Toomio’s TOP100: 69. Queensrüche – Promised LandToomion TOP100: 69. Queensrüche – Promised Land

Producer: Queensrÿche, James Barton
Recorded: 1992-1994
Published: 18.9.1994
Label: EMI

#3 on US-Billboard 200. 6th in swedish chart. Sold over million records.

Singles
– I Am I
– Bridge
– Dis-con-nec-ted 

While the struggle between the band members in mad name conflict, is even amusing, the band has made several very successful albums. This is a good example of one of them.

This album rotated for many years in the library of Alavus. I remember even how cover sheet was torn. Obviously, it was listened to by a lot of other borrowers. Elsewhere the album has took third place of US-Billboard-list. For metal bands it could be impossible nowadays. Well, Metallica might reach those places on top.

So what would be the genre? Progressive metal or heavier alternative rock. Something like this it is, but with very uncommon composes. The album has the spirit of good old prog-rock, which has been covered by metal. Guitar solos are clean and neat just like in the old days they were. They are intended to be. In addition to this, especially Eddie Jackson’s bass lines are impressive. They working in backgrounds, but do not push things to the spotlight.

”Yes, the 90’s tastes quite a lot, but not in the bad way.”

The singer Geoff Tate’s voice is recognizable. The band trusted a lot his strong personality and powerful voice. It’s not wrong, it just need getting used to. Anyway, the album has been steam-punk spiritual perspectives of the sound and it will remain through the album. Each piece apparently obeys some kind bigger theme. The riffs are unique and the progressive appearance is tuned even the carelesswhisper-type saxophone played by Tate. While drummer Scott Rockenfield has been Grammy-nominated composer, most of the songs are composition of guitarist Chris DeGarmo.

Yes, the 90’s tastes quite a lot, but not in the bad way. This record needs to focus to open. More tastings accustom strong shades such as IPA beer. Progressive rock people: definitely listen to this in addition to the Operation Mindcrime.

THE BEST MOMENTS
I Am I This track determines the atmosphere of entire album.
My Global Mind This has something really interesting.

NOT SO BRILLIANT
Someone Else? – I usually don’t like metal bands ballads. This one either. Tate’s sound aching too much.

https://open.spotify.com/album/672d5xcV0IY4SEGW7Z3vNKTuottaja: Queensrÿche, James Barton
Nauhoitettu: 1992-1994
Julkaistu: 18.9.1994
Levy-yhtiö: EMI

USA:n Blillboard-listan kolmonen. Ruotsin 6. Myynyt yli miljoona levyä.

Singlet
– I Am I
– Bridge
– Dis-con-nec-ted

Vaikka hullun nimiselkkauksen ja jäsenten välisen taistelun keskellä oleva bändi on nykyään jopa huvittava, on se silti useaan kertaan onnistunutkin. Tämä on siitä valtavan hyvä esimerkki.

Tämä levy pyöri Alavuden kirjastossa monta vuotta, ja muistan jopa sen, miten sen julisteeksi taipuva kansilehti oli revennyt. Ilmeisesti sitä kuunneltiin paljon myös muiden lainaajien toimesta. Ja varmasti kuunneltiinkin, koska albumi on esimerkiksi USA:ssa noussut Billboard-listan kolmoseksi. Se on näinkin haastavalta levyltä melkoinen saavutus. Lienee metallialbumille nykyään jopa mahdotonta. No, Metallica saattaisi niukin naukin vielä tähän yltää.

Mikä siis olisi genre? Progressiivista metallia tai raskaampaa vaihtoehtorockia. Jotain sellaista tämä on, mutta hyvin poikkeavin sävellyksin toteutettuna. Albumilla on sellainen vanhan ajan progen henki, joka on tuotu metallia lähentelevään äänimaailmaan. Kitarasoolot ovat siistejä sillä samalla tavalla kuin ne ennen vanhaan olivat siistejä. Niillä on tarkoitus. Tämän lisäksi varsinkin Eddie Jacksonin bassolinjat ovat vaikuttavia. Ne tekevät taustalla oman tehtävänsä, mutta eivät puske väkisin valokeilaan.

”Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä.”

Laulaja Geoff Taten ääni on tunnistettava. Hänen vahvan ja persoonallisen lauluäänen tenhoon luotetaan paljon, eikä se väärin ole. Se vain vaatii totuttelua. Muutenkin albumille on saatu steampunk-henkisen tulevaisuudenkuvan soundi ja se pysyy vallassa läpi levyn. Jokainen kappale ilmeisesti tottelee jotain teemalinjaa. Riffit ovat erikoisia ja välillä progressiivista ulkomuotoa sävyttää jopa Taten soittama carelesswhisper-tyyppinen saksofoni. Vaikka rumpali Scott Rockenfield on ollut sävellystyöstään jopa Grammy-ehdokkaana, on suurin osa kappaleista kitaristi Chris DeGarmon sävellyksiä.

Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä. Albumi on hyvä kokonaisuus, joka lyö huomaamattomasti kiilaa Dream Theaterin isoon pyörään, joka vähän turhankin isosti proge-metallikentällä rullaa.

Tämä levy tarvitsee keskittymistä, jotta se aukeaa. Myös useampi maistelukerta totuttaa vahvoihin sävyihin, kuten IPA-oluessa. Progeihmiset kuunnelkaa ehdottomasti tämä Operation Mindcrimen lisäksi.

PARHAAT HETKET
I Am I Tämä kappale määrittää sen tunnelman, millä koko albumi edetään.
My Global Mind Sävellyksellisesti jotain todella mielenkiintoista.

EI LÄHDE
Someone Else? – En yleensäkään tykkää metallibändien balladeista. En tästäkään. Taten ääni särkee liiaksi.

https://open.spotify.com/album/672d5xcV0IY4SEGW7Z3vNK

Musa-Tasting II: ”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” – A:lla alkavien artistien 10 parasta biisiä

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” on Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta A:lla alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin tuossa pari viikkoa takaperin.

TASTING-OSALLISTUJAT

T – Ausculton jäsen T ja tämän tastingin valmistelija.
A – Ausculton jäsen A.  Ausculton jäsenistä se ”keskitien” kulkija.
S – Kaikkitietävä kuopiolainen. Kaikesta valittaja.
E – Höljäkän Äänittämön nappulanvääntäjä.
J – Etelän ääni valoisalta vyöhykkeeltä. Ilta-auringon laskiessa. En tiedä yhtään mitä sanoisin musasta.
P – Yle Puhe on paras musakanava! (Musatasting-herttuakiinnityksiä jo 2!)

