Atson Aikakone: Bruce Springsteen – 1973 & The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle

Springsteenin kakkosalbumi The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, eli lyhennetysti WIESS, julkaistiin syksyllä 1973, esikoisalbumi Greetings from Asbury Parkin ilmestyttyä saman vuoden keväällä. Ensilevyn rönsyily on kuitenkin kokenut melkoisen hioutumisen: samat elementit ovat selkeästi havaittavissa mutta huomattavasti hallitummin käytettyinä. Monien fanien mielestä kyseessä onkin yksi Brucen uran jalokivistä.

Bruce ja E Street Band ovat esittäneet WIESS:in kokonaisuudessaan kaksi kertaa viime kiertueillaan: vuonna 2009 New Yorkin Madison Square Gardenissa sekä 2014 Brisbanen Entertainment Centressä. Vuoden 2009 vedossa Bruce alusti levyä kertomalla. että sen voi jakaa teemoiltaan kahteen osaan: puolet levyn lauluista sijoittuvat bändin kotinurkille New Jerseyhyn (laulujen ollessa The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story sekä Rosalita (Come Out Tonight)), toisen puoliskon ollessa ”romanttisia ideoita ja fantasioita New York Citystä: Kitty’s Back, Incident on 57th Street sekä New York City Serenade lukeutuvat näihin.

Albumi käynnistyy lähes soulahtavissa merkeissä The E Street Shufflen sävelin. Torvet soivat sävykkäämmin kuin vain puoli vuotta aiemmin julkaistulla debyyttialbumilla. Tuotannon selkeys verrattuna edeltäjään pistää myös korvaan: bändi erottuu ja soitto soi tiukemmin.

Teksti voisi olla ensimmäiseltä levyltä, mutta sävellys on jäsennellympi . Tämähän on käytännössä bändin nimibiisi! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything’s all right”. Neljän ja puolen minuutin kestossaan tämä on albumin lyhyin numero: toimintaa kuitenkin riittää tässäkin.

Shuffle” oli ensimmäisiä väläytyksiä E Street Bandin viimeisimmästä inkarnaatiosta, kun torvisektiolla vahvistettu orkesteri esiintyi Jimmy Fallonin show’ssa keväällä 2012. Vanha sotaratsu sai aivan uutta potkua uusista soittajista!

WIESS:in kakkosbiisi maalailee maisemansa erilaisilla pensseleillä kuin bändi on aiemmin tehnyt. 4th of July, Asbury Park (Sandy) soi hennosti ja hienosti sijoittuen E Street Bandin kotinurkille Asbury Parkiin. Tämä on yksi ESB:in edesmenneen koskettinsoittaja Danny Federicin tavaramerkkilauluja: “Phantomin” soittama haitari luo kesäyöhön oman, jäljittelemättömän keinuntansa.

Tietyllä tapaa “Sandy” ennakoi Born to Run-levyllä seuraavana vuonna esille tulevaa “päättymättömän kesäyön” tunnelmaa. Kaunishan tämä on kuin mikä, mutta myös haikea. Tekstissä on paljon Brucen alkuajoille tyypillistä kielikuvien käyttöä. Ennenkaikkea viimeinen säkeistö on omalla tavallaan dramaattinen, ainoastaan sähköpianon säestäessä:

Sandy, the angels have lost our desire for us
I spoke to ’em just last night and they said they won’t set themselves on fire for us anymore

Sandy the aurora’s rising behind us, the pier lights our carnival life forever
Oh love me tonight and I promise I’ll love you forever

Kaunis laulu, jota myös E Street Band-keikoilla silloin tällöin kuullaan ja joka on myös taltioitu komeana versiona liveboksille Live/1975-85. Jossain nettifoorumilla olikin kommentti, että tuolta boksilta kuunnellessa tämän laulun “sielu aukeaa”. Tässä ja ennenkaikkea noissa LP:n B-puolen biiseissä on paljon samaa tunnelmaa ja mielikuvia.

Kolmas raita, Kitty’s Back, esittelee E Street Bandin kovimmillaan. Polveileva, paikoin kovasti jatsahtava teos on jälleen täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja stooreja.

Alun raa’asta kitarasoolosta vastaa itse Springsteen legendaarisella Fenderillään (Telecasterin body ja Esquiren kaula) soundilla, joka 70-luvulla sävytti monia fanipiireissä legendaarisia sooloja.

Intron jälkeen soitinarsenaali harvenee hetkeksi, vain sähköpianon säestäessä jälleen Brucea. “Catlong sighs holding Kitty’s black tooth”. Selviää, että Kitty on lähtenyt ja meininki muuttunut: “

Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. Tuntuu, että paketti meinaa lähteä lentoon jo ensimmäisen säkeistön jälkeen: “walking bass” alkaa kipittää ja tempo tiivistyy, mutta palataankin toistamiseen rauhalliseen säkeistö-osaan.

Seuraa toinen säkeistö, jonka jälkeen alkaa tapahtua soitannollisesti mieleenkintoisia asioita. Jännite luodaan osuvilla sointuvalinnoilla, kunnes siirrytäänkin tunnelmaltaan hämyyn osioon, jota voi melkein nimittää kertosäkeeksi: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?

Sitten päästäänkin sooloihin. Levyversiossa niitä kuullaan pari: David Sanciousin urkutyöskentelyä, Brucen oma kitarasoolo sekä torvisektion tuuttausta. Liveversiossa tämä osio venähtelee usein minuuttitolkulla pidemmäksi ja sooloja jaetaan isommalla kädellä: aina 70-luvulta viime vuosiin saakka livevedot saattavat kestää lähemmäs 20 minuuttia! Varsinkin Roy Bittanin pianosoolo keikoilla on mahtava (Bittan ei vielä tämän albumin aikoihin lukeutunut bändin miehitykseen).

Soolo-osion lopussa kuullaan hallittua kaaosta, kunnes palataan vielä kerran säkeistöön ja rauhallisempaan meininkiin pienen urkusiirtymän kautta. “So get right, get tight, get down”, sillä joku on tullut takaisin. ”Well who’s that down at the end of the alley?” Myös tämä kysely venähtää liveversiossa kunnon nostatukseksi.

