Atson Aikakone: Bruce Springsteen – 1975 & Born to Run

Born to Run (1975) oli se albumi, jolla Bruce Springsteen luotto-orkesterinsa The E Street Bandin kanssa paitsi varmisti uransa jatkon myös löi sen toden teolla käyntiin. Ensimmäisten levyjen paikoin kovasti rönsyillut ilmaisu saavutti tällä levyllä huipennuksensa – myöhemmin olisi erilaisten laulujen aika. BTR:llä kuitenkin hehkuu päättymättömän kesäyön tunnelma ja tapahtumat hienojen laulujen kertomina.

Jo kansi on ikoninen: etukannessa on hyväntuulinen Bruce legendaarisen Stratocasterinsa kanssa. Mutta koko kuva paljastuu, kun avaa takakannen etukannen seuraksi. Tällöin muodostuu kuva Springsteenistä nojaamassa saksofoniinsa puhaltavaan Clarence Clemonsiin. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.


Thunder Road toimii kuin kutsuna tuon illan kyytiin. Tunnelmallinen pianon ja huuliharpun intro maalaa maiseman, johon tapahtumat käynnistyvät. Springsteenin lauluissa usein esiintyvä ”Mary” on tässäkin kertojan rakkauden kohde, joka kuin kuvitelman lailla tanssii läpi kuistin. Heti ensimmäisessä säkeistössä on muistakin komeita kohtauksia. ”Roy Orbison singing for the lonely / hey that’s me and I want you only” viittaa Big O:n laulun ”Only the Lonely”.

Koko laulun teema on uskossa ja luottamuksessa itseen ja ”meihin”. Jutun jujun voisi tiivistää kakkossäkeistössä olevaan pariin riviin, jotka itse nostaisin Brucen uran hienoimmiksi.

Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty, but hey you’re alright
Oh and that’s alright with me

Tiettyä viipyilyä ja rauhallisuutta tässä on. Bändi tulee mukaan vasta reilun minuutin jälkeen ja biisin nimikin mainitaan ensi kerran vasta reilun kahden minuutin jälkeen. Ilmassa on myös tunne siitä, että ”nyt tai ei koskaan”. ”My car’s out back / If you’re ready to take that long walk / from your front porch to my front seat / the door’s open but the ride it ain’t free”

It’s a town full of losers
And I’m pulling out of here to win.

Lopussa kuullaan vielä dramaattinen riffinpätkä, jota johtavat piano ja saksofoni. Tämänkaltaista soitantaa on aika selkeästi kuultu sittemmin mm. Pepe Willbergin Saimaa-levyllä.

Thunder Road on hieno laulu. Ehdottomasti Brucen top5:ssä.

Kakkosraitana kuullaan tarina E Street Bandin alkuvaiheilta, eli Tenth Avenue Freeze-Out. Vienolla, pikaisella introlla käynnistyvä raita onkin lopulta lähes soulia torvisektioineen. Ei liene sattumaa, että tarinan päähenkilöllä Bad Scooterilla ja Brucella itsellään on samat nimikirjaimet.

Bruce on itsekin todennut, ettei oikein tiedä mitä ”tenth avenue freeze-out” oikeastaan tarkoittaa. Mutta iskevältähän se kuulostaa. Steve Van Zandtin sovittamat torvisektiot istuvat tähän makeasti.

Myös ”Big Man” Clarence Clemons mainitaan laulussa. Tätä käytettiin myös tribuuttina sekä hänelle että toiselle edesmennelle E Street Bandilaiselle Danny Federicille Wrecking Ball –kiertueella 2012/2013.

Tehokkaalla iskutuksella käynnistyvän Nightin myötä meininki kiihtyy lähes bilemittoihin. Clemonsin mallikkaalla fonisuorituksella käynnistyvä ralli asettuu 9.00-17.00 työskentelevän tyypin nahkoihin, jolloin illanvietto on pakoreitti arjen raadannasta. Samaan tapaan kuin monesti aiemminkin ”se yksi” tarjoaa mahdollisuuden karata todellisuudesta: tässä tarinassa se on konkreettista.

