Bruce Springsteen – TOP56-songs: 45 – Brilliant DisguiseBruce Springsteen – TOP56-biisit: 45 – Brilliant Disguise

From the album Tunnel of Love (1987).

On the album Tunnel of Love Springsteen made a departure to the previous album Born in the U.S.A. with which he and the band gained massive and global success. Where BitUSA painted with a large brush and was pop flavoured with rock, in 1987 ToL turned inwards to ponder on the relationship between man and woman. Another significant difference was also that this time the E Street Band wasn’t in such a big role as previously: on Brilliant Disguise there’s only Roy Bittan (keyboards), Danny Federici (organ) and Max Weinberg (drums) from the ESB, everything else is played by Bruce himself.

On this song, like on all over ToL, the sounds are have been mistreated by the ravages of time. The synthesizers, guitar sounds and drum reverb are pure 1987. There are also claves rhythming with the drum beat for the whole song. As a musical piece Brilliant Disguise is basically a simple one.

Like it was previously mentioned, ToL as an album deals with relationships. Brilliant Disguise is one of the biggest hits one the record. Bruce was then married with Julianne Phillips but their marriage was having problems already during the making of this album and came to an end when Springsteen’s relationship with Patti Scialfa came to publicity in 1988.

Brilliant Disguise surely has relations to Bruce’s own emotional life during that period. Uncertainty and the lack of confidence on the other side of the couple rear it’s ugly head. But there’s no certain knowledge of where these feeling come from, either.

I hold you in my arms
as the band plays
What are those words whispered baby
just as you turn away
I saw you last night
out on the edge of town
I wanna read your mind
To know just what I’ve got in this new thing I’ve found
So tell me what I see
when I look in your eyes
Is that you baby
or just a brilliant disguise

The suspicions grew stronger on the second verse: it feels like there’s something hidden. Who is to blame, or are they both? “Well I’ve tried so hard baby / but I just can’t see / what a woman like you / is doing with me” is a great part of this song. He doesn’t even count on himself let alone the other half of the relationship.

I heard somebody call your name
from underneath our willow
I saw something tucked in shame
underneath your pillow
Well I’ve tried so hard baby
but I just can’t see
What a woman like you
is doing with me
So tell me who I see
when I look in your eyes
Is that you baby
or just a brilliant disguise

This pondering of the public image is a theme which many other songwriters have dealt with as well. The illusion is been held up but everything falls apart when the curtains closed and the two are left alone. But they still don’t know where’s the problem. They’re keeping on their roles although they thought the reality to be different. Does my partner trust on me either?

Now look at me baby
struggling to do everything right
And then it all falls apart
when out go the lights
I’m just a lonely pilgrim
I walk this world in wealth
I want to know if it’s you I don’t trust
’cause I damn sure don’t trust myself

Now you play the loving woman
I’ll play the faithful man
But just don’t look too close
into the palm of my hand
We stood at the alter
the gypsy swore our future was right
But come the wee wee hours
Well maybe baby the gypsy lied
So when you look at me
you better look hard and look twice
Is that me baby
or just a brilliant disguise

The song unexpectedly ends on a verse and not refrain. The last section lasts only for four lines but is surprisingly haunting when it’s focused on. The damage has been done and one can only hope that things will be alright.

Tonight our bed is cold
I’m lost in the darkness of our love
God have mercy on the man
Who doubts what he’s sure of

ToL is an album full of interesting explorations on relationships. Even though there are not as strong hits as on many other records the best ones are pretty great.

For Brilliant Disguise a music video was also filmed in which Bruce performs the song with his acoustic guitar while sitting on a kitchen table. As an effect he doesn’t blink once on the video that has been filmed on one take. Great symbolic.

The songs from Tunnel of Love haven’t been played a lot since the tour following the album. The themes of the songs are personal and this one usually takes Patti Scialfa to sing duet with Bruce. On the first night in Turku two years ago this was heard, however (for the first time on that tour!), although Patti wasn’t present. What a great version.Albumilta Tunnel of Love (1987).

Tunnel of Love-levyllä Springsteen teki suunnanmuutoksen edeltävään, massiivisen ja maailmanlaajuisen suosion saavuttaneeseen Born in the U.SA:han. Siinä missä BitUSA maalaili suurella pensselillä ja oli suurilta osin rockilla maustettua poppia, vuoden 1987 ToL kääntyi sisäänpäin pohdiskelemaan miehen ja naisen välistä suhdetta. Merkittävä ero oli myös se, että tällä kertaa E Street Band ei ollut niin suuressa roolissa mukana levyllä: Brilliant Disguisella perusmiehityksestä mukana ovat Roy Bittan (koskettimet), Danny Federici (urut) ja Max Weinberg (rummut), kaiken muun hoitaa Bruce itse.

Tässä laulussa, kuten koko albumilla ylipäätään, soundit ovat sellaiset, joita ajan hammas on hieman puraissut. Syntetisaattorit, kitarasoundit ja rumpukaiku ovat ehtaa vuotta 1987. Rytmikapulat rytmittävät koko biisin ajan jyskyttävää rumpukomppia. Musiikillisesti Brilliant Disguise on pohjimmiltaan melko yksinkertainen teos.