Kitty’s back in town”. Se räjäyttääkin biisin kerran vielä käyntiin. Lopussa seuraa vielä yksi säkeistöntapainen, joka summaa koko paketin osuvasti jo aiemmin kuultuun lausahdukseen ”Ooh, what can I do?”…

Kyllä Kitty’s Back on levyn A-puolen helmi, vaikka kaikki muutkin ovat Springsteen-klassikoita. Bändi soi mainiona esimerkkinä E Street Bandin powerista ja teksti on alkuaikojen Brucea parhaimmillaan. Liveversio kannattaa myös katsastaa: tässä näyte 40 vuotta levyn julkaisun jälkeen . Tuo edellä mainittu soolo-osa venyy tässä lähes 7 minuuttiin, valokeilaan siinä pääsee soolon soittajiakin vajaat kymmenen… Ja onhan tuolla seassa jopa pätkä ”Oh, Pretty Womaniakin”.

WIESS:in A-puolen LP:llä päättää Wild Billy’s Circus Story. WBCS käynnistyy Brucen vienolla ”one, two, three, four”-laskennolla ja mukaan hyppää heti efektiksi tuuba, joka toimii biisin pohjana basson asemasta. Muutenkin soitanto on pelkistettyä, mukana on vain akustista kitaraa, tuubaa ja haitaria, jotka yhdessä luovat kepeän, ilmavan äänimaiseman.

Teksti kertoo siitä, minkä nimikin tuo ilmi. Sirkustarinassa mukana vilisee alan hahmoja: koneenkäyttäjä, tulen- ja miekannielijä, kääpiö, nuorallatanssija, ihmistykinkuula… Tarkkaa kuvausta teksti täynnä.

LP:n B-puoli onkin sitten Springsteeniä legendaarisimmillaan, yksi parhaista levynpuolikkaista koskaan. Trio lähes eeppisiä lauluja, joissa on taas hyvä muistuttaa että lauluntekijä on ollut suunnilleen 24-vuotias kirjoittaessaan niitä. Monien mielestä Bruce ei monesti myöhemmällä urallaan enää noussut samoihin sfääreihin.

Levynpuoliskon käynnistää Incident on 57th Street. Piano-intron jälkeen bändi tulee mukaan jotenkin vahvasti 70-lukumaisesti Brucen soittaessa pienen soolonpätkän. ”Incident” on aina tapaus, jos se soitetaan livenä.

Spanish Johnny drove in from the underworld last night
With bruised arms and broken rhythm in a beat-up old Buick
But dressed just like dynamite
He tried sellin’ his heart to the hard girls over on Easy Street
But they sighed ”Johnny it falls apart so easy and you know hearts these days are cheap”

Pakettia kannattelee Brucen laulu ja bändin yksinkertainen soitto. Samaan tapaan kuin ensilevyn Spirit in the Nightissa, niin tässäkin vilisee muutamia originaaleja hahmoja. Pääosassa ovat Spanish Johnny ja Jane, joka vie Johnnyn mennessään.

Oh good night, it’s alright Jane
Now let them black boys in to light the soul flame
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

Jostain syystä tämä Johnnyn ja Janen rakkaustarina on aika koskettava. ”Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don’t leave me alone”.

Pelkän basson ja rumpujen kilistelyn säestämässä säkeistössä Johnny miettii missä mennään. Lopulta hän päätyy lähtemään yöhön ja jättää Janen nukkumaan ja toteaa, että ehkä vielä kohdataan.

Good night, it’s all right Jane
I’ll meet you tomorrow night on Lover’s Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

Outrossa soivat sekä Brucen kitara että vielä tällä levyllä soittavan David Sanciousin piano, jonka soittamat viimeiset nuotit nivoutuvat suoraan seuraavaan lauluun…

… eli Rosalita (Come Out Tonight). Kitarakuvio käynnistää menopalan, joka jatkuu siis suoraan siitä mihin edellinen jäi. Myös saksofoni hyppää alusta asti mukaan.

Samoilla kulmilla seikkaillaan ja samankaltaisissa tunnelmissa. Tällä kertaa kiinnostuksen kohde on nimeltään Rosalita eli ”Rosie”. Jälleen on tulossa pirskeet, ja laulun kertoja lähes epätoivon vimmalla yrittää vakuuttaa ”Rosielle”, että hän on se oikea.

Tämän laulun tekstissä on samankaltaista rönsyilyä kuin ensimmäisellä levyllä. Mahtuupa sekaan myös muutamia legendaarisia rivejä: ”I ain’t here for business / I’m only here for fun” esimerkiksi.

Kakkossäkeistössä bileet ovatkin sitten käynnissä ja koko säkeistö keskittyy niihin:

Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they’re gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they’ll be comin’ up for air
We’re gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it’s gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight

Osan lopussa siirrytäänkin sitten tietynlaisiin elämänviisauksiin:

Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that’s what it’s there for

Lähes hallinnasta lähtevän jamiosion jälkeen siirrytään saksofoniriffin kautta eteenpäin. Vanhemmathan eivät diggaa vaikka rokkia soittaisi, mutta laulun kertojalle se on tuonut sellaisen levy-yhtiödiilin, että kyllä Rosien kannattaisi lähteä mukaan: toista samanlaista mahdollisuutta ei vastaan nimittäin tule.

Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain’t no lie
Rosalita you’re my stone desire

Levyn päättää omanlaisensa eepos New York City Serenade. Tämäkin käynnistyy pianolla, mutta aivan eri tavalla kuin aiemmin kuultu ”Incident”.

Tuntuu, kuin Sancious alussa kokeilisi, että millä tyylillä laulua lähtisi lähestymään. Lopulta hän asettuu hienotunteiseen (koska ”delicate”-sanalle en keksinyt parempaakaan suomennosta) moodiin, muutaman soinnun kauniiseen sointukiertoon, johon Brucen akustinen kitara hetken kuluttua liittyy, Richard Blackwellin soittamien conga-rumpujen ohella.

