Toomion TOP100: 97. Cynic – Traced in Air

Tuottaja: Paul Masvidal & Sean Reinert
Nauhoitettu: 2008
Julkaistu: 17.11.2008
Levy-yhtiö: Season of Mist

Tätä ei moni tuttuni tälle listalle osannut odottaa.

Kun junnuna kahlasin paikallisen kirjaston levyhyllyjä, törmäsin tähän bändiin. Vaikka asuinpaikkani oli pieni, oli sen kirjaston levyvalikoima vähintäänkin laaja. Tuohon aikaan Cynicin kokeellinen death metal ei oikein iskenyt. 15 vuotta debyytin jälkeen bändi teki toisen levyn, joka oli kummasti osuvampaa tavaraa.

Kansitaide on kaikissa bändin levyissä samankaltainen. Tyylikästä ja tunnistettavaa. Joka suuntaan hajoilevat säikeet ja kuviot luovat osuvan kuvauksen bändin musiikista. Harmonista laulua, kaikkialle sinkoilevia teknisiä siirtymiä ja päähän jääviä melodioita.

”Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa.”

Musiikki saattaa ensikuulemmalla olla täyteenahdetun oloista, jopa hyperventilaatiota aiheuttavaa. Masdivalin ääni on korkea, mutta tehokas. Kuin ruoska. Voimaa on takana, vaikka osuva osa onkin pinta-alaltaan pieni. Soitto on enemmän kuin tarkkaa ja taitavaa. Se on maagista! Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa. Ainakin tämän genren sisällä.

Albumi alkaa kolmella tykkibiisillä. Siitä se lähtee loivasti laskemaan, mutta tasalaatuista se joka tapauksessa on. Musiikissa on hyvin paljon samaa kuin esim. Zero Hourissa ja Spiral Architectissa. Lopputulos on vain paljon parempi. Miksaus ja äänimaailma on sulavampi. Esimerkkeinä mainittuja bändejä riivaa hiukan puolitiehen jätetty äänenlaatu. Cynicin tapaista on pitää melodiat pääroolissa. Ainakin tasavertaisina soiton teknisyyden kanssa.

”Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä.

Moni nykyinen death metal-bändi voisi ottaa mallia tältä bändiltä. Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä. Kyllä, siellä on todellisia helmiäkin joukossa, mutta liian moni bändi alistuu toistamaan fraasia: ”Tällaista death metal vain on!” Kyllä sitä voi muuttaa.

Tästä kuunteluun levy, jossa on pienillä elementeillä saatu selkeä etumatka moneen muuhun genre-kollegaansa. Työpäivä lähtee tällä terävästi käyntiin.

PARHAAT HETKET

  • Nunc Fluens – Erittäin hyvä intro albumille. Hidas nousu ja lopussa maistiaiset tulevasta.
  • The Space for This – Kertosäkeen kitarat ovat neroutta.
  • Evolutionary Sleeper – Kaunis balladi soitettuna vähän raskaammalla kädellä.

EI LÄHDE

  • Lähteepäs! Kaikki on brillianttia.

Atson Aikakone: Bruce Springsteen – 1973 & Greetings from Asbury Park, N.J.

Bruce Springsteenin julkaisu-uran debyytti “Greetings” julkaistiin vuoden 1973 ensimmäisellä viikolla. Ensikuunteluilla paikoin runsaastikin rönsyillyt levy otti aikansa auetakseen: nyt sen salaisuudet alkavat pikkuhiljaa aueta.

Itsellä tämä levy oli ensi kertoja kuuntelussa kesällä 2010, jolloin Springsteenin tuotantoon tuli ensi kertaa perehdyttyä huolella. Ensivaikutelma oli se, että levyllä on muutama erityisen toimiva biisi, hitusen kehittymätöntä, tahattomasti rönsyilevää soitantaa sekä paljon tekstiä. Samat elementit sieltä löytyvät edelleen: muutamassa vuodessa ne ovat kuitenkin jäsentyneet paikoilleen.

Blinded by the Light avaa levyn helisevällä kitaraintrolla ja lyriikkatykityksellä: ”Madman drummers bummers and Indians in the summer with a teenage diplomat” – ja siinä oli vasta ensimmäinen rivi. Heti ensimmäisestä laulusta saakka on kuitenkin havaittavissa sittemminkin Springsteenin tuotantoon liittyvä oleellinen seikka: kuulijalle jää tilaa tulkita tekstejä (kunhan tässä tapauksessa saa ensin jonkinlaisen käsityksen, mistä tässä lauletaan).

Sävellyksessä ja melodiassa on riittävästi koukkuja ja tekstissä hienoja rivejä. Riimejäkin löytyy joka riviltä: tarinan mukaan Springsteen sanoitti tämän tekstin riimisanakirjan kanssa. Paikka paikoin onkin vaara, että noihin aikoihin reilu parikymppinen biisintekijä kompuroisi omaan näppäryytensä. Kertosäe (”And she was blinded by the light ->) on loppujen lopuksi aika perinteikäs pätkä ja tehokkaasti päähän jäävä sellainen.