Kuten aiemmin todettiin, ToL-albumi käsittelee ihmissuhteita. Brilliant Disguise on yksi levyn suurimmista hiteistä. Bruce oli tuolloin naimisissa Julianne Phillipsin kanssa, mutta avioliitto oli ongelmissa jo tämän levyn teon aikaan ja päättyi lopulta, kun Springsteenin ja Patti Scialfan suhde tuli julkisuuteen vuonna 1988.

Brilliant Disguisessa on varmasti yhteyksiä Brucen omaan tuonhetkiseen tunne-elämään. Epävarmuus ja luottamuksen puute pariskunnan toiseen osapuoleen nostaa päätään. Mutta varmaa tietoa siitä, mistä nämä aistimukset kertovat, ei ole.

I hold you in my arms
as the band plays
What are those words whispered baby
just as you turn away
I saw you last night
out on the edge of town
I wanna read your mind
To know just what I’ve got in this new thing I’ve found
So tell me what I see
when I look in your eyes
Is that you baby
or just a brilliant disguise

Epäilykset heräävät toisessa säkeistössä vahvemmiksi: aivan kuin jotain piiloteltaisiin. Mutta onko vika kummassa osapuolessa (vai kummassakin)? ”Well I’ve tried so hard baby / but I just can’t see / what a woman like you / is doing with me” on mahtava pätkä tässä laulussa. Paitsi ettei kertoja luota toiseen osapuoleen, ei hän luota itseensäkään.

I heard somebody call your name
from underneath our willow
I saw something tucked in shame
underneath your pillow
Well I’ve tried so hard baby
but I just can’t see
What a woman like you
is doing with me
So tell me who I see
when I look in your eyes
Is that you baby
or just a brilliant disguise

Tämä julkisen kuvan puinti on teema, jota monet muutkin lauluntekijät ovat käsitelleet. Kulissia pidetään yllä, mutta kaikki hajoaa lopulta kun verhot lasketaan ja ollaan kaksin. Mutta edelleenkään ei tiedetä missä vika on. Tätä roolien esittämistä jatketaan kuitenkin, vaikka joskus luultiin että tulevaisuus olisi erilainen. Luottaakohan tuo toinenkaan minuun?

Now look at me baby
struggling to do everything right
And then it all falls apart
when out go the lights
I’m just a lonely pilgrim
I walk this world in wealth
I want to know if it’s you I don’t trust
’cause I damn sure don’t trust myself

Now you play the loving woman
I’ll play the faithful man
But just don’t look too close
into the palm of my hand
We stood at the alter
the gypsy swore our future was right
But come the wee wee hours
Well maybe baby the gypsy lied
So when you look at me
you better look hard and look twice
Is that me baby
or just a brilliant disguise

Yllättäen laulu loppuu säkeistöön eikä kertosäkeeseen, joka kestää vain neljä riviä mutta on yllättävän painostava kun siihen paneutuu. Vahinko on jo tapahtunut ja voi vain toivoa, että asiat järjestyisivät.

Tonight our bed is cold
I’m lost in the darkness of our love
God have mercy on the man
Who doubts what he’s sure of

ToL-levy on täynnä mielenkiintoisia ihmissuhde-tutkailuja. Vaikka hittiosasto ei niin vahvaa olekaan kuin monilla muilla levyillä, ovat nämä parhaat raidat aika hienoja.

Brilliant Disguiseen kuvattiin myös musiikkivideo, jossa Bruce esittää laulua istuen pöydän ääressä akustisen kitaran kanssa. Tehokeinona on, ettei herra räpäytä kertaakaan esittäessään laulua, joka on kuvattu yhdellä otolla. Hienoa symbaliikkaa.

Tunnel of Loven biisejä on soitettu keikoilla harvoin levyä puffanneen kiertueen jälkeen. Teemat ovat henkilökohtaisia, ja useimmiten tämäkin yksilö vaatii Patti Scialfan duetoimaan Brucen kanssa. Turun ensimmäisellä keikalla kaksi vuotta sitten tämä kuitenkin kuultiin (ensimmäistä kertaa ko. kiertueella!), vaikkei Patti ollut läsnä. Hieno versio.

Bruce Springsteen – TOP56-songs: 46 – Kitty’s BackBruce Springsteen – TOP56-biisit: 46 – Kitty’s Back

From the album The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle (1973).

As the first track from the 70s comes Kitty’s Back. It’s the third track from 1973’s album The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle which almost knocks on the gates of progressive rock. During those days The E Street Band wasn’t at it’s current, best-known form: on this track it’s Vini “Mad Dog” Lopez on drums with his jazzy playing style, which fits on WIESS-album great. David Sancious plays the keyboards and the organ solo on this track is his playing. Sancious has worked as a top-class session musician after the E Street Band, playing with for example Sting and Peter Gabriel.