LISTA, JOLTA BIISIT ON VALITTU

10cc – Sheet Music
13th Floor Elevators – The Psychedelic Sounds of the 13th Floor Elevators
2Pac – Me Against the World
50 Cent – Get Rich or Die Tryin’
808 State – 808:90
ABBA – Arrival
ABBA – Visitors
ABC – Lexicon of Love
AC/DC – Back in Black
AC/DC – Highway t Hell
Ackles, David – American Gothic
Adam & the Ants – Kings of the Wild Frontier
Adams, Ryan – Gold
Adams, Ryan – Heartbreaker
Adamson, Barry – Moss Side Story
Adamson, Barry – Oedipus Schmoedipus
Adverts – Crossing the Red Sea with the…
Aerosmith – Pump
Aerosmith – Rocks
Aerosmith – Toys in the Attic
Afghan Whigs – Gentlemen
Afrika Bambaataa & the Soul Sonic Force – Planet Rock: The Album
Aguilera, Christina – Stripped
Aha – Hunting High & Low
Air – Moon Safari
Air – Virgin Suicides: Original Motion Picture Score
Alice Cooper – Billion Dollar Babies
Alice Cooper – School’s Out
Alice in Chains – Dirt
Allman Brothers – At Fillmore East
American Music Club – California
Amos, Tori – Little Earthquakes
Anthrax – Among the Living
Aphex Twin – Selected Ambient Works 85-92
Apple, Fiona – Tidal
Arcade Fire – Funeral
Armatrading, Joan – Joan Armatrading (1st Album)
Arrested Development – 3 Years, 5 Months & 2 Days in the Life of…
Ash – 1977
Associates – Sulk
Auteurs – New Wave
Avalanches – Since I Left You
Animal Collective – Merriweather Post Pavilion
Arcade Fire – The Suburbs

T: Tässä kuunneltujen levyjen lista (yllä). Voitte sitten arvailla mielissänne miltä levyltä mitäkin tulee. Voin kertoa että oli myös paskaa.

S: Uhhh, näyttääpä pahalta…

T: Mulle voi YV:nä laittaa ykkösbiisiarvauksen. voittajalle joku kiva yllätys joskus. Sitten aloitetaan:

10/10. AIR – EMPTY HOUSE (Virgin Suicides Soundtrack -1999)

”Musiikkia elokuvasta Virgin Suicides. Jonka Soundtrackilta tämä tietysti onkin.

Air – Empty House

T: Minua viehättää tässä tällainen uuden ajan Morricone-tunnelma. Koko levy on ihan kuuntelun arvoinen. Elokuvasta ei ole mitään tietoa. Voi olla hiukan irrallinen näin yksittäisenä kappaleena, mutta minä olen instrumentaali- ja mentaalimiehiä.

S: Joo kyllähän tässä selvää leffamusan henkeä on. Sydämenlyöntibasari pelaa aina. Synapuolella on ranskan poitsut varmaan kiinni jossain perinteisissä värkeissä. Mukava olis nähdä se kohtaus, jos tätä jossain kohtauksessa käytetään. Annan tälle 5,5/10.

A: Tykkäsin ihan tunnelmasta. Morricone ja ennenkaikkea se Badalamenti tuli mieleen ja voihan tuossa kuulla kaikuja jopa jostain Pink Floydistakin noissa soundeissa? Arvosanana 7,4/10.

E: Mukavan hämy tunnelma, simppeli melodia eikä ihan ennalta-arvattava sointukuvio. Mike Oldfield tuli mieleen. Mikähän paistinlastasample se soinnunvaihtokihinä oli? Minä vippaan 7/10.

T: Paistinlastasample?! Pakko käyttää hymiö. Arvostelusteikko on 0-10. Minä annan tälle 9/10. Olen kuunnellut aika monta kertaa.

J: Kitaron jalanjäljissä. Samaa genreä. Itse olen myös instrumentaalimiehiä. Menisi jopa suomalaisesta soundtrackistä. Rappurallin vetäisyt olivat kivoja. Jolleki elokuvasäveltäjälle keskikauraa, mut miellyttävää.. Joo tekee mieli kuunnella toistamiseen… ja sen teinkin. 7/10.

P: Aika tunkkanen Twin Peaks. Odotukset Airista korkeet, mutta… 5,5/10.

Tasting-rating: 6,9/10

9/10. BARRY ADAMSON – SWINGING DETECTIVE (Moss Side Story -1989)

”Levy on konseptialbumi ja kertoo murhatarinaa, jota tämä kappale on luotu osaltaan värittämään. Brittiläisen Barry Adamsonin ensimmäiseltä albumilta Moss Side Story kipaletta tarjotaan.”

Barry Adamson – Swinging Detective

S: Jos Pink Pantherista tehtäis Marvel-leffa, niin tää vois soida siinä alussa. Mä kyllä ihan tästä tykkäsin, vaikka en toista kertaa soittaiskaan. Pepe Deluxe käyttää vähän samanlaisia juttuja nykyään. Leffamusa on jotenkin aina ollut mulle hankalaa, kun siinä on vaikee hakee sitä, että mitä sillä itse musiikilla on ajettu takaa. Kyllä multa 6/10 lähtee.

J: Oisin vaihtanu biisiä jos oisin pystyny. Jotenkin ”hohhoijaa, mitäs sitte keksittääs”–tunnelma. Kolme teemaa löysin. voi olla että oli useempikin. mut olivat eri biisejä. Mulla tulee mieleen fonistista Simpsoneiden Lisa. Eli siitä 3/10.

T: Faith No More-tyyppistä rähistelyä tässä on. En tiedä, johtuuko se Adamsonin ulkonäöstä. On aika Pattonin näköinen. Joku tässä on kuitenkin hyvin kaukana vuodesta 1989. Soundien puolesta nimittäin. Usein kun itse jotain musiikkia teen, niin se menee tällaiseksi. Siksipä sen täytyykin olla parasta. Annan jälleen 9/10.

A: Tämä lipesi vähän sellaiseksi maalailuksi, ettei itselle iskenyt läheskään kuten tuo edellinen. Siinä T on kyllä oikeassa että soundit eivät ole ihan sitä vuotta ’89 mitä ensimmäisenä arvelisi. Foni kuulosti ihan kivalta. Annan tälle 4/10.

E: Muutama ihan mukava pätkä, mutta olisi kaivannut enempi vaihtelua. Vähän junnaa paikallaan. Fonin tilalle fuzz-kitara niin soundiltaan olisi ihan 70-luvun Oldfieldia. Ei huono, mutta ei mitenkään innostavakaan. Annan 5/10.

P: Hyvä idea paperilla, mutta toteutus floppas. Iloinen foni ja synkkä aihio… Fonisti oli vähän kuin LaBrie DT:ssä. ”Hei mun tuttu on fonisti, soitetaa sille”. 3.5/10

Tasting-rating: 5,0/10

8/10. THE ALLMAN BROTHERS BAND – STORMY MONDAY (Live at Fillmore East -1971)

”Liu’utaan ajassa vielä kauemmas vuoteen 1971, kun kukaan ei osannut soittaa mitään. Sähkö haisee ja vanhat soittimet. Vanha se on jo tämäkin esitys, mutta alkuperäissävellys on T-Bone Walkerin vuodelta -47. Soitto on pojilla aika kohdillaan.”

The Allman Brothers Band – Stormy Monday

T: Se on just tää, kun ei näillä jätkillä oikein oo sellasta esiintymiskokemusta… Hain tuossa myös paukun viskiä. Sitähän tuo vaatii. Duane kuoli rock-kuoleman. Veljensä vetää vieläkin.

