Toomion TOP200-biisit: 179. Mr.Bungle – Goodbye Sober Day

Mr. Bunglen kuuluu tulla jokaisen progetyypin tiellä vastaan jossain vaiheessa. Ihan valtateitä ei Mr.Bungle kulje, mutta jokainen itseään kunnioittava progeentutustuja hairahtaa joskus polulle, jossa Mr.Bunglekin sillä kertaa taivaltaa.

Tämä bändi tuli jotain mp3-polkua meidänkin kiintolevyille juuri tuolloin milleniumin aikoina. Muistan eräiden biisien kolahtaneen kovasti ja toisien olleen täyttä kuraa. Sama pätee edelleen.

Mike Patton on huikea vokalisti, myös muu bändi vierailijoineen on ammattitaitoista sakkia. Sävellykset ne ovatkin sitten hyvin häiriintyneitä. Goodbye Sober Day on California-albumin kappale, joka erikoisella pannurumpumeiningillään jää mieleen. Monenkirjavia osia on vaikka millä mitalla ja otsikonmukaista öyhöttämistä on myös tarjolla.

Sanat eivät välttämättä kuitenkaan humehista tai viinaksista kerro, vaan voi olla ihan parisuhteen perkausta tässäkin.

Itselle kappale on tärkeä ja mainio siksi, että se muistuttaa eräästä vaiheesta bändimme kanssa, jossa emme tienneet mitä soittaa. Mietimme yhden treenin ajan siirtyvämme Mr.Bungle-tyyppiseen ilmaisuun ja muistaakseni sellaisen kappaleen teimmekin. Tuskin sitä minnekään tallennettiin, mutta ei se huonokaan ollut. Tyhjän paperin tai paremminkin tyhjän nuottiviivaston syndrooma selätettiin ja progemetallikausi jatkui. Ainakin hetkisen.

Antakaa tälle mahdollisuus, jonka jälkeen voitte päättää jatkatteko samoja polkuja vai täysin vastakkaiseen suuntaan.

Toomion TOP200-biisit: 180. Deftones – Minerva

Minerva on roomalaisten mukaan sodankäynnin ja viisauden, mutta myös käsityötaidon ja taiteen jumalatar. Se on myös Deftonesin ensimmäisen kappaleen nimi. Siis minun muistille ensimmäisen.

Aavikolla kuvattu video on jollain tapaa hienosti tehty. Siihen ehkä vaikutti kuvaussessioiden aikana ongelmia aiheuttanut hiekka. Hieno hiekka kun harvoin koneiden kanssa toimii.

Deftonesin laulajan Chino Morenon ääni on vangitseva. Häilyvä ja aaltoileva laulutapa ison miehen esittämänä pitää ottessaan. Vaihtoehtorokkia tai -metallia normaalisti esittävä Deftones on tämän kappaleen aikana vähän poikkeavilla shoegaze-linjoilla.

Sanoitus ylistää minun käsittääkseni naisia tai naista noin yleensä. Sanat eivät tässä ole minulle se juttu, vaan hyvin videoon hitsattu tunnelma. Soundit ovat suttuiset, ja miksaus outo. Aina joutuu volumea lisäämään. Kitarat ulvovat hienosti ja kliinit kitarapätkät ovat yksinkertaisia, mutta toimivia.

Tämä sijoittuu omassa elämässä aikaan, jossa elämä häilyi, kuten Chinon ääni.

Toomion TOP200-biisit: 181. The Who – Won’t Get Fooled Again

David Caruso asettaa aurinkolasit silmille ja Pete Townsendhin kitara rämähtää soimaan.

C.S.I. Miamin tunnusmusiikkina toiminut Won’t Get Fooled Again oli siihen asti ollut minulle vain ”ihan ok”. Sarja kuitenkin iski, eikö vähiten siksi, että Caruso oli ollut niin NYPD Bluessa kuin Hill Street Bluesissakin. Siihen oli leikattu vielä niin sopivat pätkät, että kappaleesta on muodostunut ikuinen ”älä skippaa” -klassikko.

1971 tehty Won’t Get Fooled Again oli kantaaottava ja nimenomaan vallankumouksellinen teos myös syntetisaattorin takia. Se oli osa Tommyn menestyksen myötä Townsendhille pakkomielteeksi muodostunutta Lifehouse-teemateosta. Albumin piti kertoa orjuutetusta kansasta, jonka rock-konsertti pelastaa. Lifehouse jäi lopulta tekemättä, mutta moni kappale siltä jäi elämään. Suurin osa niistä julkaistiin Who’s Next -albumilla.

