Atso’s Time Machine: Year 1986 & Bon Jovi – Slippery When WetAtson Aikakone: Vuosi 1986 & Bon Jovi – Slippery When Wet

Bon Jovi released it’s third album Slippery When Wet in the year 1986. The two previous records hadn’t met the expectations with their sales, although they had included for example the hit song Runaway. This meant that the band was in a tight situation: the third record had to succeed or their future could be in danger. The band hired Bruce Fairbairn as a producer and asked Desmond Child to help them with songwriting: his golden touch changed the band’s direction. SWW produced three songs to Billboard top10, remained in the US top200 for 38 weeks (from which 8 as number 1) and was sold worldwide about 28 million units.

The album starts with David Bryan’s massive organ intro and the song Let it Rock. After the organ warm-up the band comes in with a very 80’s-like whoo-melody. Sambora saws impressively right from the start and the sounds are massive like all the time on this record. This is how 80’s hard rock should sound like!

The weekend comes to this town
Seven days too soon
For the ones who have to make up
What we break up of their rules 

Jon Bon Jovi’s singing is powerful throughout the record. I personally have been trying to maintain the image, that Jon has kept this level: he was at his best at the time. The enthusiasm and passion of youth transmits, not to mention the emanation.

SWW breathes hit elements. Even with it’s opening track, which however ranks at the bottom half of the album. The choruses work well on every song, with this one as well.

Let it rock, let it go
You can’t stop a fire burning out of control
Let it rock, let it go
With the night you’re on the loose
You got to let it rock 

The album continues with You Give Love a Bad Name. This one needs no presentation: a precise hit that in a certain way represents “Bon Jovi by formula” meaning a bit schematic Bon Jovi, but it works darn well. I haven’t found anything bad to say about this song.

Shot through the heart
And you’re to blame
You give love a bad name
I play my part and you play your game
You give love a bad name
You give love a bad name

According to the legend Jon Bon Jovi and Richie Sambora wrote songs to this album in the basement of Richie’s mom, right next to the washing machine. During one session Jon Bon Jovi came up with the line “shot through the heart, and you’re to blame” into which Richie corresponded immediately with “you give love a bad name”. The rest is pop music history.

That chorus is cultured multiple times, the song even starts as a capella with only vocals, with Sambora continuing with his iconic guitar intro. The songs parts come from the school book of hit song writing: the undercoating A-section, the atmosphere-sealing B-section (that one G7-chord before the chorus tops this off!) and then the chorus, which many have tried to mimic since (even Bon Jovi their selves) without succeeding. And the guitar solo by Sambora is legendary of course.

Many times this song is listened just through its chorus, but there’s heartbreaking themes elsewhere as well from the scenery in which the whole LP takes place.

An angel’s smile is what you sell
You promise me heaven, then put me through hell
Chains of love got a hold on me
When passion’s a prison, you can’t break free

Paint your smile on your lips
Blood red nails on your fingertips
A school boys dream, you act so shy
Your very first kiss was your first kiss goodbye

Especially the last two lines have always evoked feelings.

The album continues with great songs with Livin’ on a Prayer. The first memories from this song come from the early 00s, when It’s My Life first came out: LoaP outplayed it then already.

“Prayer” is a well-balanced band song: Bryan’s keyboards, Alec John Such’s bass and Sambora’s guitar playing all get their moments, but it’s Jon’s singing that keeps the song going. This song has been played live tuned one step down for decades, because Jon didn’t manage such singing many times after the recording sessions.

The lyrics describe a classic Bon Jovi love story. Whatever comes in the way, together we’ll wind a way. Jon has told, that in the 80’s he wrote songs from people he knew, in this one “the names have been changed to protect the innocent”. The story of Tommy and Gina is however universal.

Especially the B-section is what I like about this song: the composition and the lyrics are magnificent, Bon Jovi at its best.

She says we’ve got to hold on to what we’ve got
’cause it doesn’t make a difference
If we make it or not
We’ve got each other and that’s a lot
For love – we’ll give it a shot

The guitar solo is legendary here as well, but Bryan’s keyboard lines and the synthesizer pad are remarkable as well, giving the song it’s characteristic undercurrent right from the beginning. This might be also the best-known song in which guitar is played through a talk box. In the end of the song, after the guitar solo, there’s a modulation to sing the last chorus one and a half step higher than the first ones: that’s one for all the cover bands to try!

LoaP is a song that would surely be in my list of “the best songs in the world”, if I’d ever make one.

Social Disease offers a little slow phase after its baffling intro. It bears a resemblance to Let It Rock and has great horn riffs. The text is Bon Jovi that can be found on every record: nonsense that’s meant to entertain.

You can’t start a fire without a spark
But there’s something that I guarantee
You can’t hide when infection starts
Because love is a social disease 

The A-side of the LP ends with more peaceful feeling and Wanted Dead or Alive. The song’s fundamentally a cowboy story about touring and the band’s boys and it has cultivated to one of the band’s anthems. It’s a great power ballad that made many band’s to try to repeat its success in the late 80’s. But “Wanted” is always “Wanted”

I’m a cowboy, on a steel horse I ride
I’m wanted dead or alive
Wanted dead or alive

After the intro played by Sambora with a 12-string acoustic guitar starts a story that delineates like a short film. If this song was to be compressed in one part, it would be it’s third verse.

I walk these streets, a loaded six string on my back
I play for keeps, ‘cause I might not make it back
I been everywhere, and I’m standing tall
I’ve seen a million faces an I’ve rocked them all

One of the interesting aspects of SWW is that you can hear when the LP changes it side while listening to the CD. That’s because Raise Your Hands kind of starts the record again with it’s rocking boogie and positive emanation. It’s based on a simple chord progression with Sambora’s guitar riffs and Jon’s strong singing at its core. The lyrics embrace the rock world. Why say something difficult, when it can be said concisely. This one worked as a great opening song in the Helsinki show in June 2011 and made clear what Jon and the band wanted the crowd to do during the gig.

Raise your hands
When you want to let it go
Raise your hands
And you want to let a feeling show
Raise your hands
From New York to Chicago
Raise your hands
From New Jersey to Tokyo
Raise your hands 

The closing quartet of the album is an interesting package. It has only one stronger song, but the rest are just what I think the life of young adults should sound like in 1986. For me the songs are about the relationships, events and feelings for which I tend to come back to the stuff of the 1980’s.

The opening song of the last four is a little bit calmer one called Without Love. It’s once again a love song which strongest section is the one just before the chorus: ”I been through some changes / But one thing always stays the same ”. The band has since returned to this theme multiple times: there’s nothing if there’s no love.

The third-to-last song is the jewel of the B-side, I’d Die for You. The keyboard riff that borrows from the older hit Runaway starts the song that also cites Romeo and Juliet. The text is just the high school drama in which Bon Jovi from 1984 to 1988 is at its best.

In a world that don’t know Romeo and Juliet
Boy meets girl and promises we can’t forget
We are cast from Eden’s gate with no regrets
Into the fire we cry

This one is made up from the ingredients that Jon Bon Jovi has recycled pretty much. Now they’re used in such way that the song works irrestibly. It also has to be said once again that the band plays well together. The guitar solo is just like Sambora and the ride cymbal tinkling in the background sounds exactly like Tico Torres. This is how it’s done!

Never Say Goodbye is the penultimate song and the album’s last slow song. It’s a little more plain with its instrumentation and intimate with its text. The song goes on almost trudging with Jon singing great as the band accompanies. It’s perhaps the most personal song on the record, it almost feels like Jon’s singing about himself.

I think this one’s a kind of a sequel to the two previous songs, happening in a same kind of landscape. I think it’s a love story of high school sweethearts, but the tones apply to everyone.

