Toomion TOP200-biisit: 174. Rockin’ Da North – Kingsize

Vieläkin pidetään majaa vuodessa 2002. Suomirap teki kaameaa jälkeä TOP40-listalla. Silloin suomirapin jonkinlainen ongelma olivat olleet hiukan tuhnuiset tausta. Sitten tuli Rockin’ Da North.

Juuri Kingsize soi radioissa (sen Kesäkumi-renkutuksen lisäksi) ja tämä oli pitkälti tuottaja Jukka Immosen ansiota. Todella mahtipontiset jouset vyöryvät introssa päälle.

Lisäarvoa tuo kova feattaajakatras. YOR123, B.O.W. (eli Bomfunk MC’s Raymond), vuonna 2015 ikävästi kuollut Ezkimo sekä omalaatuisella tyylillään koko kappaletta kantava Lord Est.

Tässä pisteet voi antaa oikeastaan tuotannolle, jossa eri elementit on niiden erilaisuudesta huolimatta naulittu tiukasti yhteen.

Tämän kappaleen kuulee harvoin. Enpä silti ikinä vaihda pois.

Toomion TOP200-biisit: 175. Soilwork – As We Speak

Maaliskuussa 2002 ilmestyi Soilworkin Natural Born Chaos -albumi, joka jo TOP100-albumilistallakin tuli tutuksi. Sitä rumpalimme kera kuunneltiin niin sanotut ”parit kerrat”. Aluksi tietysti nuo nopeammat kappaleet tarttuivat, mutta jotenkin As We Speakin sävellys on vuosien saatossa muodostunut alkupuoliskon kärkikappaleeksi. Se on monitahoisempi ja rauhallisempi ja on siksi säilynyt kuuntelulistalla.

Muistan vieläkin katsomatta tuon levyn kitaristit, jopa osan heidän kommenteistaan kansilehdessä. Björn ”Speed” Strid on laulumiehiä metallin puolella ja nykyään tahkoaa vakuuttavasti myös Night Flight Orchestrassa. Tämän levyn kitarapari Frenning & Wichers pelittävät komeasti yhteen. Ranta & Flink  rumpu-bassopuolelta vastaavat kitaroille täysin hyväksyttävästi. Oman lisämausteen tuo kuitenkin Sven Karlsson, joka tuli tässä vaiheessa Evergreyn koskettimista Soilworkin hommiin. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, niin Karlsson ei turhia soita. Hän värittää ja sävyttää sävellyksiä ja tuo niihin ilmaa. Vaikka raskaasta musiikista onkin kyse, niin pieni happi välissä ei yleensä haittaa.

Sanoituspuoli menee vähän ohi. Se on tuollaista tavallista metallihuttua, mutta kyllähän sieltä kohtia päähän jää. Maailmantilaa ja sen synkkyyttä tässä varmaankin analysoidaan. Voi olla, että tässäkin, kuten omissa vähäpätöisemmissä sanoitustouhuissa tulee usein vaihe, jossa sanat eivät välttämättä tarkoita sen suurempia, vaan sopivat muihin teemaltaan ja ennen kaikkea istuvat sävellykseen ja melodiaan. Se Soilworkilla toimii mainiosti.

Kyllä tämä on lumihankien keskellä kuultava. Autolla ajaessa. Mielellään aika kovaa. Autona voisi olla Peugeot, jossa on sellainen ilmanraikastinpotkuri keskikonsolin tuulettimessa.

Toomion TOP200-biisit: 176. Rauli Badding Somerjoki – Valot

Ensikosketus tähän on Pulliaisen ja Agentsin instrumentaaliversiona, todennäköisesti Mitsubishi Galantin kasettimankasta. Kappale on kuitenkin lähtöjään Rauli Badding Somerjoen debyyttialbumin B-puolelta. Totuuden nimissä olen aika kauan luullut, että veisu on venäläinen käännös, mutta mitä vielä. Se on Raulin itsensä säveltämä ja sanoittama!

Tunnelma ja sanat ovat synkät, harmaat, suomalaiset. Mutta, kun se ei tässä tapauksessa haittaa. Olen myös alkanut pitää alkuperäisestä levytyksestä siinä määrin, että rankkaan sen ohi Agentsin, vaikkei se Kääriäisen esittämänäkään paljoa kympin biisistä puutu.

Tällä vuoden 1971 versiolla on kovettu soittajakokoonpano: Rauli laulaa, Antero Jakoila kitaroi, Arto Koskinen klähmii urkuja, bassoa soittaa Ilkka Willman ja rummuissa keikkuu legendaarinen Matti Oiling. Varsinkin rumpu- ja urkutyö maistuu kuin pannukahvi. Aidolta ja rouhealta.

Raulin hahmossa ja ulosannissa on yhtä aikaa jotain hyvin melankolista ja kohtalon takia myös hyvin surullista. Komea ääni ja melkoinen melodiantaju miehellä kuitenkin oli.

Kyllä tätä kuunnellessa pitäisi olla 1980-luvun lopussa, lähdössä väsyneenä ja nälissään Vaasan kansallisista kisoista noin klo 22:10 ajelemaan kohti kotia. Syksy olisi juuri alkamaisillaan.

Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance

Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.

Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.

Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.

Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.

Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää  tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.

Toomion TOP200-biisit: 178. Opeth – The Lotus Eater

Lootuksensyöjä. Noin periaatteessa nimi tulee kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Pohjois-Afrikan rannikkosaarella asuva kansa söi lootuksen kukkia vaipuakseen eräänlaiseen narkoosiin. Eli käytännössä olivat eräänlaisia huumeveikkosia. En kovastikaan usko Opethin ja Mikael Åkerfeldtin hakevan näitä asioita kappaleen sanoituksissa.

The Lotus Eater on muuten vähän nahkean Watershedin paras kappale. Se alkaa hyminällä ja tärähtää käyntiin kuin vanha traktori, ja sitten ei pidättele mikään. Watershedin aikoihin Åkerfeldtin ääni oli kuosissaan. Niin murinana kuin puhtaissakin pätkissä. Harmi kyllä bändistä oli lähtenyt kaksi sen minulle tärkeää osasta: kitaristi Peter Lindgren ja rumpali Martin Lopez. Se valitettavasti kuuluu myös siinä usein peräänkuulutetussa groovessa.

The Lotus Eater ei kuitenkaan tuosta kärsi, vaan on opethmaisen pitkä ja moniosainen, mutta silti varsin sulavalinjainen kappale. Opethin taito on melodisissa vokaaleissa, jotka toimivat riippumatta miten taustalla mäiskitään. Ghost Reveriesillä mukaan tullut kosketinmies Per Wiberg on täysin paikallaan ja toteuttaa metallikiipparin tärkeintä tehtävää – ”Auta, älä häiritte!”.

Minulle tämä ilkeältä kuulostavan musiikin kuuntelu on keino purkaa niitä mielen pimeimpiä puolia sisältä jonnekin muualle. Jokaisella on synkkiäkin ajatuksia ja minulle sen purkuväylä on musta musiikki.

Ihan vielä ei ole tämän kappaleen ”virallinen” hetki. Se on tuolla marras-joulukuun taitteessa, kun räntää vihmoo ja muutenkin on tympeää.