Toomio’s TOP100: 95. Roy Orbison – Mystery GirlToomion TOP100: 95. Roy Orbison – Mystery Girl

Producers: Roy Orbison, Mike Campbell, Jeff Lynne, T-Bone Burnett, Barbara Orbison, Bono
Recorded: 1988
Published: 7.2.1989
Label: Virgin

This album has sold two million copies. 2. UK, US 5.

The age of 8, I hope Roy Orbison album for Christmas present. I guess it was advertised at the time. It was a Mystery Girl. Then in the c-cassette-walkman-time, I listened Stone and Metallica, but Roy Orbison too. A little contrast.

On the other hand it’s no wonder that these songs will appeal. After all, the compositions are really good and the voice is very recognizable. The compositions are simple, but dramatic. drama presented by the fact that the album was released a couple of months after the Roy’s death.

Posthumously published albums are always ”he knew that he’ll die soon”-tagged. And so it is with everything else; the story has to be, because it is easy to grasp. The human mind creates music inevitably stories, because he doesn’t know how to deal with things as abstract, even if the person would like. Man creates some kind of life history to the the singer, even he knew anything about him or her.

”The album musicians and producers have considerable legends.”

The album has something common with Rufus Wainwright’s compositions. Slightly more genuinely just a style of his time.

The album musicians and producers have considerable legends. For example, Bono and The Edge composed She’s a Mystery originally for U2. When the song was finished, they came to the conclusion that this is done for the voice of Orbison. And Orbison recorded it.

Although the genre of album and artist is country, the album has the nuances from other styles. By changing the singer and guitar distortion, All I Can Do could be a ZZ Top song, for example. Actually, only Windsurfer is basic country song, which is a terribly boring piece of such between these masterpieces.

The lyrics are in melancholic wallow. There’s still finer pieces:

“But in the real world
We must say real goodbyes”
– In the Real World

Listen these chord progressions and a thundering voice of Orbison. Take a glass of whisky, and put this album rotate! Both goes down.

Parhaat hetket

  • You Got it – Timpani, modulation and Orbison’s voice. No need other explanations.
  • In the Real World – Sad strings and beautiful lyrics.
  • Comedians – Everything is okay in this song written by Elvis Costello.

Ei lähde

  • Windsurfer – Strenuous country rock.

http://open.spotify.com/album/1UPcuqLY9PC99fQAqWgrSUTuottajat: Roy Orbison, Mike Campbell, Jeff Lynne, T-Bone Burnett, Barbara Orbison, Bono
Nauhoitettu: 1988
Julkaistu: 7.2.1989
Levy-yhtiö: Virgin

Tätä levyä on myyty pari miljoonaa kappaletta. Brittien listakakkonen, Jenkkien listavitonen.

Halusin 8-vuotiaana joululahjaksi Roy Orbisonin levyn. Sitä kai mainostettiin silloin. Se oli Mystery Girl. Silloin kasettikorvalappujen aikaan tuli kuunneltua tätäkin aina Stonen ja Metallican välissä. Hiukan kontrastia.

Ei se toisaalta ole ihme, että nämä kappaleet miellyttävät. Ovathan sävellykset todella hyviä ja lauluääni erittäin tunnistettava. Sävelkulut ovat yksinkertaisia, mutta dramaattisia. Osan dramatiikantunnusta tuo myös se, että albumi julkaistiin pari kuukautta Royn kuoleman jälkeen.

Postuumisti julkaistuissa albumeissa on aina ”se tiesi kuolevansa pian”-leima. Sille ei kai voi mitään. Ja niinhän se on kaikessa muussakin; tarina pitää olla, sillä siihen on helppo tarttua. Ihmismieli luo musiikista väkisinkin tarinoita, sillä se ei osaa käsitellä asioita abstrakteina, vaikka kuinka haluaisi. Se luo laulajalle jonkinlaisen elämänhistorian, vaikkei tietäisi tästä mitään.

”Levyllä soittavat muusikot ja sen tuottajat ovat järjestään melkoisia legendoja.”

Levyssä on jotain samaa kuin Rufus Wainwrightin sävellyksissä. Aavistuksen aidommin vain aikansa tyylissä, eikä menneitä kaihoten, kuten Rufus ikänsä puolesta joutuu tekemään.