Tämä on selkeästi kolmas laulu LP:n B-puolen trilogiassa ja tunnelma on levyn päätökseen sopiva. Jälleen tekstissä seikkailee hahmoja, pääosassa on Billy, jonka kautta kuvataan tapahtumia New Yorkin kaduilla. Keskiyö Manhattanilla ei ole aika söpöillä, ”walk tall or baby don’t walk at all”.

I said ”Hey, baby
Won’t you take my hand
Walk with me down Broadway
Well mama take my arm and move with me down Broadway”

New Yorkissakin unelmat leijuvat ilmassa, kun vain uskaltaa. Katuelämän voi karistaa, kun vain ottaa riskin ja hyppää junan kyytiin: toiset niin tekevät, toiset eivät.

Sävellyksessä on nyansseja ja tempon vaihdoksia. Välillä bändi pauhaa melko kiireisestikin ja seuraavassa hetkessä jäljellä ovat vain congat, tamburiini, akustinen kitara ja jouset. Saksofoni maustaa seassa, muttei ole missään vaiheessa pääosassa. Jousisovitus on kaunis…

Varsinkin tästä lopputrilogiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta se olisi ihan turhaa. Itselläkin kesti näitä kuunnellessa vuositolkulla, ennenkuin tarinan koko kuva alkoi hahmottua. Alusta asti pystyi aistimaan, että näissä lauluissa on jotain erikoista, mutta aikaa piti antaa kymmeniä ja kymmeniä kuunteluita että sävyt alkoivat aueta tosissaan. New York City Serenade taipui viimeisenä: vasta kesällä 2013, kun eräänä heinäkuisena iltana Lieksa-cityä ympäri pyöräillessä sen kauneus valkeni koko voimallaan. Sen jälkeen se laulu ei olekaan ollut entisensä.

The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle on sikäli hieno levy, että sen heikoinkin laulu (joksi nimeäisin itse Wild Billy’s Circus Storyn) on aika vahva. Loppulevy onkin sitten täyttä timanttia: harmi vain, ettei ostava yleisö sitä ymmärtänyt. Eiväthän nämä radiohiteiltä kuulostakaan ja monet venyvät kestossaan aika pitkiksi. Tämä tarkoitti sitä, että Brucen oli pakko seurata kahta ensimmäistä levyään hittilevyllä, tai levytysura olisi vakavasti uhattuna. Tuohon tiukassa paikassa tehtyyn Born to Run-albumiin palataan hetkisen kuluttua…

Toomion TOP100: 97. Cynic – Traced in Air

Tuottaja: Paul Masvidal & Sean Reinert
Nauhoitettu: 2008
Julkaistu: 17.11.2008
Levy-yhtiö: Season of Mist

Tätä ei moni tuttuni tälle listalle osannut odottaa.

Kun junnuna kahlasin paikallisen kirjaston levyhyllyjä, törmäsin tähän bändiin. Vaikka asuinpaikkani oli pieni, oli sen kirjaston levyvalikoima vähintäänkin laaja. Tuohon aikaan Cynicin kokeellinen death metal ei oikein iskenyt. 15 vuotta debyytin jälkeen bändi teki toisen levyn, joka oli kummasti osuvampaa tavaraa.

Kansitaide on kaikissa bändin levyissä samankaltainen. Tyylikästä ja tunnistettavaa. Joka suuntaan hajoilevat säikeet ja kuviot luovat osuvan kuvauksen bändin musiikista. Harmonista laulua, kaikkialle sinkoilevia teknisiä siirtymiä ja päähän jääviä melodioita.

”Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa.”

Musiikki saattaa ensikuulemmalla olla täyteenahdetun oloista, jopa hyperventilaatiota aiheuttavaa. Masdivalin ääni on korkea, mutta tehokas. Kuin ruoska. Voimaa on takana, vaikka osuva osa onkin pinta-alaltaan pieni. Soitto on enemmän kuin tarkkaa ja taitavaa. Se on maagista! Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa. Ainakin tämän genren sisällä.

Albumi alkaa kolmella tykkibiisillä. Siitä se lähtee loivasti laskemaan, mutta tasalaatuista se joka tapauksessa on. Musiikissa on hyvin paljon samaa kuin esim. Zero Hourissa ja Spiral Architectissa. Lopputulos on vain paljon parempi. Miksaus ja äänimaailma on sulavampi. Esimerkkeinä mainittuja bändejä riivaa hiukan puolitiehen jätetty äänenlaatu. Cynicin tapaista on pitää melodiat pääroolissa. Ainakin tasavertaisina soiton teknisyyden kanssa.

”Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä.

Moni nykyinen death metal-bändi voisi ottaa mallia tältä bändiltä. Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä. Kyllä, siellä on todellisia helmiäkin joukossa, mutta liian moni bändi alistuu toistamaan fraasia: ”Tällaista death metal vain on!” Kyllä sitä voi muuttaa.

Tästä kuunteluun levy, jossa on pienillä elementeillä saatu selkeä etumatka moneen muuhun genre-kollegaansa. Työpäivä lähtee tällä terävästi käyntiin.

PARHAAT HETKET

  • Nunc Fluens – Erittäin hyvä intro albumille. Hidas nousu ja lopussa maistiaiset tulevasta.
  • The Space for This – Kertosäkeen kitarat ovat neroutta.
  • Evolutionary Sleeper – Kaunis balladi soitettuna vähän raskaammalla kädellä.

EI LÄHDE

  • Lähteepäs! Kaikki on brillianttia.

Atson Aikakone: Bruce Springsteen – 1973 & Greetings from Asbury Park, N.J.

Bruce Springsteenin julkaisu-uran debyytti “Greetings” julkaistiin vuoden 1973 ensimmäisellä viikolla. Ensikuunteluilla paikoin runsaastikin rönsyillyt levy otti aikansa auetakseen: nyt sen salaisuudet alkavat pikkuhiljaa aueta.

Itsellä tämä levy oli ensi kertoja kuuntelussa kesällä 2010, jolloin Springsteenin tuotantoon tuli ensi kertaa perehdyttyä huolella. Ensivaikutelma oli se, että levyllä on muutama erityisen toimiva biisi, hitusen kehittymätöntä, tahattomasti rönsyilevää soitantaa sekä paljon tekstiä. Samat elementit sieltä löytyvät edelleen: muutamassa vuodessa ne ovat kuitenkin jäsentyneet paikoilleen.