You get up every morning at the sound of the bell
You get to work late and the boss man’s giving you hell
Till you’re out on a midnight run
Losing your heart to a beautiful one
And it feels right as you lock up the house
Turn out the lights and step out into the night

Sävellyksessä on aika paljon modulaatioita, periaatteessa samaa sointukiertoa pyöritetään useammasta sävellajista. Brucen laulamisessa on viime hetken vimmaa varsinkin viimeisessä osiossa:

And you know she will be waiting there
And you’ll find her somehow you swear
Somewhere tonight you run sad and free
Until all you can see is the night

Intro ja outro ovat konkreettiset: näin ollen biisi ei veny livenäkään kovin paljon yli kolmen minuutin.

LP:n A-puoli päättyy pianovetoiseen eepokseen Backstreets. Kyseessä on yksi Brucen uran jylhimmistä lauluista, mutta itse en ole tähän oikein koskaan osannut tarttua. Pikkuhiljaa nyanssit ovat kuitenkin alkaneet löytyä.

Pianointro on klassista Brucea Roy Bittanin sormin. Tarinahan on kaunis ja jokainen kuulija voi pohtia jopa sitä, onko laulussa kertojan ystäväksi mainittu Terry mies- vai naispuolisen henkilön nimi. Sitä ei nimittäin paljasteta missään kohtaa… Tarinassa on vähän samaa kuin edellisen levyn New York-kuvauksissa: teksti ja kohtaukset edellä mennään.

Parasta Backstreetsissä on loppupuolella mollisoinnulla käynnistyvä osa: ”And after all this time / to find we’re just like all the rest / stranded in the park / and forced to confess”. Siinä on sitä tunnetta, jota toivoisi löytyvän muualtakin tästä laulusta.

Jotenkin tässä melodia ja tunnelma jää vähän kolkoksi, vaikkakin fiilis on aistittavissa. Jospa se siitä, pikkuhiljaa tästäkin on kuitenkin tullut sellainen raita ettei tule skipattua läheskään joka kerta kun vastaan tulee.

Seuraavana tuleekin sitten se raita, johon allekirjoittaneen kirjoissa koko Springsteenin ura kulminoituu: Born to Run. Laulu, jota ilman Bruce ei todennäköisesti nykyisellään olisi Bruce. BTR:ää rakenneltiin studiossa pitkään ja hartaasti, ja kyllähän siitä muovautui omanlaisensa rock-historian merkkipaalu.

Teksti on pohjiltaan samankaltainen levyn avaavan Thunder Roadin kanssa: pois on päästävä ja mieluiten sen yhden tietyn tytön, tässä tapauksessa Wendyn, kanssa.

Highway’s jammed with broken heroes
On a last-chance power drive
Everybody’s out on the run tonight, but
There’s no place left to hide
Together Wendy, we can live with the sadness
I’ll love you with all the madness in my soul
Oh, someday girl, I don’t know when
We’re gonna get to that place where we really wanna go
And we’ll walk in the sun
But till then, tramps like us, baby, we were born to run

E-kadun bändi soittaa tässä parhaimmillaan. Löytyy kellopeliä, poikkeuksellisesti ainostaan tällä raidalla soittavan Ernest ”Boom” Carterin mainiota rumputyöskentelyä, pianon kilkatusta, alun kitarakuviota sekä ennen kaikkea legendaarinen saksofonisoolo Clarencelta.

Käytännössä Born to Runiin voi yhden biisin muodossa tiivistää Brucen ensimmäisen kolmen levyn kehityksen:

  • on sanottu vähintään yhtä paljon asioita kuin ensilevyn teksteissä, mutta vähemmillä sanoilla
  • soitto on edelleen rönsyilevää, mutta tarkkaa ja tiukkaa
  • sävellys on jäsennellympi, mutta vivahteikas

BTR on se laulu, mistä rock-scenen pitäisi minun mielestäni Bruce Springsteen & the E Street Band muistaa. Tällaista ei toista ole tehty.

She’s the One käynnistyy kosketinkuviolla, johon liittyy pian mukaan Bo Diddley-henkinen beat. Tämä on levyn hengessä tehty rakkauslaulu: kielikuviltaan ja sanoitukseltaan selkeästi Brucen käsialaa. ”With her long hair falling / and her eyes that shine like a midnight sun / oh she’s the one.”

Tämä junnaa hieman paikallaan, mutta se johtuu juurikin em. Bo Diddley-rytmistä. Seassa on jälleen myös saksofonisoolo ja melodiakin on tarttuva. Ei kuitenkaan levyn vahvinta materiaalia meikäläisen korviin.

