Noel Gallagher 50 vuotta 29.5.2017

Noel Gallagher täyttää tänään 29.5. 50 vuotta. Manchesterilaislähtöinen muusikko muistetaan tietenkin Oasis-yhtyeen lauluntekijänä ja kitaristina sekä sittemmin soolouralta. Tasaisin väliajoin mediassa noteerataan myös yhteenotot pikkuveli-Liamin kanssa, milloin mistäkin aiheesta.

Noel, vaikka onkin vasenkätinen, soittaa kitaraa kuten oikeakätiset. Hän oli roudarina toisen manchesterilaisbändin Inspiral Carpetsin mukana 80-luvun lopulla, kun kuuli Liamin perustaneen The Rain-nimisen yhtyeen. Noel palasi Englantiin ja totesi Liamille tämän bändin olevan ”shite” mutta myös, että pikkuveljessä oli potentiaalia: tämän tulisi vain antaa isoveljen ottaa lauluntekovastuu.

Vuonna 1994 Oasis julkaisi ensilevynsä Definitely Maybe, joka sinkoutui suoraan kotimaassaan listakärkeen ja siitä tuli historian nopeimmin myyty debyyttilevy. Sitä seuranneet (What’s the Story) Morning Glory? ja Be Here Now nostivat yhtyeen maailman johtavaksi rock-yhtyeeksi, josta suunta kylläkin kääntyi nopeasti alaspäin. Bändin toistaiseksi viimeiseksi, seitsemänneksi, studiolevyksi jäi Dig Out Your Soul vuonna 2008. Noel lähti yhtyeestä syksyllä 2009 kyllästyttyään riitelemään Liamin kanssa Pariisin keikan backstagella hetkeä ennen keikkaa.

Soolourallaan Noel Gallagher’s High Flying Birds-bändin kanssa hän on julkaissut kaksi kokopitkää levyä kolmannen ollessa vahvasti työn alla. Molemmat saavuttivat brittien albumilistan kärkipaikan sekä saivat positiivisia arvioita medialta.

Noel on ollut alusta saakka armoton Beatles-fani. Itse olen nähnyt Oasiksen kehityskaaressa paljon samankaltaisuutta Fab Fourin kanssa: alussa ollaan perinteinen rock-bändi, josta siirrytään vahvasti trippihenkisen haahuilun kautta takaisin kohti perinteisempää bändisointia, joka on kuitenkin kuorrutettu uusilla mausteilla kuten eksoottisemmilla soittimilla ja loopeilla. Varsinkin 90-luvun Oasiksen sävellyksissä ja sanoituksissakin on paljon Lennonia & McCartneyta. Onpa Noel todennut myös, että ”jos hän olisi elänyt samoihin aikoihin, hän olisi varmasti kirjoittanut Hey Juden ennen Beatlesia”.

Vaikka mediassakin miestä on syytetty liki vanhojen suosikeiden ryöstöviljelystä, en ainakaan itse mahda mitään sille että Definitely Maybe- sekä (What’s the Story) Morning Glory?-levyt ovat tuttuudessaan syntisen helppoja kuunnella. Jos on yhtään perehtynyt Noelin suosikeihin, voi vaikutteet kuulla selvästi ja kuulijana tiedostaa, että tässä käydään vähän muidenkin lääkekaapilla. Silti noista lauluista nauttii.

Myöhemmällä urallaan Gallagher on kuitenkin päässyt eroon vanhoista pahoista tavoista, myös ulkomusiikillisesti. Soolouran kaksi levyä esittelevät kypsempää näkemystä sekä sävellyksissä että sanoituksissa. Molemmat albumit kuulostavat enemmän ”omalta jutulta” kuin kenenkään kopioinnilta. Omalla kohdalla varsinkin jälkimmäistä Chasing Yesterday-levyä tulee kuunneltua silloin tällöin.

Kokoan tähän loppuun pienen soittolistan, jolta löytyy yksi nosto jokaiselta Oasis-levyltä (joka on vähintään Noelin kirjoittama, osa myös hänen laulamiaan) sekä yhdet laulut myös molemmilta soolouran levyiltä.

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/5ueoUvFK181LlNnQmIfwZa

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” – B:lla alkavat artistit.

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” on Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta B:llä alkavat artistit kahlasin läpi. Vastaan tuli monenlaista levyä, niin hyviä, keskivertoja kuin sysihuonojakin. Tässä pieni tiivistelmä levyistä, sekä mielestäni parhaista biiseistä niillä. Parhaat biisit löytyvät soittolistasta tekstin lopussa.

JOKAISEN PITÄISI TÄMÄ LEVY OMISTAA!

1. Buckley, Jeff – Grace (1994, alternative rock)
“Myös laulajan traagisella kohtalolla puolittain ratsastava levy. Tällä kertaa se laulaja oli tosiaankin taitava.”

NÄMÄ LEVYT VOI KUUNNELLA USEASTI

2. Bowie, David – Rise & Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972, glam rock)
“Hyvä teos varmasti aikanaan. Oikeastaan vain Starman pomppaa biisinä ylös.”