Blinded by the Light avaa levyn helisevällä kitaraintrolla ja lyriikkatykityksellä: ”Madman drummers bummers and Indians in the summer with a teenage diplomat” – ja siinä oli vasta ensimmäinen rivi. Heti ensimmäisestä laulusta saakka on kuitenkin havaittavissa sittemminkin Springsteenin tuotantoon liittyvä oleellinen seikka: kuulijalle jää tilaa tulkita tekstejä (kunhan tässä tapauksessa saa ensin jonkinlaisen käsityksen, mistä tässä lauletaan).

Sävellyksessä ja melodiassa on riittävästi koukkuja ja tekstissä hienoja rivejä. Riimejäkin löytyy joka riviltä: tarinan mukaan Springsteen sanoitti tämän tekstin riimisanakirjan kanssa. Paikka paikoin onkin vaara, että noihin aikoihin reilu parikymppinen biisintekijä kompuroisi omaan näppäryytensä. Kertosäe (”And she was blinded by the light ->) on loppujen lopuksi aika perinteikäs pätkä ja tehokkaasti päähän jäävä sellainen.

Blinded by the Light on pari kertaa sattunut omalle kohdalle Springsteenin keikoilla: ensin Helsingin 2012 keikan akustisessa lämmittelyosiossa ja sitten Turun jälkimmäisellä keikalla 2013. Turun versiosta jäi mieleen se, kun Bruce unohti yhden osan kokonaan välistä, piti bändin useamman tahdin ajan E-duurissa ja laski sitten käyntiin seuraavan osan: ”en muista tätä, hypätään takaisin säkeistöön!”.

Kakkosbiisi jatkaa soitannollisesti kepeässä tunnelmassa. Growin’ Up käynnistyy piano-arpeggiolla, johon Bruce liittyy laulullaan hetken kuluttua. Tässä ei ole lopulta hirvittävästi soittimia: edellä mainittujen lisäksi rytmiryhmä basson ja rumpujen muodossa, saksofoni sekä hieman kitaraa. Tässä kuullaan myös näppärä pianosoolo.

Sanatykitys jatkuu edelleen tarinassa, joka kertoo nimensä mukaisista tapahtumista. Minne sitä tahtoisi päätyä ja mitä reittejä? ”I hid in the clouded wrath of the crowd but when they said ”Sit down” I stood up”.

Rivissä “And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car” on jotain mystistä: kokonainen kohtaus yhdessä paketissa, kuulijan vastuulla on päätellä tapahtumat.

Mary Queen of Arkansas on puolestaan hempeämpi, singer-songwriter-mallisempi laulu. ”Mary” toimii tunteiden kohteena monissa Springsteenin lauluissa läpi tuotannon aina 2000-luvulle saakka. Tässä kuljetaan aika vapaissa sfääreissä sekä rytmin että melodian osalta. Vaati ainakin itseltä useamman kuuntelun, että pääsi millään tavalla kartalle tästä biisistä.

Sanoituksessa on epävarmuutta: ” You’re not man enough for me to hate or woman enough for kissing” tai “ But I know a place where we can go Mary / Where I can get a good job and start all over again clean”.

Nelosbiisinä käynnistyvä hieman reilu 2-minuuttinen Does This Bus Stop at 82nd Street? on menevämpi yksilö. Lyhyen akustisen kitaran johtaman intron jälkeen käynnistyy ”ylistyslaulu julkiselle liikenteelle” kuten Springsteen tämän itse Helsingissä 2012 esitteli. Tuolloin tästä oli muotoutunut melkoinen bilebiisi täynnä sooloja kaikilta soittajilta (mukana oli jopa perkussiot vs. rummut –battle!). Levyversio on tiiviimpi: tässä ei sooloja kuulla, vaan ainoastaan tekstin ohjaamia kohtauksia. ”Broadway Mary, Joan Fontaine, advertiser on a downtown train”. Viimeiset kaksi riviä puolestaan pohjustavat seuraavan, itse asiassa levyn komeimman, raidan: “Senorita, Spanish rose, wipes her eyes and blows her nose / Uptown in Harlem she throw a rose to some lucky, young matador.”

Lost in the Flood, raita viisi. Pianon säestämänä käynnistyvä kertomus, joka kasvaa komeasti voimakkaaksi lauluksi. ” The ragamuffin gunner is returnin’ home like a hungry runaway”. Paljon tapahtumia, kertosäkeen kysyessä symbolisia kysymyksiä. Varsinkin keskimmäinen ns. b-osa on kova: ” And he said ”Hey kid, you think that’s oil? Man, that ain’t oil that’s blood”. Tässä laulussa on paljon pätkiä, jotka pistävät miettimään.

Lost in the Flood kolahti itselleni Lontoon Hammersmith Odeonilta vuonna 1975 taltioidulta DVD:ltä. Tuossa versiossa oli hieman enemmän särmää. 70-luvun puolen välin jälkeen Springsteen hyllytti biisin keikkaseteistä aina vuoteen 1999 asti, sen jälkeen sitä on silloin tällöin kuultu. Nykyisessä sovituksessaan siitä onkin kehittynyt melkoinen eepos: raskassoutuinen, entistä kovanaamaisempi versio, jossa kuullaan särökitaroita ja usein Brucen itsensä soittama outrosoolo.

Levyn kovinta biisiä valitessa Lost in the Flood on kärkijoukoissa: useimpina päivinä jopa ykkönen.

LP-levyllä B-puoli käynnistyy kauniilla laululla The Angel, joka käynnistyy edellisen tapaan pianolla. Tasainen sävellys, jossa ei varsinaisesti ole kuin yksi, kolme kertaa toistuva osa. Dramatiikkaa ja tietynlaista haikeutta huokuva tunnelma, jossa rauhoitutaan edellisen laulun rytinästä. Tämä oli pitkään täysin livenä soittamaton biisi: ensimmäisen ja ainoan kerran E Street Band-show’ssa tämä kuultiin vuonna 2009 Working on a Dream-kiertueen viimeisellä etapilla Buffalossa, jossa koko Greetings-albumi soitettiin alusta loppuun.

