin joulukuun alun loskasäässä. Ei ole vielä pakkasta, muttei lämminkään. Sukat ovat melko varmasti märät. Mummon luona odottaa valju kahvi ja vähän vanhaksi mennyt pulla. Pyyhkijänsulat pitäisi uusia. Vastahan ne kolme vuotta sitten uusittiin.

Kaikkien pitäisi kuunnella tämä levy ajatuksella. Kaikkien.

PARHAAT HETKET
Windowpane –
Tämä kappale sai allekirjoittaneen ottamaan akustisenkin kitaran jotenkin hanskaan.

EI LÄHDE
Huonoja hetkiä ei ole yhtäkään.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9

TOOMION TOP100: 10. Porcupine Tree – In Absentia

Tuottaja: Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 24.9.2002
Levy-yhtiö: Lava

Ensimmäinen Porcupine Treen albumi, jossa rumpalina häärii arvostettu Gavin Harrison.

Nyt on levy, joka todellakin on legendaarinen. Taisi olla sen vuoden tapaus monellakin saralla, ainakin progemaailmassa. Myöhemmin tarkasteltuna tämä oli Steven Wilsonin varsinainen läpimurto. Totta puhuen albumi ei ole niin paljon myynyt, kuin sopisi olettaa, mutta progeväelle se on yleensä hyvinkin tuttu.

Kansien perusteella musiikista voisi olettaa vaikka mitä. Musiikki on progressiivista rockia, brittipoppia, jopa grungea, mutta metallia se ei mielestäni tällä levyllä ole. Porcupine Treelle on harmillisesti lyöty ”musiikkia muusikoille”-leima, vaikka sen soitinhiplaus on varsin hellää verrattaessa nykyisiin djent-bändeihin. Tai oikeammin; se on sen lisäksi paljon muutakin. Uskon, että tätä kuuntelee mielellään, vaikkei soittamista harrastaisikaan. Vaikeuskerroin ei ole korkealla.

Heti ensimmäisen biisin kertosäkeeseen tultaessa tietää, että ollaan tuotannossa maailman kärjen tuntumassa. Soundit, miksaus ja kaikki ovat tasan tarkkaan siellä missä pitää. Toki tuo 15 vuotta tekee tehtävänsä, mutta tätä se oli vuonna 2002. Albumilla on kaikista kulmista tarkasteltuna hienoja soundiratkaisuja. Äärimmäisen harkittuja kosketinsoundeja, lämpimiä ja kylmiä kitarasäröjä ja tarkkuutta esiintuovia basso- sekä rumpusoundeja.

Ensimmäiset kaksi kipaletta ovat aikamoista timanttia. Blackest Eyes on yksi parhaita levynavausbiisejä. Rumpali Gavin Harrisonin ja basisti Colin Edwinin yhteispeli on pelottavan hienoa kuunneltavaa. Gavin Harrisonin talenttia rummuissa ei voi kyllä kiistää. Siinä on sitä jotain, mitä löytyy Porcarosta ja Colaiutasta. Äärimmäistä oikea-aikaisuutta. Tuskin miestä turhan takia on valittu useampaan otteeseen Vuoden Rumpaliksi. Tätä aloitusbiisiä olen useampaan otteeseen kuullut soundcheck-biisinä isommillakin areenoilla. Laulajana bändin keulakuva Steven Wilson on tietysti ihan taidokas, mutta ei hän mikään raivokas esiintyjä ole.

Kokonaisuutta häiritsee pieni sekasorto. Mukana on muutama aika tarpeeton kappale. Sanottakoon jälleen se, mikä on aiemminkin tullut sanottua: Wilsonin tuottamat levyt ovat tämän jälkeen kuulostaneet vähän puuduttavankin samanlaisilta. Laadussa ei ole vikaa, mutta jälki on turvallista.

Trainsissä on kaikki kohdallaan. Jopa se kympin kappaleelle välttämätön vähän ärsyttävä kohta. Koska täydellinen ei koskaan ole virheetöntä. Sanat kertovat kauniisti junista, jotka monelle kuvaavat matkaa, aikaa, paikkaa, yksinoloa, muutosta. Rytmiryhmän hoitaessa taustatyön kiitettävästi tekee sen myös Wilsonin hempeä laulu. Sen hiukan häiritsevän läpytyksen jälkeen tullaan takaisin kertosäkeeseen hienolla liu’ulla.

Wilsonin sanoitukset ovat välillä osittain naiiveja, mutta Trainsin toinen säkeistö, joka ei kerro ilmeisesti muusta kuin junista, on maaginen.

”A 60 ton angel falls to the earth
A pile of old metal, a radiant blur
Scars in the country, the summer and her”

Kappaleessa The Creator has a Mastertape on yhdistetty mainiosti bändin soittotaito ja kummalliset lyriikat:

”The creator had a mastertape
But he left it in a cab”

En tiedä mistä tässä todellisuudessa lauletaan, mutta olen aina tulkinnut sanaparren niin, että Jumalalla oli maailman masternauha, jonka hän unohti taksiin. Ihmiset sitten löysivät sen ja miksasivat sen huonommaksi. Tuskin tämä niin on ajateltu, mutta näin se minulle esittäytyy.

Kuitenkin Trains ja Collapse the Light On Earth ovat sävellyksinä jo niin kovia mahtuessaan samalle levylle, että paikka satasessa ja TOP10:ssä oli melko varma jo ennen varsinaista listausta.

Kyllä se on kesäiltana Trainsin soidessa Suomen luonto kaunis.

PARHAAT HETKET
Trains –
Jos miettii progressiivisen rockin peruselementtejä, niin tässä kappaleessa ne ovat ehkä parhaiten kohdillaan.
Collapse the Light on Earth – Tämä on massiivinen teos. Se ei ole raskas, mutta silti se jollain tasolla vyöryy päälle.

EI LÄHDE
Strip the Soul –
Joskus toimii, useimmin ei. Ahdistava riffi.

https://open.spotify.com/album/3Mqfc88llbmxwP6wunfMbW