Blinded by the Light on pari kertaa sattunut omalle kohdalle Springsteenin keikoilla: ensin Helsingin 2012 keikan akustisessa lämmittelyosiossa ja sitten Turun jälkimmäisellä keikalla 2013. Turun versiosta jäi mieleen se, kun Bruce unohti yhden osan kokonaan välistä, piti bändin useamman tahdin ajan E-duurissa ja laski sitten käyntiin seuraavan osan: ”en muista tätä, hypätään takaisin säkeistöön!”.

Kakkosbiisi jatkaa soitannollisesti kepeässä tunnelmassa. Growin’ Up käynnistyy piano-arpeggiolla, johon Bruce liittyy laulullaan hetken kuluttua. Tässä ei ole lopulta hirvittävästi soittimia: edellä mainittujen lisäksi rytmiryhmä basson ja rumpujen muodossa, saksofoni sekä hieman kitaraa. Tässä kuullaan myös näppärä pianosoolo.

Sanatykitys jatkuu edelleen tarinassa, joka kertoo nimensä mukaisista tapahtumista. Minne sitä tahtoisi päätyä ja mitä reittejä? ”I hid in the clouded wrath of the crowd but when they said ”Sit down” I stood up”.

Rivissä “And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car” on jotain mystistä: kokonainen kohtaus yhdessä paketissa, kuulijan vastuulla on päätellä tapahtumat.

Mary Queen of Arkansas on puolestaan hempeämpi, singer-songwriter-mallisempi laulu. ”Mary” toimii tunteiden kohteena monissa Springsteenin lauluissa läpi tuotannon aina 2000-luvulle saakka. Tässä kuljetaan aika vapaissa sfääreissä sekä rytmin että melodian osalta. Vaati ainakin itseltä useamman kuuntelun, että pääsi millään tavalla kartalle tästä biisistä.

Sanoituksessa on epävarmuutta: ” You’re not man enough for me to hate or woman enough for kissing” tai “ But I know a place where we can go Mary / Where I can get a good job and start all over again clean”.

Nelosbiisinä käynnistyvä hieman reilu 2-minuuttinen Does This Bus Stop at 82nd Street? on menevämpi yksilö. Lyhyen akustisen kitaran johtaman intron jälkeen käynnistyy ”ylistyslaulu julkiselle liikenteelle” kuten Springsteen tämän itse Helsingissä 2012 esitteli. Tuolloin tästä oli muotoutunut melkoinen bilebiisi täynnä sooloja kaikilta soittajilta (mukana oli jopa perkussiot vs. rummut –battle!). Levyversio on tiiviimpi: tässä ei sooloja kuulla, vaan ainoastaan tekstin ohjaamia kohtauksia. ”Broadway Mary, Joan Fontaine, advertiser on a downtown train”. Viimeiset kaksi riviä puolestaan pohjustavat seuraavan, itse asiassa levyn komeimman, raidan: “Senorita, Spanish rose, wipes her eyes and blows her nose / Uptown in Harlem she throw a rose to some lucky, young matador.”

Lost in the Flood, raita viisi. Pianon säestämänä käynnistyvä kertomus, joka kasvaa komeasti voimakkaaksi lauluksi. ” The ragamuffin gunner is returnin’ home like a hungry runaway”. Paljon tapahtumia, kertosäkeen kysyessä symbolisia kysymyksiä. Varsinkin keskimmäinen ns. b-osa on kova: ” And he said ”Hey kid, you think that’s oil? Man, that ain’t oil that’s blood”. Tässä laulussa on paljon pätkiä, jotka pistävät miettimään.

Lost in the Flood kolahti itselleni Lontoon Hammersmith Odeonilta vuonna 1975 taltioidulta DVD:ltä. Tuossa versiossa oli hieman enemmän särmää. 70-luvun puolen välin jälkeen Springsteen hyllytti biisin keikkaseteistä aina vuoteen 1999 asti, sen jälkeen sitä on silloin tällöin kuultu. Nykyisessä sovituksessaan siitä onkin kehittynyt melkoinen eepos: raskassoutuinen, entistä kovanaamaisempi versio, jossa kuullaan särökitaroita ja usein Brucen itsensä soittama outrosoolo.

Levyn kovinta biisiä valitessa Lost in the Flood on kärkijoukoissa: useimpina päivinä jopa ykkönen.

LP-levyllä B-puoli käynnistyy kauniilla laululla The Angel, joka käynnistyy edellisen tapaan pianolla. Tasainen sävellys, jossa ei varsinaisesti ole kuin yksi, kolme kertaa toistuva osa. Dramatiikkaa ja tietynlaista haikeutta huokuva tunnelma, jossa rauhoitutaan edellisen laulun rytinästä. Tämä oli pitkään täysin livenä soittamaton biisi: ensimmäisen ja ainoan kerran E Street Band-show’ssa tämä kuultiin vuonna 2009 Working on a Dream-kiertueen viimeisellä etapilla Buffalossa, jossa koko Greetings-albumi soitettiin alusta loppuun.