3. Björk – Debut (1993, electronic pop)
“Muutama hullun kova biisi ja sitten sellaista björkmäistä taidekilkuttelua.”

4. Black Sabbath – Black Sabbath (1970, heavy metal)
“Huojuntaa laadussa ja sävellyksissä, jopa soitossa, mutta on tällä myös hetkensä.”

5. Black Sabbath – Paranoid (1970, heavy metal)
“Tässä on eniten Black Sabbathia. Ehkä johtuu noista hiteistä.”

6. Blood, Sweat & Tears – Blood, Sweat & Tears (1968, rock)
“Tuttuja sävelkulkuja big band-hengessä ja hyvällä groovella. Oikein hyvää meininkiä. Autoon sopivaa.”

7. Björk – Vespertine (2001, electronica)
“Eteeristä huttua, ei niin hyvä kuin aiemmat.”

8. Beck – Sea Change (2002, alternative rock)
“rauhallista ja kaunista, jopa pearl jam tyyppistä maalailua. Beckiä parhaimmillaan.”

9. Brubeck, Dave – Time Out (1959, cool jazz)
“Hyvää perusjazzia, alkupää jopa huippua. ”

10. Big Brother & the Holding Company – Cheap Thrills (1968, blues rock)
“Kyllä Janisin ääni oli maineensa veroinen, ihan äänen takia tämä täällä kannattaa olla.”

11. Bon Jovi – Slippery When Wet (1986, hard rock)
“tukkarockin kulmakiviä, mutta alkupuolen jälkeen lähinnä kylmänväreitä herättävää tekokovaa hempeilyä.”

12. Black Crowes – Shake Your Money Maker (1990, southern rock)
“Hyvää etelän bluesrockia. Mukavaa mätkettä.”

13. Beck – Guero (2005, alternative rock)
“Jännittäviä ja ehdottoman omaperäisiä kitarariffejä. ”

14. Basie, Count – The Atomic Mr. Basie (1958, swing)
“Vanhaa big-band-jazzia. meininkiä. Oikein mukavaa.”

15. Bee Gees – Odessa (1969, pop)
“Korkealta laulettu konseptialbumi, joka ehkä vaatisi tarkkaa sanojen seuraamista.”

16. Buena Vista Social Club – Buena Vista Social Club (1997, son cubano)
“Hieno tarina. Juuri sitä kuubalaista musiikkia, mitä sen kuuluukin olla. Tälle on paikkansa.”

17. Boston – Boston (1976, hard rock)
“AOR-musiikkia ennen kuin se oli AOR-musiikkia. Aivan hyvää peruskauraa.”

NÄMÄ ALBUMIT KANNATTAA AINAKIN KERRAN KUUNNELLA

18. Baez, Joan – Joan Baez (1960, folk)
“Kantaaottavaa nainen ja kitara-laulantaa. Hetkittäinen menee syvällekin, sillä Joan osaa laulaa.”

19. Beatles – Abbey Road (1969, rock)
“Legenda. Vähän sekava kuitenkin.”

20. Beta Band – Heroes to Zeros (2004, electronic)
“Kummallista musiikkia. Hirvittävän tavallista, mutta ei kuitenkaan. On niin outo, että voi olla, että paikka täällä on oikeus ja kohtuus.”

21. Bad Company – Bad Company (1974, hard rock)
“Perusrockia.”

22. Booker T & the MGs – Green Onions (1962, r&B)
“Alkukantaista urkumusiikkia. Blues-henki huokuu ja sikari tuoksuu. Teemailtoihin taustalle.”

23. Boards of Canada – Music Has the Right to Children (1998, electronica)
“Omalla laillaan legendaarinen kilkutusbändi. Vähän soundit ovat vanhahkot, mutta on tämä varmasti uranuurtaja tällä alalla.”

24. Black Sabbath – Vol 4 (1972, heavy metal)
“Epätasainen albumi legendaarisilla kansilla. Muutama hämmentävän huonosti soitettu kohta.”

25. Beck, Jeff – Truth (1968, blues rock)
“Vanhaa rokkia, ihan aikansa mukaista.”

26. Buckley, Tim – Goodbye & Hello (1967, folk rock)
”Tunteellista ja vakuuttavaa laulutyötä ja mahtipontisia sävellyksiä.”

27. Björk – Medúlla (2004, vocal)
“Äänenkäyttöä parhaimmillaan, mutta biiseinä toki aika epäselkoja. ”

28. Beta Band – Hot Shots II (2001, electronic)
“Helpompaa Radioheadia, myös vähän keskinkertaisempaa. Ei ihan kanna albumimittaa asti.”

29. Beastie Boys – Ill Communication (1994, hip hop)
“Legenda, muta pidemmän päälle rasittava.”

30. Blur – Blur (1997, indie rock)
“Semittäistä brittirokkia. Joku tässä on vain niin angstia. Ei jaksa enää.”

31. Blue Nile – A Walk Across the Rooftops (1984, sophisti-pop)
“Kasarimeininkiä aika rauhallisella otteella. Ei pahakaan.”