Remember days of skipping school
Racing cars and being cool
With a six pack and the radio
We didn’t need no place to go

Remember at the prom that night
You and me we had a fight
But the band they played our favorite song
And I held you in my arms so strong

We danced so close
We danced so slow
And I swore I’d never let you go
Together – forever

Never say goodbye, never say goodbye
You and me and my old friends
Hoping it would never end
Never say goodbye, never say goodbye
Holdin’ on – we got to try
Holdin’ on to never say goodbye

The way the band plays and Jon sings is what separates this from all the similar songs that can be found on every Bon Jovi record ever since.

It’s a surprise that the album doesn’t end with ”Goodbye” but a rocking song Wild in the Streets. In this one the parts turn upside down: the band leads and Jon hangs in. The scenery is still the same however and this time the story is told even by names: Joey is the one starring, 16 years later he got even his own signature song.

It’s a nice rocking ending to the album with lyrics bearing a resemblance to Without Love: it’s a same kind of story with love being “the thing”. During live shows there’s a tasty piano solo by David Bryan here as well and Sambora plays a nice solo too.


The year 1986 couldn’t be bypassed without Slippery When Wet. This one’s an “deserted island disc” for me. Ever since I first started listening to music this has been one of the most important albums. Great 1980’s rock!

http://open.spotify.com/album/7pMFJnQzOnQXviU4FPpQAnBon Jovi julkaisi vuonna 1986 kolmannen albuminsa Slippery When Wet. Kaksi aiempaa levyä eivät olleet vastanneet myyntiluvullisia odotuksia, vaikka mukaan mahtui esimerkiksi klassikko Runaway. Oltiinkin tiukan paikan edessä: kolmannen piti onnistua, tai tulevaisuus olisi uhattuna. Levyn tuottajaksi palkattiin Bruce Fairbairn ja biisintekoapuun pestattiin Desmond Child, jonka kultainen kosketus käänsikin suunnan tähtiin: SWW tuotti kolme biisiä Billboardin top10-listalle, säilyi jenkkien top200:ssä 38 viikkoa (joista 8 ykkösenä) sekä möi maailmanlaajuisesti noin 28 miljoonaa kappaletta. Suomessakin albumia on myyty reilut 73 000 kappaletta.

Levy käynnistyy David Bryanin massiivisella urkuintrolla ja biisillä Let it Rock. Urkulämmittelyn jälkeen bändi syöksyy sisään 80-lukumaisen whoo-melodian mukana. Sambora vinguttelee heti näyttävästi ja soundit ovat loppulevyn kaltaisen jytäkät. Tältä kuuluu kuulostaa 80-luvun hard poprockin.

The weekend comes to this town
Seven days too soon
For the ones who have to make up
What we break up of their rules 

Jon Bon Jovi laulaa koko levyn ajan vahvasti. Itse olen Bon Jovin kanssa pyrkinyt säilyttämään mielikuvan, että Jon on pysynyt samassa kuosissa: tuolloin hän oli mielestäni kovimmillaan. Nuoruuden into ja intohimo välittyy, uhosta puhumattakaan.

SWW:ltä huokuu hittiaines. Jopa tässä avausrallissa, joka kuitenkin sijoittuu levyn heikompaan puolikkaaseen, se on selvästi havaittavissa. Kertosäkeet varsinkin toimivat jokaisessa biisissä, niin tässäkin.

Let it rock, let it go
You can’t stop a fire burning out of control
Let it rock, let it go
With the night you’re on the loose
You got to let it rock 

You Give Love a Bad Name jatkaa levyä. Tämä ei esittelyjä kaivanne: täsmähitti, joka on tietyllä tapaa “Bon Jovi by formula” eli kaavamaista Bon Jovia, mutta perhanan toimivaa sellaista. Eipä tästä oikein vieläkään ole mitään pahaa sanottavaa.

Shot through the heart
And you’re to blame
You give love a bad name
I play my part and you play your game
You give love a bad name
You give love a bad name

Legenda kertoo, että Jon Bon Jovi ja Richie Sambora kirjoittelivat tämän albumin biisejä Richien äidin kellarissa pesukoneen vieressä istuen. Eräässä sessiossa Jon Bon Jovi keksi rivin ”shot through the heart, and you’re to blame”, johon Richie vastasi välittömästi ”you give love a bad name”. Loppu on pop-musiikin historiaa.

Tuota kertosäettä viljelläänkin sitten senkin edestä, alkaahan biisi a capellana pelkällä laululla, josta Sambora jatkaa ikonisella kitaraintrolla. Muutenkin tämän laulun osat ovat hittisäveltämisen käsikirjasta: pohjustava a-osa, tunnelmaa tiivistävä b-osa (se G7-sointu ennen kertosäettä kruunaa tämän!) ja sitten kertosäe, jota monet ovat sittemmin yrittäneet apinoida (myös Bon Jovi itse) siinä kuitenkaan onnistumatta. Ja onhan se Samboran kitarasoolokin legendaarinen.

Monesti tämän biisin tekstissä tulee keskityttyä vain kertosäkeeseen, mutta onhan tässä ympärillä riipaisevia teemoja sieltä maisemista, minne lähes koko levy sijoittuu.

An angel’s smile is what you sell
You promise me heaven, then put me through hell
Chains of love got a hold on me
When passion’s a prison, you can’t break free

Paint your smile on your lips
Blood red nails on your fingertips
A school boys dream, you act so shy
Your very first kiss was your first kiss goodbye

Varsinkin nuo kaksi viimeistä riviä ovat aiheuttaneet alusta asti fiboja. Melkoista…

Albumi jatkuu kovat piipussa: vuorossa Livin’ on a Prayer. Ensimmäiset mielikuvat tästä laulusta ovat 2000-luvun alusta, kun It’s My Life ilmestyi: LoaP kepitti sen aivan pystyyn jo silloin.

”Prayer” on tasapainoinen bändipaketti: Bryanin syntikat, Alec John Suchin basso ja Samboran kitarointi saavat hetkensä, mutta koko pakettia vie Jonin komea laulusuoritus. Tätä biisiä on vedetty keikoilla jo vuosikymmenet puoli sävelaskelta alemmasta sävellajista, sillä Jon ei montaakaan kertaa levytyksen jälkeen kyennyt enää tällaisiin laulusuorituksiin.

Teksti on klassinen rakkaustarina Bon Jovin malliin. Ihan sama mitä vastaan tulee, niin ”tillsammans” siitä selvitään. Jon on kertonut, että kirjoitti 80-luvulla lauluja lähipiiristään, tässäkin ”nimet on muutettu viattomien suojelemiseksi”. Tommyn ja Ginan tarina on kuitenkin universaali.

Varsinkin b-osa on se, mistä itse tässä tykkään: sekä sävellys että sanat ovat timangia, parasta Bon Jovia.

She says we’ve got to hold on to what we’ve got
’cause it doesn’t make a difference
If we make it or not
We’ve got each other and that’s a lot
For love – we’ll give it a shot

Tässäkin kitarasoolo on legendaarinen, mutta merkittävä on myös Bryanin kosketinlinjat ja syntikkamatto, joka heti alussa antaa tälle ominaisen pohjavireen. Taitaapa tämä olla myös tunnetuin biisi, jossa kitaraa soitellaan talk boxin läpi. Lopussa, kitarasoolon jälkeen, tempaistaan vielä modulaatio terssiä korkeampaa: sitä sopii jokaisen coverbändin kokeilla.

LoaP on sellainen laulu, että jos joskus teen maailman parhaat biisit-listauksen, on tämä taatusti top kolmosessa.

Social Disease tarjoaa pienen suvantovaiheen hämmentävän intron intron jälkeen. Vähän samankaltainen laulu kuin avaava Let It Rock, jossa törähtelevät riemastuttavat torvistemmat. Teksti on sitä puolta Bon Jovista, jota välähtelee vähän jokaisella levyllä: hömppää, jonka tarkoitus on viihdyttää.