The guitar intro is played by Bruce himself in his recognizable tone. When viewed from a musical point of view Kitty’s Back has nuances that have not been seen since on Springsteen’s catalogue. Tempo changes, jazz chords and even controlled chaos. The song’s structure is also rambling: it’s not just verse + refrain.

Especially in the beginning of his career Bruce used concrete names on his main characters. In Kitty’s Back we get to meet several in addition to the main character: Catlong, Kitty’s former boyfriend; Sally; Big Pretty, with whom Kitty left. And all these are mentioned in just the first verse.

Catlong sighs holding Kitty’s black tooth
She left to marry some top cat, ain’t it the cold truth
And there hasn’t been a tally since Sally left the alley
Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin
It’s tight on this fence since them young dudes are musclin’ in

On his first two albums Bruce’s lyrics are at times almost like stream of consciousness. Jack Knife and Catlong may be the same character. What do you do when your valentine leaves? One can only sigh “what do you do”.

Jack Knife cries ’cause baby’s in a bundle
She goes running nightly, lightly through the jungle
And them tin cans are explodin’ out in the ninety-degree heat
Cat somehow lost his baby down on Bleecker Street
It’s sad but it sure is true
Cat shrugs his shoulders, sits back and sighs
Ooh, what can I do, ooh, what can I do?

After the solos there’s a change, however. “So get right, get tight, get down”. Kitty is coming back.

Catlong lies back bent on a trash can,
Flashing lights cut the night, dude in the white says he’s the man
Well you better learn to move fast when you’re young or you’re not long around
Cat somehow lost his Kitty down in the city pound
So get right, get tight, get down
Well who’s that down at the end of the alley?
She’s been gone so long

The song explodes one more time: “Kitty’s back in town”. Although Catlong knows Kitty has done wrong, he can’t do anything about his feelings. ”She’s so soft, she’s so blue”. And a look into her eyes finalizes the feel: there’s nothing he can

Kitty’s back in town, here she comes now
Kitty’s back in town

Now Cat knows his Kitty’s been untrue
And that she left him for a city dude
But she’s so soft, she’s so blue
When he looks into her eyes
He just sits back and sighs
Ooh, what can I do, ooh, what can I do?

Why is Kitty’s Back on this list, then? It’s one of the best examples of the E Street Band’s playing, which Epe Helenius once described as “stretchy as a rubber glove”. The composition is meandering and a demonstration of young Springsteen’s ambition and vision. The lyrics continue with his mid-70s style of street poetry.

Kitty’s back grew as a massive live song already in the 70s, when it could stretch into a 20-minute jam with countless instrumental solos. Still in the 2010s it works as a similar live song: here’s a video from 2014’s tour in Australia.

Albumilta The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle (1973).

Ensimmäisenä 70-luvun raitana listalle ilmaantuu Kitty’s Back. Vuonna 1973 julkaistun The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle-levyn kolmas raita, jossa kolkutellaan liki progresiivisen rockin portteja. Tuohon aikaan E Street Band ei ollut vielä nykyisessä, tunnetuimmassa muodossaan: rummuissa oli Vini ”Mad Dog” Lopez, jonka jazzahtava tyyli sopi WIESS-levylle mainiosti, kun taas toisena kosketinsoittajana toimi David Sancious, jonka käsialaa on muunmuassa tässä laulussa kuultava urkusoolo. Sancious on sittemmin ansioitunut todella kovana sessiosoittajana tehden yhteistyötä mm. Stingin ja Peter Gabrielin kanssa.

Alun kitarasoolosta vastaa Bruce itse tunnistettavalla soundillaan. Musiikillisesti katsottuna Kitty’s Backissa on nyansseja, jollaisia ei Springsteenin tuotannossa ole sittemmin juuri näkynyt. Temponvaihdoksia, jazz-sointuja ja jopa hallittua kaaosta. Lisäksi kuullaan parikin sooloa, joiden määrä liveversiossa tuppaa moninkertaistumaan. Kappaleen rakennekin on rönsyilevä: ei kuljeta vain säkeistön ja kertosäkeen väliä.

Varsinkin Brucen alku-uran lauluissa päähenkilöt ovat monesti konkreettisia, nimettyjä hahmoja. Kitty’s Backissa tavataan nimihenkilön lisäksi monia muitakin: Catlong, Kittyn entinen poikaystävä; Sally; Big Pretty, jonka mukaan Kitty lähti. Ja nämä kaikki ensimmäisessä säkeistössä.

Catlong sighs holding Kitty’s black tooth
She left to marry some top cat, ain’t it the cold truth
And there hasn’t been a tally since Sally left the alley
Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin
It’s tight on this fence since them young dudes are musclin’ in

Kahdella ensimmäisellä levyllä Brucen tekstit ovat ajoittain liki tajunnanvirtamaisia. Jack Knife ja Catlong taitavat olla sama hahmo. Mitäpä siinä teet, kun mielitietty lähtee? Voi vain huokailla, että minkäs teet.

