Viikon Aivoradio 7/2020

”Neil Young – Throw Your Hatred Down: Kuuntelin viikolla Pearl Jam-keikkoja, ja jampat versioivat tämän. Ovathan he taustabändinä levyversiollakin.

Juliet Jonesin Sydän – Rolling Stones: Parin vuosikymmenen tauon jälkeen tuli uusi levy.

Billie Eilish – No Time to Die: Uusi Bond-tunnari on lähtöisin Eilishin suunnalta. Äkkiseltään aivan hyvä.

Huey Lewis & The News – While We’re Young: Uuden (ja Lewisin kuulo-ongelmista johtuen viimeisen?) levynsä avausraita. ”Weather”-albumi julkaistiin tänään.

Green Day – 21 Guns: ”21st Century Breakdown”-levystäkin alkaa olla jo toistakymmentä vuotta. Tämä oli maailman parhaita biisejä parin päivän ajan.”
A

”Derek & The Dominos – Got to Get Better In a Little While (Live at the Fillmore): Kun käytössä on tällaiset rohdot, niin luulisi parannusta ongelmiin olevan luvassa.

Irina Milan – Kevättä ilmassa: Irina on yksi taitavimmista laulajistamme ja kun hän pääsee laulamaan Jorma Panulan säveliin, lopputulos on kuuntelijansa palkitsevaa musiikkia.

Tindersticks – For the Beauty: No Treasure But Hope on Nottingamista kotoisin olevan yhtyeen tuorein albumi. Sen avaa kauniisti tämä Stuart A. Staplesin ja Robert Mckinnan kirjoittamalla laulu.

Juliet Jonesin Sydän – Huonoa musiikkia: Eipä niinkään, vaan kyllähän tätä mielellään kuuntelee kuten yhtyeen tuoreinta, viikko sitten julkaistua, albumiakin.

Juliet Jonesin Sydän – Rolling Stones: Tatsi on säilynyt – musiikkisydän sykkii tarttuvaa teemaa myös 2020-luvulla.

Black Sabbath – Warning: Tämä kappale oli yhtyeen debyytialbumin B-puolen päättävä raita. Albumihan julkaistiin 50 vuotta sitten eli 13.2.1970.

April Wine – Fast Train: Kanadalaisrokkia 50 vuoden takaa.  Kappale oli pienimuotoinen hitti tultuaan noukituksi yhtyeen nimeä kantavalta debyytialbumilta yhtyeen ensisingleksi.

Pearl Jam – In My Tree: Otin keskiviikkona listalleni perehtyä tähän yhtyeeseen. Kappaleita tuli ja meni – kunnes tämä pysäytti klo 21.35 ja oli pakko soittaa uudelleen”
Yyte

”Kuuntelin saunassa sellaista progea, jota ei ole tullut kuunneltua. Tässä muutama siltä listalta ilman kummempia selityksiä.

Tigran Hamasyan – Entertain Me
Plini – Electric Sunrise
Valipala – Joanne
Polyphia – O.D.
Astral King – Behold the Light
Tony Williams – Fred
Billy Cobham – Spectrum

Belle & Sebastian – Jill Pole: B&S on sellainen bändi, ettei sitä kiinnosta kuunnella niin yhtään. Ei se kuunnellessa lopulta niin kamalaa sitten ole.

Strapping Young Lad – Underneath The Waves: Devin tulee Tuskaan keikalle ja yleisön toivottavissa oli 10 kappaletta melko kattavalta listalta. On kovia biisejä listalla, kunhan yleisö vaan tietää toivoa harvemmin kuultuja.

Devin Townsend – Victim: Tämäkin helmi siellä… ah…”
T

https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=lFjLFRGJTLuejj2VdegREA

Metallimusiikin olemus – 63. Lemmy avaruudessa

HAWKWIND – HALL OF THE MOUNTAIN GRILL (1974)

Dave Brock syntyi vuonna 1941 Isleworthissa, Englannissa. Dave aloitti soittelun 12-vuotiaana saadessaan isältään banjon kouraansa. Suurimmat vaikuttajat olivat tuolloin Fats Domino ja Humphrey Lyttelton. Siitä musiikkimaku taipui enemmän  jazzin suuntaan ja katumuusikon hommiakin mies teki ihan reippaanlaisesti. Olipa jopa niin uhkarohkea, että lopetti päivätyönsä ja lähti kiertämään Eurooppaa soitellen kaduilla. 

Vuonna 1969 Brock ja hänen ystävänsä jammailivat yhdessä. Lopulta Brock, Mick Slattery ja basisti John Harrison pikku LSD-päissään löysivät elektronisen musiikin ja saivat remmiin 17-vuotiaan rumpali Terry Ollisin ja perustivat bändin. Ensin se oli nimeltään Group X, sitten Hawkwind Zoo ja lopulta Hawkwind. Yhtyeen nimi tuli päivästä riippuen joko egyptiläisestä mytologiaststa tai saksofonisti Nik Turnerin haukkamaisesta yskästä.  