S: Kyllähän tässä oli ihan sellasta oikeeta fiilistä. Mukavasti lähti rullailee tossa 5.10-kohdassa. Laitoin ite T-Bonen version soimaan. Koviksen olonen kaveri. soittohan tässä kyllä kulkee, mutta mitään maatamullistavaa ei tapahdu. hmm hmmm… laulajan soundi oli kyllä nasta. 4/10.

T: Juuri lukee itselläkin ”5.09 eteenpäin”. The Allman Brothers Band on ollut aika lailla kuuntelussa vuodesta 2005 lähtien. 9/10.

J: Blues jamit Espoon, Kuopion, Joensuun tai Längelmäen paikallises alkaa useinmiten tällä biisillä. Saakohan olla soittimen kans täs tastingis? Tai siis ei tällä biisillä ala jamit, vaan tämän jollain variaatiolla. Joo kyllä kitaran syliin ja paukun vaatii tämän kuuntelu. Hienosti vetävät… en ihan näin piimäisen bluesin ystävä oo eli 4/10.

A: Pitänee nyt viimeistään laittaa tämä At Fillmore East-levy soittolistalle. Tästä jo sai jonkinlaisen aavistuksen siitä, että saattaa tuo olla ihan kelpo live-levy… Oma tiivistys olisi, ettei jäänyt mitään mielikuvaa mistä laulettiin, mutta soitto skulasi. Semmoinen 8,3/10.

E: Soundit ja soitto oli jo pikkusen sinnepäin. Kitarasoundista tuli välittömästi mieleen Yliaho, kertoo kyllä ehkä enemmän minun kuuntelutottumuksista kun mistään muusta… Minulta 7/10.

P: Nää on näitä ylipitkiä treenejä, jolloin tehdään jotain musaa painamalla reciä.  Ennen niistä tuli levyjä ja nykyään vaan muistoja… ”Soita hei se mitä sä viimeks soitit…ööö…mikä se oli?”.. Nykyään ei ole uskallusta tehdä levyä tällä tyylillä ku pitäis djentata joka paikas axeäffäxällä… Silvennoinen varmaan kuuntelee tätä lentäes. Jo pelkästään aitoudesta 8/10.

Tasting-rating: 8,1/10

7/10. – AC/DC – BEATING AROUND THE BUSH (Highway to Hell – 1979)

”Sitten pysytään samalla vuosikymmenellä ja otetaan vähän lisää sähköä peleihin. Biisi, jonka riffi on kuulemma pikkuisen lainailtu Fleetwood Macin biisistä ”Oh Well”.”

AC/DC – Beating Around The Bush

T: Eihän se meininkibiisi paljoa tarvi. Kyllä Youngin veljekset on ollu aika kartalla pitkän aikaa. Bon Scott ei tämän jälkeen elänytkään kuin vuoden. Tykkään itse jopa enemmän Scottista kun nykyisestä

S: Toki toki. Joo kyllä Scotti ihan kovis on ollut vetämään. Bändi on ainainen inhokki. Keskinkertasta rokkia, uniikki laulusoundi ei pelasta. En muista tosta äskeisestä mitään, joku puska se oli. Eihän tässä rokkina oo oikein mitään. Ehkä tuon levyn kuitenkin kuunnella voisi. Kyllä minä tämän sillä tavalla ymmärrän, mutta ei tätä musafiilistelyn kautta voi kuunnella. 3/10.

T: Tämä ei ole jumalauta mitenkään keskinkertaista!!! Neljä Ruusua on keskinkertaista rokkia. ei ole levynä kuitenkaan paras AC/DC. 9/10.

E: Huvittavaa rääkymistä… Soitto on kyllä tiukkaa, mutta meikäläisen makuun riittäisi tempoa puolet vähemmän. Napakasta soitosta ja komppikitaran soundista 4/10.

P: Junnut ei vaan tajua. Kun ollaan perusasioiden äärellä niin analysointi turhaa. Yleensä tällöin vaan muistellaan. Kuten sanoin, ei tämä analysointimusaa ole. 9/10.

A: Kyllähän pojat vetää aika helkkarin hyvin. Eikä tuohon tosiaan ihmeitä tarvita. Kitaroiden soundi ja soitto miellyttävät kyllä joka kuulemalla. Eihän tämä ihan kovinta AC/DC:tä ole, mutta hyvää kamaa. 8/10.

J: Joo, Scott on loistava, hiljaiseks vetää. Juurimusiikkia. ”Rummut normaalisti”. Tinnitusmusaa. Perus 8/10.

Tasting-rating: 6,8/10

6/10. – AC/DC – LET ME PUT MY LOVE INTO YOU (Back in Black – 1980)

”Otetaan toinen perään. Back in Blackilta A-puolen päättävä raita. Löytyy myös Filthy Fifteen-listalta.”

AC/DC – Let Me Put My Love Into You

T: Vähän erilaista AC/DC:tä. Tässä on jopa vähän Kissiä kertosäkeessä. Tämä on varmasti enemmän live-bändi kuin levyltä. Tai sellaisessa nousuhuppelissa ja avoauton takapenkillä. Voi olla että DX-Corollakin kävis. 9/10

S: Onhan tässä sellaisia kasikytluvun katkuja jo huomattavissa. Tasanen basson kulku. Tässä on sellasta Cutting Crewta kyllä vähän liikaa. Laulu kyllä toimii edelleen. 3/10. Oliko tää vähän sellanen naisväen lämmittelyyn tarkotettu puolinopee?

T:a Vai sellanen Hells Bellsin tempolle tehty toinen riffi?

J: Ai miesstrippareille suunnattua… Taitaapi olla juuri sitä. Nyt ei vaan tätä iltaa lämmittäny täällä. Keskitempo ja kitarariffilläkään ei juhlittu… Ikävästi ja valitellen. Mulla jää tämä sävellys 2/10.

E: Tässä oli jo ideaa. Tästä olisi jännä kuulla joku vähemmän räminäversio, tyyliin 80-luvun Toto-soundilla… Jos olisivat vähän tiputtaneet rähinää, niin voisi olla vaikka kasin arvoinen biisi. 7/10.

P: Tää on sitä aikaa kun nimellä ei vielä saanut seuraa. Kuitenkin kun perusasioissa ollaan niin 6/10.

A: Enemmän mollihenkisyyttä kuin monesti näillä. Yritin miettiä koko biisin ajan, että mistä tuo riffi muistuttaa mutten keksinyt. Back in Blackin kovat biisit ovat kyllä kovia. Edellinen oli piirun parempi. 7,9/10.

S: oikeestaan toi kertsi on kaikista heikoin tässä biisissä

T: Niin onkin. Se on liian Kiss.