Jack Knife cries ’cause baby’s in a bundle
She goes running nightly, lightly through the jungle
And them tin cans are explodin’ out in the ninety-degree heat
Cat somehow lost his baby down on Bleecker Street
It’s sad but it sure is true
Cat shrugs his shoulders, sits back and sighs
Ooh, what can I do, ooh, what can I do?

Soolojen jälkeen kuitenkin tapahtuu käänne. ”So get right, get tight, get down”. Kitty on tulossa takaisin.

Catlong lies back bent on a trash can,
Flashing lights cut the night, dude in the white says he’s the man
Well you better learn to move fast when you’re young or you’re not long around
Cat somehow lost his Kitty down in the city pound
So get right, get tight, get down
Well who’s that down at the end of the alley?
She’s been gone so long

Laulu räjähtää kerran vielä käyntiin: ”Kitty’s back in town”. Vaikka Catlong tietää että Kitty on tehnyt väärin, hän ei voi tunteilleen mitään. ”She’s so soft, she’s so blue”. Ja katse silmiin viimeistelee tunteen: eipä sille mitään voi.

Kitty’s back in town, here she comes now
Kitty’s back in town

Now Cat knows his Kitty’s been untrue
And that she left him for a city dude
But she’s so soft, she’s so blue
When he looks into her eyes
He just sits back and sighs
Ooh, what can I do, ooh, what can I do?

Miksi Kitty’s Back sitten on tällä listalla? Se on yksi parhaista albumille päätyneistä esimerkeistä E Street Bandin soittamisesta, jota Epe Helenius joskus kuvaili ”venyväksi kuin kumihansikas”. Sävellys on polveileva ja osoitus nuoren Springsteenin kunnianhimosta ja visioista. Teksti puolestaan jatkaa 70-luvun puolivälin katurunoustyyliä.

Kitty’s Back kasvoi jo 70-luvulla massiviiseksi livejärkäleeksi, joka saattoi venähtää liki 20-minuuttiseksi jamiksi lukemattomien soolojen kera. Vielä 2010-luvullakin se toimii samanlaisena keikkajyränä: ohessa video vuodelta 2014 Australian rundilta.

Bruce Springsteen – TOP56-songs: – 47 – Radio NowhereBruce Springsteen – TOP56-biisit: 47 – Radio Nowhere

From the album Magic (2007).

”It’s an end-of-the-world scenario – he’s seeing the apocalypse. All communications are down. That’s my business, that’s what it’s all about – trying to connect to you. It comes down to trying to make people happy, feel less lonely, but also being a conduit for a dialogue about the events of the day, the issues that impact people’s lives, personal and social and political and religious. That’s how I always saw the job of our band” – Springsteen in an interview in Rolling Stone Magazine (1.11.2007).

Radio Nowhere is the opening track from 2007’s album Magic. The album’s sound politics don’t please many old Bruce-fans: it’s true that the compressed and loud overall sound differs from everything else Springsteen has released. But for me it has became an internal part of this album which has quietly rose pretty high on my opinions.

The sounds and the song’s musical sole get the whole song fizzing like a shuffled hornet’s nest. The guitars ring in a rarely big wall of sound and Weinberg’s drums are mixed more upfront than usually. Big Man’s saxophone solo has been doubled with Nils Lofgren’s overdriven guitar: here’s a trick, with all the filters and other effects, that Bruce used to get C’s saxophone sound modern but still it’s own, inimitable self.

Magic is a record that fundamentally criticizes George W. Bush’s administration. As an opening track Radio Nowhere hints in this direction but it still applies universally and even in musical culture. No one seems to hear or even listen.

I was tryin’ to find my way home
But all I heard was a drone
Bouncing off a satellite
Crushin’ the last lone American night
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

The narrator feels like he’s going around in circles: isolation isn’t far away. Everything’s changed and only remnants are left from the past. “Dancing down a dark hole” refers to Bruce’s own song Dancing in the Dark and isn’t left alone as a reference to his own past in this song.

I was spinnin’ ’round a dead dial
Just another lost number in a file
Dancin’ down a dark hole
Just searchin’ for a world with some soul

This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
Is there anybody alive out there?

There’s a desperate search for something to hang on to, even a rhythm, but it doesn’t seem to be found. What about thousand guitars or pounding drums? Or a situation in which different tongues spoke one common musical language? But there’s no answer.

I just want to hear some rhythm

I want a thousand guitars
I want pounding drums
I want a million different voices speaking in tongues

This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

The third verse recycles the same theme. The narrator can’t find a connection to anyone, even “you”. From this verse two music-cultural references can be found. First is once again to Boss’s own repertoire: “I was driving through the misty rain” is an echo of 1984 and Downbound Train, in which Bruce sang ”nights as I sleep I hear that whistle whining / I feel her kiss in the misty rain”. Immediately following is a nod towards Elvis and his Mystery Train. As the song fades away the narrator stays to yell to get some sign of life: “I just want to feel some rhythm”.