Levyn päätöskolmikko on kova. Tuon trion avauksena kuullaan For You. Bändi syöksyy alusta asti mukaan lauluun, jota teksti jälleen kuljettaa melkoista vauhtia. ” Princess cards she sends me with her regards
/ barroom eyes shine vacancy, to see her you gotta look hard
”. Tilanne on aika selkeä: “I came for you, for you, I came for you but you did not need my urgency”.

Tunnelmassa on jotain hätäistä, lähes lopullista. Komeita rivejä (ja jopa riimejä!) toistensa perään.

Wounded deep in battle, I stand stuffed like some soldier undaunted
To her Cheshire smile.
I’ll stand on file, she’s all I ever wanted

Crawl into my ambulance, your pulse is getting weak
reveal yourself all now to me girl while you’ve got the strength to speak

Melkoista (teini-)romantiikkaa. Tätä levyä kuunnellessaan ylipäätään on hyvä muistaa, että Bruce oli albumin nauhoitusten aikaan 24-vuotias: biisit ovat siis aika nuoren miehen kynästä lähtöisin. Kovat rivit jatkuvat, viimeisen säkeistön kruunatessa stoorin:

You were not quite half so proud when I found you broken on the beach
Remember how I poured salt on your tongue and hung just out of reach
And the band they played the homecoming theme as I caressed your cheek
That ragged, jagged melody she still clings to me like a leech.

Tarinan voi tässä ottaa joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Niin tai näin, jos tekstiin uppoutuu niin katsantokannasta riippumatta tässä puhutaan aika tiukkaa tekstiä. Parhaan rivin pysti menee kuitenkin seuraavalle pätkälle, jossa on myös jotain kovasti nättiä:

And don’t call for your surgeon even he says it’s too late
It’s not your lungs this time, it’s your heart that holds your fate

Mahtava laulu, jonka tunnelma on mystisyydessään albumin mieleenjäävimpiä.

Seuraavassa laulussa tunnelma pysyy selkeästi aistittavissa, kun vuoroon tulee ehkä levyn isoin hitti Spirit in the Night. Keikkasuosikki, joka kuultiin myös Turun ensimmäisellä keikalla toukokuussa 2013. Heti alun saksofonilinjojen jälkeen kuulee, että nyt ollaan hyvillä vesillä.

Jälleen kuullaan paljon sanoja ja hieman horjuvaa soittoa. Ensimmäinen säkeistö asettaa tapahtumille lähtökohdan: persoonalliset hahmot kuten Crazy Jane, Wild Billy, Hazy Davy ja Killer Joe lähtevät illanviettoon Greasy Laken rannalle. Kaikenlaista tapahtuu, hahmoista paljastuu puolia ja bileet ovat ikimuistoiset. Aivan kuin ”spirits in the night”.

Laulun tarina toimisi ilman musiikkiakin: se on kuin novelli. Laulumelodian on pakko ottaa hieman vapauksia, että kaikki sanat saadaan kuuluviin. Mahtavia tekstinpätkiä tässäkin on biisi täynnä.

Tämäkin laulu on ollut keikkaseteissä pitkään. Viimeisimmillä kiertueilla, varsinkin suuremman torvisektion myötä, tuo foniriffi on kokenut uuden elämän. Muutenkin sovitukseen tuli lisää nyansseja version venyessä paikoin todella pitkäksi. ”Spirit” piti paikkansa komeasti 40 vuotta nuorempienkin biisien joukossa.

Albumin päätösraitana rokkaa It’s Hard to Be a Saint in the City., jossa nuori Springsteen laulaa komealla itseluottamuksella. ”I had skin like leather and the diamond-hard look of a cobra / I was born blue and weathered but I burst just like a supernova”. Piano kilkuttaa komeasti: tämä rokkaa!

I was the king of the alley, mama, I could talk some trash”. Uho jatkuu läpi biisin. Sävellys on hieman erilainen kuin muissa levyn lauluissa, koko jutussa on enemmän kulmia. Korville nousevat etenkin lopun sähkökitarakuviot: keikoilla tuolla paikalla on kuultu jo 70-luvulta saakka Springsteenin ja luottokitaristi Steve Van Zandtin kitarabattlea. Myös tämä toimii myös 2010-luvulla komeasti: särmikkäämmillä ja rouheammilla soundeilla soitanto saadaan tukemaan tekstin lähes aggressiivista itseluottamusta tehokkaammin.

Sinne päättyi Springsteenin debyytti vuosimallia 1973: Greetings from Asbury Park, N.J. Kokonaisuudessaan vivahteikas levy, jolta löytyy menopaloja, paljaampia tunnelmakuvauksia sekä pari isompaa laulua. Tällä levyllä on paljon enemmän hyviä kuin huonoja lauluja: oikeastaan ainoastaan Mary Queen of Arkansas ja The Angel jäävät hieman välikäteen yksittäisinä numeroina, mutta albumikokonaisuudessa rauhoittavat kokonaisuutta kummasti. Kohokohdiksi nousevat raidat 1, 5 ja 7: Blinded by the Light, Lost in the Flood sekä For You. Eikä myöskään Spirit in the Nightia voi jättää mainitsematta: se kalskahtaa hitiltä, jollainen se olikin.