Tasting-rating: 5,8/10

5/10. A-HA – TAKE ON ME (High & Low – 1985)

”1981 keksivät norskit kohtuullisen kuolemattoman riffinpätkän. Eivät kuitenkaan uskaltaneet sitä levylle laittaa ennen vuotta 1985, tähän oli syynä myös se, ettei heillä ollut levytyssopimusta ennen kuin löysivät Harketin laulamaan kappaleen. Laajahko viiden oktaavin ääniala (tässä biisissä ”vain” 2,5) teki sen, mitä piti. Warner kirjoitti levytyssopimuksen. Sitten ilmestyi Hunting High & Low. Biisi on ollut ykkönen ympäri maalimaa ja video on valittu 80-luvun parhaaksi ja ties mitä. Tytydytytty-tyttyty-tytydyty.”

A-Ha – Take On Me

E: Nyt kyllä vähän harmittaa kun en kasannut saliin PA:ta tätä sessiota varten… Kasaripopin malliesimerkki, ei puutu kuin chorus-kitara. Eiköhän tämä ansaitse jo 9/10.

S: Klassikko. tässä on kasassa kasarimusan parhaat puolet. Laulusuoritus on täydellinen. Kertosäe on tollanen multi-layered, että sen jaksaa edelleen kuunnella. Ja noi tilulilut tuolla taustalla, hihhei. Tästä muuten saa tosi kovan coverin moneen eri genreen. Laulun rytmitys on kyllä todella nerokas. 9/10.

T: Niitä on tosiaan neljä vuotta hiottu noita taustoja . Hittimittarissa tuli tämä, ja manasin kun meillä ei ollut vielä videoita. Ne tuli vasta -88. Kaverilla katottiin tätä vuonna -87. Harket on muuten edelleen melkonen laulaja. 9/10.

A: Liki täydellinen pop-biisi. Kyllä tämä on siellä ykköskategoriassa. Eikä ole toista samanmoista.

J:  Mitähän sitä sanois. Vaikeaa kun on joskus aikasemminkin kuultu tämä. Kovasti on A-Han sävellykset hyviä. En tosin varsin tarkasti ole tuotantoon tutustunut. A-Han Bond biisi on aina vaan yksi top50 joukossa. Mun makuun hiukan nöösipoikainen ääni. 8/10 tälle.

T: Niillä perhana on tosiaan se Bond-biisikin!

A: Living Daylights. Mahtava sekin. Tälle pitää antaa yli ysi, pitää harkita hetki, että paljonko yli uskaltaa antaa… Tätä pitää verrata nyt kaikkiin maailman parhaisiin biiseihin hetki. Koska ensimmäisenä tuli mieleen antaa 9,6/10 niin annan sen. Onhan tämä mahtava.

P: No legenda on legenda. Se, että joku vetää viittäskaalaa ei kerro vielä mitään. Se, että tämä on aikansa kovin biisi ei kerro vielä mitään. Onhan merisääkin legenda. Ihan ok rallatus. Vanhat legendat ansaitsee ainakin sen 7/10.

Tasting-rating: 8,6/10

4/10. THE ALLMAN BROTHERS BAND – YOU DON’T LOVE ME (Live at Fillmore East, 1971)

”Sitten onkin sellainen yöleiväntekobiisi. Ei sanota tästä sen kummempia.”

The Allman Brothers Band – You Don’t Love Me

A: ”The shows were typical performances for the band, and regarded as slightly above average by drummer Jai Johanny Johanson”. On siellä voinut jossain välissä olla meininkiäkin… Tässä on sitä 70-lukua, mistä minä tykkään. Parempi soundi Duanella kuin siinä edellisessä, en ole ennen tajunnutkaan että se on oikeasti noin kova kitaristi…

T: Pitkäntynkä, mutta helposti jaksais kuunnella aika kauan. Duane on aika kova improvisoimaan. Jotenkin 25-vuotiaana heräsin tuohon blues rockiin. tykkään itsekin soittaa samaa pitkään. Toistoa ja junnausta, niin menee sopivaan transsiin. Juoksijan mieli on sellainen. On tuo liian pitkä, sen minäkin myönnän, mutta se perusriffi on onnistunut. Miettikää kuinka kauan se Gregg vetää Hammondilla samaa sointua. Jonkun 9 minuuttia. Ilmankos sitä alkaakin vetää huumeita… 9/10.

E: Meinasin nukahtaa 10 minuutin paikkeilla… Noista aineksista saisi ihan mukavan 4-minuuttisen biisin. Riffi oli toimiva, kokonaisuus levällään. 6/10 minulta.

S: Tässä olisi vähän niinku pitänyt olla itse paikalla, niin olis ehkä päässy mukaan siihen fiilikseen. Ilmeitä ja muita kun ei näe, niin hankalaa päästä tunnelmaan. Loppu oli ihan mukava, vähän kuin joku kansallislaulu. Toi riffi on kyllä hyvä. Tätä on varmaan mukava soittaa. 4/10.

J: Alku loistava. Ekat 6min, mutta sitten ei taidettu enää koskaan palata siihen. Meni improksi niin kovin. Syvästi olisin toivonut, että olisivat päässeet jossain vaiheessa siihen riffiin, mistä lähdettiin. Mutta voi olla että sekin oli improa… Tämähän on siis blues jamien päätöskappale ehdottomasti. Kovasti Jazz-vaikutteita tässä biisissä myös. Kuulen kovasti Timo Lassyn ryhmineen vetävän tätä biisiä. 6/10.

T: Tämän lyriikat ovat minusta mahtavat: ”jos jätät mut, niin kerron äidille”. Minä join tuossa Laphroaigin Quarter Caskia.

A: Itse lueskelin tarinoita tuosta Fillmore Eastin stopista ja kuuntelin tätä antaumuksella, tuli jonkinasteisia fiboja. Parempi kuin se edellinen Allman Brothers. Semmoinen 8,4/10.

P: Tätä se vissiin tarkoittaa kun päihderiippuvuus menee ”tajuntaan”…  Ei tätä ilman kaljaa jaksais kuunnella loppuun… Tänään se tosin meni. Tuli sellanen fiilis, että ”tulkaa kaikki kattoo mua, ku mä soitan!” Riffistä 6/10.

Tasting-rating: 6,6/10

3/10. ALICE IN CHAINS – THEM BONES (Dirt -1992)

”Grungen kulta-aikaan Cantrell soitteli ja keksi tämän riffin vahingossa. Siihen aikaan (yllättäen) oli kuolema mielessä ja sanat käsittelevät siis kuolevaisuutta. Videon ohjasi sama heppu kuin esimerkiksi Nick Caven Where the Wild Roses Growsin.”

Alice in Chains – Them Bones

S: Tämä riffi on periaatteessa ihan paska. Mutta täytyy arvostaa sitä, että ne on kuullut tässä jotain. Ja minäkin olen alkanut kuulemaan tässä jotain.

T: Grungen kuuluikin olla rumaa. Cantrell on tähän genreen kyllä mies paikallaan. Soittaa, laulaa, säveltää. Mutta onhan tuossa Stayleyssa ollut jonkinmoista vaarallista karismaa… RIP hälle.