I was driving through the misty rain
Searchin’ for a mystery train
Boppin’ through the wild blue
Tryin’ to make a connection to you

This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

The tours following the albums Magic and Working on a Dream (meaning years 2007-2009) Radio Nowhere was a standard on the set lists. On the Magic Tour it often worked as an opening song of the evening showing Bruce and the Band being still relevant and hard rocking. On the next two tours in the years 2012-2014 it wasn’t anymore a inseparable part of the gigs but still emerged every now and then to liven up the evening’s drama of the arc.

Albumilta Magic (2007).

”Se on eräänlainen maailmanlopun skenaario – kertoja näkee maailman loppumisen. Kaikki viestintäyhteydet ovat poikki. Se on minun hommani, se mistä kaikessa on kyse – yritys liittyä yhteen kuulijoiden kanssa. Pohjimmiltaan tarkoituksena on saada ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi ja vähemmän yksinäisiksi, mutta toimia myös välittäjänä keskustelulle maailmanmenosta, ihmisten elämiin vaikuttavista ongelmista jotka voivat olla henkilökohtaisia, sosiaalisia, poliittisia tai uskonnollisia. Sen minä olen aina kokenut bändimme tehtäväksi. – vapaa käännös Rolling Stone-lehden haastattelusta (1.11. 2007).

Radio Nowhere avaa vuoden 2007 Magic-levyn. Kyseisen albumin soundimaailma ei miellytä mekkalassaan monia vanhoja Bruce-faneja: totta on, että kompressoitu ja meluisa yleissoundi poikkeaa kaikesta muusta mitä Springsteen on julkaissut. Itselleni siitä on tullut kuitenkin yllättävänkin keskeinen osa tätä albumia, joka on kuin vaivihkaa noussut aika korkealle omilla listoillani.

Soundit ja biisin musiikillinen pohja saavat koko kappaleen sähisemään kuin sohittu ampiaispesä. Kitaroita soi harvinaisen suuressa vallissa ja Weinbergin rummut ovat hieman enemmän esillä kuin perinteisesti. Big Manin saksofonisoolo on tuplattu pohjalta Nils Lofgrenin särötetyllä kitaralla: tämä on yhdessä kaikkien käytettyjen filttereiden ja muiden efektien kanssa tyylikeino, jolla Bruce tahtoi saada C:n saksofonin kuulostamaan modernilta mutta silti omalta itseltään.

Magic-levy on pohjimmiltaan kovasti Bushin hallintoa kritisoivaa materiaalia. Heti avausraitana Radio Nowhere vihjailee siihen suuntaan mutta pätee kuitenkin myös universaalimmin jopa musiikkikulttuuriin. Kukaan ei tunnu kuulevan eikä kuuntelevan.

I was tryin’ to find my way home
But all I heard was a drone
Bouncing off a satellite
Crushin’ the last lone American night
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

Kertojasta tuntuu kuin kiertäisi kehää: eristäytyminen ei ole kaukana. Meininki on muuttunut ja menneestä ovat jäljellä vain jäänteet. ”Dancing down a dark hole” rivi viitannee Brucen omaan Dancing in the Darkiin, eikä jää ainoaksi tällaiseksi viittaukseksi tässä laulussa.

I was spinnin’ ’round a dead dial
Just another lost number in a file
Dancin’ down a dark hole
Just searchin’ for a world with some soul

This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
Is there anybody alive out there?

Epätoivoisesti etsitään jotain mihin tarttua, edes rytmiä. Sitä ei vain meinaa löytyä. Entä tuhansia kitaroita tai jyskyttäviä rumpuja? Tai haaveillaan tilanteesta, jossa eri kielet puhuisivat yhtä yhteistä (musiikin?) kieltä? Mutta vastausta ei kuulu.

I just want to hear some rhythm

I want a thousand guitars
I want pounding drums
I want a million different voices speaking in tongues

This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

Kolmas säkeistö kierrättää samaa teemaa. Yhteyttä kehenkään, edes ”sinuun”, ei löydy. Tästä säkeistöstä löytyy kaksikin musiikkikulttuurillista viittausta. Ensimmäinen on jälleen omaan tuotantoon: ”I was driving through the misty rain” on kaiku vuoden 1984 Downbound Trainista, jossa lauletaan ”nights as I sleep I hear that whistle whining / I feel her kiss in the misty rain”. Heti perässä tulee nyökkäys ikisuosikki Elvikseen ja hänen Mystery Trainiinsa. Laulun feidautuessa pois kertoja jää edelleen huutamaan jonkin elonmerkin perään. ”I just want to feel some rhythm”.

I was driving through the misty rain
Searchin’ for a mystery train
Boppin’ through the wild blue
Tryin’ to make a connection to you

This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

Magic- ja Working on a Dream-albumeita seuranneilla kiertueilla (eli vuosina 2007-2009) Radio Nowhere oli livesettien vakiokamaa. Magic-rundilla se toimi usein jopa koko listan ensimmäisenä lauluna kuten albumillakin osoittaen välittömästi että Bruce ja bändi pysyvät yhä relevantteina ja rokkaavina. Seuraavilla kahdella kiertueella eli vuosina 2012-2014 se ei enää kuulunut erottamattomana osana keikkakattaukseen mutta ilmaantui silloin tällöin piristämään loppusetin draamankaarta.