32. Bees – Sunshine Hit Me(2002, indie rock)
“Erikoista musiikkia. Zero 7 tulee jotenkin mieleen. Sellaista chillailua ska-otteella. Hyvin rauhallista.”

33. Blue Cheer – Vincebus Eruptum (1968, psychedelic rock)
“Osittain rasittavaa esi-stoneria. On siellä hyvääkin ja paikan listalla tavallaan ymmärtää.”

34. Big Black – Atomizer (1986, noise rock)
“Raastavaa punkia. Aika höyryvetoinen tunnelma. Ei ihan onnetonta. Huonot soundit.”

35. Big Star – Third (1978, power pop)
“Liian pitkä levyllinen kantrirokkia. Tai jotain sellaista helppoa. Vähän liian helppoa.”

36. Belle & Sebastian – If You’re Feeling Sinister (1996, chamber pop)
“Liian iloista ja siloista indiepoppia. Varmaan tyylissään maailman kärkeä, mutta tylsää on.”

37. Beatles – Beatles (1968, rock)
“Myös legenda. En ole vielä sisäistänyt”

38. Beatles – Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967, rock)
”Kappaleina ei minun makuuni, mutta kunnianhimoisuudessaan tärkeä levy.”

39. The Band – The Band (1969, roots rock)
”Aika rasittavalla laululla varustettua musiikkia.”

40. Bowie, David – Low (1977, art rock)
” B-puolen Ambientia voisi kuunnella levyllisen. Eikä tämä läpeensä kehno ole muutenkaan.”

41. Buffalo Springfield – Again (1967, psychedelic rock)
“Tylsää kantripohjaista rokkia. Ei pelasta Young ja Stillskään tätä. Tylsää on. Ei voi mitään.”

42. Bonnie Prince Billy – I See a Darkness (1999, indie rock)
“Sellaista tasapaksua akustista indie-folkia. Tällaisia bändejä on arviolta miljoonia.”

43. Beastie Boys – Licensed to Ill (1986, rap rock)
“Oivaltavia lainailuja rocklegendoista, mutta osa biiseistä on aikamoisen rasittavia.”

44. The Byrds – The Notorious Byrd Brothers (1968, psychedelic rock)
“Parempaa ja vauhdikkaampaa Byrdsiä. Ehkä Crosbyn poislähtö teki vain hyvää.”

45. Black, Frank – Teenager of the Year (1994, alternative rock)
“Vähän liian pitkä albumillinen sekavasti koostettua punk pop rockia. Hyviäkin paloja on.”

46. Beau Brummels – Triangle (1967, folk rock)
“Psykedelian ja hyvän välimaastossa pyörivää aikansa musiikkia. Kyllä tämä varmaan paikkansa listalla ansaitsee.”

47. Banhart, Devendra – Rejoicing in the Hands (2004, indie folk)
“Folkia. Outoa.”

48. Brel, Jacques – Olympia ’64 (1967, chanson)
“Ranskalaisen musiikin perikuva. Live-levytys ei soundeiltaan ole parasta, mutta onhan tuossa yritystä.”

49. Blur – Modern Life is Rubbish (1993, britpop)
“Brittirokkia, perus-sellaista. Keskinkertaista ollut minulle aina. Muutamia hyviäkin riffejä on.”

50. Big Star – # 1 Record (1972, power pop)
“Kantrimaista rockia. Ei ihan hirvittävää, mutta hivenen tylsähköä kyllä.”

51. Baker, Anita – Rapture (1986, quiet storm)
“Kunnon kasarisiirappia.”

52. Bush, Kate – The Sensual World (1989, art rock)
“Sitä samaa nauhattoman basson säestyksellä. Leijumista jossain eteerisissä maailmoissa.”

53. Beatles – Rubber Soul (1965, folk rock)
“Tämäkään ei ole sävellystyön merkkiteos. Liian monta rallattelua. Ei eleanorerigbyjä.”

54. Beatles – Revolver (1966, rock)
“Legendaarista rockia. Muutamia hyviä sävellyksiä, muutama psykedelian prototyyppi ja paljon turhaa.”

55. Bee Gees – Trafalgar (1971, soft rock)
“Hienoja jousisovituksia, vaatisi ehkä tarkempaa tutustumista. Ehdottomasti levy joka listalle kuuluu.”

56. Brown, James – Live at the Apollo (1963, soul)
“Ei oikeastaan ollut sitä mitä odotin. Rauhallista ja hiljaista. On varmasti parempiakin levytyksiä tältä mieheltä.”

57. Bush, Kate – Hounds of Love (1985, art pop)
“Folk-fantasialauleskelua. Enemmän sitä, mistä Bush tunnetaan. Himpun epätasapainoinen vain.”