Springsteenin levytysura jatkui jo saman vuoden lopulla hieman jalostuneemmassa muodossa albumilla The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle. ”WIESS” saa vuoronsa sitten ajallaan…

Toomion TOP100: 98. Kolmas Nainen – Hyvää ja Kaunista

Tuottaja: Mikko Karmila
Nauhoitettu: 1990
Julkaistu: 1990
Levy-yhtiö: Sonet

Yksi Suomen myydyimmistä levyistä.

Vaikka bändin parhaat biisit eivät olekaan Hyvää ja Kaunista-levyllä, on se silti kokonaisuutena aikamoinen paketti. 

Niin, niin, niin. Olen Alavudelta kotoisin. Sen takia altistuminen Kolmannelle Naiselle on ollut lähes väistämätöntä. Eikä se paha asia ole.

Levyn aloittama ns. Alavus-soundi soi varmaan vieläkin paikallisissa bändeissä. Ainakin 90-luvulla se soi vahvasti.

Soundit ovatkin hyvät. Studiossa on tehty pitkää päivää, jotta levy kuulostaisi tanakalta. Sitähän tällainen musiikki vaatii. Onhan se kuitenkin tavallaan sellaista Suomen southern rockia. Tuottaja Mikko Karmila, joka nykyisin aika pitkälti metallimusiikin tuottajana toimii, on keräillyt tähän aikaan kannuksiaan. Voittipa vuonna 1991 jopa Vuoden tuottaja-palkinnon.

Kansitaiteesta en ole pitänyt koskaan. Eivätkä kannet kyllä voi monen mielestä hienot ollakaan. Se ei onneksi ole pääasia levyä arvioitaessa. Jääkööt kannet oman aikansa tyylikoukuksi.

”Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa.”

Levy on täynnä hyviä riffejä ja vahvoja sanoituksia. Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa. Ja livenä sitten totisesti tulkitseekin jo eri tahtiin.

Bändi rokkaa kokolailla kivasti. Jos pitäisi veikata, millaisia levyjä löytyy Sakari Pesolan levyhyllystä, niin Stevie Ray Vaughanin tuotanto kokonaisuudessaan voisi olla hyvä veikkaus. Ja kyllähän se kuuluu, että bändi on pysynyt suunnilleen samana koko historiansa ajan. Aikojen saatossa jotkut kokeiluista ei vaan onnistu. Vaikka pitääkin muistaa, että ns. ”oikeasti soittavat bändit” tekevät musiikkiaan myös niin, että sitä on kiva (jopa haastavaa) soittaa. Joskus silläkin ehdolla, ettei se välttämättä aina ole kuulijalle mukavin lopputulos. (Vrt. Yngwie Malmsteen.)

Biiseistä monet ovat tuttuja ja moneen kertaan tulkittuja. Kolmea ensimmäistä kappaletta en viitsi edes analysoida. Kovia ovat, se tiedetään. Jostain syystä sanoituksista tarinana puree juuri Maailma on Tyly-biisin sanoma. Tuollaisia tarinan kuvaamia jätkiä oli Alavuden seudullakin monia. Erityisen komeasti kotiseudun mielenmaisemaa kuvastaa seuraava pätkä:

”Se keräs kiuaskivet reppuun,
heitti repun selkään,
souti selälle ja sukelsi
– Maailma on Tyly

Tästä asti aikaa on niin loppuunsoitettu, että siihen meinaa tukehtua. Muut biisit ovat kuitenkin kestäneet kulutusta hiukan paremmin. Suomi-rockin merkkiteoshan tämä levy on. Paljon kovempi kuin moni Eppujen lätty.

Tätä kuunnellaan Sapsalammin leirintäalueen laiturilla. Syödään irtojäätelöä ja mietitään, josko illalla lähtis kalaan Rämäsenperälle. On kuulemma niin isoja haukia, että tarvii nollavitosta siimaa.

PARHAAT HETKET

  • Valehtelisin Jos Väittäisin – Vaikka suomalaiset radiot ovat tätäkin yrittäneet voimasoitollaan tuhota, on se säilyttänyt oman kyynisen suuruutensa hienona pianoballadina.
  • Talot ja Tienhaarat – Yksi alavutelaisimpia kappaleita, mitä tiedän. Oikeastaan vain saman yhtyeen Paskanhajua menee edelle.
  • Maailma on Tyly – Pirullisen kova rokki. Hanhiniemen huuliharppu tekee mukavan säväyksen tähän.

EI LÄHDE

  • Hehkuva Kivi – On täytekappaleen oloinen pläjäys.
  • Hyisen Viiman Maa – Sekava kappalerakenne ja torvet ovat vähän hölmö yritys.

Atson Aikakone: Vuosi 1980 & Dire Straits – Making Movies

Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.