Toomio’s TOP100: 66. Fallujah – The Flesh PrevailsToomion TOP100: 66. Fallujah – The Flesh Prevails

Producer: Zack Ohren
Recorded: 2014
Published: 22.7.2014
Label: Unique Leader Records

#115 in US-Billboard.

This album attracted me mainly because of its cover art. Covers are extremely great. It’s a good that covers aren’t meaningless, even though they would appear only on a small window on Spotify.

Like Omnium Gatherum in previous post, this includes slow guitar leads and chaotic drumming on backgrounds too. From time to time can be heard floating female vocals, and airy synth pads. For example, Alone With You is an impressive sample of the bands skill to manage different genres. A completely electronic intro leads to the next song Allure, where you will hear the beautiful guitar playing with technical death metal. The contrast between quietly flowing guitar melodies and flooded drumming in backgrounds invites you to listen the album again.

Bands like Nile and Cynic may inspired the journey of Fallujah. All aspects of vocals are not satisfactory, but the rest of the music is indeed worth listening to.  It’s obvious that the band has skills.

”Solos and leads aren’t crammed. Notes have been used sparingly.”

Technical wizardry plays the lead role, but the atmosphere is strongly involved. The sounds and intonations has captured from the dreams that move on the edge of nightmares. For once, this kind of music has high quality sounds. Especially I have to give a big plus to the sound of solo guitars. Solos and leads aren’t crammed. Notes have been used sparingly. There’s something same as in the theme of Once Upon a Time in the West.

It’s difficult to say exactly the right moment listening to this kind of music. This album doesn’t really have a gloomy mood. However, it isn’t joy ride either. The right kind of contrast could be when you run early in the summer morning, when the sun is rising or while driving a car in a thunderstorm.

THE BEST MOMENTS
The Flesh Prevails The beginning has a dreamy atmosphere.’
LevitationChoir and bass.

NOT SO BRILLIANT
Carved in Stone Nice guitar lead, but otherwise too normal speeding.

https://open.spotify.com/album/6OuJ8Sq6p9LxBG39PWXoFHTuottaja: Zack Ohren
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 22.7.2014
Levy-yhtiö: Unique Leader Records

Jenkkilistan 115.

Tämä albumi kiinnosti lähinnä sen kansitaiteen takia. Kannet ovat äärettömän hienot. Se on hyvä esimerkki sille, että kansiin kannattaa vieläkin satsata, vaikka ne näkyisivät vain Spotifyn pienessä ikkunassa.

Hiukan edellistä Omnium Gatherumia jäljitellen on tässäkin hyvin rauhallisia kitaraliidejä ja taustalla täysin kaistapäistä rumpumesoamista. Ajoittain seassa on kuultavissa ohilipuvia naisvokaaleja ja ilmavuutta lisääviä synamattoja. Esimerkiksi Alone With You on vakuuttava näyte muidenkin tyylilajien hallinnasta ollen kokonaan elektroninen intro seuraavalle Allure-kappaleelle, jossa kuullaan kaunista kitarointia teknisen death metalin päällä. Kontrasti soolo-osuuksien hiljaa virtaavien sävelien ja taustojen tulvivan kosken lailla pauhaavan mäiskeen välillä on niin suuri, että se kutsuu kuuntelemaan levyä uudelleen.

Pikkuisen on Nilelta ja Cynicilta tarttunut vaikutteita matkaan. Aivan ei vokaalit saavuta tässäkään täyttä peukutusta, mutta muu musiikki on kyllä kuuntelun arvoista. Soittajien taidoista ei tälläkään kerralla jää epäselvyyttä.

”Soolot ja liidit eivät ole väkisin täyteenahdettuja. Säveliä on käytetty säästeliäästi.”

Tekninen taituruus näyttelee pääosaa, mutta sivuosassa olevalla tunnelmallakin on tärkeä tehtävä. Äänimaailma ja sävelkulut on kaapattu unista, jotka liikkuvat painajaisten reunalla. Kerrankin tällaisessa musiikissa on soundit kohdallaan. Erityisesti kitaroiden soolosoundeista täytyy antaa isoa plussaa. Soolot ja liidit eivät ole väkisin täyteenahdettuja. Säveliä on käytetty säästeliäästi. Samaan tapaan tehokkaasti kuin Huuliharppukostajan teemassa. Melodiat kaikuvat päässä pitkään kuuntelun jälkeenkin.

Tämänkaltaiselle musiikille on vaikea sanoa juuri oikeaa kuunteluhetkeä. Tällä albumilla ei todellakaan olla synkissä tunnelmissa. Ei se kuitenkaan ole mitään iloralliakaan. Oikeanlainen kontrasti saattaisi syntyä aamulenkillä aikaisin kesäaamuna, kun aurinko on nousemassa tai ajaessa autoa ukkosmyrskyssä. Ottakaa itse selvää.

PARHAAT HETKET
The Flesh Prevails Alku on tunnelmaltaan unenomainen.
LevitationKuorot ja bassotyö.