58. Beck – Odelay (1996, alternative rock)
“Aikamoisen sekavaa kilkutusta ja laahausta. Ei niin hyvä kuin guero.”

59. Bad Brains – I Against I (1986, hardcore punk)
“HC-punk-kaahausta. Eihän tähän pysty.”

60. Basement Jaxx – Remedy (1999, house)
“Liian vanhaa Jaxxia.”

61. Burman, Rahul Dev – Shalimar (1975, soundtrack)
“Bolliwood-elokuvan soundtrack. Miltä lie ajalta? Tarvitsisi sen elokuvan taustalle. Varmasti siihen sopii hyvin.”

62. Beatles – A Hard Day’s Night (1964, rock)
“Pikkusen liian Beatlesiä. Liian vanha soundi. Hyviä sävellyksiä osin, mutta liikaa rillumareitä.”

63. Burning Spear – Marcus Garvey (1975, reggae)
“Jotain alkukanta-reggaeta. Ihan jees. Reggaeksi.”

64. Badly Drawn Boy – Hour of Bewilderbeast (2000, indie folk)
“Folkia. Ei jaksa.”

65. Byrds – Fifth Dimension (1966, folk rock)
“Kantrirokkia. Mainstreamia mulle, mutta aikanaan varmaan ollut jotenkin uraauurtavaa.”

66. Beach Boys – Today! (1965, orchestrated rock)
“Beach boys-höttö jatkuu. Muutamia hyviä pätkiä, mutta onhan tämä aika yksinkertaista.”

67. Byrds – Mr. Tambourine Man (1965, folk)
“Ei huippua kokonaan, mutta pari hyvää sävellystä.”

68. Bowie, David – Aladdin Sane (1973, glam rock)
“progressiivisillä jazz-pianoilla siivitettyä erikoispoppirokkia. Muutama hyvä pätkä, mutta happoista on.”

69. Blondie – Parallel Lines (1978, pop rock)
“Pop rockia naislaululla. Muutama radiohitti ja loppu peruskamaa. Äänessä on aikamoista kantrisävyä.”

70. Bush, Kate – Dreaming, the (1982, art rock)
“Äänenkäytöllä kikkailua. Ei montakaan klassikkosävellystä. Mutta jopa karjuntaa sisältävää naislaulua.”

71. Bowie, David – ‘Heroes’ (1977, art rock)
“Kasarisoundia ennen kasikytlukua. Pahan kuuloisia soundeja, outoja kitarajuttuja ja pari hyvää instrumentaalia.”

72. Belle & Sebastian – Tigermilk (1996, indie pop)
“Samaa tylsähköä, vähän liian iloista musiikkia. En tiedä miksei sytytä. Liian helppoa.”

73. Burke, Solomon – Rock ‘n’ Soul (1964, R&B )
“Soulin alkuajoissa ollaan. Vähän liian imelää minun makuun. Hidasta blues-soulia.”

74. Bowie, David – Hunky Dory (1971, glam rock)
“Eipä paljon mistään kotoisin ilman Life in Marsia. ”

75. Beastie Boys – Paul’s Boutique (1989, alternative hip hop)
“Ei niin hyvä kuin Licensed to Ill. Liian rasittavaa räppiä rasittavilla äänillä ja hyvin itseään toistavalla räp-melodialla.”

NÄIHIN ÄLÄ KOSKE!

76. Bragg, Billy & Wilco – Mermaid Avenue (1998, folk rock)
“Kantria ja folkia. Wilco pelastaa paljon Braggin karmaisevalta ääneltä. Aika tylsää joka tapauksessa.”

77. Band – Music from Big Pink (1968, americana)
“Ei vaan iske tämä laulu.”

78. Bowie, David – Station to Station (1976, art rock)
“70-luvun lopun ihmepoppia. Liian vähän nyansseja, monotonista ja kummaa. Tässäkin levyssä on kuitenkin yksi helmi.”

79. Beach Boys – Pet Sounds (1966, progressive pop)
“Surffendaalia. Turhan kaukaa historiasta minulle.”

80. Buckley, Tim – Greetings from LA (1972, funk)
“Taidepläjäys. Ihmeellistä scat-soolottelua ja sekoilevia sävellyksiä. Hajanainen teos.”

81. Badu, Erykah – Mama’s Gun (2000, neo soul)
“kammottavaa R&B:tä”

82. Buzzcocks – Another Music in a Different Kitchen (1978, punk rock)
“Alkupunkia. Osittain jopa kuunneltavaa. Rasittavaakin mahtuu joukkoon.”

83. Beatles – With the… (1963, rock and roll)
“Ei kovinkaan ihmeellinen albumi. Kopiokappaleita, eikä mitään järkevää linjaa.”

84. Ben, Jorge – África Brasil (1976, world music)
“Oikeastaan sellaista maailmanmusiikkia, jota ei jaksa pitkään kuunnella. Taustalla menee, mutta tällaista on tehty niin paljon, ettei aiheuta erikoisia värähdyksiä.”

85. Blur – Parklife (1994, britpop)
“Alku lähtee lupaavasti, mutta sitten se lopahtaa aika raskassoutuiseksi ja häiritseväksi brittirockiksi. Joku ei Blurissa vaan kanna riittävän pitkälle.”