Making Movies, Dire Straitsin kolmas studioalbumi, julkaistiin 17.10.1980. Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.

Levyn aloittaa Tunnel of Love. Varsinkin LP-levyltä kuunnellessa tämän laulun aloitus on hieno: fade in sekä urku-/pianointro, joka on lainattu Richard Rogersin ja Oscar Hammerstein II:n “Carousel Waltzista”, joka kuultiin alunperin Carousel-musikaalissa v. 1945. Koskettimien takana tällä levyllä istuu muuten Roy Bittan, josta levyn sisälehtisessä käytetään termiä “Courtesy of the E Street Band”. Mies on siis toiminut päätoimenaan Bruce Springsteenin luottobändin pianistina vuodesta 1975 saakka.

Välittömästi kun bändi syöksyy sisään ja soolokitara hyppää esille selviää, mistä bändistä on kyse. Knopflerin kitaran soundi on jäljittelemätön, kuten laulusuorituskin. Tarina on selkeä: poika tutustuu tyttöön ja seikkailu alkaa: rakkauden nuoli lävistää pojan sydämen ja sielunkin.

Sekä B- että C-osa ovat kepeitä ja tarttuvia. Soundimaailma ja kielikuvat ovat “aikansa kuvaa” eli 70-80-lukujen taitteesta, ennenkaikkea maininta neonvaloista palamassa.

Seuraavassa säkeistössä ilmenee hieman epävarmuutta. Tyttö haluaa pitää pojan muukalaisena eikä tietää tästä liikaa. Kertosäe on sama kuin ensimmäisellä kerralla: “Tunnel of Love” on tottakai vertauskuva. “Spanish City” puolestaan on paikka Newcastlessa, Englannissa.

Kun tyttö sitten säkeistön lopussa lähtee, ovat Knopflerin rivit riipaisevia: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”. Jostain selittämättömästä syystä ei siis tullut juostua häntä kiinni enää sillä kertaa.

Kertosäkeen jälkeen seuraa soolo, jossa biisin rytmitystä muovaillaan hieman, ennenkuin palataan takaisin perusmeininkiin. Kitara laulaa taustalla koko ajan samaa tarinaa, hetkittäin tulee jopa tunne että kitara olisi pääroolissa ja laulusuoritus toissijaista. Viimeisessä hiljaisessa osassa (“And girl it looked so pretty to me…”) Markin laulaminen on täydellisesti epäpuhdasta, vienoa ja lähes kuiskailevaa. Kitaran liidaamaana tästä suvannosta noustaan pikkuhiljaa vielä kerran lentoon.

Lopukkeen kitaramelodiat ovat kauniita ja Knopflerin soittoa sielukkaimmillaan, soundin ollessa paljas ja näin ollen se ei antaisi virheitä anteeksi. Bändi soittaa tässä yhdessä nätisti. Sekä Bittanin piano että Markin kitara nousevat pikkuhiljaa korkeampiin, Dire Straitsille ominaisen harkittuihin nuotteihin.

Taannoin kuuntelin tätä YouTubesta. Siellä oli hieno kommentti, eritoten outron kohdalle: “I wish this song would never end…”. Tässä biisissä fade out on parhaimmillaan: mieli tekisi kiskoa laulu takaisin ylös jatkumaan eikä antaa sen vajota soitettujen laulujen kaivon pohjaan.

Levy jatkuu Romeo and Julietin tahdissa. Tässä on allekirjoittaneelle Dire Straitsin rakkauslauluista hienoin. Se käynnistyy akustisella kitara-arpeggiolla, jonka Knopfler soitti legendaarisella resonaattorikitarallaan. Basso kulkee taustalla harvoilla nuoteilla Knopflerin laulaessa jälleen ominaisessa lauluvireessään, välillä lähes lausuen. Teksti kertoo klassisesti Romeosta ja Juliasta, ja huonostihan siinä käy:

Ennenkaikkea kertosäkeen viimeinen rivi on klassinen: “When you’re gonna realise / it was just that the time was wrong”. Eli kertojan mielestä mikään muu ei mennyt vikaan kuin se, että aika oli väärä.

Rakastavaiset ovat tässä, kuten alkuperäisessa tarinassakin, eri lähtökohdista. Unelmat ovat kuitenkin molemmilla samoja ja hetken aikaa ne jaettiin. Nyt ei ole kuitenkaan jäljellä enää mitään ja kertoja on vain yksi Julian sotkuista. Knopfler laulaakin jätetyn näkökulmasta: kaikkiin voi retkahtaa hetkeksi. Vaikka luvattiin kaikki, nyt ollaan enää muisto. Tässä kohtaa myös bändin rytmi muuttuu hetkeksi yksittäisiksi, voimakkaiksi iskuiksi. Rivi “I used to have a scene with him” on laulettukin vähän halveksuvalla soundilla.

