Viikon biisi (7/2018): Michael Kiwanuka – Cold Little Heart (2016)

Michael Kiwanuka on brittiläinen nuoremman polven muusikko, jonka ensialbumi Home Again ylitti Suomea myöten kuuntelijapiirien kiinnostuskynnyksen vuonna 2013. Uran toinen levy Love & Hate julkaistiin kesällä 2016 saavuttaen kauttaaltaan vahvoja arvioita. Love & Haten ensiraitana avautuu kymmenminuuttinen teos nimeltään Cold Little Heart.

Viipyilevän rauhallisesti sekä korvaa miellyttävässä retroa ja modernia sointia yhdistävässä soundissaan ”Cold Little Heart” lumoaa ensimmäisistä tahdeista alkaen. Pääasiassa biisi soi G-mollissa, joka omasta mielestäni on tämän tyyliseen musiikkiIn mainio sävellaji.

2010-luvulla kuulee harvoin tällaista albumin avausraitaa: musiikista ja nuottien määrästä välittyy harkinta. Tarvittaessa sointimaailmaan löytyy myös roskaa efektiksi. Kun kappale laskeutuu ensimmäiseen (toistan: ensimmäiseen!) säkeistöönsä viiden minuutin paikkeilla, on ihme jos melodia ei tartu kuulijan korvaan. B-osaan mentäessä tullaan klassinen, mutta ah, aina niin toimiva intervalli biisin laskeutuessa Eb-duuriin ja melodian noustessa porrasta korkeammalle. Bändiä kuunnellessa huomio kiinnittyy joidenkin vuosikymmenien takaisen soulin kaltaiseen sovitukseen, jossa varsin vähäeleinen rummut-basso-kosketinsoitin-akseli pitää sykkeen käynnissä.

Kappaleen ominaispiirre on sen dynamiikan vaihtelu. Välillä kuljetaan bändin rytmittäessä mutta useampaankin kertaan palataan myös pelkistettyyn, jopa pelkällä akustisella kitaralla säestettyyn tunnelmaan. Kiwanuka laulaa sielukkaasti läpi biisin. Pehmeä ja ei-liian-särötetty kitara soljuu aina päästessään pääosaan.

”Cold Little Heartin” teksti on rytmiltään lyhyitä virkkeitä vahvasti souliin kallella olevissa tilanteissa. ”Kylmästä ja pienestä sydämestä” kun puhutaan jo biisin nimessäkin, niin tekstin aihepiiri lienee selvillä jo siinä vaiheessa. Sanoitus on kuitenkin täynnä vahvoja rivejä monesti kuullusta teemastaan huolimatta. Kiwanukan laulusuoritus saa kuulijan uskomaan sanoja, jotka hänen suustaan tulevat. ”And I know / In my heart, in this cold heart / I can live or I can die / I believe if I just try / you believe in you and I”.

COLD LITTLE HEART

Did you ever want it?
Did you want bad?
Oh, my
It tears me apart
Did you ever fight it?
All of the pain, so much power
Running through my veins
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh, I can’t stand myself

And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
In you and I

Did you ever notice
I’ve been ashamed
All my life
I’ve been playing games
We can try and hide it
It’s all the same
I’ve been losing you
One day at a time
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh I, I can’t stand myself

And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I

In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
You and I

Maybe this time I can be strong
But since I know who I am
I’m probably wrong
Maybe this time I can go far
But thinking about where I’ve been
Ain’t helping me start

Viikon biisi (6/2018): Dire Straits – Sultans of Swing (1978)

Dire Straitsin, bändin nimeä kantanut, debyyttilevy julkaistiin 40 vuotta sitten. Sultans of Swing sementoi välittömästi asemansa kitararock-musiikin aatelistossa. Mark Knopflerin säveltämä ja sanoittama laulu sai alkunsa, kun Knopfler oli todistamassa pienen jazz-yhtyeen konserttia. Vaatimattomasta yleisömäärästä ja meiningistä huolimatta bändi oli esitellyt itsensä ”swingin sulttaaneiksi”. Knopfler viehtyi kontrastista keikkakokemuksen ja bändin esittelyn välillä.