Levyn päättävän kaksikon tahdon arvostella yhtenä kappaleena, koska oikeastaan kyseessä ovat prologi ja varsinainen stoori. Meeting Across the River nimittäin toimii pohjustuksena, jossa ollaan tekemässä matkaa joen yli toisille huudeille. Voi hyvinkin olla, että kyseessä on reissu New Jerseystä New Yorkiin E Street Bandin kotinurkilla: niin ainakin itse tämän aina sieluni silmin näen.

”Meetingissä” on tiukat paikat, sillä vastassa on kovia tyyppejä. ”Hey Eddie, this guy, he’s the real thing”. Tätä ei kannata tyriä, voi tulla noutaja.

Pianon ja trumpetin kuljettama laulu siirtyy kuin huomaamatta levyn päättävään Junglelandiin. Se käynnistyy vuorostaan pianolla ja viululla, jonka jälkeen tempo kiihtyy ja piano ottaa enemmän roolia.

Junglelandia verrataan usein edellisen levyn päättäneeseen New York City Serenadeen. Ne liikkuvatkin samankaltaisissa maisemissa, mutta ovat muuten aika erilaisia lauluja. Siinä missä NYCS kuvasi pienempiä hetkiä ja havaintoja, ovat Junglelandin tapahtumat levinneet paljon laajemmalle. On tilanteita jengikuvioista Harlemissa rakkaustarinoihin New Jerseyssä: paljon kauniita kuvia, jotka voi nähdä mielessään.

Tekstiä on tässäkin paljon ja tarinan ehdoilla. Tilanteet rakennetaan harkituilla sanavalinnoilla.

The street’s alive
As secret debts are paid
Contacts made, they vanish unseen
Kids flash guitars just like switch-blades
Hustlin’ for the record machine

The hungry and the hunted
Explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street
Down in Jungleland

Viidakon laithan ne pätevät maailmassa monesti. ”Lonely-hearted lovers / sturggle in dark corners / desperate as the night moves on / just one look / and a whisper, and they’re gone”. Kitarasoolon jälkeen tulee oma, erillinen osansa, jonka jälkeen tunnelma rauhoittuu ja muuntuu ylväimpään muotoonsa.

Eli Big Manin saksofonisooloon, siihen ikonisimpaan. Minusta on hyvin sanottu, että jos on jokin saksofonisoolo, jolla voisi tilanteen tullen pelastaa maailman, se olisi tämä. Bruce oli legendan mukaan hyräillyt soolon nuotti nuotilta Clarencelle, joka sen sitten oli soittanut talteen omalla, kopioimattomalla touchillaan. Sävellajikin vaihtuu, kun C soittelee elämää suuremman kaksiminuuttisen, jonka jälkeen ilmapiiri muuttuu lähes uhkaavaksi ja todellisuus iskee vasten kasvoja.

Kaksi viimeistä säkeistöä ovat sellaista katurunoutta, että ne voi oikeastaan liittää kokonaisuudessaan tähän arvion päätteeksi. Niihin kiteytyy jotain aika suurta tästä maailmanmenosta. Soitanto ja laulanto kuulostavat liki voimattomilta sen mahdin alla. Todellisuus ja kuvitelmat sekä kohtalokas silmänräpäys hyvien ja huonojen tapahtumien välillä puetaan sanoiksi huikealla tavalla. Tämä on sellainen kohtaus, jota on hankala selittää: se joko aukeaa tai ei. Kymmeniä, ellei satoja, kuunteluita siihen meni itselläkin.

Beneath the city two hearts beat
Soul engines runnin’ through a night so tender
In a bedroom locked
In whispers of soft refusal
And then surrender
In the tunnels uptown
The Rat’s own dream guns him down
As shots echo down them hallways in the night
No one watches as the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light

Outside the street’s on fire
In a real death watlz
Between what’s flesh and what’s fantasy
And the poets down here
Don’t write nothin’ at all
They just stand back and let it all be
And in the quick of a knife
They reach for their moment
And try to make an honest stand
But they wind up wounded
And not even dead
Tonight in Jungleland


BTR siis päättää Brucen ensimmäisen albumitrilogian. Seuraavana tullut Darkness on the Edge of Town onkin sitten kovasti erilainen levy.

Huomionarvoinen tyylikeino tällä levyllä on myös, että jokaisessa laulussa on eräänlainen ”invitation”, pienimuotoinen pre-intro ennen varsinaista laulua. Ne asettavat tunnelman, joka koko levyllä vallitsee: albumi voisi sijoittua yhteen ”päättymättömään kesäyöhön”, joka käynnistyy Thunder Roadissa Maryn hypätessä kertojan kyytiin ja päättyy Junglelandin draamaan.