A: Viime aikoina on alkanut pikkuhiljaa aueta nämä grunge-jutut. Tässä on nimenomaan ”jotain”, joka itseä on nyt alkanut vähän kiehtoakin. Soolosoundi oli töhnää. Olisko tälle semmoinen 5/10.

P: Soolo oli muutenkin aika kehno. AIC on loppupeleissä simppeli bändi soitannoltaan, mutta stemmathan tässä sen jutun tekee. Legenda on legenda, vähän ku A-Ha. Toiset vaan kestää aikaa paremmin. 9/10.

S: Ajatuksena tuo huuto ja typerä riffi on itse asiassa varsin jepa. Ja se on se juttu, että ei ole mitään väliä kuinka musiikin tekee, kunhan se jollain tavalla puhuttelee. Soittotaito ja muut on lopulta ihan yhdentekeviä. Välillä tässä rassaa toi koko ajan nariseva stemma, mutta se on heidän juttunsa. 6/10.

E: Nyt oli kyllä niin mitäänsanomatonta että vaikea sanoa mitään. Ei nappaa oikein mikään. Turha, 2/10.

T: En minäkään tätä täysin ymmärtänyt silloin, kun se oli in. Se tavallaan ärsytti sen verran, että sitä piti kuunnella. Kyllä AIC:n unplugged-keikka MTV:llä on muuten aikamoinen. Riittävän lyhyt, ei siitä riffistä ehkä pidempään olisi ollutkaan. 9/10.

J: Kyllä vaan kuulostaa vahingossa keksityltä sävellykseltä. Ei ole grunge aueennut… vieläkään. Kivahan tuota taitaa olla soittaa. Uskon että tuolla bändillä on loistavampiakin riffejä. Tämä olis ollu 1/10 jos ei olisi taustalaulua. Eli 2/10.

T: On kyllä, mutta tuo 1001 levyä-kirja ei ole minusta maailman parhaiten koostettu. Mutta onhan se jonkun lista.

Tasting-rating: 5,5/10

2/10. AEROSMITH – JANIE’S GOT A GUN (Pump – 1989)

”Steven Tyler keksi melodian, muttei sanoja. Sitten hän näki koskettavan hyväksikäyttötapauksen uutisoinnin lehdessä ja teki tämän biisin jonkinlaiseksi vastalauseeksi tai osanotoksi sen kohdanneille. Pump-levyn toiseen sinkkuun videon ohjaili kevyesti David Fincher (se7en, Zodiac, The Girl with the Dragon Tattoo…).”

Aerosmith – Janie’s Got a Gun

T: Tämäkin on ollut aikamoinen rokkibändi. Tyler on uskottava laulaja.

S: Joo, vaikka nykyään aikamoinen jenkkimoukka onkin, niin kyllä se rocklaulajana toimii. Olen aina tykännyt Aerosmithistä sen suhteen, että nämä sinkutkin on jätetty tuotannoltaan aika mielenkiintosiksi.

P: En ole aikasemmin edes miettinyt tämän biisin olevan näin kova. Tunnelmaltaan tässä soitetaan ikäänkuin aikaa takaisin päin (fade-kitarat ja soolo, seka laulun huudot), mutta silti kerrotaan tarinaa eteenpäin. Nerokas kuminvenytysbiisi. 9/10.

A: Tässä kuuluu tuottajankin (Bruce Fairbairn) kädenjälki jonkun verran. Oli silloin Bon Jovin Slippery When Wetin ja New Jerseyn ja sittemmin AC/DC:n Razors Edgen takana esimerkiksi. Kova ralli. Yksi Aerosmithin kovimpia. Soundipolitiikka vähän hiertää, esimerkiksi ne jouset olisi voinut heivata kokonaan pois.

E: Mitenhän tuohon virvelisoundiin on päädytty? Joku viskannut haarukan tiskipöydälle ja pojat olleet että hei, TUO pitää äänittää… Oli vähän sekametelisoppaa tuo sovitus.

T: Kitarasoolo on vähän kummallinen.

S: Tykkäsin siitä soolosta ja sen soundista.

A: Se soolo oli yllättävä. Pojat on tietysti vetäneet niitä perussooloja niin paljon, että ovat arvelleet poiketa? Mutta hymyilytti koko biisin ajan ja jalka polki tahtia aina kun komppi tuli mukaan. Mahtava se komppiin lähdön hetki.

P: Pidin soolosta. Hyvin erilainen, ihan kuin soittaisi takaperin.

J: Kuka sovittaa viulut tämmöiseen melodiseen rokkiin? Ja se banjon oloinenkin hämärästi soi… Eli sovitus hyvinkin kokeileva. Ehkä kuitenkin positiiviseen suuntaan.

T: En tosiaan älynnyt noita viuluja ollenkaan, mutta hyvä pointti.

S: Hyvin toimi se Steven kiekatus siinä. Muuten niin, vanhat miehet, onko tämä biisi ollut Suomessa mikään kovin suuri hitti koskaan?

T: Mun mielestä tämä on soinut ehkä lähinnä nyt Radio Rockilla. Ehkä hitaana diskossa joskus -93. Ehkä. Ne hitaat oli silloin tuollaisia.

S: Näin arvelinkin. Tässä on paljon kyllä jo 90-lukua, jouset yms. Vähän niinku Pumpkinsit yms. Ilman Tyleria ei kyllä pääsisi tälle tasolle. 8/10.

J: Jotenkin kuitenkin jäin kaipaamaan tätä sävellystä AC/DC-sovituksella. Saattais tulla ”törötöröä” lisää, Remua lainatakseni. Kuuluu myös sarjaa, joka täytyy laittaa uudelleen soimaan. Saa vähän tarkistelua kantaansa kun tuolla tapahtuu niin paljon taustalla… Kitarasoolo kuulostaa siltä niin kuin kitaristi olisi turhautunut, kun ei mikään kelpaa, mitä on tuottajalle tarjonnut. Pistelee ihan omasta elämästä sitten ihmesoundilla. Loistava soolo. Laitetaan kaikkien taidoille 9/10.

T: En ole ennen tajunnutkaan näitä sanoja. Tässähän on aika raaka aihe, vaikka välillä mennään duurissakin. Video on samaan tapaan huvittava kuin Indiana Jones-elokuvat. Vaikka sekin on tavallaan raaka. C-osa on hyvä. Joku aika sitten, kun oikein keskityin, niin totesin tämän todella kovaksi. Ennen se on ollut vaan sellainen hyvä. 9/10.

A: Hyvin on teksti ja musiikki ristiriidassa niin kuin T tuossa toteaa.

Tasting-rating: 7,3/10

1./10. – AEROSMITH – WALK THIS WAY (Toys in the Attic – 1975)

”1974 kitaristi Perry toivoi rumpaliltaan jonkinlaista “funk-tyylistä” beatia. Siihen mies keksi riffin päälle ja sanatkin tehtiin suunnilleen lennosta. Sen verran rokkaava biisistä tuli, jotta monet ovat sitä coveroineet. Kuuluisimpana tietysti Run-DMC.”