Dire Straitsista kehittyi myöhemmin 1980- ja 90-luvuilla soundipolitiikan kärkinimiä kansainvälisessä rock-musiikissa. Vuonna 1978 yhtye kuitenkin soitti vielä vaatimattomammalla laitteistolla ja äänitti pienemmissä studioissa. ”Sultans of Swingin” levylle saakka päätynyt versio taltioitiin Lontoon Basing Street-studiolla helmikuussa 1978. Sittemmin biisi kuultiin toki jokaisella bändin (ja sittemmin myös herra Knopflerin soolo-) keikoista ja jyhkeämmin soundein, mutta tärkeä osa alkuperäisen ”Sultansin” viehätystä on sen kuiva soundi. Se nimittäin soi kuten tarinansa pääosassa oleva bändikin: köyhästi, mutta taitavasti.

”Sultans of Swingin” sovitus on kuin ajankuva tuon hetkisestä Dire Straitsista keikalla: Knopflerin veljeksistä Mark laulussa ja kitarassa sekä veli David toisessa kitarassa, John Illsley tunnistettavasti bassossa sekä Pick Withers rummuissa. Withersin rumputyö tuo soitantoon sopivan ripauksen tekstin kontekstiin kuuluvaa jatsia. Davidin tarkka kitara- ja Illsleyn vastaava bassotyöskentely tarjoavat pohjan, josta ponnistaa tietenkin Markin ikonimainen johtava kitarointi.

Mark on todennut jälkikäteen haastatteluissa että monet ”Sultansin” kitarakuvioista ovat äänitystilanteessa improvisoituja. Sittemmin niistä on tullut kiinteä osa sävellystä ja tapaa, jolla kappale ”kuuluu” esittää. Keikkaversioissa, erityisesti Dire Straitsin loppuaikoina, sovitus kuitenkin venyi reilusti toiselle kymmenelle minuutille ja tarjoili pitkän loppusoiton jossa yhtye pääsi irroittelemaan isommin. Tuolloinkin kuitenkin esimerkiksi alkusoitto ja levyversiossa kuultavat kitarasoolopätkät olivat vahvasti mukana.

Tätä kappaletta pohtiessa etualalla on usein instrumentaatio sanoituksen jäädessä kauemmas valokeilasta. Ilman tekstin kohtauksia kuitenkaan ei itselleni soittokaan olisi niin jäsenneltyä. Heti ensimmäiset rivit asettavat kuulijan sateisille, iltaan kääntyville englantilaisille kaduille. Myöhemmin kun mainitaan tarkistamaan ”guitar George” esittelemässä sointuja, niin ne todella kuullaan. Kuten sanottua, niin biisi soi kuten tarinansakin.

SULTANS OF SWING

You get a shiver in the dark
It’s raining in the park but meantime
South of the river you stop and you hold everything
A band is blowing Dixie double four time
You feel alright when yoy hear that music ring

Well, now you step inside but you don’t see tuo many faces
Coming in and out of the rain you hear the jazz go down
Competition in other places
Oh, but the horns, they’re blowing that sound
Way on down south, way on down south London town

You check out guitar, George
He knows all the chords
Mind it’s strictly rhythm
He doesn’t wanna make it cry or sing
Left-handed old guitar is all he can afford
When he gets up under the lights to play his thing

And Harry doesn’t mind if he doesn’t make the scene
He’s got a daytime job, he’s doing alright
He can play the honky tonk like anything
Saving it up for Friday night
With the Sultans
With the Sultans of Swing

And a crowd of young boys, they’re fooling around in the corner
Drunk and dressed in their best brown baggies and their platform soles
They don’t give a damn about any trumpet-playing band
It ain’t what they call ”Rock ’n’ Roll”
And the Sultans
Yeah, the Sultans, they play Creole, Creole