EI LÄHDE
Carved in Stone Tarttuva kitaraliidi, mutta liian tavanomaista kohkausta muuten.

https://open.spotify.com/album/6OuJ8Sq6p9LxBG39PWXoFH

Bruce Springsteen – TOP56-songs: 48 – The WallBruce Springsteen – TOP56-biisit: 48 – The Wall

From the album High Hopes (2014).

The Wall comes from Springsteen’s latest album but the song originates from the late-90s. He got the idea from his musician friend Joe Grushecky while the correct idea for the lyrics came from a visit with his wife Patti Scialfa to Vietnam Veterans Memorial in Washington, D.C. It’s a three acre monument in which are gathered the names of those fought, dead and lost in Vietnam War.

The visit at The Wall brought to Bruce’s mind a man named Walter Cichon. Springsteen talks about Cichon in the inner sleeve of High Hopes album:

Walter was one of the great early Jersey Shore rockers, who along with his brother Ray (one of my early guitar mentors) led the ”Motifs”. The Motifs were a local rock band who were always a head above everybody else. Raw, sexy and rebellious, they were the heroes you aspired to be. But these were heroes you could touch, speak to, and go to with your musical inquiries. Cool, but always accessible, they were an inspiration to me, and many young working musicians in 1960’s central New Jersey.

Though my character in ”The Wall” is a Marine, Walter was actually in the Army, A Company, 3rd Battalion, 8th Infantry. He was the first person I ever stood in the presence of who was filled with the mystique of the true rock star.

Walter went missing in action in Vietnam in March 1968. He still performs somewhat regularly in my mind, the way he stood, dressed, held the tambourine, the casual cool, the freeness. The man who by his attitude, his walk said ”you can defy all this, all of what’s here, all of what you’ve been taught, taught to fear, to love and you’ll still be alright.” His was a terrible loss to us, his loved ones and the local music scene. I still miss him.

The Wall is a beautiful song. Like the first verse tells, it’s like a letter from Bruce to Cichon. An old friend visit The Wall and doesn’t get away without tears. In his memories his pal has been left as a happy young man in his send-off party. The reference to Robert McNamara bases on him working as the Secretary of Defence between the years 1961-1968, during the Vietnam War. He says he’s sorry about the fates of many soldiers: it doesn’t console our narrator.

Cigarettes and a bottle of beer this poem that I wrote for you
This black stone and these hard tears are all I got left now of you
I remember you in your Marine uniform laughin’, laughin’ at your ship out party
I read Robert McNamara says he’s sorry

Second verse is straight thinking back. ”Billy” played in a local band that was the best thing his and our narrator’s little home town could offer. No it doesn’t exist anymore and the only ones left are those who made the men go to war. There’s no room for forgiving or apologies.

Your high boots and striped T-shirt, Billy you looked so bad
You and your rock-n-roll band you were best thing this shit town ever had
Now the men who put you here eat with their families in rich dining halls
And apology and forgiveness got no place here at all at the wall

In the third verse the narrator apologizes for not remembering to give time to his friend and ponders whether ”Billy” would remember him if he saw him now. His own memories are clear. In the last verse an acordion joins in playing wistfully and beautifully. ”Dog tag” is a identity disk used by military to identify dead and wounded soldiers. The Wall is an inexcusable place.

I’m sorry I missed you last year, I couldn’t find no one to drive me
If your eyes could cut through that black stone, tell me would they recognize me
For the living time it must be served, the day goes on
Cigarettes and a bottle of beer, skin on black stone

On the ground dog tags and wreaths of flowers, with ribbons red as the blood
Red as the blood you spilled in the Central Highlands mud
Limousines rush down Pennsylvania Avenue rustling the leaves as they fall
Apology and forgiveness got no place here at all
Here at the wall

In High Hopes-album the musicians accompanying Bruce varies from song to song. However, in this song he performs with his reliable men: in fact behind the organ (as you can deduce from the warm sound) is late Dan Federici, who died from melanoma in 2008. In me this bears a wistful but warm feeling every time I listen to this song: although a part of the most classic lineup of the ESB has gone to bigger orchestras the magic still exists. The arrangement is stripped and I personally always have the vision of band sitting in circle playing a well-thought, stylish backing for a beautiful track.Albumilta High Hopes (2014).

The Wall on viimeisimmän albumin materiaalia, mutta Springsteen on tiettävästi kirjoittanut laulun jo 90-luvun lopulla. Idean hän sai muusikkoystävältään Joe Grusheckylta ja varsinaisen tekstin innoittajana toimi Brucen ja vaimonsa Patti Scialfan vierailu Washingtonissa sijaitsevalla Vietnam Veterans Memorialilla. Kyseessä on 3 eekkerin kokoinen monumentti, johon on koottu Vietnamin sodassa  taistelleiden, menehtyneiden ja kadonneiden nimet.