Aerosmith – Walk This Way

S: Voeha helevettiläene. Tästä en oo ikinä tykännyt, mutta ymmärrän tämän suosion. En olisi uskonut tämän olevan ykkönen vaikka sitä veikkasinkin.

T: Tämä on sellainen biisi, joka huojuu pitkin Miami Beachia.

P: Tämä on jo legenda hymiöllä. Näen niin J:n soittavan ja jammailevan tämän tahtiin. Tässä on kaikki kohdillaan, mutta vuodelta -75… Jessus kun ovat nykyaikasia. Ehkä se vivahde tulee siitä kun Taylor on kuiteskin ajaton monnisuu. 9/10.

T: Monnisuu. =) Rakastan tuota pellinkuvun kilistelyä.

E: Aika Beatles-meininki kaikessa koomisuudessaan.

A: On riffejä ja sitten on Riffejä ja keulakuvia ja Keulakuvia. Tuokin kitarakuvio on yllättävän hankala soittaa noin tiukasti… Tässä menee edelleen täysin ohi, että mistä lauletaan paitsi. Olkoonkin, että varmaan jonkun verran on otettu kiihdyttäviä aineita. 9 / 10.

T: Siinä ei lauletakaan kuin tuon biisin tekemisestä: ”play this way”. ja Tyler oli kuullut ”walk this way” tms. ihan se on tajunnanvirtaa se sanoitus. Oletteko koskaan kuunnellut tämän biisin bassoja?

P: Minä vain visualisoin J:n soittamaan sitä bassoa.

T: Niin minäkin voin visualisoida. Se on nimittäin kokotiukasti vedetty.

A: Koko juttu on.

J: Lyö tyhjää. Äskeinen oli kivempi sävellys. Kyllä taisin tämän skipata kun c-kasetilta näitä pyöritin aikoinaan. Plektrabasso kunniaan, niin 6/10 tuli tuosta.

T: Tämähän ei oikein ole sävellys. Tämä on tällainen ralli. Glam rockia 10 vuotta etuajassa. 9/10.

S: Tämä on vähän siinä vitsin rajamailla. Eli siis 5/10.

E: Menisi ihan täydestä jonkun sketsi-shown parodiana. 5/10.

Tasting-rating: 7,2/10


RAADIN TOP-LISTA

1. A-ha – Take On Me 8,6
2. The Allman Brothers Band – Stormy Monday 8,1
3. Aerosmith – Janie’s Got a Gun 7,3
4. Aerosmith – Walk This Way 7,2
5. Air – Empty House 6,9
6. AC/DC – Beating Around the Bush 6,8
7. The Allman Brothers Band – You Don’t Love Me 6,6
8. AC/DC – Let Me Put My Love Into You 5,8
9. Alice In Chains – Them Bones 5,5
10. Barry Adamson – Swinging Detective 5,0

Toomio’s TOP100: 70. Stratovarius – EpisodeToomion TOP100: 70. Stratovarius – Episode

Producer: Timo Tolkki
Recorded: 1995-1996
Published: 22.4.1996
Label: Noise

When Episode released, it has the biggest producing budget in Finland.

SINGLET
– Father Time
– Will The Sun Rise
– Speed of Light

”tick-tock-tick-tock-tick-tock…”

And this album starts so. This is among the firsts CDs I bought. I had heard Visionsalbum in my friends car, but it sold out, and I was therefore forced to buy this one.

Covers were dreamy and made by the real artist. Something for a teenager, who didn’t have any idea, where to go. It was easy to accept. Singing high and fast guitar playing was the measure of all musical skill. The singer was even from Ostrobothnia and there were foreigners with them too. It was a super band.

“The song-writing pen of Timo Tolkki was bright and all instruments sound stiff.”

While the album includes a lot of yearning for teenage, is not sound bad nowadays either. The song-writing pen of Timo Tolkki was bright and all instruments sound stiff. Although upcoming Visions was bigger success, I think this has better songs.

Timo Kotipelto didn’t sing only in the upper register, the tempo is not just 180+ and compositions have insights. Tolkki was a tolerable guitarist, Jörg Michael was Jörg Michael, and Jens Johansson’s genius on keyboards surely can never be denied.

The first two tracks selected fine, they are catchy and force to listen the rest songs, which needs more concentration. It’s a excellent power metal album. Not just shredding and turbo, but also the subtle nuances.

This should listen in June while rain whipping the window, sipping hot chocolate and playing computer.

THE BEST MOMENTS
Will The Sun RiseOne of the best direct power metal songs
Speed of LightOne of the best direct power metal songs 

NOT SO BRILLIANT
EternityI’ve always liked this song slightly dragging. Its location on the album is also absolutely false.

https://open.spotify.com/album/14rXyCP2maRi3FjoxkQGLYTuottaja: Timo Tolkki
Nauhoitettu: 1995-1996
Julkaistu: 22.4.1996
Levy-yhtiö: Noise

Episode oli ilmestymisaikanaan kalleimmalla budjetilla tuotettu suomalainen äänite.

SINGLET
– Father Time
– Will The Sun Rise
– Speed of Light

”tik-tak-tik-tak-tik-tak…”

Niin se alkaa tämä levy. On hyvinkin ensimmäisien ostamieni cd-levyjen joukossa. Olin kuullut Visionsia kaverin autossa, mutta se oli suuren menekin vuoksi kaupasta loppu. Olin siten pakotettu tähän.

Kannet olivat unenomaiset ja taiteilijan tekemät. Jotain mihin nuoren, jolla ei ollut suunnastaan tietoa, oli helppo tarttua. Korkealta laulaminen ja nopea kitaransoitto oli kaiken musiikillisen taidon mittari. Laulaja oli vieläpä Pohjanmaalta ja ulkomaalaisiakin oli bändiin saatu. Oli kyseessä superyhtye.

”Power metal-kynä oli Timo Tolkilla syönnillään ja soundit kohdillaan.”

Vaikka levyyn sisältyy paljon teini-iän kaipuuta, ei se teoksena nykyäänkään hullummalta kuulosta. Power metal-kynä oli Timo Tolkilla syönnillään ja soundit kohdillaan. Vaikka tuleva Visions olikin kovempi menestys, on tässä mielestäni paremmat biisit.

Timo Kotipelto ei laula pelkästään ylärekisterissä, tempo ei ole pelkästään 180+ ja sävellyksissä on oivalluksia. Tolkkikin on siedettävä kitarassaan, Jörg Michael on oma itsensä, eikä Jens Johanssonin neroutta koskettimissa voine koskaan kiistää.

Kaksi ensimmäistä kappaletta on valittu hienosti, ne ovat tarttuvia ja pakottavat kuuntelemaan loputkin biisit, jotka vaativatkin sitten kuuntelulta enemmän. On tämä erinomainen power metal-albumi. Ei pelkkää tilutusta ja turboa vaan myös nyansseja.

Tätä pitäisi kuunnella kesäkuun vesisateen piiskatessa ikkunaa, kaakaota juoden ja tietokonetta pelaten.