86. Buckley, Tim – Happy Sad (1969, folk jazz)
“Keskinkertaista länkötystä. Hyvin 70’s. “

87. The Boo Radleys – Giant Steps (1993, psychedelic pop)
“Ja taas on keskinkertaista brittipoppia. Tylsää on. Taitaa kuitenkin olla kirjoittajan lempilapsi.”

88. Bowie, David – Young Americans (1975, blue-eyed soul)
“Tylsää poppia. Ei jumankauta, että tylsää. ”

89. Bragg, Billy – Talking with the Taxman About Poetry (1986, rock)
“Rasittavantyyppistä irkkufolkkia huonolla laululla ja pitkäveteisillä poliittisilla kannanotoilla.”

90. Beach Boys – Surf’s Up (1971, progressive pop)
“Sitä samaa lainelautailua.”

91. Bukem, LTJ – Logical Progression (1996, electronic)
”Vanhaa ja todella vanhan kuuloista elektronista tanssimusiikkia. Baskeri vinoon ja keltaset lasit päähän. Ei helvetti”.

92. Bauhaus – Mask (1981, gothic rock)
“Kamottavaa ölötystä. Musiikki ei periaatteessa ole täysin kamalaaa, mutta laulu on.”

93. Barrett, Syd – Madcap Laughs (1970, psychedelic folk)
“Kamala.”

94. Black Flag – Damaged (1981, hardcore punk)
“Raastavaa ja hirvittävää punkia, jossa on kyllä temponvaihtelupuolella jotain omaperäistäkin. Soundit vaan ovat niin paskat. Legenda, mutta ei tämä musiikkina kummoista ole.”

95. The Byrds – Sweetheart of the Rodeo (1968, country rock)
“Niin perinteistä kantria että hirvittää ja meinaa solmiokivi mennä kurkkuun. Hyi helevetti!”

96. Butthole Surfers – Locust Abortion Technician (1987, hardcore punk)
“Olipa hirveää äänisaastetta. Älkää testatko. ”

97. Birthday Party – Junkyard (1982, post-punk)
“Hirvittävää paskaa, laulo Nick Cave tai ei. Ihan persettä mölinää.”

98. B52s – B52s (1979, new-wave)
”On tämä oikeasti lähes kamalinta mitä voi olla.”

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/2O775vD7Imk2cDdZFjIq1X

Metallimusiikin olemus – 22. Valkoinen jättiläinen

The White Albumia eli The Beatlesin nimeä kantavaa klassikkoalbumia pidetään yleensä aikamoisena mestariteoksena. Näin siis silloin, kun puhutaan albumeista ihan ylipäätään ilman metallikytköstä.

Vuonna 1968 julkaistu Valkoinen albumi on tuplalevy ja sellaiseksikin aikamoinen pala purtavaksi. Jo aikalaistenkin mielestä se on sekalainen keitos, joka kuvaa bändin lopun aikoja ja ristiriitoja jäsenien välillä. Muita jäseniä alkoi kyllästyttämään John Lennonin morsiamen, Yoko Onon, kokoaikainen läsnäolo. McCartney taas sai pahoja katseita osakseen pomotuksensa vuoksi. Harrison teki liian outoa materiaalia ja Ringo vain yritti selviytyä kyydissä. Kaikesta huolimatta porukka pysyi nipin napin kasassa ja kappaleet saatiin valettua kahdeksi levyksi.

Levystä voisi saada kolme täysin eri tyylistä albumia, ja ne olisivat silti ihan riittävän pitkiä. Sekaan on mahtunut muutama helmi (While My Guitar Gently Weeps, Blackbird) ja muutama täysin kammottava sävellys (Ob-La Di, Ob-La Da, Piggies). Jos karkeasti jakaa, niin toinen levy on hiukan raskaammin soitettua poppia, jopa rockia. Kappaleet on jälleen huideltu miten sattuu. Esim. Piggies Blackbirdin jälkeen on hirvittävä tyylirikko.

While My Guitar Gently Weepsissä on metallimaista kaihomieltä bluesin muodossa. Myös sooloja soittava Eric Clapton on jotenkin metalliin vaikuttanut, vaikkei tullutkaan kaikkien osalta ilolla vastaanotetuksi. Kappaleesta tulee muuten mieleen Topi Sorsakoski, joka Suomen maalla tuntuu metalli-ihmisiä aina miellyttävän. Eniten metallia on kuitenkin Helter Skelter, joka on ihan oikeaa heviä. Se alkaa niin jytäkästi, että voisi olla 20 vuotta myöhemminkin sävelletty. Kappale on raivoisa. Täytyy muistaa, että sillä on myös valitettava linkki Charles Mansoniin ja hänen ”Perheensä” tekemiin murhiin. Why Don’t We Do It in the Road on lähes southern rockia. Sanoista tulee mieleen Rival Sons. Samaa on haettavissa Yer Bluesista. Sen voisi Stevie Ray Vaughankin soittaa. Ettei olisi jopa soittanut. Myös Birthday on aika lähellä raskaampaa rockia.