Bändistä oli lähtenyt miehiä. Syynä oli huumeiden käyttö. Liikaa tai liian vähän. Bändin Space Ritual -albumi oli listojen TOP20-kamaa, joten vuonna 1974 ilmestynyt Hall of The Mountain Grill piti olla vielä parempiKoska mukaan oli tullut uusi kosketinsoitttaja Simon House, olivat sävellyksenä melodisempia ja ennen kaikkea progressiivisempia. Avaruusteemaa oli vähemmän, josta myös kansitaiteen maahan syöksynyt alus kertoo. Albumin nimi tulee bändin suosiman Mountain Grill -kahvilan nimestä.  

Kappalemateriaali oli monitahoista. Sävellyksiä tehtaili useampi jäsen ja sieltä löytyy kaunista, moodybluesmaista tunnelmointia (Wind of Change) kuin myös lähes blast beat -rumpalointia sisältävää mättöä (You’d Better Believe It)Levy nousi 16:nneksi Briteissä ja näin jälkikäteen sitä melko yksimielisesti pidetään bändin parhaana. “Yhtyeen huipennus”, kuten basisti Lemmy Kilmister on todennut.  

Musiikin metallipitoisuus ei varsinkaan tällä albumilla ole heti kuultavissa. Sillä on kuitenkin ollut iso vaikutus space rock-/space metal/industrialmusiikkiin. Esikuvikseen bändin ja ovat maininneet Monster Magnet ja Ozric Tentacles ja Ministryn Al JourgensenJopa Sex Pistols on bändiä coveroinut.  

Lemmy itse on tietysti metalli-ikoni jo itsessään ja tässä yhteydessä voikin nostaa esiin hänen sävellystaitonsa. Se vain nostaa hänen merkitystään metallille ja antaa lisäväriä Motörheadin suoralle runttaukselle.  

Erikoista musiikkia, josta esimerkiksi tui metallirummutusta sisältävä You’d Better Believe.  

Kuva: onderdernaal.com

Viikon Aivoradio 6/2020

”Tehosekoitin – Asfaltti polttaa: Tyttäreni kysyi, että ”mikä se semmoinen Tehosekoitin-bändi on?”. Piti näyttää.

Billie Eilish – bury a friend: Ei tämä levy ihan perusteetta ole siellä maailman kärjessä.

Devin Townsend – Suicide: Olipa pitkästä aikaa Devinin Accelerated Evolution taas huikean kuuloista tavaraa.

The Pineapple Thief – Threatening War: Puolitarkkaa rumpunaksuttelua.

Megadeth – In the Lungs of Hell: Tilulii. Aina vähän voi thrashia mättää.

Kyuss – Size Queen: Kyussia voi silloin tällöin kopaista. Varsinkin laulaja on erittäin verevä. Kitarassa joku Josh Homme.

Judas Priest – Hard as Iron: Tässä on yksi maailmankaikkeuden kitarasoolokappaleista.

Pyhimys & Saimaa – Kas vain: Kohtuulliset ja koskettavat sanat.

Numenorean – Adore: Tuli vanhoilta muistiinnostolistoilta vastaan. Ei mitään tietoa mitä ja mistä.

Andy Gillon – Skyless: Tälle ihan samat perusteet, sinfonista tilutusta.”
T

”Pykälää raskaamman musiikin viikolta muutama nosto ilman sen kummempia saatesanoja:
Stam1na – Viisi laukausta päähän
Porcupine Tree – The Sound of Muzak
Opeth – Eternal Rains Will Come
Metallica – Frantic
The Aristocrats – Dance of the Aristocrats
The Fall of Troy – Shhh!!! If You’re Quiet, I’ll Show You a Dinosaur Dream Theater – Dance of Eternity”
-A-

”Procol Harum – Man with a Mission: Bookerin yhtyeessä 1991 soittivat jälleen Matthew Fisher 22 vuoden tauon jälkeen sekä Robin Trower 20 vuoden tauon jälkeen.

Rossington Band – Rock On: Yhtye on Lynyrd Skynyrdistä tutun Gary Rossingtonin ja vaimonsa Dale Krantz-Rossingtonin perustama orkesteri.

Orgone – Nasty Hats: Etsin kovaa intstrumentaalifunkia. Tätä google tarjosi.

Brother Jack McDuff – Groovin’ (On a Sunny Afternoon): Klassikon voi tulkita näinkin.

Joonas Widenius Trio – Blues Valhalla: Trion albumi New Nordic Sagas on ilmaisultaan syvää pohjoisen mystiikan tarun kerrontaa.

King Crimson – Lady of the Dancing Water: Kaikilla meillä on herkempi puolemme. Niin myös Robert Frippillä.