Toinen kertosäe on hitusen erilainen kuin edellinen. Nyt muistellaan sitä, että olevinaan rakastettiin ja luvattiin niin olevan ikuisesti. Lopputulemana on edelleen kuitenkin se, että aika vain oli väärä…

Kolmas säkeistö on hiljainen, Knopflerin laulaessa entistä kuiskailevammin ja henkilökohtaisemmin. Kertoja ei osaa puhua kuin TV:ssä eikä kirjoittaa rakkauslaulua niinkuin se on, mutta tekisi mitä vain Julian vuoksi. Viimeisessä säkeistön puolikkaassa taustasoitto häviää olemattomiin. Laulun pojalla ei ole muuta kuin ajatuksensa ja muistot Juliasta ja hetkistä. Loppu on tässä säkeistössä hieno: rakkaus säilyy läpi riimien yhdessä toivonkipinän kanssa.

Lopussa kuullaan sama kertosäe kuin edeltävällä kerralla lukuunottamatta paria 8-osan myöhässä tulevaa virvelin iskua. Aivan biisin päätteeksi puolestaan kuullaan ensimmäisen säkeistön puolikas toista kertaa: aina on jossain Romeo ja Julia ja poika kysyy, että “you and me babe, how about it?”

Skateaway on LP:n A-puolen päätösraita. Tässäkin kuullaan fade-in, jonka pääosassa ovat tamburiini ja rummut. Sointukierto on tutuhkon kuuloinen. Laulu kertoo tytöstä, joka pörräilee rullaluistimilla kuulokkeet korvilla: rock tarjoaa eskapismin mahdollisuuden.

”She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She’s making movies on location / she don’t know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don’t worry
D.J. play the movies all night long”

Sieltä löytyi myös levyn nimi! Jos tämä biisi pitäisi tiivistää jotenkin, se tiivistyisi noihin kahteen riviin “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. Biisi kulkee melodia ja bändi edellä, ei ninkään Knopflerin kitaran varassa kuin edeltäjänsä. Kertosäe on perinteistä, toimivaa Dire Straitsia. Bittanin piano on jälleen esillä kuuluvasti.

Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball

Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all

Sitähän se on. Tässä on myös pitkä outro, ikäänkuin laulun tarina vain jatkuisi ja biisi soisi päähenkilötytön luureissa…

LP:n B-puoli käynnistyy Expresso Lovella. Knopfler laskee biisin käyntiin, jonka jälkeen mukaan liittyy kitara sekä Bittanin dramaattisen kuuloinen piano.

Tämän biisin ensikuuntelu on jäänyt elävästi mieleen. Lokakuun alku 2008, Lieksan kaarisilta, MP3-soitin ja kotimatka lukiolta. Taisi olla torstai-iltapäivä, ja kaunis sellainen.

Expresso Love on jälleen rakkauslaulu, kertoen tytöstä joka on lumonnut pojan. Juuri ennenkuin bändi ryöpsähtää sisään mainitaan “honeysuckle mask”, joka on eräänlainen kasvonaamiohoito (honeysuckle = kuusama). Tyttö käyttänee sitä, koska tuoksuu ruusulta ja maistuu persikalta, hänen vuokseen voisi tehdä mitä vain. Kertojan mukaan hänet “tehtiin taivaassa ja nyt taivas on maan päällä”.

Laulun kertoja kysyy, että onko tämä “Expresso Lovea”, eli hetken huumaa joka sitten laantuu pois?

Toisessa säkeistössä kuultava “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” on viittaus DS:n ensimmäiseen levyyn ja siellä soivaan Wild West End-biisiin. Kertojan hengitys meinaa salpaantua, kun tyttö kertoo että jätkät eivät tiedä mistään mitään. Kertoja kyllä tietää mitä tahtoo: nimittäin miellyttää häntä. Ja sen lisäksi “everything”.

Kertosäkeen jälkeen siirrytään C-osaan: olkoonkin “Expresso Lovea”, mutta tuntuu hyvältä koska tuntuu oikealta. Kertoja laulaa että “meitsi tehtiin olemaan tyttöni kanssa niinkuin saksofoni tehtiin soimaan yössä”. Seuraava soolonpätkä tulee kuitenkin Knopflerin kitarasta eikä saksofonista. Soolon lopulla kuullaan napakkaa harmoniarifittelyä.

Viimeisessä, hiljaisessa säkeistössä ollaankin sitten lähekkäin, vaikkei sitä ihan suoraan sanotakaan, tytön tehdessä temppujaan. Sitten antaudutaankin vietäväksi: olkoonkin sitä hetken huumaa, koska tuntuu hyvältä.

Tämä rokkaa eri tavalla kuin muut levyn biisit. Jotenkin röyhkeämmin. Erilainen draman tuntu.

Seuraavankin ensikuuntelu on vielä elävämmin mielessä: lukion kakkosluokka ja aamunavaus. Keskusradiosta soi jotain, mikä kuulosti erehdyttävästi Dire Straitsilta, mutta biisiä ei tunnistanut. Soundi oli kuitenkin sellainen, että sen oli pakko olla Making Moviesilta. Myöhemmin saman päivän iltana oli pakko soittaa kyseisen aamunavauksen pitäneelle vuotta nuoremmalle kaverille uimahallin aulakahviosta, että mikä se biisi oli?