Levyn päätöskolmikko on kova. Tuon trion avauksena kuullaan For You. Bändi syöksyy alusta asti mukaan lauluun, jota teksti jälleen kuljettaa melkoista vauhtia. ” Princess cards she sends me with her regards
/ barroom eyes shine vacancy, to see her you gotta look hard
”. Tilanne on aika selkeä: “I came for you, for you, I came for you but you did not need my urgency”.

Tunnelmassa on jotain hätäistä, lähes lopullista. Komeita rivejä (ja jopa riimejä!) toistensa perään.

Wounded deep in battle, I stand stuffed like some soldier undaunted
To her Cheshire smile.
I’ll stand on file, she’s all I ever wanted

Crawl into my ambulance, your pulse is getting weak
reveal yourself all now to me girl while you’ve got the strength to speak

Melkoista (teini-)romantiikkaa. Tätä levyä kuunnellessaan ylipäätään on hyvä muistaa, että Bruce oli albumin nauhoitusten aikaan 24-vuotias: biisit ovat siis aika nuoren miehen kynästä lähtöisin. Kovat rivit jatkuvat, viimeisen säkeistön kruunatessa stoorin:

You were not quite half so proud when I found you broken on the beach
Remember how I poured salt on your tongue and hung just out of reach
And the band they played the homecoming theme as I caressed your cheek
That ragged, jagged melody she still clings to me like a leech.

Tarinan voi tässä ottaa joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Niin tai näin, jos tekstiin uppoutuu niin katsantokannasta riippumatta tässä puhutaan aika tiukkaa tekstiä. Parhaan rivin pysti menee kuitenkin seuraavalle pätkälle, jossa on myös jotain kovasti nättiä:

And don’t call for your surgeon even he says it’s too late
It’s not your lungs this time, it’s your heart that holds your fate

Mahtava laulu, jonka tunnelma on mystisyydessään albumin mieleenjäävimpiä.

Seuraavassa laulussa tunnelma pysyy selkeästi aistittavissa, kun vuoroon tulee ehkä levyn isoin hitti Spirit in the Night. Keikkasuosikki, joka kuultiin myös Turun ensimmäisellä keikalla toukokuussa 2013. Heti alun saksofonilinjojen jälkeen kuulee, että nyt ollaan hyvillä vesillä.

Jälleen kuullaan paljon sanoja ja hieman horjuvaa soittoa. Ensimmäinen säkeistö asettaa tapahtumille lähtökohdan: persoonalliset hahmot kuten Crazy Jane, Wild Billy, Hazy Davy ja Killer Joe lähtevät illanviettoon Greasy Laken rannalle. Kaikenlaista tapahtuu, hahmoista paljastuu puolia ja bileet ovat ikimuistoiset. Aivan kuin ”spirits in the night”.

Laulun tarina toimisi ilman musiikkiakin: se on kuin novelli. Laulumelodian on pakko ottaa hieman vapauksia, että kaikki sanat saadaan kuuluviin. Mahtavia tekstinpätkiä tässäkin on biisi täynnä.

Tämäkin laulu on ollut keikkaseteissä pitkään. Viimeisimmillä kiertueilla, varsinkin suuremman torvisektion myötä, tuo foniriffi on kokenut uuden elämän. Muutenkin sovitukseen tuli lisää nyansseja version venyessä paikoin todella pitkäksi. ”Spirit” piti paikkansa komeasti 40 vuotta nuorempienkin biisien joukossa.

Albumin päätösraitana rokkaa It’s Hard to Be a Saint in the City., jossa nuori Springsteen laulaa komealla itseluottamuksella. ”I had skin like leather and the diamond-hard look of a cobra / I was born blue and weathered but I burst just like a supernova”. Piano kilkuttaa komeasti: tämä rokkaa!

I was the king of the alley, mama, I could talk some trash”. Uho jatkuu läpi biisin. Sävellys on hieman erilainen kuin muissa levyn lauluissa, koko jutussa on enemmän kulmia. Korville nousevat etenkin lopun sähkökitarakuviot: keikoilla tuolla paikalla on kuultu jo 70-luvulta saakka Springsteenin ja luottokitaristi Steve Van Zandtin kitarabattlea. Myös tämä toimii myös 2010-luvulla komeasti: särmikkäämmillä ja rouheammilla soundeilla soitanto saadaan tukemaan tekstin lähes aggressiivista itseluottamusta tehokkaammin.

Sinne päättyi Springsteenin debyytti vuosimallia 1973: Greetings from Asbury Park, N.J. Kokonaisuudessaan vivahteikas levy, jolta löytyy menopaloja, paljaampia tunnelmakuvauksia sekä pari isompaa laulua. Tällä levyllä on paljon enemmän hyviä kuin huonoja lauluja: oikeastaan ainoastaan Mary Queen of Arkansas ja The Angel jäävät hieman välikäteen yksittäisinä numeroina, mutta albumikokonaisuudessa rauhoittavat kokonaisuutta kummasti. Kohokohdiksi nousevat raidat 1, 5 ja 7: Blinded by the Light, Lost in the Flood sekä For You. Eikä myöskään Spirit in the Nightia voi jättää mainitsematta: se kalskahtaa hitiltä, jollainen se olikin.

Springsteenin levytysura jatkui jo saman vuoden lopulla hieman jalostuneemmassa muodossa albumilla The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle. ”WIESS” saa vuoronsa sitten ajallaan…

Toomion TOP100: 98. Kolmas Nainen – Hyvää ja Kaunista

Tuottaja: Mikko Karmila
Nauhoitettu: 1990
Julkaistu: 1990
Levy-yhtiö: Sonet

Yksi Suomen myydyimmistä levyistä.

Vaikka bändin parhaat biisit eivät olekaan Hyvää ja Kaunista-levyllä, on se silti kokonaisuutena aikamoinen paketti. 