Dave Grusin & Lee Ritenour – Cats of Rio: Kun piano- ja kitaravelhot kohtaavat

Procol Harum – I Told On You: Minusta tätä 2017 versiota yhtyeestä voisi kutsua vaikkapa nimellä Gary Brooker Band. Procol-soundin tunnistaa kuitenkin kokoonpanovaihdoksista huolimatta.

Yanni – Marching Season: Kreikkalaisen Yannin melodisella musiikilla on etniset juurensa.

Jan Akkerman – Blind Baby: Hollantilaismaestron tanakkaa musisointia vuodelta 2011. Vaikka albumin , jolta tämä kappale löytyy, nimi on Minor Details, ei tämä suinkaan mitään mitätöntä musiikkia ole.

Creedence Clearwater Revival – Born to Move: Pendulumilta löytyy elämäni tarkoitus.”
Yyte

”Twin Temple – Twin Temple: Witnessed their gig in Tampere last Tuesday and it was one of the funniest show I have seen for a while. I will not go into details here and spoil it for others, but if you are not too uptight and love saxophone, buy the ticket and witness some satanic Doo-Wop music straight from the 60’s.”
Spinebrain

https://open.spotify.com/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=vxdzUxWmRYq7EuoIjsG_Yw

 

Metallimusiikin olemus – 62. Progemetallin alkutahdit

KING CRIMSON – RED (1974)

”En ymmärrä sitä, mutta jos sinä sanot sen olevan hyvä, niin minä uskon sinua”, totesi rumpali Bill Bruford kitaristi-säveltäjä Robert Frippille, kun he olivat äänittämässä albumin nimiraitaa. Se kertoo vielä tänäkin päivänä paljon tästä albumista. Edes soittajat eivät tahtoneet pysyä Frippin aivoituksien perässä. Eikä yhteistyö helpointa ollutkaan. Fripp on kuvaillut noita aikoja bändin kanssa sanoin “kuin soittaisi lentävän tiiliseinän kanssa”. 

King Crimson vaatii kuulijalta paljon. Vaikka olen itsekin kuunnellut progressiivista musiikkia sellaisen 25 vuotta, tuottaa osa bändin kappaleista päänvaivaa. Monesti syvien vesien black tai death metal vaatii korvilta paljon, että erottaa minkäänlaisia nyansseja. King Crimsonin tuotosten haaste tulee rytmeistä. Jokainen instrumentti voi kuulostaa siltä, että se soittaa omaa teostaan ja yhteys löytyy lähinnä matemaattisesti. Kunnianhimoista, mutta ei easy listening. 

Redin äänitysten aikana bändillä alkoi mennä heikosti. Sisäiset kemiat eivät toimineet. Viulisti David Cross joutui taistelemaan, että viulu kuului keikoilla sillä basisti John Wetton ei uskonut miksaukseen ja sääti omaa volyymiaan itse. Crossilla oli ilmeisesti ongelmia huumeiden kanssa ja Fripp alkoi olla sitä mieltä, että mies saisi lähteä. Tätä ei kuitenkaan kerrottu Crossille itselleen, koska pelättiin hänen reagointiaan kiertueella. Tämä masensi myös Frippiä, eikä hän halunnut ottaa enää mihinkään kantaa. Näin Wettonille ja Brufordille jäikin vastuu studiohommista.  

Puhaltimia käytetään albumilla taajaan. Jotenkin tämän voi yhdistää moneenkin nykyiseen metallibändiin, jotka ovat ottaneet puhaltimia mukaan. Niistä varsinkin saksofoni on usein suosiossa. Levyllä on kaksi kappaletta, joita metalli ja varsinkin progemetalli saa esi-isänään kunnioittaa. Albumin avaava Red sekä Starless. Ensimmäinen on todella metallinen pläjäys ja toinen surullisen kaunis ja riipivä. Starlessista voi jälkiviisaana sanoa, että se on jäähyväislaulu. Kaksi viikkoa ennen albumin julkaisua Fripp ilmoitti King Crimsonin tien tulleen pysyvästi päätökseen. Elämälle piti löytää muuta sisältöä. 

Nirvanan Kurt Cobain on sanonut Red-albumin olleen hänen musiikillisen ilmaisunsa pääinnoittaja. Jotain samaa synkkyyttä tunnelmasta kyllä löytää. Kokonaisuudessa on samankaltaisuutta myös Oranssi Pazuzun tekemisten kanssa. 

Laitamme tuon Redin tähän esimerkiksi. Se on eniten metallia. 

Kuva: qobuz.com

Ausculto- Viikon Aivoradio 3/2020

” Chelsea Wolfe – Dirt Universe: Chelsea on pitkään jo pitkään soinut minun soittolistoillani. Joku äänessä tehoaa, vaikka onkin hiukan itseääntoistavaa.