Sehän oli Hand in Hand, joka käynnistyy kauniilla akustisen kitaran ja pianon maalaamalla introlla. “The sky is crying, the streets are full of tears”. Kertoja osaa lukea rivien välistä huonoina aikoina. Vertauskuva sateen puhdistavasta vaikutuksesta on aika klassinen.

Kertosäe on suoraa tavaraa: vaikka välillä kohtelin huonosti, niin en tahtonut ketään muuta. Voitaisiinpa kuitenkin pörräillä käsi kädessä niinkuin pariskunnan kuuluu. Soitto on jämäkkää ja melodiassa on tuttuja sävyjä. Knopflerin laulussa on enemmän särmää ja tietynlaista poweria kuin aiemmissa lauluissa.

Toisessa säkeistössä haaveilu jatkuu ja puhutaan vierekkäin nukkumisesta ja siitä, miten olisi mukavaa kysyä että “baby what’s wrong?”. Säkeistö tiivistyy viimeiseen riviinsä “if my love’s in vain / how come my love is so strong” eli jos kertojan rakkaus on turhaa, niin miksi ihmeessä se sitten on niin voimakasta.

Ensimmäiseltä kerralta toistuvan kertosäkeen jälkeen siirrytään viimeiseen, jälleen hiljaisena soivaan säkeistöön. Kertoja kertoo, että mentiinpä yhdessä tai erikseen, niin samaan suuntaan edetään mutta tyttö ei päästä lähelleen. Lopputuloksena on taas vain yksi pieleen mennyt rakkaus. Vaikka kuviot muuttuu niin kertoja pohtii, että eikö vastapuoli koskaan ajattele häntä?

Lopun kertosäkeen jälkeen palataan vielä ensimmäisen säkeistön tunnelmiin. Viimeinen rivi saa uuden sävyn, vaikka sama teksti kuullaan alussakin. “Oh, I can read between the lines” kuulostaa lähes sarkastiselta tässä kohtaa.

Tämä ja Romeo & Juliet ovat jollain tapaa serkuksia mielestäni. Samankaltainen akustinen soundi ja tekstin tarina molemmissa.

Levyn toiseksi viimeinen biisi on sen ainoa perusrokki Solid Rock. Kapakkarokkipianon säestämä pläjäys, jonka teksti on täynnä vertauskuvia ja kitaransointi on Knopfleria omimmillaan. Hiekkalinnat romahtavat vuoroveden myötä.

Kertosäkeessä on hauska uho. ”Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked”. Kakkossäkeistössä kertoja on kypsynyt mahdollisuuksiin ja turhamaisuuteen, keskeisempää olisi keskittyä olennaiseen. Kysytäänpä myös, että mikä on hölmömpää: “to make a silk purse” eli tehdä jotain hienoa jostain turhasta/epämiellyttävästä vai elää illuusiosssa tai epätietoisuudessa. C-osassa todetaan, että korttitaloa ei luotu kestämään tuulessa mutta kaksi “solid rockia” kyllä kestävät sen.

Näpäkän kitarasoolon jälkeen tulee kolmas säkeistö, jossa riimittely on taidokasta.

”Because the heart that you break / that’s the one that you rely on
The bed that you make / that’s the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you

Loppuun vielä pari kertosäettä: eipä siihen enempää tarvita. Levyn lyhyin biisi, kolme minuuttia ja 27 sekuntia häikäilemätöntä rokkia. Ei mitään ylimääräistä!

Les Boys päättää levyn. Tästä ei ole paljoa sanomista: kyseessä on lähinnä huvittelunumero levyn lopussa. Kitarasoundi on perinteisen kuulas ja kapakkapiano säestää. Tässä kohtaa kun olisi vielä joku huippubiisi, niin tämä levy nousisi vielä seuraavalle tasolle…


Making Movies on 37 minuutin kestossaan ja vahvassa materiaalissaan levy, jota jaksaa kuunnella. Ei täyteen tungettu, vaan tyylitajulla soitettu albumi, joka viimeistä raitaansa lukuunottamatta on aika kovaa materiaalia. Löytyy itseltäkin CD:nä ja LP:nä, harmi vain että jälkimmäinen on kokenut ajan hampaan vähän turhankin konkreettisesti.

Toomion TOP100: 99. Offspring – Smash

Tuottaja: Thom Wilson
Nauhoitettu: 1993
Julkaistu: 8.4.1994
Levy-yhtiö: Epitaph

Suomen TOP40-listalla kakkosena, jenkkien Billboardin nelosena. Edelleen eniten myynyt yksityisen levy-yhtiön julkaisema levy.

SINKUT
• Come Out and Play
• Self Esteem
• Gotta Get Away

Offspring oli ensimmäinen bändi, jonka kaikki levyt oli pakko saada.

Pidin tästä bändistä ja musiikista, ilman ryhmäpainetta. En siis pitänyt siitä siksi, koska kaveritkin tykkäsivät. Se vain kuulosti hyvältä. Metallin kautta punk-kentälle heilumaan kävi siis teinin tie.