Niin, niin, niin. Olen Alavudelta kotoisin. Sen takia altistuminen Kolmannelle Naiselle on ollut lähes väistämätöntä. Eikä se paha asia ole.

Levyn aloittama ns. Alavus-soundi soi varmaan vieläkin paikallisissa bändeissä. Ainakin 90-luvulla se soi vahvasti.

Soundit ovatkin hyvät. Studiossa on tehty pitkää päivää, jotta levy kuulostaisi tanakalta. Sitähän tällainen musiikki vaatii. Onhan se kuitenkin tavallaan sellaista Suomen southern rockia. Tuottaja Mikko Karmila, joka nykyisin aika pitkälti metallimusiikin tuottajana toimii, on keräillyt tähän aikaan kannuksiaan. Voittipa vuonna 1991 jopa Vuoden tuottaja-palkinnon.

Kansitaiteesta en ole pitänyt koskaan. Eivätkä kannet kyllä voi monen mielestä hienot ollakaan. Se ei onneksi ole pääasia levyä arvioitaessa. Jääkööt kannet oman aikansa tyylikoukuksi.

”Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa.”

Levy on täynnä hyviä riffejä ja vahvoja sanoituksia. Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa. Ja livenä sitten totisesti tulkitseekin jo eri tahtiin.

Bändi rokkaa kokolailla kivasti. Jos pitäisi veikata, millaisia levyjä löytyy Sakari Pesolan levyhyllystä, niin Stevie Ray Vaughanin tuotanto kokonaisuudessaan voisi olla hyvä veikkaus. Ja kyllähän se kuuluu, että bändi on pysynyt suunnilleen samana koko historiansa ajan. Aikojen saatossa jotkut kokeiluista ei vaan onnistu. Vaikka pitääkin muistaa, että ns. ”oikeasti soittavat bändit” tekevät musiikkiaan myös niin, että sitä on kiva (jopa haastavaa) soittaa. Joskus silläkin ehdolla, ettei se välttämättä aina ole kuulijalle mukavin lopputulos. (Vrt. Yngwie Malmsteen.)

Biiseistä monet ovat tuttuja ja moneen kertaan tulkittuja. Kolmea ensimmäistä kappaletta en viitsi edes analysoida. Kovia ovat, se tiedetään. Jostain syystä sanoituksista tarinana puree juuri Maailma on Tyly-biisin sanoma. Tuollaisia tarinan kuvaamia jätkiä oli Alavuden seudullakin monia. Erityisen komeasti kotiseudun mielenmaisemaa kuvastaa seuraava pätkä:

”Se keräs kiuaskivet reppuun,
heitti repun selkään,
souti selälle ja sukelsi
– Maailma on Tyly

Tästä asti aikaa on niin loppuunsoitettu, että siihen meinaa tukehtua. Muut biisit ovat kuitenkin kestäneet kulutusta hiukan paremmin. Suomi-rockin merkkiteoshan tämä levy on. Paljon kovempi kuin moni Eppujen lätty.

Tätä kuunnellaan Sapsalammin leirintäalueen laiturilla. Syödään irtojäätelöä ja mietitään, josko illalla lähtis kalaan Rämäsenperälle. On kuulemma niin isoja haukia, että tarvii nollavitosta siimaa.

PARHAAT HETKET

  • Valehtelisin Jos Väittäisin – Vaikka suomalaiset radiot ovat tätäkin yrittäneet voimasoitollaan tuhota, on se säilyttänyt oman kyynisen suuruutensa hienona pianoballadina.
  • Talot ja Tienhaarat – Yksi alavutelaisimpia kappaleita, mitä tiedän. Oikeastaan vain saman yhtyeen Paskanhajua menee edelle.
  • Maailma on Tyly – Pirullisen kova rokki. Hanhiniemen huuliharppu tekee mukavan säväyksen tähän.

EI LÄHDE

  • Hehkuva Kivi – On täytekappaleen oloinen pläjäys.
  • Hyisen Viiman Maa – Sekava kappalerakenne ja torvet ovat vähän hölmö yritys.

Atson Aikakone: Vuosi 1980 & Dire Straits – Making Movies

Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.

Making Movies, Dire Straitsin kolmas studioalbumi, julkaistiin 17.10.1980. Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.

Levyn aloittaa Tunnel of Love. Varsinkin LP-levyltä kuunnellessa tämän laulun aloitus on hieno: fade in sekä urku-/pianointro, joka on lainattu Richard Rogersin ja Oscar Hammerstein II:n “Carousel Waltzista”, joka kuultiin alunperin Carousel-musikaalissa v. 1945. Koskettimien takana tällä levyllä istuu muuten Roy Bittan, josta levyn sisälehtisessä käytetään termiä “Courtesy of the E Street Band”. Mies on siis toiminut päätoimenaan Bruce Springsteenin luottobändin pianistina vuodesta 1975 saakka.

Välittömästi kun bändi syöksyy sisään ja soolokitara hyppää esille selviää, mistä bändistä on kyse. Knopflerin kitaran soundi on jäljittelemätön, kuten laulusuorituskin. Tarina on selkeä: poika tutustuu tyttöön ja seikkailu alkaa: rakkauden nuoli lävistää pojan sydämen ja sielunkin.

Sekä B- että C-osa ovat kepeitä ja tarttuvia. Soundimaailma ja kielikuvat ovat “aikansa kuvaa” eli 70-80-lukujen taitteesta, ennenkaikkea maininta neonvaloista palamassa.

Seuraavassa säkeistössä ilmenee hieman epävarmuutta. Tyttö haluaa pitää pojan muukalaisena eikä tietää tästä liikaa. Kertosäe on sama kuin ensimmäisellä kerralla: “Tunnel of Love” on tottakai vertauskuva. “Spanish City” puolestaan on paikka Newcastlessa, Englannissa.

Kun tyttö sitten säkeistön lopussa lähtee, ovat Knopflerin rivit riipaisevia: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”. Jostain selittämättömästä syystä ei siis tullut juostua häntä kiinni enää sillä kertaa.