Vaikka Born to Runillakin on heikot hetkensä, ovat sen vahvat laulut sitäkin vahvempia. Niitä onkin sitten useita. Thunder Road, Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run sekä Jungleland ovat kaikki Brucen merkittävimpiä lauluja ja toimineet fanisuosikkeina julkaisustaan saakka. Ja kun levyn kokonaiskestokaan ei yllä edes aivan 40 minuuttiin, niin tämän jaksaa myös sujuvasti kuunnella alusta loppuun. Tämä on juuri yksi niistä levyistä, joka kannattaisi joskus valita iltapuhteeksi jonkun hömppäelokuvan sijaan…

http://open.spotify.com/album/43YIoHKSrEw2GJsWmhZIpu

Toomion TOP100: 90. Kent – Vapen och Ammunition

Tuottaja: Kent, Zed, Martin von Schamalensee
Nauhoitettu: 2001-2002
Julkaistu: 15.4.2002
Levy-yhtiö: RCA, BMG

Ruotsin, Suomen ja Norjan listaykkönen, maailmanlaajuisesti noin 600 000 myynyt levy.

SINGLET
– Dom Andra
– Kärleken Väntär
– FF

Vapen och Ammunition on astetta parempi versio Isolasta.

Kent on edustanut minulle jo pitkään vuosituhannen vaihteen tylsintä osa-aluetta. Tämä johtui varmasti siitä, että Kent soi koko ajan ja joka paikassa. Kuten Atso taannoin ”hajatteli”, sille on usein syynsä.

Vaikka Dom Andrasta tulee valitettavasti aina mieleen Reijo Taipaleen suomennos. Vaikka vihellysmelodia on oikeastikin aika rasittava, niin on piru vie tummat ja maukkaat soundit tässä biisissä. Ja tämä jatkuu läpi koko albumin. Tuotannosta vastaavaat bändin lisäksi luottotuottajat Zed ja Martin von Schamalensee.

Levyn kannet ovat kylmät, mutta erittäin tyylikkäät. Nimikin on aina ollut suunmyötäinen. Väkisin vain herää ajatus, että kuvaako kumpikaan levyn sisältämää musiikkia pätkän vertaa? Ehkä tarkoitus onkin myydä levyä ja tämä kuvaaminen on toissijaista. Kannet voisivat nimittäin kertoa sisällön olevan jäistä triphopia Massive Attackin tapaan. Lähtöjään kuvat taitavat olla kotikaupunkinsa Eskilstunan eläintarhasta. Viimeisestä Sverige-biisistä on sanottava, että saavat ruotsalaiset olla ylpeitä näin tyylikkäästi kotimaataan kuvaavasta biisistä.

”Keskimääräistä paremmin tuotettua tämä kyllä on.”

Musiikki on silti masentavan loskakelin muovaamaa. Paljon melankoliaa ja taitavasti istutettuja tuotannollisia koukkuja, jotka kasvavat täyteen kukkaansa vasta voimasoitolla. Itse en pidä tätä kovinkaan alternativena, vaan aika tavallisena, joskin vähän synkkänä pop-rockina. Keskimääräistä paremmin tuotettua tämä kyllä on.

Tämä albumi on kaikille 90-luvulla koulupäivän loppumista odottaneille. Jos silloin saitte yliannostuksen Kentistä, niin ottakaapa uusi maistiainen. Jos olisi makunystyrät kehittyneet.

PARHAAT HETKET
Hur Jag Fick Dig Att Jag Älska Dig Melankolian huippua.
Kärleken Väntär Demppaus ja huomaamaton synamatto taustalla nostavat jo valmiiksi hyvän pop-biisin aivan uudelle tasolle.

EI LÄHDE
Socker Eniten ärsyttää, ei kaikki, vaan peruskomppi.

http://open.spotify.com/album/2DGzTm2R2v3G0IjnxXtP3Y

Toomion TOP100: 91. Adagio – Underworld

Tuottaja: Dennis Ward
Nauhoitettu: 2003
Julkaistu: 23.7.2003
Levy-yhtiö: Nothing to Say

En tiedä onko bändin nimi tarkoituksella ”rauhallisesti, hartaasti” vai onko nimi vain valittu, koska siitä tulee klassinen klangi, mutta rauhallisuudesta tässä ei juuri ole kyse.