Kyllä Beatlet metalliin vaikuttivat. Pelkästään Helter Skelterillä on ollut sen suuntaisia vaikutuksia. Albumi kuuluu tälle listalle juuri tuon kappaleen takia. Levykokonaisuutena tämä ei mielestäni ole niin hyvä. Julmetun kokoinen möhkäle, jota on vaikea sulattaa. Sen voi niellä kokonaisena, mutta paljon olisi voinut jättää poiskin. Tästä jää ähky.

Esimerkkibiisinä juuri tuo Helter Skelter. Sitähän on myös Mötley Crüe coveroinut.

https://open.spotify.com/album/03Qh833fEdVT30Pfs93ea6

Toomion vuosi 2016

Vuosi 2016. Musiikkia on taas kuunneltu hemmetisti. Last.fm:n rullaamanakin aika monta päivää. Siihen päälle kun lyödään kaikki scrobblaamaton musiikki, on määrä aika hirmuinen. Kuten viime vuonna jo totesin, tulee vuosilistat oikeammiksi aina jälkijunassa. Näin myös 2015 vuoden levyt ovat päivittyneet. Laitan teille piruuttani jälleen kahden viimeisenkin vuoden tilastoja.

Ensin pieni koonti eniten kuunneltuihin artisteihin, albumeihin ja kappaleisiin. Nämä eivät siis ole mielestäni parhaita. Näitä vain olen kuunnellut SCROBBLATTUNA eli Spotifysta eniten. En ole niin pikkutarkka että jaksaisin itse laittaa listaan kaikkea, mitä olen autossa tai YouTubesta kuunnellut.

ENITEN KUUNNELLUT ARTISTIT

Tänä vuonna Type O Negative on ollut kovassa soitossa. Se oli niitä harvoja bändejä, joita kuuntelin läpi vuoden. Jopa Brasilian reissulla, vaikkei se oikeastaan siihen ympäristöön yhtään sopinutkaan. Myös Eppu Normaali on palannut listoille. Miksipä ei? Dream Theaterin paljous johtuu sen jumalattoman pitkästä uudesta albumista.

1. Type O Negative
2. Opeth
3. Dream Theater
4. Leprous
5. Anathema
6. Stam1na
7. Eppu Normaali
8. Gojira
9. Radiohead
10. Soilwork

ENITEN KUUNNELLUT ALBUMIT

Tämä se on aina hullu lista. Stam1na on kärjessä siksi, että albumi on hyvä ja Stam1nan musiikki vaatii aina monta kuuntelukertaa. Aphrodite’s Child jäi kuunteluun vain ja ainoastaan Saimaan keikan takia. Oli sen verran kova cover-veto Four Horsemenista, että piti kuunnella alkuperäistäkin useampaan kertaan. Garden of Delete on siitä hauska, että se oikeasti on jotain, mitä musiikki tulevaisuudessa yhä enemmän tulee olemaan – outoa tämän ikäiselle.

1. Stam1na – Elokuutio
2. Aphrodite’s Child – 666
3. Oneohtrix Point Never – Garden of Delete
4. UNKLE – War Stories
5. Radiohead – A Moon Shaped Pool
6. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen
7. Leprous – The Congregation
8. Devin Townsend Project – Trancendence
9. Opeth – Sorceress
10. Katatonia – The Fall of Hearts

ENITEN KUUNNELLUT KAPPALEET

Jätän tässä, kuten aiemmissakin listauksissa kappaleet, joita olen kuunnellut vain jutunkirjoittamismielessä tai esimerkiksi urheilukilpailussa DJ:nä toimiessa. Myös perheeni käyttää tiliäni välillä, joten jätän Sannin tältä listalta pois. Siitäkin huolimatta tylsä on lista, mutta Stam1na on saanut kuuntelua. Burn The Witch on hyvä kärkipaikan pitäjä, koska biisi lienee vuoden paras. Ainakin lähelle.

1. Radiohead – Burn The Witch
2. Stam1na – Mätä Hohtava Omena
3. Stam1na – Pienet Vihreät Miehet
4. Stam1na – Ikoneklasmia
5. Stam1na – Pala Palalta
6. Stam1na – D.S.M.
7. Stam1na – Elokuutio
8. Devin Townsend Project – Failure
9. Klone – Gone Up In Flames
10. Stam1na – Kuudet Raamit

Sitten tämän vuoden parhaiden listauksiin kahta edellistä vuotta muistellen… Aloitamme albumeista ja tällä kertaa laitan biisejäkin. Viime vuonna en niin tainnut tehdä.