You can’t start a fire without a spark
But there’s something that I guarantee
You can’t hide when infection starts
Because love is a social disease 

LP:n A-puoli päättyy rauhallisemmissa tunnelmissa Wanted Dead or Aliven myötä. Perimmiltään keikkailusta ja bändin pojista kertova cowboy-tarina on kasvanut vuosien saatossa yhdeksi tämän bändin nimikkolauluista. Komea voimaballadihan se on, tällaisia alkoi 80-luvun lopulla tulla sitten useammiltakin bändeiltä, mutta ”Wanted” on aina ”Wanted”.

I’m a cowboy, on a steel horse I ride
I’m wanted dead or alive
Wanted dead or alive

Samboran 12-kielisellä akustisella kitaralla soittaman intron jälkeen alkaa tarina, joka piirtyy kuin lyhytelokuva. Jos tämänkin laulun tiivistäisi yhteen osioon, olisi se kolmas säkeistö.

I walk these streets, a loaded six string on my back
I play for keeps, ‘cause I might not make it back
I been everywhere, and I’m standing tall
I’ve seen a million faces an I’ve rocked them all

SWW on siinä mielessä mielenkiintoisesti kasattu levy, että myös CD:ltä kuunnellessa kuulee milloin LP:n puoli vaihtuu. Raise Your Hands nimittäin käynnistää levyn ikään kuin uudestaan rävähtäen käyntiin menevämmällä boogiella ja positiivisella uholla. Periaatteessa simppeliin sointukiertoon pohjautuvan rallin ytimessä on jälleen Samboran kitarariffittely ja Jonin vahva laulu sekä rock-maailmaa syleilevä teksti. Miksi sanoa jotain hankalasti, kun sen voi sanoa ytimekkäästikin. Tämä oli mahtava avausraita Helsingin keikalla kesäkuussa 2011, heti tuli selväksi mitä Jon ja kumppanit tahtoivat yleisön tekevän koko illan ajan.

Raise your hands
When you want to let it go
Raise your hands
And you want to let a feeling show
Raise your hands
From New York to Chicago
Raise your hands
From New Jersey to Tokyo
Raise your hands 

Levyn loppunelikko onkin mielenkiintoinen paketti. Oikeastaan siihen lukeutuu vain yksi vahvempi laulu, mutta loput ovat kokonaisuutena juurikin sitä, miltä allekirjoittaneen mielestä vuoden 1986 jenkkiläinen nuorisoelämä pitäisi kuulostaakin. Itselleni nämä laulut kertovat juuri niistä ihmissuhteista, tapahtumista ja fiiliksistä, mitä varten 80-luvun juttuja tulee ihmeteltyä.

Loppukvartetin avausraita on hieman rauhallisempi Without Love, jälleen rakkauslaulu, jonka vahvin osa on juuri ennen kertosäettä tuleva ”I been through some changes / But one thing always stays the same ”. Sittemmin Jovit ovat palanneet tähän teemaan useinkin: mikään ei tunnu miltään, jos ei ole rakkautta.

Kolmanneksi viimeinen raita on sitten se B-puolen helmi, I’d Die for You. Vanhemmalta klassikolta Runawaylta hieman lainaava kosketinkuvio käynnistää laulun, jossa lainataan vähän Romeota ja Juliaakin välillä. Teksti on juuri sitä high school-draamaa, jossa 1984-1988-vuosien Bon Jovi on vahvimmillaan.

In a world that don’t know Romeo and Juliet
Boy meets girl and promises we can’t forget
We are cast from Eden’s gate with no regrets
Into the fire we cry

Tämä on koottu sellaisista ainesosista, joita Jon Bon Jovi on kierrättänyt aika paljonkin. Nyt ne kuitenkin ovat sellaisilla sijoilla, että laulu toimii vastustamattomasti. Pakko myös edelleen todeta, että bändi soittaa hyvin yhteen. Kitarasoolo on Samboramaisen osuva ja sen taustalla kilkattava ride vuorostaan Tico Torresia omimmillaan. Näin se käy!

Never Say Goodbye on levyn toiseksi viimeinen raita ja samalla sen viimeinen slovari. Soitannoltaan hieman paljaampi ja tekstiltään intiimimpi, kuin hieman laahustaen kulkeva laulu on varsinkin Jonilta jälleen komea suoritus, muun bändin myötäillessä. Tässä mennään ehkä eniten henkilökohtaisuuksiin, tuntuu kuin Jon laulaisi itsestään.

Tämä on jollain tapaa tietynlainen jatko-osa edellisille kahdelle laululle, liikkuen samantyylisissä teemoissa. Itse miellän tämänkin täysin high school-teinirakastavaisten tarinaksi, jonka sävyt pätevät kuitenkin kaikille.

Remember days of skipping school
Racing cars and being cool
With a six pack and the radio
We didn’t need no place to go

Remember at the prom that night
You and me we had a fight
But the band they played our favorite song
And I held you in my arms so strong

We danced so close
We danced so slow
And I swore I’d never let you go
Together – forever

Never say goodbye, never say goodbye
You and me and my old friends
Hoping it would never end
Never say goodbye, never say goodbye
Holdin’ on – we got to try
Holdin’ on to never say goodbye

Tämän laulun esitystapa nostaakin tämän edelle monista kaltaisistaan, joita Bon Jovi on sittemmin jokaiselle levylle työstänyt.

Hieman yllättäen levy ei kuitenkaan lopu ”Goodbyehen” vaan rokkavaan Wild in the Streetsiin. Tässä osat kääntyvät hieman päälaelleen bändin viedessä ja Jonin roikkuessa mukana. Samat maisemat ovat kuitenkin edelleen ja tällä kertaa lauletaan ihan nimilläkin: Joey on tässä pääosassa, 16 vuotta myöhemmin hän sai ihan oman nimikkolaulunsakin.

Mukava levynlopetusmenopala, jonka tekstissä on jotain samaa kuin Without Lovessa: samankaltainen tarina, jossa rakkaus on pohjimmaisena. Livenä tässä on kuultu myös maukas David Bryanin pianosoolo sekä Samboran kitarasoolo.


Vuotta 1986 ei oikein voinut ohittaa ilman Slippery When Wetiä, onhan kyseessä yksi niistä ”aution saaren levyistä”, jos minulta kysytään. Siitä asti, kun musiikkia aloin kuuntelemaan, on tämä levy ollut yksi tärkeimmistä. 80-luvun rockin helmi!

http://open.spotify.com/album/7pMFJnQzOnQXviU4FPpQAn

Toomio’s TOP100: 92. Pink Floyd – The Dark Side of the MoonToomion TOP100: 92. Pink Floyd – The Dark Side of the Moon

Producer: Pink Floyd
Recorded: 1972-1973
Published: 1.3.1973
Label: Harvest

The album could be described as strange, confused, dreamy.

A prism on the cover. I have long known that this album is legendary. I did know it already in the elementary school. I also tried to listen it several times without success. It was too confused, when I’m a teenager. I could not see the forest for the trees. About ten years ago, the album finally hit me.

The sound is still pretty good. By this I mean the basic sounds of the band instruments. Mastering depends on the album version. The album consists of pearls and the nice shiny stones. The first hit comes when Breathe’s organ marching in with Leslie-rotation. Cold shiver runs down your spine.

That was the time when synthesizers have come to music. The EMS-synthesizer has been in heavy use. The band has made strange stuff with it. All have been used in what used to be had.

”David Gilmour sound is not a pretty, but it is the kind of tone that the words have weight.”

David Gilmour sound is not a pretty, but it is the kind of tone that the words have weight. Dick Parry’s saxophones is something really pompous and ethereal. The whole band and their guests do their job to ensure the best outcome, not because of their own skills demonstration.

However, the biggest issue are the album’s many different moods. Space can be reached through the office to gospel concert. Everything is there. Production has been created an interesting atmosphere. The place where the sound comes is probably somewhere in another dimension. It probably is the target.