WGFA:n leimallisimpia elementtejä ovat mahtipontiset kitarat ja hyvin progrehtava syntikkariffi. Myös lopussa tuleva Roger Daltreyn huuto on ikoninen. Tarinan mukaan sen nauhoitus kuului tien toiselle puolelle asti, ravintolaan, jossa muu bändi ruokaili. Myös rytmiryhmää kannattaa tarkkailla. John Entwistle vetelee melkoisia viivoja bassollaan samaan aikaan, kun lähes ilman haikkaa soittava Keith Moon räimii perunoita kellariin.

Pituudeltaan kappale on pitkä kuin historian kaksoistunti. Ei se kuitenkaan ole häiritsevä tekijä, vaikkei erilaisia osia niin paljon olekaan. Bändi on ollut tuohon aikaan vedossa. Myös tuotanto on onnistunut, sillä soundit kuulostavat edelleen hyviltä, joskin vähän hiljaisilta.

Aurinkoiseen elokuun iltaanhan tämä uppoaa kuin kuuma koira voihin.

Toomion TOP200-biisit: 182. Radiohead – Karma Police

Radiohead oli ilmestyessään jollain tapaa kamala. Se kai liittyi musiikkityyliin, joka ei oikein hevidiggarin vuorisaarnaan istunut. Pala kerrallaan OK Computer -albumi alkoi muotoutua kuunneltavaksi kokonaisuudeksi.

Sieltä Karma Police on vasta myöhään, sanotaan yli kolmekymppisenä, alkanut soittamaan joitain kelloja mielen sopukoissa. Karma Police on erittäin yksinkertainen rakenteeltaan, eikä siinä ole edes varsinaista kertosäettä.

Nimityksen se on saanut bändin sisäpiiriläpästä, kuten niin moni kappale ympäri maailman nimensä saa. Aihepiiri on laulaja Thom Yorken kertoman mukaan ”keskijohdon halveksintaa”.

Tuona aikana Radiohead teki vielä hyvin simppeliä musiikkia, ainakin soitannollisesti. Kuten lähes kaikissa Radioheadin biiseissä, on Yorken ääni se ottiuistin, joka houkuttelee uimaan biisit loppuun. Sitä sävyttää kummalliset soundipuolen ratkaisut, kuten hurjalla kaikuefektillä väritelty biisin loppu.

Tunnelma on lamamasennuksen risukasaan ajoittain paistavan auringon lämmittämä. Aika ankeaa, mutta pieniä pilkahduksia paremmasta, kappaleen video ei niitä kyllä varsinaisesti esitä. Tämä menee juuri sinne ilmestymisaikansa haminoille.

https://open.spotify.com/track/3SVAN3BRByDmHOhKyIDxfC?si=pQXmY9dyTgKCE6u8a_3kjw

Toomion TOP200-biisit: 184. Leevi and the Leavings – Olipa kerran ihminen…

Yksinkertainen ihminen tykkää yksinkertaisista asioista. Minä pidän tällaisista simppeleistä, melko lailla yhdelle melodialle perustuvista instrumentaaleista.

Olipa kerran ihminen… on Leevi and the Leavingsin kappale Kadonnut laakso -albumilta. Se taittaa albumin välillä rujonkin meiningin suunnilleen sen puolivälissä. Kadonnut laakso oli toinen ”aito” kasetti, jonka olen ikinä saanut. 8-vuotiaalle tavara oli aika diippiä. Mutta jo tuolloin Olipa kerran ihminen… oli albumin suosikki.

Gösta Sundqvistin musikaalisuus ja samalla henkilöhahmon synkkä erakkoluonne tulee tässä kappaleessa esiin sanattomassa muodossa. Teos liikkuu jotenkin dystooppisissa tunnelmissa vähän Ennio Morriconen tyyliin. Vaikka se on yksinkertainen, on siinä sopivasti kerroksia, jotta sen kestää kuunnella vaikka milloin. Sounditkin ovat sellaiset, ettei tätä usko tehdyn vuonna 1982.

Tätä kuunnellaan Aulavan raunioilla silloin, kun maailmanloppu on tulossa.