Metallia Ranskasta. Kitaristi Stephan Forté päätti tulla teininä maailman parhaaksi kitaristiksi; lopetti koulut, alkoi soittamaan 8h päivässä. Siinä äkkiä alkaa taito tarttumaan näppeihin. Helposti luulisi, että musiikki vetää Yngwieksi ja yltiöpäiseksi tilutteluksi. Ei kuitenkaan, vaikka levyn ensimmäiset kymmenen sekuntia voisivatkin olla Yngwietä. Klassiset säveltäjät on silti kahlattu läpi.

Ihan kaukana ei olla Symphony X:n soitosta, mutta vähin äänin on hiippailtu sinfoniasovituksissa Hollywoodin puolelle. Kosketinsoittaja Kevin Codfert varsinkin on melkoisen päheä. Vaikka bändi pyöriikin Forten ympärillä, on tämä ukko aikamoinen velho.

Levyn kokonaisuus on yllättävä, ja varsinkin From My Sleep… to Someone Else jaksaa aina ihastuttaa ensimmäisen minuuttinsa aikana. Mirror Stagessa on maisteltu jo King Crimsonin ja Emerson Lake Palmerin menoa. Karjunta tekee hyvää keuhkoille sekin. Niflheimissä saattaa olla jopa jotain Nilea.

Kannet ovat yhdet rumimmista, joten harva tähän varmaan tarttuu niiden perusteella.

Menevää, eikä kovin vaikeaa, progella lantrattua sinfoniametallia. Ihan menisi taustalla vaikka töissä, kun pitää olla toimelias.

Parhaat hetket

  • From My Sleep… to Someone Elsemaaninen, hullu, psykoottinen
  • Niflheim – Massiivinen teos, joka vie ajatukset Disciples 2-tietokonepeliin.

Ei lähde

  • Promises Kamala sinfoaniametalliballadi. Ehkä kauhein genre, mitä voi olla.

http://open.spotify.com/album/08VY5h2ctYxRvpqGpAUSiH

Atson Aikakone: Vuosi 1986 & Bon Jovi – Slippery When Wet

Bon Jovi julkaisi vuonna 1986 kolmannen albuminsa Slippery When Wet. Kaksi aiempaa levyä eivät olleet vastanneet myyntiluvullisia odotuksia, vaikka mukaan mahtui esimerkiksi klassikko Runaway. Oltiinkin tiukan paikan edessä: kolmannen piti onnistua, tai tulevaisuus olisi uhattuna. Levyn tuottajaksi palkattiin Bruce Fairbairn ja biisintekoapuun pestattiin Desmond Child, jonka kultainen kosketus käänsikin suunnan tähtiin: SWW tuotti kolme biisiä Billboardin top10-listalle, säilyi jenkkien top200:ssä 38 viikkoa (joista 8 ykkösenä) sekä möi maailmanlaajuisesti noin 28 miljoonaa kappaletta. Suomessakin albumia on myyty reilut 73 000 kappaletta.

Levy käynnistyy David Bryanin massiivisella urkuintrolla ja biisillä Let it Rock. Urkulämmittelyn jälkeen bändi syöksyy sisään 80-lukumaisen whoo-melodian mukana. Sambora vinguttelee heti näyttävästi ja soundit ovat loppulevyn kaltaisen jytäkät. Tältä kuuluu kuulostaa 80-luvun hard poprockin.

The weekend comes to this town
Seven days too soon
For the ones who have to make up
What we break up of their rules 

Jon Bon Jovi laulaa koko levyn ajan vahvasti. Itse olen Bon Jovin kanssa pyrkinyt säilyttämään mielikuvan, että Jon on pysynyt samassa kuosissa: tuolloin hän oli mielestäni kovimmillaan. Nuoruuden into ja intohimo välittyy, uhosta puhumattakaan.

SWW:ltä huokuu hittiaines. Jopa tässä avausrallissa, joka kuitenkin sijoittuu levyn heikompaan puolikkaaseen, se on selvästi havaittavissa. Kertosäkeet varsinkin toimivat jokaisessa biisissä, niin tässäkin.

Let it rock, let it go
You can’t stop a fire burning out of control
Let it rock, let it go
With the night you’re on the loose
You got to let it rock 

You Give Love a Bad Name jatkaa levyä. Tämä ei esittelyjä kaivanne: täsmähitti, joka on tietyllä tapaa “Bon Jovi by formula” eli kaavamaista Bon Jovia, mutta perhanan toimivaa sellaista. Eipä tästä oikein vieläkään ole mitään pahaa sanottavaa.