This is something immensely appropriate. Soft and suitable for the brain frequencies. There is no interference. The music fits everywhere, but not for background music. The album is no longer the world’s best, but in past days it was certainly be near the top.

THE BEST MOMENTS

  • The Great Gig in the Sky Wright or Torry song, I do not know, but fine nonetheless.
  • MoneyThe song had been composed primarily in 7/8 time, but it was changed in 7/4. The form and chord progression are based on the standard twelve-bar blues. still the riff is immortal.

NOT SO BRILLIANT

  • Us and Them Somehow dragging feeling.
  • Brain Damage – After all, this reached a mad mental landscape for at least as you think it to be. There is still little pale in it.

http://open.spotify.com/album/3a0UOgDWw2pTajw85QPMizTuottaja: Pink Floyd
Nauhoitettu: 1972-1973
Julkaistu: 1.3.1973
Levy-yhtiö: Harvest

Albumia voisi kuvailla sanoilla outo, sekava, unenomainen.

Prisma kannessa. Olen kauan tiennyt, että levy on legendaarinen. Ihan ala-asteelta asti jo. Olen myös yrittänyt kuunnella sen useampaan otteeseen tuloksetta. Ja liian sekava se olikin silloin teininä. En pystynyt näkemään metsää puilta. Noin kymmenen vuotta sitten levy lopulta kolahti.

Soundit ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.

Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu.

”David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa.”

David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.

Suurin anti ovat kuitenkin ne lukuisat eri tunnelmat, mitä levy välittää. Avaruudesta päästään toimiston kautta gospel-konserttiin. Kaikkea siellä on. Tuotannolla on saatu luotua ennnen kaikkea mielenkiintoinen atmosfääri. Paikka, josta ääni tulee, on varmaankin jossain toisessa ulottuvuudessa. Sitähän tätä tehdessä on varmaan toivottu.

Tässä levyssä on jotain suunnattoman sopivaa. Pehmeitä ja aivoihin sopivia taajuuksia. Ei häiritse mikään. Liekö nauhoitettu vanhalla taajuusalueella?

Sopii mihin vain, jossa pystyy musiikkia kuuntelemaan. Ei kuitenkaan taustamusiiksi. Albumi ei enää tässä ajassa ole maailman paras, mutta aikanaan oli varmasti ainakin lähellä kärkeä.

PARHAAT HETKET

  • The Great Gig in the Sky Onko tämä nyt sitten Wrightin vai Torryn biisi, sitä en tiedä, mutta hieno kuitenkin.
  • MoneyMoneyn riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on.

EI LÄHDE

  • Us and Them En ole koskaan tälle syttynyt. Jotenkin laahaavaa fiilis.
  • Brain Damage – Onhan tässä saavutettu hullun mielenmaisema ainakin sellaisena, kuin itse sen luulen olevan. Silti vähän valju on.

http://open.spotify.com/album/3a0UOgDWw2pTajw85QPMiz

Toomio’s TOP100: 93. Queens of the Stone Age – …Like ClockworkToomion TOP100: 93. Queens of the Stone Age – …Like Clockwork

Producer: Josh Homme, Queens of the Stone Age, James Lavelle
Recorded: 2012-2013
Published: 3.6.2013
Label: Matador, Rekords Rekords

US-billboard #1, UK-chart #2

SINGLES
– My God is the Sun
– I Sat by the Ocean
– Smooth Sailing

Many waited for this album than the moon rising. Era Vulgaris was slightly unbalanced clinking. Many longed for a more conventional QOTSA-album.

The first single (My God is the Sun) was guaranteed stoner-rolling. There’s a story that album’s moving loosely around some kind of theme. When the album is playing, you can hear a dark and cynical view of the world. There’s also a little hint of fear of death. Again material requested more than one listening.

Troop led by Josh Homme is currently quite a clever band. The arrangements are fine, but atmospherically very strange. If not today, maybe there was a time when the orchestra used the mind augmenters. There is so dark stuff. After all, there are a lot of guest artists such as Elton John, Trent Reznor, Dave Grohl and Mark Lanegan.

I Appear Missing has become personally the most important piece on this album. It has a  quite a message that the video supports quite well. Without the video, it works just fine, including a small spark of hope. Musically, in the C-section you can found a drum beat that others just do not do.

”I go missing,
No longer exist
One day I hope
I’m someone you’d met”
– I Appear Missing

If the previous Era Vulgaris was confusing, so this album is not. I would like even more chaos at times. Perhaps the desert rock kings calm down as they get older.

Homme has served as head of production, when rest of the band acting as a sidekick. Nicely produced. This should listen to lay low in my bed, when children are sleeping. The lyrics in your hand and so on.

THE BEST MOMENTS

  • God is the Sun Shocking gig-starter! Basically, direct rock song, but contains enough spice from the QOTSA’s wizardry.
  • I Appear MissingGlooming blues in spirit of stoner rock. The lyrics captures your mind.

NOT SO BRILLIANT

Keep Your Eyes Peeled Tacky starting to the otherwise competent album.

http://open.spotify.com/album/06S2JBsr4U1Dz3YaenPdVqTuottaja: Josh Homme, Queens of the Stone Age, James Lavelle
Nauhoitettu: 2012-2013
Julkaistu: 3.6.2013
Levy-yhtiö: Matador, Rekords Rekords

USA:n listaykkönen, Brittien ja Suomen listakakkonen.

SINGLET
– My God is the Sun
– I Sat by the Ocean
– Smooth Sailing

Monelta taholta hyvin odotettu levy. Era Vulgaris oli hiukan epätasapainoista kilkutusta. Moni kaipasi tavanomaisempaa QOTSA:a. 

Ensimmäinen sinkku (My God is the Sun) oli taattua tykitystä. Levyn kerrottiin liikkuvan löyhästi jonkinlaisen teeman ympärillä. Levyn kun laittaa soimaan, kuulee synkkää ja kyynistä maailman kuvailua. Sekaan on sotkettu jopa pientä kuolemanpelkoa. Materiaali vaatii jälleen useamman kuuntelukerran.

Josh Hommen johtama poppoo on nykyisellään melkoisen taitava bändi. Sovitukset ovat ehjiä, mutta äänimaailmaltaan hyvin outoja. Jos ei nykyään, niin varmasti joskus, on orkesterin väki naukkaillut mielenlaajentajia. On sen verran hämärää kamaa. Onhan siellä toki lisäksi paljon vierailevia artisteja Elton Johnista Trent Reznoriin ja Dave Grohlista Mark Laneganiin.

Henkilökohtaisesti I Appear Missing on muodostunut levyn tärkeimmäksi kappaleeksi. Siinä on aikamoinen sanoma, jota video komppaa varsin hyvin. Ilman videotakin se toimii hienosti, sisältäen jopa pienen toivonkipinän. Musiikillisesti C-osasta löytyy rumpukompista sellainen hommemainen kierre, joita muut eivät vain tee.

”I go missing,
No longer exist
One day I hope
I’m someone you’d met”
– I Appear Missing

Jos edeltävä Era Vulgaris oli sekava, niin tämä levy ei sitä ole. Hetkittäin jopa toivoisi hiukan enemmän kaaosta. Ehkä aavikkorokin kuninkaatkin vanhetessaan rauhoittuvat.

Homme on toiminut tuotannossa päämiehenä muun bändin toimiessa apurina. Hienosti tämä onkin tuotettu. Tätä kuunnellaan hissukseen omassa sängyssä, kun lapset nukkuvat. Sanat käteen ja silleen.

PARHAAT HETKET

  • God is the Sun Sitä räväkämpää keikanaloitusosastoa. Pohjimmiltaan suora rock-biisi, mutta mausteena riittävästi QOTSA:n neroutta.
  • I Appear MissingSynkistely-bluesia stonerin hengessä. Ennen kaikkea sanoitus saa mielen vangikseen.