Levyllä soittavat muusikot ja sen tuottajat ovat melkoisia legendoja järjestään. Esimerkiksi She’s a Mysteryn ovat Bono ja The Edge säveltäneet alun perin U2:lle. Saatuaan kappaleen valmiiksi, tulivatkin siihen tulokseen, että Orbisonin äänellehän tämä on tehty. Näin Orbison sen sitten levytti.

Vaikka albumin ja ennen kaikkea artistin perus-genre on country, on albumilla haikuja muistakin tyyleistä. Laulajaa vaihtamalla ja kitarasäröä lisäämällä esimerkiksi All I Can Do voisi olla ZZ Topin biisi. Oikeastaan siihen rasittavampaan countryyn pääsee vain Windsurfer, joka on hirvittävän tylsä kappale tällaisten mahtisävellysten välissä.

Sanoitukset ovat suomalaiseen makuun sopivia melankolisia rypemisiä. On siellä silti hienojakin paloja:

“But in the real world
We must say real goodbyes”
– In the Real World

Näitä sointukulkuja ja jylisevää ääntä kuuntelee vieläkin mieluusti. Ottakaa lasi viskiä ja tämä pyörimään. Kumpikin menee alas.

Parhaat hetket

  • You Got it Patarummut, modulaatio ja Orbisonin ääni. Ei tarvitse muita selityksiä.
  • In the Real World Surulliset jouset ja kauniit sanat.
  • Comedians Elvis Costellon kirjoittamassa kappaleessa kaikki on kohdillaan.

Ei lähde

  • WindsurferRasittavaa countrya.

http://open.spotify.com/album/1UPcuqLY9PC99fQAqWgrSU

Live review: Kimmo Pohjonen & Eric Echampard @ Kerubi, 28.1.2015Keikka-arvio: Kimmo Pohjonen & Eric Echampard @ Kerubi, 28.1.2015

The first live gig of the year is behind. Kimmo Pohjonen and Eric Echampard stopped by in Joensuu during their Winter Tour 2015: they would improvise a soundscape with just an accordion and drums.

Kerubi is a great place for live acts. It was a wednesday evening and still the house felt full and the showtime was 7 PM. It didn’t run until night!

The soundcheck by Pohjonen and Echampard lasted all the way to 18.40. Which was a good thing, because the artists’ were in the mood right when they arrived on stage. During the next hour they moved from feel to another, at times led by the accordion, at times by the drums. There wasn’t one stage banter during the evening, and the tight atmosphere wasn’t cut otherwise.

One of the first questions coming to mind is how do the audience stay interested in playing improvised music for an hour and where will the artists’ find nuances to their act? Pohjonen played the whole evening with the same accordion, but he had a pedal board, which could do some fantasting tricks. Echampard in turn worked with the drums with many kinds of sticks, from mallets through brushes to normal, hard sticks. The sounds went from dusk to fierce.

It was an excellent gig. There was something special about the feel that sparkled from the audience. It’s good to go out and listen to something else than rock ’n’ roll all the time!

Vuoden 2015 ensimmäinen keikkareissu takana. Kohteena Kimmo Pohjosen ja Eric Echampardin talvikiertueen Joensuun pysäkki: ohjelmassa improvisoitua äänimaisemaa haitarin ja rumpujen avulla.

Kerubi on keikkapaikkana aika mahtava. Kyseessä oli keskiviikko-ilta, silti sali tuntui täydeltä ja showtime oli klo 19.00. Ei mennyt yötöiksi!

Pohjosen ja Echampardin soundcheck kesti klo 18.40 saakka. Hyvä niin, sillä taiteilijat olivat moodissa välittömästi astellessaan lavalle. Seuraavan tunnin aikana liikuttiin saumattomasti tunnelmasta toiseen välillä haitarin ja välillä rumpujen liidaamana. Ensimmäistäkään välispiikkiä ei kuultu, eikä tiivistä tunnelmaa katkaistu muutenkaan.