PARHAAT HETKET
Will The Sun RiseYksi parhaista suorista power metalli-biiseistä edelleen.
Speed of Light – Yksi parhaista suorista power metalli-biiseistä edelleen.

EI LÄHDE
EternityOlen aina pitänyt tätä hivenen laahavana. Sen paikka levyllä on myös ehdottoman väärä

https://open.spotify.com/album/14rXyCP2maRi3FjoxkQGLY

Toomio’s TOP100: 71. Gojira – The Way of All FleshToomion TOP100: 71. Gojira – The Way of All Flesh

Tuottaja: Joe Duplantier
Nauhoitettu: 2007
Julkaistu: 13.10.2008
Levy-yhtiö: Listenable / Prosthetic

#25 in Finnish chart,  #138 in US-Billboard.

This album is like an exact foot of a miler. Sensitive feeling. The lungs are full of carbon dioxide, they creates pressure and the muscles feel acidifying. There’s still some kind of a crazy addiction, which wants more.

When talking about Gojira, this album is often named the best. And it’s not a miracle. The album cover are such that they attract to listen. Something electrical impulses they send, because the metal man is almost forced to listen this album.

The song structures are anything but straight. Playing bounces and slides everywhere, but the drummer Mario Duplantier is man to keep it together. Guitar sound and firm, but not-so-triggered-drums somehow appeal to the human mind.

”This album has the higher direction.”

They are small clips, which can be heard something electronic. The songs are different enough to be functional characteristic of themselves. But the style is on the line all the time. This album has the higher direction. And when listening it, you will find it.

This album sounds dark blue. The cold frost bites sharp and ripping off your soul. Joe Duplantier’s vocals and very imaginative guitar patterns are close to the ground. Near the frost-susceptible plains. There, beneath the frozen snow.

Listen once the entire album. Then you will listen it again.

THE BEST MOMENTS
Oroborus The Snake of life. It crawls into your mind and show how the life runs here.
Art of Dying – Totally awesome knocking.

 NOT SO BRILLIANT
There is no weak moments. Consistent grading.

https://open.spotify.com/album/4J79cxsmRqZbI0BKmNFDy2Tuottaja: Joe Duplantier
Nauhoitettu: 2007
Julkaistu: 13.10.2008
Levy-yhtiö: Listenable / Prosthetic

Suomen listan 25. USA:n 138.

Tämä levy on kuin mailerin tarkka jalka. Herkkä olo ja iskuhetkeä suunnitteleva jännitys. Keuhkoissa hiilidioksidi luo painetta, lihaksissa tuntuu hapotus, silti jonkinlainen hullu addiktio saa kaipaamaan lisää.

Gojirasta kun puhutaan, on tämä albumi usein kärkipäässä. Eikä se ihme olekaan. Levyn kannet ovat tekstuuriltaan sellaiset, että houkuttelevat kuuntelemaan. Jotain sähköisiä impulsseja ne lähettävät, sillä metallimiehen on melkeinpä pakko tähän levyyn tarttua.

Biisirakenteet ovat kaikkea muuta kuin suoria. Soitto poukkoilee ja liukuu minne milloinkin, mutta rumpali Mario Duplantier pitää sen kasassa. Kitarasoundi ja napakat, mutta ei kovin triggeröidyn kuuloiset rummut jotenkin vetoavat ihmismieleen.

”Kuin olisi päätetty mihin on päästävä.

Niitä pieniä pätkiä, missä on kuultavissa jotain elektronista, on harkittu luultavimmin todella pitkään. Kappaleet ovat riittävän erilaisia ollakseen toimivia omina itsenään. Silti tyyli on koko ajan linjassa. Linjassa tämän levyn suuremman suunnan kanssa. Kuin olisi päätetty mihin on päästävä.

Tämä levy kuulostaa tummansiniseltä. Pirun kylmän pakkasen puremalta, terävältä ja riipivältä. Joe Duplantierin laulu ja erittäin omaperäiset kitarakuviot ovat lähellä maanpintaa. Lähellä routivaa kynnöspeltoa. Siellä jäätyneen hangen alla.

Kuunnelkaa kerran. Koko levy. Ei hälyssä, mutta ei välttämättä tarvitse täysin keskittyä. Sitten te kuuntelette sen myös uudelleen.

PARHAAT HETKET
OroborusOroborus. Elämän käärme. Se matelee mieleen ja näyttää miten elämä tästä eteenpäin kulkee.
Art of Dying – Aivan mahtava nakutus. Soi koko päivän päässä.

EI LÄHDE
Ei ole heikkoja hetkiä. Tasaista höyläämistä.

https://open.spotify.com/album/4J79cxsmRqZbI0BKmNFDy2

Keikka-arvio: Pepe Willberg & Saimaa Levy + Joensuun Kaupunginorkesteri johtajanaan Tommi Suutarinen @Carelia-sali, 16.4.2015

Matti Mikkola potkaisi Pepe Willbergin vuosi sitten suosta taivaalle. Kuten eräs paikallinen hahmo totesi, ”pitää olla 20 vuotta unohduksissa, että voi tulla noin lujaa ylös”. Itsekin kuuluin tuohon hipsterisakkiin, joka levyn osti ja siitä piti. Tuotoksesta vaikuttuneena ilmoittauduimme myös katsomaan Pepen live-kuntoa Joensuun Kaupunginorkesterin kanssa. Tämän kun olisi tiennyt vaikka vuonna 2013.

Keikkailta koitti. Kuljimme kahvien kautta Karelia-saliin Joensuuhun. Aula oli täynnä yleisöä. Se ei ollutkaan täynnä nuoria hipstereitä vaan 6-kymppisiä seniori-ihmisiä. Tämä aiheutti hiukan hämmennystä, mutta sinne vain keskelle eteen ja Pepeä odottelemaan.

Muutamia kertoja olen Kaupunginorkesterin projekteja päässyt seuraamaan, enkä kertaakaan ole pettynyt. Nuoriso, jos luulette Kaupunginorkesterin olevan jotain oopperan ja Kaija Saariahon väliltä, niin väärässä olette. Live-musiikkia ihan parhaasta päästä. Kuulostavat ammattilaisilta. Varmaankin siksi, että ovat sitä.

Pepe saapui lavalle ja aloitusbiisinä kuultiin Aivan Sama Mulle, Mä Oon Onnellinen. Pepe oli hiukan jäykän ja varautuneen oloinen. ”Onpa se tosiaan vanha”, mietin. Pepen matkassa tullut bändi oli heti lämpimänä. Varsinkin pianisti Petri Leskinen. Ensimmäisen kappaleen jälkeen siirryttiin sulavasti klassikkoon. Rööperiin kuultiin pikkolotorvineen.

Mistä tietää, että miehellä on sävellystaustaa? Siitä, että välispiikeissä esitellään kappaleiden tekijät sanoittajista säveltäjiin ja kääntäjiin. Eihän se välttämättä fiiliksen nostattajana parasta ole, mutta Pepelle tuollainen minimalistinen kertoilu sopi hyvin. Varovaista huumoria oli siellä täällä ja knoppitietoa tuli sopivasti.