EI LÄHDE

  • Keep Your Eyes Peeled Tahmeahko alku muuten pätevälle levylle

http://open.spotify.com/album/06S2JBsr4U1Dz3YaenPdVq

Atso’s Time Machine: Year 1986 & Eppu Normaali – Valkoinen kuplaAtson Aikakone: Vuosi 1986 & Eppu Normaali – Valkoinen kupla

Valkoinen kupla on Eppu Normaalin yhdeksäs studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1986. Loistavaa Kahdeksatta ihmettä seurasi loistava ”Kupla”: molempien vahvuudet olivat hieman erilaisia. Edellisen levyn hittiaines on vaihtunut harkitumpaan ja henkilökohtaisempaan ilmaisuun, jossa kitarat soivat entistä kauniimmin.

Tein viime syksynä Facebookiin Top50-listan parhaista Eppu-biiseistä. Tuolle listalle ylsi viisi laulua tältä levyltä (En saa mielestä sinua (24.); Kaikki häipyy, on vain nyt (2.); Kultaista sadetta (47.); Kun jatsia kuunneltiin (33.) sekä Joka päivä ja joka ikinen yö (3.)). Laitan tuolloin kirjoittamani biisiarviot suoraan osaksi tätä kirjoitusta, sillä ne laulut tuli ruodittua aika perusteellisestikin jo tuolloin.


EN SAA MIELESTÄ SINUA

Valkoisen kuplan ensimmäinen biisi, joka asettaa sen levykokonaisuuden tunnelman. Teemaltaan perinteinen biisi: tässäkin kaipaillaan sen kadotetun rakkauden perään tuoppiin nojaillen.

Tässä on harvinaisen paljon akustisia kitaroita ollaakseen ”sähköinen” Eppu-biisi. Vierailevana kitaristina (joka aika kuuluvasti liruttelee omiaan) on senegalilaistaustainen Badu, joka oli nähnyt Eput keikalla ja pyytänyt päästä soittamaan johonkin biisiin. Eppujen historiassa näitä vierailijoita on suhteellisen vähän… Tähän biisiin Badun näppäily tuo kuitenkin aika paljon sopivia, omanlaisiaan sävyjä. Soundit ovat tässä jo aiemmin esillä olleen hämärät, ”Valkoiselle kuplalle” ominaiset: virvelisoundi ja särökitara ovat vähän pistäviä…

Miksi lähdit pois, nyt liikaa juon” alkaa tekstipuoli, joka osoittaa heti mistä on kyse. Se joku, ”sinä”, on mennyt eikä ole tietoa tuleeko takaisin. Toinen säkeistö kokonaisuudessaan on tekstiltään aika helmeä: vähän sanoja, paljon asiaa. ”Sanonut et kukkasin / siksi korkin hukkasin”. Kertosäkeessä sama homma: helppoja riimejä, vaikeita asioita. Kolmas säkeistö jatkaa siitä mihin toinen jäi jättäen lopussa vielä tilanteen avoimeksi: ”ovi aamulla rapisee / posti luukusta kolahtaa / sydän kurkussa vapisee / väärän kurkkuun solahtaa”. Erityispojot viimeisestä kielikuvasta: joskus se sydän tosiaan hyppää väärään kurkkuun… Lisäksi jälkimmäisessä kertosäkeessä mukaan tulevat makeat Pantsen falsettistemmat, joita ei ensimmäisessä kertosäkeessä ole.

Keikoilla tätä ei ole soitettu ainakaan viiteentoista vuoteen, eikä ole mitään taltioita olemassa livevedoista. Aika korkea sävellaji tässä ainakin on ja kitarasovitukset sellaisia, että voi olla vaikea siirtää keikkaympäristöön. Jonkinasteinen klassikkohan tämäkin selkeästi kuitenkin on ja hieno avaus Valkoiselle kuplalle.


KAIKKI HÄIPYY, ON VAIN NYT

”Kaikkihäipyy”. Mahdollisesti komeimman nimen omaava Eppu-biisi. Teos, jossa Pantsen sävellys ja Martin teksti kohtaavat lähes täydellisesti. Martti on itse kertonut jossain haastattelussa tästä laulusta seuraavasti: ”Siinä oli semmoinen tunnelma siinä melodiassa, että mulle tuli mieleen tällaiset ikuisuusasiat ja oon niitä joskus valveilla yöllä sängyssä maatessani pohtinut.”. Suuria kysymyksiä hienossa biisissä.

Tässä saattaa olla kaunein melodia Eppu-katalogissa. Ensimmäinen säkeistö poikkeaa seuraavista sävellykseltään: eri soinnut ja pelkkää herkkää kitarointia pohjalla. Kun bändi syöksyy sisään säkeistön lopulla, selviää että tässä edetään jälleen kolmimuunteisesti eikä perinteisellä beat-meiningillä. Siinä on yksi merkittävimmistä efekteistä tähän biisiin: tuollainen rytmi tuo tiettyä dramatiikkaa.

Kakkossäkeistössä tullaan perinteisemmille Eppu-vesille. Sointukierto perustuu tehokkaaseen muutaman soinnun pyöritykseen ja laulumelodia (sekä sanat, mutta niihin palataan myöhemmin) pääsevät oikeasti oikeuksiinsa. Toinen kitara demppaa, toinen näppäilee, ja akustiset täydentävät hillitysti. Aku ja ”Vaari” Nevalainen pitävät huolen jykevästä kompista. Jälleen: Jykevyys toimii tässä biisissä dramatiikkantehostuskeinona.

Toisen kertosäkeen jälkeen tulee vivahteita. Nyansseja tarjotaan parilla hiljaisella tahdilla, joiden jälkeen hypätään Pantsen kitarasooloon, jossa kitara ”laulaa” samaa biisiä eikä vain soittele omiaan. Viimeinen säkeistö ja kertosäe (+ kertaus) kulkevat dramaattisella tavallaan taustalaulujen tullessa täydentämään kaunista äänimaisemaa, kunnes bändi hiipuu pois viimeiseen, hiljaiseen säkeistöön jota säestää jälleen ainoastaan kitaran helinä sekä Akun kilistely rumpusetin takana.

Nyt siihen sanoitukseen. Tässä Martti menee aika ytimeen: harvoin on suomenkielinen biisi mennyt näin syvälle ja paljaisiin tunteisiin. Tekstissä on myös tietynlainen oivallus ja pohjalla teema, josta Eput ovat laulaneet aiemminkin: kerran täällä vain taivalletaan…

”Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet / palasiksi muistojeni läjään hajonneet / palapelin kokosin paksuin rukkasin / ihmetellen, minne kaikki palat hukkasin / en unta saanut / ja näin / jäin miettimään”.

Niinkuin Martti sanoi, on hän (kuten varmasti monet meistä) pohtinut näitä asioita yöllä sängyllä maatessaan ja unta odotellessaan. Palapelin kokoaminen paksuin rukkasin voi olla aika työlästä eikä palojen hukkaaminen siitä tee yhtään helpompaa…

”Kaiken minkä muistan / aika kutistaa / mä sitä pelkään / sua tahdon rutistaa / kuullut olen ikuisuuteen / kaiken piirtyvän / ja kaiken suhteen / kaiken siirtyvän”.

Aika tekee tehtävänsä ja muistot haalistuvat: ”minulla” on vain ”sinut”. Jotkut viisaat kuitenkin sanovat, että kaikki tehty jää ikuisuuteen eikä katoa pois ja että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Heti tästä ensimmäisestä säkeistöstä on nähtävissä, että nyt liikutaan isoissa teemoissa käyttäen suuria sanoja: onhan biisin nimikin ”Kaikki häipyy, on vain nyt”. Ensimmäisessä säkeistössä näitä suuria sanoja ovat ”kaikki” (kertaa kolme), ”aika”, ”pelkään” ja ”ikuisuuteen”. Koko säkeistön voisi vielä maalata tähän uudelleen, mutta pakko nostaa esille toinen puolikas, jossa kertoja tunnustaa pienuutensa ja että on kuullut asiasta, jota ei ole itse vielä kokenut: ”kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän / ja kaiken suhteen / kaiken siirtyvän”. Kaikki vaikuttaa kaikkeen..