Shot through the heart
And you’re to blame
You give love a bad name
I play my part and you play your game
You give love a bad name
You give love a bad name

Legenda kertoo, että Jon Bon Jovi ja Richie Sambora kirjoittelivat tämän albumin biisejä Richien äidin kellarissa pesukoneen vieressä istuen. Eräässä sessiossa Jon Bon Jovi keksi rivin ”shot through the heart, and you’re to blame”, johon Richie vastasi välittömästi ”you give love a bad name”. Loppu on pop-musiikin historiaa.

Tuota kertosäettä viljelläänkin sitten senkin edestä, alkaahan biisi a capellana pelkällä laululla, josta Sambora jatkaa ikonisella kitaraintrolla. Muutenkin tämän laulun osat ovat hittisäveltämisen käsikirjasta: pohjustava a-osa, tunnelmaa tiivistävä b-osa (se G7-sointu ennen kertosäettä kruunaa tämän!) ja sitten kertosäe, jota monet ovat sittemmin yrittäneet apinoida (myös Bon Jovi itse) siinä kuitenkaan onnistumatta. Ja onhan se Samboran kitarasoolokin legendaarinen.

Monesti tämän biisin tekstissä tulee keskityttyä vain kertosäkeeseen, mutta onhan tässä ympärillä riipaisevia teemoja sieltä maisemista, minne lähes koko levy sijoittuu.

An angel’s smile is what you sell
You promise me heaven, then put me through hell
Chains of love got a hold on me
When passion’s a prison, you can’t break free

Paint your smile on your lips
Blood red nails on your fingertips
A school boys dream, you act so shy
Your very first kiss was your first kiss goodbye

Varsinkin nuo kaksi viimeistä riviä ovat aiheuttaneet alusta asti fiboja. Melkoista…

Albumi jatkuu kovat piipussa: vuorossa Livin’ on a Prayer. Ensimmäiset mielikuvat tästä laulusta ovat 2000-luvun alusta, kun It’s My Life ilmestyi: LoaP kepitti sen aivan pystyyn jo silloin.

”Prayer” on tasapainoinen bändipaketti: Bryanin syntikat, Alec John Suchin basso ja Samboran kitarointi saavat hetkensä, mutta koko pakettia vie Jonin komea laulusuoritus. Tätä biisiä on vedetty keikoilla jo vuosikymmenet puoli sävelaskelta alemmasta sävellajista, sillä Jon ei montaakaan kertaa levytyksen jälkeen kyennyt enää tällaisiin laulusuorituksiin.

Teksti on klassinen rakkaustarina Bon Jovin malliin. Ihan sama mitä vastaan tulee, niin ”tillsammans” siitä selvitään. Jon on kertonut, että kirjoitti 80-luvulla lauluja lähipiiristään, tässäkin ”nimet on muutettu viattomien suojelemiseksi”. Tommyn ja Ginan tarina on kuitenkin universaali.

Varsinkin b-osa on se, mistä itse tässä tykkään: sekä sävellys että sanat ovat timangia, parasta Bon Jovia.

She says we’ve got to hold on to what we’ve got
’cause it doesn’t make a difference
If we make it or not
We’ve got each other and that’s a lot
For love – we’ll give it a shot

Tässäkin kitarasoolo on legendaarinen, mutta merkittävä on myös Bryanin kosketinlinjat ja syntikkamatto, joka heti alussa antaa tälle ominaisen pohjavireen. Taitaapa tämä olla myös tunnetuin biisi, jossa kitaraa soitellaan talk boxin läpi. Lopussa, kitarasoolon jälkeen, tempaistaan vielä modulaatio terssiä korkeampaa: sitä sopii jokaisen coverbändin kokeilla.

LoaP on sellainen laulu, että jos joskus teen maailman parhaat biisit-listauksen, on tämä taatusti top kolmosessa.

Social Disease tarjoaa pienen suvantovaiheen hämmentävän intron intron jälkeen. Vähän samankaltainen laulu kuin avaava Let It Rock, jossa törähtelevät riemastuttavat torvistemmat. Teksti on sitä puolta Bon Jovista, jota välähtelee vähän jokaisella levyllä: hömppää, jonka tarkoitus on viihdyttää.