Vierailu The Wallilla toi Brucen mieleen myös Walter Cichonin. Springsteen kertoo Cichonista näin High Hopes-levyn sisälehtisessä vapaasti suomennettuna:

Walter oli yksi mahtavista ensimmäisistä Jersey Shore-rokkareita johtaen yhdessä veljensä Rayn (joka oli yksi varhaisista kitaramentoreistani) kanssa yhtyettä nimeltä ”Motifs”. He olivat paikallinen rock-bändi joka oli koko ajan askeleen edellä kaikkia muita. He olivat raakoja, seksikkäitä ja kapinallisia: sankareita, jollaisiksi itse tahdoit tulla. Mutta he olivat myös sankareita joihin pystyi koskemaan, heille pystyi juttelemaan ja heiltä saattoi tiedustella musiikista. He olivat cooleja, mutta aina helposti lähestyttäviä ja samalla inspiraatio paitsi minulle myös monille muille nuorille muusikoille 1960-luvun keskeisessä New Jerseyssä.

Vaikka henkilöni ”The Wallissa” on laivastossa, Walter oli itseasiassa armeijassa, A-komppaniassa, 3. pataljoonassa, kahdeksannessa jalkaväessä. Hän oli ensimmäinen henkilö jonka vierellä seistessäni tunsin hänen huokuvan todellisen rock-tähden mystiikkaa.

Walter katosi taisteluissa Vietnamissa maaliskuussa 1968. Hän esiintyy edelleen jotakuinkin tasaisin väliajoin mielessäni: muistan tavan jolla hän seisoi, pukeutui ja piti tamburiinia sekä hänen arkisen viileytensä ja vapautensa. Hän oli mies, joka asenteellaan ilmaisi että ”voit uhmata kaikkea tätä, kaikkea mikä on olemassa, kaikkea mitä sinulle on opetettu, rakastamista ja pelkäämistä ja silti olla ookoo”. Hän oli valtava menetys meille, rakkailleen ja paikalliselle musiikkiskenelle. Kaipaan häntä yhä.

The Wall on kaunis laulu. Kuten ensimmäinen säkeistö kertoo, se on kuin kirje Brucelta Cichonille. Vanha ystävä vierailee The Wallilla, eikä kyyneleiltäkään vältytä. Muistoihin toveri on jäänyt iloisena läksiäisjuhlissaan. Viittaus Robert McNamaraan pohjaa siihen, että hän toimi Yhdysvaltain puolustusministerinä vuosina 1961-1968 eli juuri Vietnamin sodan aikaan. Hän sanoi olevansa pahoillaan että monille kävi niinkuin kävi: laulun kertojaa se ei tässä hirveästi lohduta.

Cigarettes and a bottle of beer this poem that I wrote for you
This black stone and these hard tears are all I got left now of you
I remember you in your Marine uniform laughin’, laughin’ at your ship out party
I read Robert McNamara says he’s sorry

Toinen säkeistö on suoraa muistelua. ”Billy” soitti paikallisessa bändissä, joka oli parasta mitä heidän ja kertojamme pieni kotikaupunki saattoi tarjota. Nyt sitä ei enää ole, vaan jäljelle ovat jääneet enää ne, jotka laittoivat miehet sotimaan. Enää ei ole sijaa anteeksiantamiselle, ei edes anteeksipyynnöille.

Your high boots and striped T-shirt, Billy you looked so bad
You and your rock-n-roll band you were best thing this shit town ever had
Now the men who put you here eat with their families in rich dining halls
And apology and forgiveness got no place here at all at the wall

Kolmossäkeistössä kertoja pyytää anteeksi ettei ole muistanut antaa aikaa toverilleen ja pohtii muistaisiko ”Billy” hänet jos näkisi hänet nyt. Hänen omat muistonsa ovat kirkkaita. Viimeisessä säkeistössä mukaan liittyy haikeasti maalaileva haitari. ”Dog tag” viittaa tunnuslevyyn, jolla asevoimat identifoivat kaatuneet. The Wall on anteeksiantamaton paikka.

I’m sorry I missed you last year, I couldn’t find no one to drive me
If your eyes could cut through that black stone, tell me would they recognize me
For the living time it must be served, the day goes on
Cigarettes and a bottle of beer, skin on black stone

On the ground dog tags and wreaths of flowers, with ribbons red as the blood
Red as the blood you spilled in the Central Highlands mud
Limousines rush down Pennsylvania Avenue rustling the leaves as they fall
Apology and forgiveness got no place here at all
Here at the wall

High Hopes-levyn materiaalilla Brucea säestävä muusikkojoukko vaihtelee biisi biisiltä. Tässä mukana ovat kuitenkin luottomiehet: itseasiassa urkujen takana (kuten lämpimästä soundista voi päätelläkin) on itse Danny Federici, joka menehtyi melanoomaan vuonna 2008. Itsessäni tämä herättää juuri siksi haikean lämpimän tunteen jokaisella kuuntelukerralla: vaikka osa klassisesta ESB-miehistöstä on jo poistunut suurempiin orkestereihin, niin taika on edelleen olemassa. Sovitus on riisuttu, itselleni tulee aina mielikuva, jossa bändi istuu ringissä soittaen harkittua, tyylikästä taustaa kauniille tarinalle.