Offspring oli siitä jännittävä bändi, että se sekoitti grungen ja punkin aika hyvin yhteen. Grungesta puuttuva vauhti löytyi punkista, kun taas jonkinlainen teknisyys ja angsti oli grungen peruja. Äänimaailma oli selkeä, eikä muusikissa turhia kikkailtu. Se sopi nuoren miehen elämäntyyliin. Tai enhän minä oikeastaan mikään mies vielä silloin ollut. Pahainen kakara korkeintaan.

Kansitaide ei ollut kaunista. Inhosin sitä. Muistan luokaltani pojan, jolla oli Smashin paita. En voinut käsittää kuinka rumaa grafiikkaa oli saatettu ahtaa niin hyvään levyyn. Nykyään tuon tarkoituksen ymmärtää kyllä. Sehän kuvantaa pahaa oloa ja angstia, jota kohderyhmä eli teinit juuri kokevat tai haluavat kokea. Smash nimenä ei kerro oikein mitään. Mutta se on juuri sopivan hölmö nimi levylle, joka kuitenkin lähtökohtaisesti on suunnattu teini-ikäisille.

Levyn intro on oikeastaan sitä, mikä on Ausculto.comin perusajatus ja minun henkilökohtainen toive. Viinin voi vaihtaa olueen ja CD:n mihin muotoon haluaa, mutta muuten tässä on hyvin paljon sanomaa punk-levyn introksi:

“Ahhhhh, it’s time to relax,
and you know what that means,
a glass of wine, your favourite easy chair,
and of course this compact disc playing and your home stereo.
So go on, indulge yourself,
that’s right, kick off your shoes, put your feet up,
lean back and just enjoy the melodies.
After all, music soothes even the savage beasts.
– Time to Relax

Enemmän levystä kertova lause löytyy biisistä Smash:

”I’m not a trendy asshole
I Do what I want
I Do what I feel like
– Smash

Sellaista musiikkiahan tämä oli. Tosin se menestyi niin hyvin, että Offspringin kuuntelu alkoi olla nimenomaan trendikästä.

Biiseistä ei juuri heikkoa hetkeä löydy. Come Out and Play on itselleni niin loppuunsoinut, että en pysty siitä objektiivisesti kertomaan. Clashmainen What Happened to You ei oikein istu muuhun kaahailuun reggae-riffillään, mutta muuten levyllä on hyvä flow. Nopeatempoisia ja lyhyitä mättöjä ja raskaampia, mutta silti ylivyöryviä lohkareita. Jälkimmäisiä ovat juuri kaikki singlet.

”Smash on kuunneltu omalta osaltani niin loppuun, ettei kopioitu kasetti enää toimi.”

Pojat soittavat kolmannella levyllään jo aika sähäkästi ja Dexter Holland on karismaattinen keulahahmo. Tämän levyn aikoihin kitaristi Noodles kertoi jossain haastattelussa heidän olleen aivan umpisurkeita soittajia aluksi. Kovin paljon bändin kokoonpano ei olekaan vaihdellut, vaikka ura on jo pitkä. Rumpali on vaihtunut tämän levyn aikaisesta Weltysta. Itse pidin hänen tyylistään soittaa.

Smash on kuunneltu omalta osaltani niin loppuun, ettei kopioitu kasetti enää toimi. Siksi ennen tätä listaa olikin ostettava tuo CD. Edellisestä kuuntelukerrasta oli mennyt varmaan 5 vuotta. Ja hyvin toimi taas. Omat ajatukseni seilaavat kaverini autotalliin, jossa asenneltiin tämän tahdissa Mitsubishi Coltiin uusia autostereoita. Wunderbaumin tuoksuista ja päämäärätöntä hosumista.

Vaikka introssa ohjeistetaankin muuta, niin autoillessa ja juostessa matkaan tämä levy. Se on rautaa.

PARHAAT HETKET

• Bad Habit – Tämähän alkaa sellaisella grunge-introlla. että saa olla Nirvanakin kaateellinen. Hyviä suvantoja ja kunnon runttausta.
Killboy Powerhead – Vaikka onkin Didjits-cover, niin yksi parhaista tämä on ollut ihan alusta asti. Erityisesti vanhan liiton tyyliin kupuun soitettu kerron komppi saa mielen lämpimäksi.
So Alone – Mahtavaa ”haistakaa kaikki paska”-fiilistä. Ja jos biisi kestää reilun minuutin, on jo siitä annettava täydet pisteet. Ei mitään turhaa niplausta.
Smash – Tässä näkyy Offspringin taito tehdä lähes tyhjästä täydellistä. Ei bändi tarvitse kuin rummut ja kitaran, saadakseen aikaan hyviä väliosia.

EI LÄHDE

• Gotta Get Away – Vähän ankeaa jyystöä hyvän alun jälkeen.
• What Happened to You – Ärsyttävän iloinen kappale sotkemaan hyvää angstausta. Reggae-poljento ei muutenkaan kovin usein kolahda.