Toinen säkeistö. ”Oli mielessäni elämäni olemattomuus / kuun takaa mulle nauroi ikuisuus / ei huomista / ei eilistä / vain tämän hetken / voi nähdä peilistä”. Ensimmäisen säkeistön tavoin isoja teemoja. Tämä pohjustaa tilannetta entistä enemmän: ensimmäisessä säkeistössä ei saatu unta, ja edelleen mietitään kuunvalossa elämänkulkua. Ikuisuus nauraa kuun takaa pienelle ihmiselle: komea kielikuva. Säkeistön lopussa on yksi Martin tekstillisistä jalokivistä: sanoilla, joilla monisi tekisi lähinnä naurettavia rivejä, taikoo Martti suuren elämänviisauden: ”Ei huomista / ei eilistä / vain tämän hetken / voi nähdä peilistä”. Yksinkertaista poweria. Jälleen isoja sanoja: ”elämäni olemattomuus”, ”ikuisuus”, ”huominen” ja ”eilinen”.

Kolmas säkeistö. ”Valovuosiensa takaa tähdet vilkkuen / unelmille ihmisen hiljaa ilkkuen / tiedänhän, että pieni oon / kun siltä tuntuu, mahdun hyvin kainaloon”. Tähdet heräävät henkiin ilkkuen pienen ihmisen unelmille, kuten kuu nauroi edellisessä säkeistössä. Ne vain ovat ja katsovat vierestä. Viimeinen rivi tässä säkeistössä tarjoaa lohdullisuutta, jonka ymmärsi jo 12-vuotiaana. Vaikka kertoja tiedostaa pienuutensa tässä maailmankaikkeudessa, niin aina on joku, jonka kanssa siitä selviää.

”Niinkuin kuuluu asiaan / kaikki tähdet, kuu ja kaikki muu / aikakin / niin myös aikanaan / sinä lähdet, pois häipyy taikakin / siksi rakastan sua nyt”.

Kertosäkeessäkin tiedostetaan asioiden kulku. Kaikki, mitä tapahtuu ja on, on täällä vain hetken häipyen lopulta pois. Tähdet, kuu, jopa me ihmiset. Niin se menee ja ”kuuluu asiaan”. Mutta vaikka niin tulee käymään, niin juuri tällä hetkellä ”minulla” on ”sinut”.

”Kaikkihäipyy” kuuluu kuunneltavaksi viilenevissä ja pimenevissä syksyisissä illoissa, jolloin biisin sanoman voi oikein tuntea. Tässä on jotain häkellyttävän kaunista ja haikeaa astetta isommalla pensselillä, kuin jolla Eput tavallisesti maisemiaan maalaavat. Ennenkaikkea Martin teksti on uskomaton.

Silloin, kun tämä on keikoilla kuultu, on paikka ollut usein encore-seteissä. Kyllähän tämä kuuluu kuultavaksi isolla stadionkeikalla sytkärimeren valaistessa pimeää kesäyötä. Niinkuin Oulussa kesällä 2004, jolloin Eppu.netiin ilmestyi keikan jälkeen kysely joltain nimettömältä keikallakävijältä, joka kysyi: ”mikä oli se biisi, joka kuultiin Oulun keikalla loppupuolella keikkaa ja jossa laulettiin sydäntäraastavasti ”siksi rakastan sua nyt”?.
Livenä tämä on aina riipaiseva ja setin emotionaalinen kohokohta.


POIS MELUUN JA TUISKEESEEN

Pois meluun ja tuiskeeseen on hieman nopeatempoisempi, mutta edelleen haikeahko yksilö. Tarina vanhainkodissa istuskelevasta lentäjästä, jolla veri vetäisi kerran vielä maailmalle. Jopa hämmentävää kitaransoittoa paikka paikoin sisältävä laulu, joka menee Martin lauluäänellisessä rekisterissä aika korkealle.

Tunnelma on tosiaan haikea. ”Se kaukana on / se jossa vain kuulen tuulen / ja rajana on taivas rannaton”. Erityspojot kohdasta ”Lentomoottorin jyrinän takaa / kun potkuri ujeltaa / minä riemusta vonkaisen / vielä kerran taivaalle ponkaisen”. Tuo kohta, jos mikä, kuulostaa oppikirja-Eppu Normaalilta. Sointukierto on klassinen (I-V-VI-IV), melodiakulku tuttu. Yllättävää tämän biisin soitannossa on erikoisten kitaralinjojen lisäksi tausta kuultava shaker, jota kuuluu oikeastaan ainoastaan tämän biisin lisäksi akustisella Mutala-levyllä.

Minkä mä maailmalle mahdan
kun kerran lähden pois
ei kuplia ruiskeeseen
vaan suoraan meluun ja tuiskeeseen


KULTAISTA SADETTA

Ensimmäinen muistikuva tästä laulusta: WinAmpissa pyöri Eppu-discografia arvotussa järjestyksessä, kun yhtäkkiä tuli vastaan biisi, joka alkoi rumpufillillä. Mikäs biisi tällä tavalla alkaa…

Se oli ”Kultaista sadetta”. Silloin ensimmäisellä tutustumiskierroksella bändin katalogiin ei Valkoinen kupla-levy isommin auennut 12-vuotiaalle pojalle. Eikä vielä toisella eikä kolmannellakaan, vaan oikeastaan vasta nyt viime vuosina on oppinut pikkuhiljaa ymmärtämään tuon levyn lauluja. Jossakin lehtijutussa onkin mainittu, että Valkoisen kuplan sanoitukset ovat Martti Syrjää parhaimmillaan – niiden tueksi ei välttämättä tarvitsisi edes musiikkia.

”Kultaista sadetta” kuitenkin iski jo ensi kuulemalla lähinnä sävellyksensä ja kitarasoundiensa puolesta. Kuulaat kitarasoundit ja eppumainen kertosäe, jonka sanoista meni hetki saada kiinni. Yksi rivi etenkin aiheuttaa pohdintaa yhä edelleen: ”Joko ymmärrän mitä se opettaa / osasin alkaa – osaanko lopettaa?”. Varsinkin tyhjä tahti ennen viimeistä ”osaanko lopettaa”-kysymystä on mystinen hetki.

Tästä biisistä oikein kumpuaa talviyö, kuutamo ja ne pohdinnat, joita jokainen joskus pohtii. Hienoakin hienompi kokonaisuus ja kadotettu Eppu-klassikko, jonka sanoitus on Martin ehdottomasti parhaita.


KUN JATSIA KUUNNELTIIN

Harvinaisempaa tarinnankerronta-Marttia sanoitukseltaan. Omalaatuinen teksti, jossa mies kohtaa naisen festareilla, tarkemmin sanottuna ”jatsijuhlilla”.

Paljon kummallisia sointuja ja Valkoiselle kuplalle ominaisia soundeja (särökitarasoundit ovat vähän kummallisia ja virveli ”kuin toiselta planeetalta”) jotka tekevät tästä aika hauskan keitoksen.

Kun tuon kaseNtin”… Melkoista poppiahan tämä on. Biisinä kuitenkin aika ainutlaatuinen Eppu-katalogissa. Nousi uuteen tietoisuuteen Mutala-levyn akustisen sovituksen myötä ja nousi myös sähkösetteihin kesäksi 2012 ollen yksi suurimmista keikkayllätyksistä ikinä Eppujen keikalla: eihän tällaista biisiä voinut arvata soitettavaksi Himoksen juhannusfestareilla. Siitäkös riemu repesi! Erityisplussaa Safkan maukkaista urkusoundeista biisin lopulla sekä Martin soittamasta kitarasoolosta.