Kertosäkeen jälkeen seuraa soolo, jossa biisin rytmitystä muovaillaan hieman, ennenkuin palataan takaisin perusmeininkiin. Kitara laulaa taustalla koko ajan samaa tarinaa, hetkittäin tulee jopa tunne että kitara olisi pääroolissa ja laulusuoritus toissijaista. Viimeisessä hiljaisessa osassa (“And girl it looked so pretty to me…”) Markin laulaminen on täydellisesti epäpuhdasta, vienoa ja lähes kuiskailevaa. Kitaran liidaamaana tästä suvannosta noustaan pikkuhiljaa vielä kerran lentoon.

Lopukkeen kitaramelodiat ovat kauniita ja Knopflerin soittoa sielukkaimmillaan, soundin ollessa paljas ja näin ollen se ei antaisi virheitä anteeksi. Bändi soittaa tässä yhdessä nätisti. Sekä Bittanin piano että Markin kitara nousevat pikkuhiljaa korkeampiin, Dire Straitsille ominaisen harkittuihin nuotteihin.

Taannoin kuuntelin tätä YouTubesta. Siellä oli hieno kommentti, eritoten outron kohdalle: “I wish this song would never end…”. Tässä biisissä fade out on parhaimmillaan: mieli tekisi kiskoa laulu takaisin ylös jatkumaan eikä antaa sen vajota soitettujen laulujen kaivon pohjaan.

Levy jatkuu Romeo and Julietin tahdissa. Tässä on allekirjoittaneelle Dire Straitsin rakkauslauluista hienoin. Se käynnistyy akustisella kitara-arpeggiolla, jonka Knopfler soitti legendaarisella resonaattorikitarallaan. Basso kulkee taustalla harvoilla nuoteilla Knopflerin laulaessa jälleen ominaisessa lauluvireessään, välillä lähes lausuen. Teksti kertoo klassisesti Romeosta ja Juliasta, ja huonostihan siinä käy:

Ennenkaikkea kertosäkeen viimeinen rivi on klassinen: “When you’re gonna realise / it was just that the time was wrong”. Eli kertojan mielestä mikään muu ei mennyt vikaan kuin se, että aika oli väärä.

Rakastavaiset ovat tässä, kuten alkuperäisessa tarinassakin, eri lähtökohdista. Unelmat ovat kuitenkin molemmilla samoja ja hetken aikaa ne jaettiin. Nyt ei ole kuitenkaan jäljellä enää mitään ja kertoja on vain yksi Julian sotkuista. Knopfler laulaakin jätetyn näkökulmasta: kaikkiin voi retkahtaa hetkeksi. Vaikka luvattiin kaikki, nyt ollaan enää muisto. Tässä kohtaa myös bändin rytmi muuttuu hetkeksi yksittäisiksi, voimakkaiksi iskuiksi. Rivi “I used to have a scene with him” on laulettukin vähän halveksuvalla soundilla.

Toinen kertosäe on hitusen erilainen kuin edellinen. Nyt muistellaan sitä, että olevinaan rakastettiin ja luvattiin niin olevan ikuisesti. Lopputulemana on edelleen kuitenkin se, että aika vain oli väärä…

Kolmas säkeistö on hiljainen, Knopflerin laulaessa entistä kuiskailevammin ja henkilökohtaisemmin. Kertoja ei osaa puhua kuin TV:ssä eikä kirjoittaa rakkauslaulua niinkuin se on, mutta tekisi mitä vain Julian vuoksi. Viimeisessä säkeistön puolikkaassa taustasoitto häviää olemattomiin. Laulun pojalla ei ole muuta kuin ajatuksensa ja muistot Juliasta ja hetkistä. Loppu on tässä säkeistössä hieno: rakkaus säilyy läpi riimien yhdessä toivonkipinän kanssa.

Lopussa kuullaan sama kertosäe kuin edeltävällä kerralla lukuunottamatta paria 8-osan myöhässä tulevaa virvelin iskua. Aivan biisin päätteeksi puolestaan kuullaan ensimmäisen säkeistön puolikas toista kertaa: aina on jossain Romeo ja Julia ja poika kysyy, että “you and me babe, how about it?”

Skateaway on LP:n A-puolen päätösraita. Tässäkin kuullaan fade-in, jonka pääosassa ovat tamburiini ja rummut. Sointukierto on tutuhkon kuuloinen. Laulu kertoo tytöstä, joka pörräilee rullaluistimilla kuulokkeet korvilla: rock tarjoaa eskapismin mahdollisuuden.

”She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She’s making movies on location / she don’t know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don’t worry
D.J. play the movies all night long”

Sieltä löytyi myös levyn nimi! Jos tämä biisi pitäisi tiivistää jotenkin, se tiivistyisi noihin kahteen riviin “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. Biisi kulkee melodia ja bändi edellä, ei ninkään Knopflerin kitaran varassa kuin edeltäjänsä. Kertosäe on perinteistä, toimivaa Dire Straitsia. Bittanin piano on jälleen esillä kuuluvasti.

Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball

Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all

Sitähän se on. Tässä on myös pitkä outro, ikäänkuin laulun tarina vain jatkuisi ja biisi soisi päähenkilötytön luureissa…

LP:n B-puoli käynnistyy Expresso Lovella. Knopfler laskee biisin käyntiin, jonka jälkeen mukaan liittyy kitara sekä Bittanin dramaattisen kuuloinen piano.

Tämän biisin ensikuuntelu on jäänyt elävästi mieleen. Lokakuun alku 2008, Lieksan kaarisilta, MP3-soitin ja kotimatka lukiolta. Taisi olla torstai-iltapäivä, ja kaunis sellainen.

Expresso Love on jälleen rakkauslaulu, kertoen tytöstä joka on lumonnut pojan. Juuri ennenkuin bändi ryöpsähtää sisään mainitaan “honeysuckle mask”, joka on eräänlainen kasvonaamiohoito (honeysuckle = kuusama). Tyttö käyttänee sitä, koska tuoksuu ruusulta ja maistuu persikalta, hänen vuokseen voisi tehdä mitä vain. Kertojan mukaan hänet “tehtiin taivaassa ja nyt taivas on maan päällä”.

Laulun kertoja kysyy, että onko tämä “Expresso Lovea”, eli hetken huumaa joka sitten laantuu pois?