You can’t start a fire without a spark
But there’s something that I guarantee
You can’t hide when infection starts
Because love is a social disease 

LP:n A-puoli päättyy rauhallisemmissa tunnelmissa Wanted Dead or Aliven myötä. Perimmiltään keikkailusta ja bändin pojista kertova cowboy-tarina on kasvanut vuosien saatossa yhdeksi tämän bändin nimikkolauluista. Komea voimaballadihan se on, tällaisia alkoi 80-luvun lopulla tulla sitten useammiltakin bändeiltä, mutta ”Wanted” on aina ”Wanted”.

I’m a cowboy, on a steel horse I ride
I’m wanted dead or alive
Wanted dead or alive

Samboran 12-kielisellä akustisella kitaralla soittaman intron jälkeen alkaa tarina, joka piirtyy kuin lyhytelokuva. Jos tämänkin laulun tiivistäisi yhteen osioon, olisi se kolmas säkeistö.

I walk these streets, a loaded six string on my back
I play for keeps, ‘cause I might not make it back
I been everywhere, and I’m standing tall
I’ve seen a million faces an I’ve rocked them all

SWW on siinä mielessä mielenkiintoisesti kasattu levy, että myös CD:ltä kuunnellessa kuulee milloin LP:n puoli vaihtuu. Raise Your Hands nimittäin käynnistää levyn ikään kuin uudestaan rävähtäen käyntiin menevämmällä boogiella ja positiivisella uholla. Periaatteessa simppeliin sointukiertoon pohjautuvan rallin ytimessä on jälleen Samboran kitarariffittely ja Jonin vahva laulu sekä rock-maailmaa syleilevä teksti. Miksi sanoa jotain hankalasti, kun sen voi sanoa ytimekkäästikin. Tämä oli mahtava avausraita Helsingin keikalla kesäkuussa 2011, heti tuli selväksi mitä Jon ja kumppanit tahtoivat yleisön tekevän koko illan ajan.

Raise your hands
When you want to let it go
Raise your hands
And you want to let a feeling show
Raise your hands
From New York to Chicago
Raise your hands
From New Jersey to Tokyo
Raise your hands 

Levyn loppunelikko onkin mielenkiintoinen paketti. Oikeastaan siihen lukeutuu vain yksi vahvempi laulu, mutta loput ovat kokonaisuutena juurikin sitä, miltä allekirjoittaneen mielestä vuoden 1986 jenkkiläinen nuorisoelämä pitäisi kuulostaakin. Itselleni nämä laulut kertovat juuri niistä ihmissuhteista, tapahtumista ja fiiliksistä, mitä varten 80-luvun juttuja tulee ihmeteltyä.

Loppukvartetin avausraita on hieman rauhallisempi Without Love, jälleen rakkauslaulu, jonka vahvin osa on juuri ennen kertosäettä tuleva ”I been through some changes / But one thing always stays the same ”. Sittemmin Jovit ovat palanneet tähän teemaan useinkin: mikään ei tunnu miltään, jos ei ole rakkautta.

Kolmanneksi viimeinen raita on sitten se B-puolen helmi, I’d Die for You. Vanhemmalta klassikolta Runawaylta hieman lainaava kosketinkuvio käynnistää laulun, jossa lainataan vähän Romeota ja Juliaakin välillä. Teksti on juuri sitä high school-draamaa, jossa 1984-1988-vuosien Bon Jovi on vahvimmillaan.

In a world that don’t know Romeo and Juliet
Boy meets girl and promises we can’t forget
We are cast from Eden’s gate with no regrets
Into the fire we cry

Tämä on koottu sellaisista ainesosista, joita Jon Bon Jovi on kierrättänyt aika paljonkin. Nyt ne kuitenkin ovat sellaisilla sijoilla, että laulu toimii vastustamattomasti. Pakko myös edelleen todeta, että bändi soittaa hyvin yhteen. Kitarasoolo on Samboramaisen osuva ja sen taustalla kilkattava ride vuorostaan Tico Torresia omimmillaan. Näin se käy!

Never Say Goodbye on levyn toiseksi viimeinen raita ja samalla sen viimeinen slovari. Soitannoltaan hieman paljaampi ja tekstiltään intiimimpi, kuin hieman laahustaen kulkeva laulu on varsinkin Jonilta jälleen komea suoritus, muun bändin myötäillessä. Tässä mennään ehkä eniten henkilökohtaisuuksiin, tuntuu kuin Jon laulaisi itsestään.