VALKOINEN KUPLA

Levyn nimibiisi, jossa teema on samankaltainen kuin albumin avauslaulussa. Nainen on jättänyt ja mies istuu ravintolassa hukkuen tuoppiin. Martin laulusuoritus on jälleen yllättävänkin riipaiseva.

Koska vieläkin rakastan sua
etkä vieläkään rakasta mua
enkä osaa luovuttaa
tahdon itseni juovuttaa

Kertosäkeessä on yllättävää triolirytmiä, lähes hätääntyvän kuuloista. B-osan lopussa on kiinnilyönnin ja kysymyksen muodossa samantyylistä tehokeinoa kuin Kultaisessa sateessa: ”ja tiedän sen / ja tiedän sen / entä sitten?”.

Kitaran soundit ja soitto ovat tässä kuulaita. Erityisesti Pantsen soittamat, juuri ja juuri kuultavissa olevat liidit sopivat tunnelmaan.

Myös jälkimmäisen säkeistön loppupuolella kuultava nostatus ennen kertosäettä toimii, kuten ensimmäisessäkin säkeistössä:

Yöllä kännissä sinulle soitan
jotakin sopertaa koitan
miksi miksi jatkan näin
löydän itseni siitä mihin mä jäin


JOKA PÄIVÄ JA JOKA IKINEN YÖ

”JPJJIY”.  Levyn suuri hitti, universaali rakkauslaulu jossa soitto ja sanat helmeilevät kauniisti.

Jo aiemmin tuolta levyltä lähtöisin top50-listalla olevien biisien (Kultaista sadetta sijalla 46., Kun jatsia kuunneltiin 33. ja En saa mielestä sinua 24.) tuli kritisoitua vähän soitinten soundeja. Tässäkin biisissä tuo virvelisoundi häiritsee jonkin verran, mutta tämän biisin on kuullut niin monesti, että sekin on nivoutunut osaksi kokonaisteosta. Kitarasoundeissakin on aikansa kuvaa: säröt ovat edelleen aika AOR:ää ja puhtaat soundit kuulostavat lähes akustisilta kitaroilta. Tässä biisissä kuullaan kertosäkeessä myös eppu-katalogissa aika harvinaista slide-kitaraa, josta Torvinen mainitsee Repullinen nuotteja-opuksessa näin: ”Kertosäkeessä kuultava slide-kitara on soitettu ruuvimeisselillä. Vaikka kitaralehdet väittäisivät mitä, ei meisselin merkillä ole väliä.”…

Sävellys on Valkoiselle kuplalle ominaisen erityisen kaunis. Musiikillisesti se perustuu laulun melodiaan ja tuohon kahden tahdin komppiin, jota säkeistössä ja kertosäkeessä pyöritetään lähes koko ajan. Onpahan nätti melodia, joka taas meinaa kulkea aivan aavistuksen liian korkealla Martin laulettavaksi… Pantse fillaillee kitarallaan koko ajan helistellen. C-osassa (”Ja kun herään yöllä yksin…”) mukaan tulee lisää säröä kitaroiden muodossa. Periaatteessa jälleen hyvin simppeliä. Tässäkin biisissä kitaramelodiat ovat keskeinen osa biisiä: keikoilla monissa biiseissä kuullaan paljonkin improvisaatiota Torviselta ja Pantselta, mutta tässä biisissä intro, soolo ja fillit ovat aika vakioita.

Aiemmissa tämän levyn biiseissä oli jo puhetta, että ”Valkoisella kuplalla” Martin tekstit ovat sellaista runoutta, etteivät välttämättä tarvitsisi edes musiikkia tuekseen. Tässäkin laulussa teksti on huikea, ja jälleen hyvin ns. ”kansantajuisesti”. Kyse ei ole tässäkään biisissä siitä, että yrittäisi tehdä hankalia sanoja hankalaan melodiaan, vaan siitä, että osaa käyttää yksinkertaisia sanoja yksinkertaisen kauniisti laulettuna.

”Meillä on maailma ja tuulet sen / sinulle laulan ja sinä kuulet sen”. Ensimmäinen rivi tekee jälleen selväksi missä ollaan ja millainen tunnelma laulussa on. ”Ja kuitenkin lähelläsi tuskin uskallan hengittää / vaikka vuoksesi myrkkyä joisin, voisin karhuja kengittää”. Tämä on aika tuttu tilanne ja tunne kuulijasta riippumatta. ”Jackpot”-kokoelmaboxin kansilehdessä bändin pojat toteavat, että ”karhunkengitys voi olla riskaabelia puuhaa”.

”Joka päivä ja jokaikinen yö / sinua ajattelen / joka päivä ja jokaikinen yö / jonka sydämeni lyö”. Tässä on oikeastaan sellainen pätkä, joka erottaa Martin muutaman muun sanoittajan ohella nykytekstittäjistä. Asiaan pureutuvan tekstinpätkän ei tarvitse olla rakettitiedettä. Tässähän on, kuten ”Valkoisella kuplalla” ylipäätään, suomalainen mies aika aseista riisutussa tilassa. Yhdellä Youtube-videolla tästä biisistä oli osuva kommentti: ”Suomalaista miestä ei voi ymmärtää ilman Eppu Normaalia – eikä suomalaista naista voi ymmärtää mitenkään”.

”Maailma on kaunis / vaikka tiedä en / tiedätkö sinä / mitä tarvitsen”. Vähän sanoja, paljon pohdittavaa. Uskaltaisiko avata suunsa? ”Tunnen olevani lähelläsi / vaikka kaukana oisinkin / sen sinulle kertoisin / jos oisit minun, ehkä voisinkin”. Jälleen niitä tuttuja tunteita.

”Ja kun herään yöllä yksin nimeäsi huutaen / tiedän: mikään ei palaa ennalleen”. Tämä rivi hyppäsi korville jo yli kymmenen vuotta sitten, aivan ensi kuulemilla. Tämän kertojanhan pitää olla ihan hullu: ei tuollaista oikeassa elämässä tapahdu. Mutta vuodet vierii ja elämä opettaa: ai ei vai…

”Maailmassani / minne meen / mitä sillä / ilman sinua teen”. Eli eihän missään ole mitään järkeä, jos en saa ”sinua”. ”Jonain päivänä kamppaillen / pelkoni sokaisen / sydän rinnassa pamppaillen / tulen luoksesi, tokaisen:”. Jälleen loppuhuipennus, joka jättää lopun avoimeksi. Vielä jonain päivänä päädytään yhteen, vaikka se ei tapahtuisikaan juuri nyt tai huomenna…

Lopussa ikäänkuin vielä huudellaan rakkauden kohteen perään: ”joka päivä ja jokaikinen yö / joka päivä ja jokaikinen yö”

Tämäkin biisi oli pitkään ikäänkuin itsestäänselvyys. Levyltä kuunnellessa ja keikoilla kokiessa sen vain antoi soida eikä oikein perehtynyt siihen, mitä kaikkea kuoret pitivät sisällään. Oikeastaan vasta ”Mutala”-levyllä vuonna 2011 julkaistu akustinen versio avasi korvat tämän biisin suhteen. Varsinkin sen version kitarasoundit antoivat taas uuden sysäyksen kuunnella Eppuja ylipäätään. Sittemmin tästä on tullut yksi omista Eppu-keikkakohokohdista riippumatta siitä, onko versio ”Mutalan” hengessä akustinen vai perinteinen sähkökitaraversio, jossa nykyisin myös lavavalot ovat aika keskeisessä osassa yhdessä Pantsen delay-kitaran kanssa.


MUTTA IHMEISTÄ SUURIN (JOKA JÄI NÄKEMÄTTÄ)

Ihmeistä suurin on tietenkin selväpäinen näyttelijä. Laulun päähenkilö palaa maailmanmatkoiltaan ja kertoo näkemästään: kaikkea muuta suuressa maailmassa esiintyy, paitsi heitä.

