Metallimusiikin olemus – 58. Fuusiojazzia ja tulevaisuuden kitarasooloja

GENESIS – SELLING ENGLAND BY THE POUND (1973)

Selling England by the Pound oli Foxtrotin tapaan menestys. Jopa huomattava sellainen. Itse asiassa se on parhaiten menestynyt niistä Genesis-levyistä, joilla Peter Gabriel vaikuttaa.

Steve Hackett on iskussa. Kitaransoitossa on myöhempien aikojen tilutusta ja on ilmiselvää, että Pelle Miljoonan väki on ainakin vahingossa ottanut ensimmäisestä kappaleesta vaikutteita (kohta alkaa noin 2.20). Kitarointi on hyvin monipuolista ja metallisuuden piikkiin menee monikin asia. Samoja elementtejä voi kuulla 1990-luvun Steve Vain teoksissa. Ei siis ole mitenkään ihme, että Hackett itse pitää albumia Genesiksen parhaana. Tuolloin hän oli aikaansa edellä. 

Ensimmäinen biisi menee varsinkin rumpaloinnin osalta melkomoiseksi kikkailuksi. Phil Collins oli tuohon aikaan syvästi vaikuttunut fuusio jazzista ja se soitossa kuuluu. Erinomainen rumpali hän on, siitä ei mihinkään pääse. Soiton dynamiikka on kuin luonnon muovaama. Hyvin elävä ja maanläheinen, vaikkei tahtilajit samoja adjektiiveja saakaan.

Vaikka albumi paljon myikin, eivät kaikki siitä pitäneet. Esimerkiksi levy-yhtiön mielestä sillä oli liikaa instrumentaaliosuuksia. Osa kriitikoista koki albumin tarkoituksellisen sekavana. Mutta karavaani kulkee, koirat haukkuvat. Selling England by the Pound myi Jenkeissä ja Briteissä kultaa. Kanadassa jopa platinaa.

Albumi on ollut metalliväelle tai ainakin sen progehaaralle tärkeä. Rushin Neil Peart pitää sitä parhaana rumpualbumina. Marillionin Fish taas lyyrisesti erinomaisena. Yngwie Malmsteen on usein maininnut sen yhtenä isona vaikuttimenaan ja jopa Jeesusta suurempi John Lennon sanoi julkisesti todella pitävänsä albumista.

Ei se taustamusiikkia ole, mutta kyllä se kuunnella kannattaa. Varsinkin soiton takia. Esimerkkibiisinä Dancing with the Moonlit Knight, jossa kitarasoolot eivät ole tuosta maailmasta.

Kuva: proglodytes.com