Toisessa säkeistössä kuultava “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” on viittaus DS:n ensimmäiseen levyyn ja siellä soivaan Wild West End-biisiin. Kertojan hengitys meinaa salpaantua, kun tyttö kertoo että jätkät eivät tiedä mistään mitään. Kertoja kyllä tietää mitä tahtoo: nimittäin miellyttää häntä. Ja sen lisäksi “everything”.

Kertosäkeen jälkeen siirrytään C-osaan: olkoonkin “Expresso Lovea”, mutta tuntuu hyvältä koska tuntuu oikealta. Kertoja laulaa että “meitsi tehtiin olemaan tyttöni kanssa niinkuin saksofoni tehtiin soimaan yössä”. Seuraava soolonpätkä tulee kuitenkin Knopflerin kitarasta eikä saksofonista. Soolon lopulla kuullaan napakkaa harmoniarifittelyä.

Viimeisessä, hiljaisessa säkeistössä ollaankin sitten lähekkäin, vaikkei sitä ihan suoraan sanotakaan, tytön tehdessä temppujaan. Sitten antaudutaankin vietäväksi: olkoonkin sitä hetken huumaa, koska tuntuu hyvältä.

Tämä rokkaa eri tavalla kuin muut levyn biisit. Jotenkin röyhkeämmin. Erilainen draman tuntu.

Seuraavankin ensikuuntelu on vielä elävämmin mielessä: lukion kakkosluokka ja aamunavaus. Keskusradiosta soi jotain, mikä kuulosti erehdyttävästi Dire Straitsilta, mutta biisiä ei tunnistanut. Soundi oli kuitenkin sellainen, että sen oli pakko olla Making Moviesilta. Myöhemmin saman päivän iltana oli pakko soittaa kyseisen aamunavauksen pitäneelle vuotta nuoremmalle kaverille uimahallin aulakahviosta, että mikä se biisi oli?

Sehän oli Hand in Hand, joka käynnistyy kauniilla akustisen kitaran ja pianon maalaamalla introlla. “The sky is crying, the streets are full of tears”. Kertoja osaa lukea rivien välistä huonoina aikoina. Vertauskuva sateen puhdistavasta vaikutuksesta on aika klassinen.

Kertosäe on suoraa tavaraa: vaikka välillä kohtelin huonosti, niin en tahtonut ketään muuta. Voitaisiinpa kuitenkin pörräillä käsi kädessä niinkuin pariskunnan kuuluu. Soitto on jämäkkää ja melodiassa on tuttuja sävyjä. Knopflerin laulussa on enemmän särmää ja tietynlaista poweria kuin aiemmissa lauluissa.

Toisessa säkeistössä haaveilu jatkuu ja puhutaan vierekkäin nukkumisesta ja siitä, miten olisi mukavaa kysyä että “baby what’s wrong?”. Säkeistö tiivistyy viimeiseen riviinsä “if my love’s in vain / how come my love is so strong” eli jos kertojan rakkaus on turhaa, niin miksi ihmeessä se sitten on niin voimakasta.

Ensimmäiseltä kerralta toistuvan kertosäkeen jälkeen siirrytään viimeiseen, jälleen hiljaisena soivaan säkeistöön. Kertoja kertoo, että mentiinpä yhdessä tai erikseen, niin samaan suuntaan edetään mutta tyttö ei päästä lähelleen. Lopputuloksena on taas vain yksi pieleen mennyt rakkaus. Vaikka kuviot muuttuu niin kertoja pohtii, että eikö vastapuoli koskaan ajattele häntä?

Lopun kertosäkeen jälkeen palataan vielä ensimmäisen säkeistön tunnelmiin. Viimeinen rivi saa uuden sävyn, vaikka sama teksti kuullaan alussakin. “Oh, I can read between the lines” kuulostaa lähes sarkastiselta tässä kohtaa.

Tämä ja Romeo & Juliet ovat jollain tapaa serkuksia mielestäni. Samankaltainen akustinen soundi ja tekstin tarina molemmissa.

Levyn toiseksi viimeinen biisi on sen ainoa perusrokki Solid Rock. Kapakkarokkipianon säestämä pläjäys, jonka teksti on täynnä vertauskuvia ja kitaransointi on Knopfleria omimmillaan. Hiekkalinnat romahtavat vuoroveden myötä.

Kertosäkeessä on hauska uho. ”Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked”. Kakkossäkeistössä kertoja on kypsynyt mahdollisuuksiin ja turhamaisuuteen, keskeisempää olisi keskittyä olennaiseen. Kysytäänpä myös, että mikä on hölmömpää: “to make a silk purse” eli tehdä jotain hienoa jostain turhasta/epämiellyttävästä vai elää illuusiosssa tai epätietoisuudessa. C-osassa todetaan, että korttitaloa ei luotu kestämään tuulessa mutta kaksi “solid rockia” kyllä kestävät sen.

Näpäkän kitarasoolon jälkeen tulee kolmas säkeistö, jossa riimittely on taidokasta.

”Because the heart that you break / that’s the one that you rely on
The bed that you make / that’s the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you

Loppuun vielä pari kertosäettä: eipä siihen enempää tarvita. Levyn lyhyin biisi, kolme minuuttia ja 27 sekuntia häikäilemätöntä rokkia. Ei mitään ylimääräistä!

Les Boys päättää levyn. Tästä ei ole paljoa sanomista: kyseessä on lähinnä huvittelunumero levyn lopussa. Kitarasoundi on perinteisen kuulas ja kapakkapiano säestää. Tässä kohtaa kun olisi vielä joku huippubiisi, niin tämä levy nousisi vielä seuraavalle tasolle…


Making Movies on 37 minuutin kestossaan ja vahvassa materiaalissaan levy, jota jaksaa kuunnella. Ei täyteen tungettu, vaan tyylitajulla soitettu albumi, joka viimeistä raitaansa lukuunottamatta on aika kovaa materiaalia. Löytyy itseltäkin CD:nä ja LP:nä, harmi vain että jälkimmäinen on kokenut ajan hampaan vähän turhankin konkreettisesti.