Keikka-arvio: 30 vuotta Kelaa – Anssi Kela, Helsingin Jäähalli, 6.5.2017

Keikkareissut Helsinkiin ovat melkoisia seikkailuja idästä päin, mutta onneksi niihin on viime vuosina alkanut kehittyä jonkinlainen rutiini. Niinpä kyytiin klo 6:17 Joensuusta lähtevään junaan ja suuntima kohti pääkaupunkia. Matka meni leppoisasti tietokonetta räpläten ja levyjä kuunnellen: Litku Klemetin Juna Kainuuseen sekä Tuomari Nurmion Dumarillumarei olivat soittolistalla, esimerkiksi.

Helsingin päässä levykauppakierroksen, hotellille asettumisen ja akkujen lataamisen jälkeen oli matka käyvä sitten jo kohti Nordenskiöldinkadun jäähallia. Saavuin paikalle noin klo 17.35, ulko-ovien auetessa klo 18. Tässä vaiheessa jonoa oli viitisentoista metriä, mutta viisarien lähestyessä tasapykälää letka venyi reilusti pidemmäksi. Ensimmäisten päästyä sisään oli hallin puolella edelleen soundcheck käynnissä, mutta yleisöä ei varsinaiseen katsomoon päästetty. Niinpä jonottaminen jatkui hallin sisällä vielä vajaan tunnin ajan, mutta soitonkojeistuksen yhteydessä kuultiin ensimaistiaiset päivän isosta jäähallisoundista esimerkiksi biisien Parasta aikaa ja Kasarin lapsi merkeissä.

Lämmittelybändinä kuultiin puolituntinen setti Pimeys-kokoonpanolta. Viime vuosina usein puhuttu bändi olikin oikein vakuuttava ja ammattitaidollaan vakuuttava stemmalauluineen ja useiden instrumenttien hallinnallaan.

Anssi Kelan show käynnistyi videotauluille ilmaantuneella laskurilla, joka laski sekunteja 10 minuutista alaspäin. Viiden minuutin kohdalla kovaäänisistä alkoi soida Kelan ennakkoon mainostama syntetisaattoriteos, joka kasvatti jännitettä mukavasti valojen välkehtiessä levottomasti. Biisin lopulla viime vuosilta tuttu bändimiehistö (Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet; Antti Karisalmi, basso) asteli paikoilleen, veli-Kelaa lukuunottamatta päällään mustat viitantapaiset. Juuri ennen keikkaa valojen välkkyessä tuli mieleen, että voisi olla hyvinkin mahdollista että ne toimivat jonkinlaisena harhautuksena eikä itse Anssi tulisikaan lavalle sieltä, mistä ensimmäisenä olettaisi. Näin olikin, sillä bändin käynnistäessä soitantonsa itse tirehtööri ilmaantui rumpujen taakse korokkeelle aloittaen keikan JVG-cover Kasarin lapsella.

Alkuosa biisilistasta kulki pääosiltaan tuttuja latuja: Milla löi bileet käyntiin perinteisen mallikkaasti ja kuultiin myös esimerkiksi allekirjoittaneen sukupolvelle jo jonkinlainen sukupolvikokemus Puistossa sekä uudemmat hitit artistin nimikkolevyltä (2013) eli Miten sydämet toimii ja Levoton tyttö. Myös Karhun elämää oli edelleen mahtava AOR-pläjäys. Levottomassa tytössä Kela onnistui katkaisemaan kitarastaan hihnan hypätessään Wäinölän kanssa rumpukorokkeelta ja sitä paikkailemaan tarvittiin kaksi teknikkoa jeesusteippeineen.

Ensimmäiseen yhdeksään biisiin mahtui kaksi erityisen herkullista palaa. Ensimmäinen niistä oli kolmantena biisinä kuultu Suuria kuvioita, vuonna 2003 julkaistun albumin nimiraita. Olipa rouhea! Sitä biisiä on soiteltu viime vuosina silloin tällöin tämän kokoonpanon toimesta, mutta edellä mainittua ”Karhun elämää” seurasi spiikki, jossa Anssi totesi bändin soittavan biisin, jota ei oltu nykyisen bändin kanssa soitettu kertaakaan, ja joka ylipäätään oli meinannut vuosien saatossa päästä unohtumaan sekä soittajilta että yleisöltä, vaikka soikin aikanaan paljon radiossa. Karhusaari oli kokenut myös hieman muodonmuutosta vuosikymmenen aikana saaden ylleen säröä ja voimaa. Mainiota!

Sitten tapahtui jotain hyvin springsteenmäistä: Kela lähetti bändin tauolle ja jatkoi akustisen kitaran kanssa. Kaksi sisarta ja Mikan faijan BMW olivat piristäviä kuulla näin. Näiden välissä kuultiin myös pätkä ensimmäistä lauluntekijän itse kirjoittamaa laulua Väärällä tiellä sekä pitkiä spiikkejä artistin uralta. Viime aikoina bändin keikoilla on kuultu myös niin kutsuttu Hetken laulu: satunnaisesta wikipedia-artikkelista paikan päällä sävelletty biisi. Normaalisti tämän ohjelmanumeron ”prompterin telineenä” on toiminut yleisön edustaja, mutta koska nyt yleisö oli aidan takana, tarvittiin tehtävään joku muu. Lavalle ilmestyikin Darth Vader kahden stormtroopperin kanssa ja kuultiin laulu Finlandia Trophysta; tämä oli mielikuvaa huomattavasti parempi numero.