VUODEN ALBUMIT 2014

1. Pepe & Saimaa – Saimaa (sijoitus viime tammikuussa 1.)
2. Cynic – Kindly Bent to Free Us (4.)
3. Opeth – Pale Communion (3.)
4. Fallujah – The Flesh Prevails (4.)
5. Saor – Aura (5.)
6. Yann Tiersen – Infinity (6.)
7. The War On Drugs – Lost In The Dream (*)
8. Anathema – Distant Satellites (7.)
9. The Contortionist – Language (8.)
10. Lotus Thief – Rervm (*)

VUODEN ALBUMIT 2015

1. Batushka – Litourgiya (*)
2. Leprous – The Congregation (1.)
3. Blind Guardian – Beyond the Red Mirror (2.)
4. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen (8.)
5. Between the Buried and Me – Coma Ecliptic (*)
6. Soilwork – The Ride Majestic (3.)
7. Deafheaven – New Bermuda (4.)
8. Killing Joke – Pylon (*)
9. Paradise Lost – The Plague Within (5.)
10. False – Untitled (*)

Ja näin päästään vuoteen 2016.

VUODEN ALBUMIT 2016

Lista on yllättävä. Kaksi vuosi sitten ennustamaani artistia mahtuu TOP10-albumeihin. Käyn vielä koonnin noista ennustuksista, joten palataan siihen kohta.

1. David Bowie – Blackstar

Enpä olisi uskonut, että David Bowien albumi vaikuttaa näin syvästi. Juu, ennustin sen aika kovaksi, mutta tein sen siksi, että yksi sinkku oli tuolloin jo julkaistu. Albumi on outo sekoitus kuolemaa ja fuusiojazzia sävytettynä totuttelua vaativalla laululla. On ilman muuta selvää, että esittäjän kuolema tuo teokseen ison säväyksen. Mutta taideteoksena koko julkaisu on aivan maaginen, eikä se varmaankaan ole vielä kaikkea paljastanutkaan. Tämä on todella kova levy, mutta sitä ei pysty kuuntelemaan usein.

2. Oranssi Pazuzu – Värähtelijä

Bändihän oli nimenä tuttu. Sen ilmestyminen ulkomaisillekin top-listoille herätti mielenkiinnon niin, että otin ihan työstettäväksi erään pimeän junamatkan aikana. Tämä on jonkinlainen hypnoottinen riitti, kuten Mansikkamaagi taisi todeta Ausculton keskustelussa. Komeaa jälkeä tekee bändi ulkomailla. Soisi suomalaistenkin tämän ymmärtävän.

3. Gojira – Magma

Gojiraa odotettiin kovin. Hyvä levy saatiinkin, mutta ei ehkä ihan niin kova kuin aikaisemmat. Tai sitten se vaatii vielä aikaa. Bändi teki pienen muutoksen musiikissaan, mitä pitää arvostaa, vaikkei siitä itse aina pitäisikään. Niinhän se pitääkin tehdä. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka Metallican alkupää onkin parempaa kuin loppupää, olisi bändiltä aika hölmöä tehdä vain alkupään kaltaista musiikkia pelkästään siksi, että kuulijat haluavat.

4. Haken – Affinity

Tämän bändin näin livenäkin. Hienosti soittivat, vaikken ihan tällaiselle musiikille livenä parhaiten syty. Albumi promotointeineen on veikeästi stailattu eikä kappaleissakaan ole mitään vikaa. Kikkailumusiikin ja DT:n ystäville.

5. Stam1na – Elokuutio

Stam1nasta oli oletus, ettei se enää ikinä pääse minun listalla hyville sijoille. Onneksi olin väärässä. Tämä on hieno albumi. Sen arvoa lisää se, että jäsen A on tällä saatu kuuntelemaan myös metallia. Ausculto-tiimi alkaa muutenkin olla aivopesty joka suuntaan.

6. Devin Townsend Project – Transcendence

Myös Devin yllätti positiivisesti. Levyllä on pari pirun komeaa biisiä ja hyvää massaa on loputkin. Myös muutama kitarasoolo on siihen suuntaan kuin pitää. Armoton muusikko, jolla kunnianhimo ei lopu. Elämäkerran valmistumista odotellessa.

7. Radiohead – A Moon Shaped Pool

Bändille ominaisesti uusi levy tuli täysin puskista. Hajanainen teos, kuten lähes kaikki bändin muutkin albumit. Siellä on kuitenkin pari niin mammuttimaista sävellystä, että halu nähdä bändi livenä on kasvanut entisestään.

8. Twelve Foot Ninja – Outlier

Kyllä. Bändi on aikaisemmalla levyllään korkealla minun listoilla. Sitten tuli mieleen katsoa, että ovatko tehneet aiemmin mitään. Eivät juuri olleet, mutta uusi levy oli tullut huomaamattani listoille. Musiikki ei ihan ole minun genreä, mutta se on niin hienosti tuotettu ja huumorilla sivelty, etten voi olla pitämättä.

9. Borknagar – Winter Thrice

Porkkana on legenda. Se, että bändi miellyttää edelleen, on ihme. Kymmenes albumi sisältää hienoja norjalaisia vuonometalliteoksia. Huvittavana yksityiskohtana kerrottakoon, että rumpuja soittaa ”liian kaunis mies hevirumpaliksi”.