Uneton teki selväksi sen, että Mikkolan sovitukset ovat mannaa korville myös livenä. Toki se kaipaa tuekseen hyvin soivan orkesterin. Tässäkin kappaleessa tultiin pianohämyilystä takaisin hollywoodmaisen mahtipontisesti. Live-orkalla se saa kylmät väreet iholle, vaikka onkin hyvin ennustettavaa.

Procol Harum-cover Hermes oli bändin puolelta yksi keikan parhaista vedoista. Ensinnäkin kitaristi Lauri Schreckin särö oli selkeä ja yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Perkussio-puoli toi livenä aika komean säväyksen biisiin. Perään esitettiin Sinä Lupasit, jossa Pepen ääni alkoi vähän lämmitä. Basisti Juho Kanervon mehiläispesä heilui komeasti parhaimmissa kohdissa. Samoin rumpali Leevi Leppänen orkesterin taustalla vei kuuntelukokemusta koko ajan parempaan suuntaan.

Taivas Itkee osoitti mitä parhaiten sen, että kovia sävellyksiä näissä 70-luvun Syksyn Sävel- ja Euroviisukisoissa on ollut. Pikkuisen jää UMK-finalistit sävellyshommissa jälkeen. Sait Miehen Kyyneliin on käännöskappale, mutta kylläpä siinäkin on hienot sointukulut. Aina olen kappaletta inhonnut, mutta silti se toimi kummallisen hyvin livenä. Pepe veti lopun aivan mielettömästi ja totesi itsekin, että ”tämähän voi tästä vielä lähteä”. Sinä ja Minä sen sijaan oli esitykseen aika outo kappale. Ei ihan paras sävellys, mutta orkesterin soittamana sekin oli hyvän kuuloinen.

Sitten mentiin taas Saimaa-levyn kappaleisiin. Ajan Sisällä on Pepe ja Saimaan parhaita biisejä. Sävellyksenä todella mainio, eikä Timo Kiiskisen sanatkaan ole ihan kamalat. Levyllä Pepen ääni on alussa väkinäinen, mutta keikalla mies pääsi kyllä todella koviin korkeuksiin. Myös sovitus orkesterille oli mainio. Pitkät soolo-osiot olivat kiipparin heiniä. Harmi vain, että koskettimet kuuluivat ihan liian hiljaa. Tämä ongelma oli suurimmillaan silloin, kun muukin bändi sai voimaa soittoonsa. Välillä tuli suomalainen klassikko Sinua, Sinua Rakastan, jonka sävellyksestä en kokonaisuudessaan tykkää, enkä ihan sanoistakaan, mutta orkesterisovitus ja laulusuoritus olivat jälleen vertaansa vailla.

Ennen väliaikaa esitettiin Lyhyenä Hetkenä, joka on se Saimaa-albumin kovin hitti. Mahdoton sanoa, onko se kuitenkaan paras. Kärjessä kuitenkin. Loppujamittelu oli onnistunut ja se sai ansaitsemansa huomion Pepen lähtiessä ennen sitä jo takahuoneeseen. Toisaalta sääli, että tuli väliaika juuri kun päästiin vauhtiin ja varsinkin juuri Pepe pääsi.

Väliajan jälkeen tuli Merimies, joka oli jälleen kerran Procol Harum-käännös. Valtavan koskettava esitys bändiltä. Sitä jatkettiin jo pitkään odotetulla kappaleella Muuttuvat Tiet. Itse olisin odottanut hiukan enemmän, mutta tällä kertaa ei ollut livenä niin kova suoritus kuin levyllä. Koskettimet oli jälleen vähän alhaalla, ja urkujen soisi tässä kuulua. Myös kuorosoundin puuttuminen teki kappaleesta vähän tyhjän. Jouset olivat kyllä komeat, kuten koko esityksen ajan. Kappaleen lopussa oleva ”elämä muuttuu kun muuttuvat tiet”-pätkä oli livenä todella hämmentävän kuuloinen.

Julie Annella palattiin käännösbiiseihin. Useat käännöskappaleista ovat hyviä viihdeteoksia ja varsinkin tässä Pepe otti komeasti yleisön mukaansa. Iskut tulivat oikein napakasti. Sotilaat Kansat Maat jatkoi tätä yleisökappaleiden katrasta. Ei ollut itselleni ennestään tuttu, mutta toimi todella hyvin tunnelman nostattajana. Basisti veivasi itselleen kunnon hien tässä jopa rock-biisiä muistuttavassa pätkässä.

Äskeisten väliin tuli itselleni odotetuin kappale Leikitään. Tämän kappaleen sanat ja sävellys ovat kyllä niin kohdillaan ja synkassa kuin olla voi. Kuten veljeni sanoi, tämä on ehkä kuitenkin se paras kappale Saimaa-levyltä. Intro on aina ollut vähän rasittavan oloinen, mutta kaikkeen tottuu. Pepen ääni oli koko lailla kohdillaan noissa korkealla menevissä kohdissa. Tässä olisi jälleen kerran taas lisää volyymia koskettimille. Hienot ja oleelliset  soolohämyilyt jäivät täysin muiden soittimien alle. Silti – aikamoinen biisi. Elämän Seppeleet jää Saimaa-levyn viimeisenä kappaleena usein vähän unhoon. Tässäkin kappaleessa on loppusoolottelu, jota oli ilo kuunnella. Se oli jopa transsiin vievää jamittelua.

Alettiin lähestyä konsertin loppua. Pilvi Taivaan Peittää esiteltiin kertoen sen sisältävän pätkän Pagliacci-oopperasta. Aika hieno ”Queen”-cover, nimittäin tämä kyseinen pätkä on myös Queenin It’s a Hard Lifessa. Pepen ääni otti lämmitäkseen aika paljon aikaa, mutta tämä kappale oli nimenomaan laulusuorituksena taas upea kuunneltava. Torvineen kaikkineen tuo ooppera-kohta on todella syvälle iskevä.

Ja mihinkäs se Pepe konsertin lopettaisi, ellei Aamuun. Tässäkin sävellyksessä on soinnut kuin hunajaa. Alun iskussa on sellainen sointu, ettei ole ihan perus kolmisointu. Ei ole ihan helpoimpia soitettavia tämä kappale. Mutta tällaisena esityksenä mukavaa kuunneltavaa.

Pitkien aplodien jälkeen Pepe tuli vielä vetämään encoren. Se olikin sitten veret seisauttava esitys. Nimittäin Nessun Dorma oopperasta Turandot. Jää useammalta laulamatta.

Koko konsertti oli oikein miellyttävä kokemus. Sellaista leppoisaa torstai-illan viihdettä. Suosittelen kaikkia käymään Kaupunginorkesterin keikoilla. Vielä kannattaa Pepekin käydä katsomassa. Kyllä hän ihan muusikko on. Suosittelen myös Kaupunginorkesterin ottavan mainonnan tosissaan, sillä keikoille ei ihan helposti löydä. Ohjelma selkeämmästi esille ja rouheampaa mainontaa!