Akustisen setin lopussa nähtiin hienoa elävän musiikin ja käsikirjoittamattomuuden näytettä. Yleisöstä esitettiin kaksi toivetta: Kissanpäivät ja Älä mene pois. Näiden välillä käytiin huutoäänestys, jonka jälkimmäinen voitti. Kirjoittelin Facebookiin keikkaa odotellessa, että toivottavasti kuultaisiin Rakkaus on murhaa-levyltä biisejä, joita ei ole aiemmin kohdalle sattunut. Nyt niitä saatiin siis parikin Karhusaaren ja ÄMP:n myötä. Tällä hetkellä, junassa Helsingistä poispäin istuessa keikan jälkeisenä päivänä, Älä mene pois on päällimmäisenä mielessä keikan vedoista. Hieno, siis vain akustisella kitaralla säestetty versio.

Bändin tullessa takaisin lavalle siirryttiin tukevasti viime vuosien materiaaliin. Loppuosa varsinaisesta setistä sisälsi esimerkiksi TV-coverit 2080-luvulla ja Minä olen muistanut, joista jälkimmäisessä mentiin yllättävän syviin tunnelmiin. Näiden välissä Kela esitti kolme uudehkoa omaa lauluaan, joista Piirrä minuun tie pääsi hieman yllättämään. Mystinen kappale. Minä olen muistanut-numeron jälkeen kuultiin pienet soitinsoolot, joista ensimmäisessä Kela itse släppäili bassoa (tätä olisi voinut jopa venyttää hieman pidemmäksi!) sekä jälkimmäisessä velipoika paukutteli rumpuja massiivisesti.

Kaksi viimeistä ennen encorea olivat varsinaista jäähallimateriaalia. Nostalgiaa kulkee kuin juna ja lopun modulaatiossa ja ennenkaikkea kitarasoolossa oli oikein hyvää mäiskettä. 1972 puolestaan on, totta kai, Kelan isoimpia biisejä ja kantaa helposti jäähallikeikallakin, tällä kertaa loppupuolella kuultiin jopa normaalia huomattavampaa yleisön mukaan piiskaamista. Välittömästi biisin loputtua ”oli kiva nähdä”-rivin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen minuutin kuluttua.

Encorena kuultiin jälleen TV-materiaalia, Hassisen koneen Rappiolla. Sekaan oli ujuteltu hieman We Will Rock You-säveliäkin. Rappion jälkeen kuultiin iltaman ainoa Aukio-levyn biisi Aamu, jonka kuulee mielellään aina. Kaksi viimeistä kappaletta olivat molemmat kymmeneen minuuttiin kellottuneet Nummela ja Parasta aikaa. Nummelan aikana, artistin kehotuksesta, yleisöön kohosivat kännyköiden taskulamput kuin näyttäväksi tähtitaivaaksi. Nummela on kasvanut parina viime vuonna keikkabiisinä maagiseksi. Viimeisenä kuultiin siis Parasta aikaa, joka sekin venyi ja venyi kertoen selvästi artistin ajatuksista tuona hetkenä, suursuosiosta pizzerioiden nurkkien kautta jäähallilavalle.

Näin oli keikka ohi kahden ja puolen tunnin esiintymisen jälkeen. Hieno, artistinsa, joka on ansainnut asemansa työnteolla, näköinen iltama.

Tässä koko illan biisilista:

Aloitusaika 20.05
1. Kasarin lapsi (JVG cover)
2. Milla
3. Suuria kuvioita (!)
4. Puistossa
5. Miten sydämet toimii?
6. Levoton tyttö
7. Flowers on the Steps of Eduskuntatalo (eli kitarabattle)
8. Karhun elämää
9. Karhusaari (!)
-bändi pois, Anssi soolona akustisen kanssa-
10. Kaksi sisarta
11. Väärällä tiellä (ensimmäinen oma biisi)
12. Mikan faijan BMW
13. Hetken laulu: Fnlandia Trophy
14. Älä mene pois (!!)
-bändi takaisin-
15. 2080-luvulla (Sanni cover)
16. Petri Ruusunen
17. Piirrä minuun tie
18. Musta tuntuu multa
19. Minä olen muistanut (Kim Lönnholm cover)
20. Basso- ja rumpusoolo
21. Nostalgiaa
22. 1972
—encore—
23. Rappiolla (Hassisen kone cover)
24. Aamu
25. Nummela
26. Parasta aikaa
Lopetusaika 22.37

Videoita keikalta löytyy tästä linkistä.

Tekijä: Atso

Lieksan rock'n'roll-skenessä varttunut, sittemmin joensuulaistunut musiikin kuluttaja. Kitara soi ja muutkin bändi-instrumentit päästävät jonkinlaisia ääniä. Albumikokonaisuudet ja keikkaelämykset kunniaan!