Tämä on jollain tapaa tietynlainen jatko-osa edellisille kahdelle laululle, liikkuen samantyylisissä teemoissa. Itse miellän tämänkin täysin high school-teinirakastavaisten tarinaksi, jonka sävyt pätevät kuitenkin kaikille.

Remember days of skipping school
Racing cars and being cool
With a six pack and the radio
We didn’t need no place to go

Remember at the prom that night
You and me we had a fight
But the band they played our favorite song
And I held you in my arms so strong

We danced so close
We danced so slow
And I swore I’d never let you go
Together – forever

Never say goodbye, never say goodbye
You and me and my old friends
Hoping it would never end
Never say goodbye, never say goodbye
Holdin’ on – we got to try
Holdin’ on to never say goodbye

Tämän laulun esitystapa nostaakin tämän edelle monista kaltaisistaan, joita Bon Jovi on sittemmin jokaiselle levylle työstänyt.

Hieman yllättäen levy ei kuitenkaan lopu ”Goodbyehen” vaan rokkavaan Wild in the Streetsiin. Tässä osat kääntyvät hieman päälaelleen bändin viedessä ja Jonin roikkuessa mukana. Samat maisemat ovat kuitenkin edelleen ja tällä kertaa lauletaan ihan nimilläkin: Joey on tässä pääosassa, 16 vuotta myöhemmin hän sai ihan oman nimikkolaulunsakin.

Mukava levynlopetusmenopala, jonka tekstissä on jotain samaa kuin Without Lovessa: samankaltainen tarina, jossa rakkaus on pohjimmaisena. Livenä tässä on kuultu myös maukas David Bryanin pianosoolo sekä Samboran kitarasoolo.


Vuotta 1986 ei oikein voinut ohittaa ilman Slippery When Wetiä, onhan kyseessä yksi niistä ”aution saaren levyistä”, jos minulta kysytään. Siitä asti, kun musiikkia aloin kuuntelemaan, on tämä levy ollut yksi tärkeimmistä. 80-luvun rockin helmi!

http://open.spotify.com/album/7pMFJnQzOnQXviU4FPpQAn

Toomion TOP100: 92. Pink Floyd – The Dark Side of the Moon

Tuottaja: Pink Floyd
Nauhoitettu: 1972-1973
Julkaistu: 1.3.1973
Levy-yhtiö: Harvest

Albumia voisi kuvailla sanoilla outo, sekava, unenomainen.

Prisma kannessa. Olen kauan tiennyt, että levy on legendaarinen. Ihan ala-asteelta asti jo. Olen myös yrittänyt kuunnella sen useampaan otteeseen tuloksetta. Ja liian sekava se olikin silloin teininä. En pystynyt näkemään metsää puilta. Noin kymmenen vuotta sitten levy lopulta kolahti.

Soundit ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.

Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu.

”David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa.”

David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.

Suurin anti ovat kuitenkin ne lukuisat eri tunnelmat, mitä levy välittää. Avaruudesta päästään toimiston kautta gospel-konserttiin. Kaikkea siellä on. Tuotannolla on saatu luotua ennnen kaikkea mielenkiintoinen atmosfääri. Paikka, josta ääni tulee, on varmaankin jossain toisessa ulottuvuudessa. Sitähän tätä tehdessä on varmaan toivottu.

Tässä levyssä on jotain suunnattoman sopivaa. Pehmeitä ja aivoihin sopivia taajuuksia. Ei häiritse mikään. Liekö nauhoitettu vanhalla taajuusalueella?

Sopii mihin vain, jossa pystyy musiikkia kuuntelemaan. Ei kuitenkaan taustamusiiksi. Albumi ei enää tässä ajassa ole maailman paras, mutta aikanaan oli varmasti ainakin lähellä kärkeä.

PARHAAT HETKET

  • The Great Gig in the Sky Onko tämä nyt sitten Wrightin vai Torryn biisi, sitä en tiedä, mutta hieno kuitenkin.
  • MoneyMoneyn riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on.

EI LÄHDE

  • Us and Them En ole koskaan tälle syttynyt. Jotenkin laahaavaa fiilis.
  • Brain Damage – Onhan tässä saavutettu hullun mielenmaisema ainakin sellaisena, kuin itse sen luulen olevan. Silti vähän valju on.

http://open.spotify.com/album/3a0UOgDWw2pTajw85QPMiz