10. Darkher – Realms

Erikoista, mutta uhkaavaa on tämä Darkher. Naisvokaalit ja hidas tempo. Ei ole nimestään huolimatta oikein metallia. On ehkä enemmän ambientia. Hieno teos jylhillä soundeilla.

Ennustin seuraavaa sakkia kärkeen (suluissa lopullinen sijoitus):

1. Gojira (3.)
2. David Bowie (1.)
3. Deftones (16,)
4. Pearl Jam (-)
5. Red Hot Chili Peppers (19.)
6. Kanye West (49.)
7. Meshuggah (41.)
8. Metallica (33.)
9. Dream Theater (44.)
10. Elton John (45.)

Voipa noista sanasen sanoakin. Deftones oli lopulta aika kova pettymys. Soundimaailma on kyllä hyvä ja grungekin toimii, mutta biisit eivät. Pearl Jam ei saanutkaan ulos albumia. RHCP jatkoi perisyntiään ja teki viisi biisiä liian pitkän levyn, muutenhan se olisikin ylhäällä. Kanye ei lähellekään päässyt sinne, mitä odotin. Tylsempää tavaraa. Meshuggah taas tekee sitä, mitä siltä odotetaan jopa niin tarkasti, ettei se jaksa innostaa. Metallica kun olisi jättänyt puolet biiseistä pois, olisi se ollut aika ylhäälläkin. Lopulta voidaan todeta, että se yllätti positiivisesti, vaikkei top10:in päässytkään. Dream Theater on myös näitä turvonneita teoksia. Aivan liian pitkä. Väliin ehtii nukahtaa parikin kertaa. Elton on laadukas, muttei ihan minun musiikkia.

VUODEN BIISIT 2016

Yhden vuoden aikana huikeaksi klassikoksi kasvaminen vaatii biisiltä paljon, jopa epäreilusti liikaa. Hyvää materiaalia kuitenkin tulee aina. Tässä jonkinlainen listaus näistä.

1. Leonard Cohen – You Want It Darker

Vakuuttavan uran tehneen miehen vakuuttava joutsenlaulu

2. Radiohead – Burn The Witch

Radiohead saa melkein jokaiselle albumille pari aivan loistavaa kappaletta. Tämä on myös sellainen. Greenwood on jälleen onnistunut tekemään kappaleeseen kohtuullisen oudon jousisovituksen.

3. David Bowie – Blackstar

Mies, joka ujutti viimeiselle levylleen kaksi joutsenlaulua: Tämän hänen julkisminälleen ja seuraavan omalle elämälleen.

4. David Bowie – Lazarus

Videon kera kuunneltuna niin koskettava, ettei sitä ihan joka päivä pysty katselemaan.

5. Oranssi Pazuzu – Havuluu

Erikoisen levyn hypnoottisin kappale. Bassokuvio saa pään pyörälle. Se on ansio sekin.

6. Vesala – Rakkaus ja Maailmanloppu

Arvaan, että tätä ihmetellään. Minusta tämä on hyvin tehty kappale. Se on vähemmän PMMP:tä kuin muu levy, ja se osoittaa hyvin sen, miten Paula on äänenkäyttäjänä kehittynyt valtavasti.

7. Miljoonasade – Sähköinen Rouva Maa

Usein on jäsen A:n kanssa puhuttu, kuinka Heikki Salo sortuu liikaan nokkeluuteen teksteissään. Minusta tämä kantaa itsensä. Tässä on lisäksi ihan tarttuva melodia.

8. Twelve Foot Ninja – One Hand Killing

Todella pätevältä proge-metallibändiltä hiukan erilainen, huumorin kautta musiikkia lähestyvä kappale. Se on joka tapauksessa niin helkatin hyvin sovitettu, että kestää kuuntelua.

9. Devin Townsend Project – Offer Your Light

Deviniltä aika epätyyppillisen räimivä kappale. Vaikka muoto on lähempänä power metallia, kuin hänelle tavallista riffittelyä, on tässä osoitus tarttuvan kappaleen tekotaidoista.

10. Oranssi Pazuzu – Lahja

Tässä kappaleessa taas perkussiopuoli on sen verran outo, että jää päiväksi päähän. Oranssi Pazuzu ei ole helppo, mutta loistava se on.

ENNUSTE VUODELLE 2017

Mitäs tältä vuodelta sitten toivoisi? Ehkä vähän vähemmän artistien kuolemia. Tosin ainahan sitä jollekin kovia hahmoja lähtee. Tänä vuonna meni kuitenkin ennätyspaljon tällaista maailmanlaajuisesti tunnettua porukkaa. Listaan alle vielä tämän vuoden TOP 10-levyt.

1. Pain of Salvation
2. Tool
3. Pearl Jam
4. Sigur Rós
5. Eppu Normaali
6. Mastodon
7. U2
8. System of a Down
9. The Offspring
10. Gorillaz

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years

”By the end, it became quite complicated. But at the beginning, things were really simple.” -Paul McCartney

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.

Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.

The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.

Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.

Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn’t play to those people or that people – we just played to people.”

Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.

Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show’ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.

Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.

https://www.youtube.com/watch?v=0fFyZzqPDws