Tässä on eppumainen huumorin pohjavire. Soitanto ja tuotanto ovat kuitenkin levyn mukaista priimaa, vaikka teksti onkin vaisuhko. Martin laulusuorituskin on jotenkin valju… Nasevaa riimittelyä teksti on täynnä, meinaten paikka paikoin jopa kompuroida omaan nokkeluutensa varsinkin biisin loppupuolella.

Maailmassa on polkuja, teitäkin
ja paljon ihmeitäkin
jos lähdet länteen
päädyt itään
siis älä ihmettele mitään


EIHÄN TÄMÄN NYT NÄIN PITÄNYT OLLA

Kiinnilyönnein käynnistyvä, tämän levyn asteikolla lähes rokkaava kappale. Yksinkertainen muutaman soinnun rokki, jossa perinteiset sukupuoliroolit on käännetty ylösalaisin: äidit vain rellestävät ja isät hoitavat perhettä.

Melodiassa on tässä jotain hitiltä kalskahtavaa. Särökitarat ja puhtaat soundit risteilevät hauskasti. Martti laulaa reteämmin kuin aiemmin tällä levyllä, aivan eri soundilla.

On sun varmasti paha olla
mutta turha on yrittää
ilman meitä hunningolla
selittää

Sillä vain isät lapsiaan rakastaa
äidit kaiken vain lakastaa
ei ne muista kukkia kastella
tarpeeksi rakastella
heti ovat oluella
kun kääntää pään

Sinusta silti öisin unta nään

Lopussa on kuitenkin perinteinen eppu-kierre. Soolokin on näppärä. Hieman enemmän hittiin päin kallellaan olevalla tekstillä tämä saattaisi hyvinkin olla tunnetumpikin laulu…


PAHA TAIKA

Albumin päättää sen ainoa Torvisen sävellys. Pahassa taiassa tunnelma on mystinen ja rakenne myös. Kertosäkeeseen lähtö, jossa kaksi Martin laulua menee päällekkäin, kuulostaa vielä nykyäänkin harvinaislaatuisen kehnosti miksatulta kohdalta Eppu-tuotannossa.

Tekstissä on selkeä tarina: poika lipeää tytön ja huilun kautta pahaan taikaan. Koen tämän eräänlaisena henkisenä jatko-osana vuotta aiemmin Kahdeksannella ihmeellä julkaistulle Läpivalaistu-laululle: tunnelmassa ja päähenkilöiden toimissa on jotain samaa.


Valkoinen kupla päätti Eppujen vuosien 1984-1986 hittilevytrilogian. Itse koen tämän levyn joka kerta myös eräänlaisena päätöksenä 80-luvun huolettomalle poprockille: muuntuuhan edellisen vuoden Kitara, taivas ja tähdet- sekä Vuonna ’85-hiteillä esillä ollut rock-riemu huomattavasti seesteisempään muotoon tällä levyllä.

Muutaman vuoden ja kuuntelun se vei, että tähän pääsi käsiksi. Nyt kun pääsi, niin harva levy kuulostaa näin tunnelmaan sopivalta näin tammi-helmikuisena talvi-iltana.


Toomio’s TOP100: 94. Planet X – MoonBabiesToomion TOP100: 94. Planet X – MoonBabies

Producer: Simon Phillips
Recorded: 2001
Published: 29.7.2002
Label: Inside Out

When the deepening of the prog-giants peaked, I slipped also on the fusion side.

MoonBabies isn’t an easy album. It’s rhythmic and compositional album. Understanding the basics of music theory is not enough with it. Even my own are not enough. Because of it, listening to the album is fun. How some people are able to play through the album, the rhythm I can’t actually clap longer than ten seconds.

”Even if you aren’t a virtuoso, but your style is identified, it is cooler than just learned know-how.”

Personally, I have always think Derek Sherinian’s the most creative keyboardist of Dream Theater. He might perhaps not the most skilled, but certainly the most original. It is always an advantage. Even if you aren’t a virtuoso, but your style is identified, it is cooler than just learned know-how.

Derek Sherinian and Planet X became known by Dream Theater. The other guys know what to do, even though I’m not the Tony McAlpine’s biggest fan. He has too destructive playing style and racking sound of his guitar isn’t nice in the toughest sections. Virgil Donati is like a fish in water. The dynamics are brilliant. Drums can be played quietly. The best example of the dynamics and sense of style is the Midnight Bell.

The producer is Toto drummer Simon Phillips. A few hard albums behind in a musician and producer. He has been able to create the atmosphere like world of Tron-movie. In this world, there’s just more details.

If you want to listen this album, the senses must be awake. Early in the evening, or even from morning, alone and focusing.

THE BEST MOMENTS

  • MicronesiaThe basic riff is rather intermittent claudication.
  • Ground ZeroThe bassline to tickle the deepest compartments of your brains.
  • Midnight Bell – Just an awesome one foot bass-drum rhythm. Also, a ”reasonable” bass solo.

NOT SO BRILLIANT

Ignotus Per Ignotium Too much everything.

TO THE ALBUM Tuottaja: Simon Phillips
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 29.7.2002
Levy-yhtiö: Inside Out

Kun syventyminen progejättiläisiin oli suurimmillaan, tuli liu’uttua myös fuusion puolelle.

Derek Sherinian ja Planet X tulivat tutuksi Dream Theaterin kautta. Ja ostaessaan InsideOutin levyjä, sai mukana katalogin yhtiön muista levyistä. Sieltä valikoitiin kuunteluun kaikkein häröimmän oloisia bändejä.

MoonBabies ei tosiaankaan ole helppo levy. Se on rytmisesti ja sävellyksellisesti levy, jonka ymmärtämiseen tarvitaan enemmän kuin musiikin teorian alkeet. Ei ole riittävästi itsellänikään. Ja juuri siksi se onkin hauskaa. On riemullista kuunnella, kuinka bändi pystyy soittamaan levyllisen musiikkia rytmissä, jossa ei itse pysy kymmentä sekuntia enempää. Ei edes jalkaa hakkaamalla.

”Vaikka et olisi kaikkein kovin virtuoosi, mutta tyylisi on tunnistettava, on se aina hienompaa kuin pelkkä opeteltu osaaminen.”

Itse olen aina pitänyt Sheriniania luovimpana Dream Theaterin kiippareista. Ei hän ehkä taitavin ole, mutta varmasti omaperäisin. Se on aina etu. Vaikka et olisi kaikkein kovin virtuoosi, mutta tyylisi on tunnistettava, on se aina hienompaa kuin pelkkä opeteltu osaaminen.

Muutkin veijarit osaavat asiansa. En kuitenkaan ole Tony McAlpinen suurin fani. Hänellä on mielestäni liian repivä soittotyyli ja raastava soundi raskaimmissa kohdissa. Virgil Donati taas on kuin kala vedessä. Dynamiikka on timanttia. Mieletön esimerkki dynamiikasta ja tyylitajusta on Midnight Bell. Rummuilla voi todistettavasti soittaa myös hiljaa.

Tuottajana hääri Toton rumpali Simon Phillips. On soittajana ja tuottajana jokunen kova levy takana. Hän on pystynyt luomaan instrumentaalilevylle tunnelman, jossa liikutaan Tron-elokuvan kaltaisessa maailmassa. Tässä maailmassa on vain enemmän särmää.

Tähän pitää olla aistit hereillä. Alkuillasta tai jopa aamupäivästä yksin ja keskittyen.

PARHAAT HETKET

  • Micronesia – Melkoista katkokävelyä on perusriffi.
  • Ground Zero – Aivojen syvimpiä sopukoita kutkutellaan bassokululla.
  • Midnight Bell – Aivan mahtava yhden jalan basarikomppi. Myös ”kohtuullinen” bassosoolo.

EI LÄHDE

  • Ignotus Per Ignotium – Liikaa kaikkea sekaisin.

ALBUMIIN TÄSTÄ