Metallimusiikin olemus – 65. Sairasvuoteelta ikonisten soolojen soittajaksi

QUEEN – SHEER HEART ATTACK (1974)

Brian May makasi sairaana Rockfield-studiolla ja kuunteli, kun Freddie Mercury soitti ensi kertaa Killer Queenia. Vatsakivut olivat todella kovat ja Mayta kaihersi pelko, ettei voi jatkaa bändissä. Maylta kuitenkin löydettiin hepatiitti ja pohjukkaissuolihaava, ja hoitojen jälkeen hän tuli nauhoittamaan omia osuuksiaan muiden nauhoitusten päälle.

Progressiivisen ja fantasiamaailmassa pyörineen Queen II –albumin jälkeen Queen oli tekemässä popimpaa albumia. Tällä kertaa talouspuolikin oli kunnossa, joten äänityksiä voitiin tehdä ihan oikeilla studioilla ja oikeina työaikoina. Albumin kappalemateriaali oli enemmän koko bändin tuotosta, vaikka valtaosa biiseistä meni vieläkin Mayn ja Mercuryn nimiin. Tältä albumilta löytyy ensimmäinen basisti John Deaconin kappale ja rumpali Roger Taylor laulaa yhden kappaleen kokonaan. Onneksi ei enempää.

Queenmaisesti albumi oli jälleen varsin monitahoinen ja teatraalinen musiikkityylien suhteen. Sitä oli yleisön mielestä kuitenkin helpompi kuunnella ja se nousi Briteissä listakakkoseksi, Ranskassa kuutoseksi ja mikä tärkeintä, USA:ssa 12:nneksi. Tämä aukaisi tiet siihen maailmanmenestykseen, mistä me Queenin tunnemme.

Vaikka albumi ainakin minusta on hiukan sekava ja oudoista kohtaa teatraalinen, on sillä kuitenkin tyylillisesti metallimaailmalle valtava merkitys. Heti levyn aloittava Brighton Rock tunnetaan yhdestä ikonisimmista kitarasooloista ja nehän metalliin kuuluvat. Niin ikään Mayn säveltämä Now I’m Here on ehtaa glam rockia, jossa voi kuulla esimerkiksi Mötley Crüeta ja monia muita tukkabändejä. Se metallisin pala on joka tapauksessa Stone Cold Crazy, jota voidaan pitää speed metalin ensimmäisenä ilmentymänä, jopa thrash metallina ennen kuin termiä oli edes olemassa. Siitä on metallin saralla melkoista kulmakiveä pystyssä pitävä Metallicakin tehnyt ihan tunnetun coverin. Albumin kappaleita ovat versioineet metallibändeiksi luokiteltaviksi myös Dream Theater ja Def Leppard.

Musikaalisesti erittäin taitava albumi, jonka kappaleet kuitenkin vaihtelevat hiukan liikaa. Koska metallipää edellä mennään, niin tähän laitetaan itseoikeutetusti tuo Stone Cold Crazy ja vieläpä ilmestymisvuoden live-versiona. Onhan tuossa nyt metallia ja munaa vaikka minkä verran!