And then the man, he steps right up to the microphone
And says at last just as the time bell rings
”Goodnight, now it’s time to go home.”
Then he makes it fast with one more thing
”We are the Sultans
We are the Sultans of Swing”

Viikon biisi (5/2018): Pearl Jam – Sirens (2013)

Pearl Jam on yhtye, jonka olemassaolon olin tiedustanut jo aiemmin, mutta jonka ensimmäinen kuuntelemani levy oli vasta Lightning Bolt vuoden 2014 helmikuussa. Joidenkin levyjen ja biisien kohdalla ensikerta jää mieleen ja tuolloin kävi juuri noin: kun albumin neljäs raita Sirens oli soinut, laitoin Spotifyn kiinni ja astelin Levy-Eskoille hankkimaan julkaisun hyllyyn.

”Sirens” on maaginen laulu. Sen säveltänyt Mike McCready on todennut inspiroituneensa käytyään Roger Watersin keikalla ja niinpä hän päätti koettaa säveltää jotain Pink Floyd-henkistä materiaalia. Biisissä onkin, ainakin allekirjoittaneen korviin, kuultavissa pinkfloydmainen utu. Akustinen kitara soi capo kolmosnauhalla, riisuen alimmat nuotit pois äänivallista. Pearl Jamissa on alusta asti vakuuttanut ja miellyttänyt vanhakantainen bändisointi, jossa tilaa ei muutenkaan täytetä ylimääräisellä. McCready komppaa akustisella ja Stone Gossard täyttelee hiljakseen sähköisellä kitaralla pienillä, delaylla maustetuilla nuoteilla. Matt Cameron ja Jeff Ament soittavat pehmeää, mutta tarkkaa ala-osastoa rytmiryhmänä. Liian harvalle huomiolle jää myös Boom Gasparin kosketinsoitantoa: ne muutamat pianofillit ovat hyvin keskeinen osa tätä laulua.

Sävellyksellisesti biisi on kaunis. Sitä on hankala pohtia ilman Eddie Vedderin laulusuoritusta. Vedder on parhaimmillaan ja koskettavimmillaan päästessään käyttämään molempia vahvuusalueitaan: sekä alarekisterin lämpö että falsetin piikki pääsevät kuulijan ihon alle välittömästi. Lisäksi kitaraefektinä soolossa käytetty viive osuu rytmiin täydellisesti, erityisesti sen loppuosassa.

Sanoituksessa Vedder käsittelee hetken katoavaisuutta ja kuolevaisuutta koskettavasti. Sävelen kaltaisesti tekstissäkään ei ole kiire. ”Let me catch my breath to breathe and reach across the bed / just to know we’re safe I am a grateful man”. Taattua Pearl Jamia, taattua Eddie Vedderiä. Henkilökohtaista ja samalla universaalia. Vaikka kaikki muuttuu, eivätkö hyvät hetket voisi säilyä häivähdyksen kauemmin? ”But all things change / let this remain”.

SIRENS

Hear the sirens
Hear the sirens

Hear the sirens
hear the circus so profound
I hear the sirens
more and more in this here town

Let me catch my breath to breathe
and reach across the bed
Just to know we’re safe
I am a grateful man
The slightest bit of light
and I can see you clear

Have to take your hand
and feel your breath
for fear this someday will be over
I pull you close, so much to lose
knowing that nothing lasts forever

I didn’t care, before you were here
I danced in laughter with the everafter
But all things change
Let this remain

Hear the sirens
Covering distance in the night
The sound echoing close
Will they come for me next time?

For every choice mistake I’ve made
it’s not my plan
To send you in the arms of another man
And if you choose to stay I’ll wait
I’ll understand

It’s a fragile thing
This life we lead
If I think too much I can get overwhelmed by the grace
By which we live ouy lives with death over our shoulders

Want you to know
that should I go I always loved you
held you high above, true
I study your face
and the fear goes away