Yksi ensimmäisistä mieleen tulevista kysymyksistä on herkästi, että miten tuollaista improvisoitua soittoa jaksaa kuunnella tunnin verran ja mistä siihen saadaan lisättyä vivahteita? Pohjonen soitti koko illan ajan samalla haitarilla, mutta hänellä oli käytössään melkoisiin (todella hyvällä maulla) temppuihin yltävä pedaalilauta. Echampard puolestaan käsitteli settiään lukuisilla eri kapuloilla malleteista vispilöiden kautta tavallisiin, koviin kapuloihin. Välillä hämysteltiin, välillä paukuteltiin menemään oikeinkin rajusti.

Olihan se hieno keikka. Yleisöstäkin säkenöi jotain harvinaista transsimaista ilmapiiriä. Välillä on hyvä käydä kuuntelemassa muutakin kuin aina sitä rokkenrollin räimettä!

Toomio’s TOP100: 96. Mew – …And the Glass Handed KitesToomion TOP100: 96. Mew – …And the Glass Handed Kites

Producer: Michael Beinhorn
Recorded: 2004-2005
Published: 19.9.2005
Label: Sony BMG

Finnish album chart 4.

SINGLET
– Apocalypso
– Special
– Why Are You Looking Grave?
– The Zookeeper’s Boy

When I moved to my current hometown, this was the first album, which my wife and I bought together. I mostly hated Mew at that time.  I hated the band, which was discovered how to play by themselves.

If compared to any other band, plays Mew a very different kind of music. When the band was founded, they had no idea of music theory or how the instruments are tuned. They didn’t even want to know, I think. Those kinds of starting point tend to be generated to strange results.

”When you play always the same way ”wrong”, at some point it starts sound like a skillful.”

… And the Glass Handed Kites opened a new wave of indie music. Even today, many bands have a lot of debt Mew. Snare-oriented drumwork, glockenspiels and falsetto-singing. These are “the three kings” of basic-indierock. Mew’s sounds is strongly reflected in Finnish bands, at least in the output of the Stella (Finnish band). Of course, quite a lot more pop format. Mew’s song structures aren’t in any traditional order, but they are rambling a bit here and there. The songs have still a goal, even if the route to the finish line is certainly not the fastest and most direct.

The sound quality is good, and a copy is retained in memory even when the compositions are not easy. Someone (could be the father), once said that when you call always the same way ”wrong”, at some point it starts sound like a skillful.. That sentence will always springs to mind when listening to Mew.

I do not really get the lyrics, except for song Fox Cub. I think that’s only a miserable composition, but the lyrics are some of the finest ever. You should look at the lyrics anyway. In this verse there is something right:

“So did you change the locks?
And did you hide the fox cub?
Don’t make fun
Because we don’t”

Covers seem to discourage, and I do not listen this often. But still most of the songs are which that I would not want them to end. Bands that have come up with something totally new appears rarely. This is why everyone should listen to this album.

This works in a dark room under a blanket. Only the sound. The other senses are resting.

THE BEST MOMENTS
Why Are You Looking Grave? The guest voice Dinosaur Jr.’s J Mascis draw a unbelievable contrast to Jonas Bjerren soft voice parts.
An Envoy to the Open Fields you can copy the argument from above.

NOT SO BRILLIANT
Fox Cub Quite useless composition. Although the lyrics are the album’s finest.

http://open.spotify.com/album/1APfuoXoBLFK6PRolJdrEkTuottaja: Michael Beinhorn
Nauhoitettu: 2004-2005
Julkaistu: 19.9.2005
Levy-yhtiö: Sony BMG

Suomen albumilistan 4.

SINGLET
– Apocalypso
– Special
– Why Are You Looking Grave?
– The Zookeeper’s Boy

Mew soittaa hyvin erilaista musiikkia, verrataan sitä sitten mihin tahansa muuhun musiikkiin.

Kun muutin nykyiseen kotikaupunkiini, oli juuri tämä levy ensimmäinen vaimoni kanssa yhdessä hankkimamme. Siihen aikaan enimmäkseen inhosin Mewiä. Bändiä, joka oli keksinyt soittamisen itse.