Thom Yorke – Not The News: Thomia voi kuunnella helposti melkein milloin vaan. Se on niin laadukasta tuotannoltaan, että harvoin se häiritsee, vaikka olisi kimuranttejakin säveliä.

False – The Serpent Sting, The Smell of Goat: Naisvokaaleiksi ei heti uskoisi, mutta vakuuttavaa on. Falsen tuotokset ovat muutenkin mieleeni.

Pave Maijanen – Elämän nälkä: Suomen Nordman eli Pave Maijanen. Tämä pillitouhu soi loppupäivän päässä.

Peter Gabriel – Red Rain: So-levy on kuuntelemistani Gabriel-levyistä heittämällä paras. Se on ehkä myös helpoin.

Wilderun – The Unimaginable Zero Summer: Wilderunia pidetään monessa mediassa vuoden metallilevynä. On tässä hiottu monimutkaiset rakenteet hyvin vaivattomasti haltuun otettaviksi.

Lauri Porra, Flyover Ensemble – Abeyance: Onpa kaunis.

Liima – Life is Dangerous: Tässä hyökätään albumin nimen mukaisesti sinne 80-luvun pimeille kantateille. Tunnelmallista.

Xysma – I’m Not Ready To Dance: Xysma on kulttibändi jos mikä. Tätä on vaikea määritellä mihinkään genreen, mutta on tässä elementti, joka tarttuu. Jos 8-vuotias tyttärenikin kysyi, että ”mikä bändi, kuulosti jännältä”, niin pitää jonkin osua kohdilleen.

PMMP – Kuvia: En ole Veden varaan -albumia kuunnellut pariin vuoteen. Kylläpä se kuulosti menevältä.”
T

”Oasis – The Masterplan: Klassikot kuunteluun uuden vuoden kunniaksi. Tämän jousi- ja puhallinsovitukset on miellyttäneet aina.

The Rolling Stones – Beast of Burden: ”Some Girls” lienee jonkinlainen kadotettu klassikkolevy. Tässä biisissä on se yksi mahtava mollisointu siellä välissä.

Chisu – Tuu mua vastaan: Polaris-levy soi tuoreeltaan paljon vuonna 2015. Nyt tuli kuunneltua pitkästä aikaa ja todettua, että onpa laadukasta tuotantoa.

Daft Punk – Give Life Back to Music: Yksi 2010-luvun parhaista levyistä käynnistyy tällä raidalla.

Pariisin Kevät – Matkalla etelään: Tämäkin on niitä 2010-luvun kappaleita, joka siihen assosioituvilla muistoilla nousee kokoaan suuremmaksi. Eilen kuuntelin yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ja Astronautti oli tällä kertaa selvästi parempi.”
A

”Boomtown Rats – Trash Glam Baby: Bändi on koossa taas ja hyvässä vireessä. Albumia pukkaa maaliskuussa.

David Bowie – Lazarus: Ei ehkä 2010 luvun paras kappale, mutta ehdottomasti yksi vaikuttavimmista ja koskettavimmista.

Al di Meola & Eszter Horgas – Habanera: Kerrassaan virtuoosimainen tulkinta Bizén Habanerasta (Carmen).

Pat Travers – Hooked on Music: Ausculto täytti 13.1. viisi vuotta. Pat Travers kynäili jo reilut nelisenkymmentä yhden yhteisen perustan tiimimme jäsenille.

Ozzy Osbourne – Ordinary Man (feat. Elton John): Ossi hempeilemässä duettoa Eltonin kanssa singlelohkaisulla kuukauden päästä julkaistavalta albumiltaan.

Bob Geldof – Night Turns To Day: Boomtown Rats hajosi 1986 ja Geldof aloitti soolouran. Ratsien tulevan albumin myötä päätin perehtyä myös Geldofin tähän puoleen.

Kraftwerk – Elektro Kardiogramm – Hütterin ja Hilpertin kirjoittama teos, jonka Kraftwerk julkaisi 2003.  Mukavalla sykkeellä mennä, mutta vain reilut kolmisen minuuttia.

Tuomo – Mutually Assured: Jos ei esiintyjän nimi paljastaisi Prättälää suomalaiseksi, niin musa ei sitä ainakaan ilmiantaisi. Toisaalta tämä kyllä vahvistaa faktaa, että Suomessakin osataan.

Foghat – Maybelline: Olen nähnyt Chuck Berryn livenä. Vaikka mies ei ollut tuolloin enää parhaassa vireessä, niin kyllä hän on ison puumerkin jättänyt rock’n’roll-musiikille. Tämän kappaleen hän levytti 1955 ja seitsemäntoista vuotta myöhemmin sitä versioi lontoolainen Foghat-yhtye soolokitarassa Rod Price. Levyn tuotti muuan Dave Edmunds.”
Yyte