Musiikin teoriasta tai soitinten virityksistä ei ollut bändin kertoman mukaan mitään tietoa, silloin kun bändi perustettiin. Eivätkä he ole tainneet niistä haluta selvää ottaakaan. Hämärä lopputulos tuollaisista lähtökohdista tapaa syntyä.

”Jos soittaa aina samalla lailla ”väärin”, alkaa se jossain vaiheessa kuulostaa taitavalta.”

…And the glass handed kites avasi uudenlaisen aallon indie-musiikissa. Vielä nykyäänkin monet bändit ovat Mewille paljon velkaa. Virvelipainotteinen rumputyöskentely, kellopelit ja falsettilaulu. Siinähän ne perus-indien kolme kovaa ovatkin. Suomalaisista bändeistä Mewin leima näkyy vahvasti ainakin Stellan tuotoksissa, toki aika paljon popimmassa muodossa. Mewillä ei kappalerakenteista nimittäin löydy mitään perinteistä logiikkaa, vaan biisit rönsyilevät vähän sinne tänne. Kappaleilla on silti päämäärä, vaikka reitti maaliin ei varmasti nopein ja suorin olekaan.

Soundit ovat hyvät ja moni kappale jää muistiin pyörimään, vaikka sävellykset eivät helppoja olekaan. Joku (saattoi olla isäni), sanoi joskus: ”jos soittaa aina samalla lailla ”väärin”, alkaa se jossain vaiheessa kuulostaa taitavalta.” Jotenkin tuo lause tulee aina mieleen, kun kuuntelee Mewiä.

Minä en oikein pääse sanoituksiin muuten kiinni, paitsi kappaleessa Fox Cub. Sävellyksenä tuo on minusta kehnoin, mutta sanoitus on hienoimpia ikinä. Kannattaa katsoa sanat muutenkin ajatuksella läpi. Tässä säkeistössä on jotain oikein:

“So did you change the locks?
And did you hide the fox cub?
Don’t make fun
Because we don’t”

Kannet työntävät luotaan eikä tähän monesti tarttua viitsi, mutta silti levyn kappaleista suurin osa on sellaisia, ettei niiden soisi loppuvan. Harvoin tulee nykyään bändejä, joista voi sanoa niiden keksineen jotain täysin uutta. Tämän takia jokaisen tulisi tämä levy kuunnella.

Tämä levy toimii pimeässä huoneessa peiton alla. Pelkkä ääni. Muille aisteille lepoa.

Parhaat hetket
– Why Are You Looking Grave? Vierailevana äänenä toimiva Dinosaur Jr.:n J Mascis vetää sellaista kontrastia Jonas Bjerren pehmeän kuiskailun päälle, että väkisin kuulostaa hyvältä.
– An Envoy to the Open Fields Ylläolevan perustelun voit kopioida tähän.

Ei lähde
– Fox Cub Sävellyksellisesti turhahko. Vaikkakin sanoitus on levyn hienoin.

http://open.spotify.com/album/1APfuoXoBLFK6PRolJdrEk

Atso’s Time Machine: Bruce Springsteen – 1973 & The Wild, the Innocent & the E Street ShuffleAtson Aikakone: Bruce Springsteen – 1973 & The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle

The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle (”WIESS”), Bruce Springsteen’s second album, was released in the autumn of 1973. The sprawl of the debut album Greetings from Asbury Park has however experienced quite an abrasion: the same elements can be found but in a noticeably more controlled way. Many fans consider this album as one of Springsteen’s crown jewels.

Bruce and the E Street band have played WIESS in it’s entirety two times at a live show: first in Madison Square Garden, New York in 2009 and second time in Entertainment Centre, Brisbane in 2009. Before the act in 2009 Bruce initialized the album by saying, that it contains two different themes: half of the songs on the album take place in band’s home corners in New Jersey (the songs are The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story and Rosalita (Come Out Tonight)), the other half being ”romantic ideas and fantasies about New York City: Kitty’s Back, Incident on 57th Street and New York City Serenade.

The album starts with an almost soul-like song The E Street Shuffle. The horns sound more tunefuly than on the debut album that was released only half a year prior. The clarity of the production compared to ”Greetings” is clear: the band separates and plays tighter.

The text could be from the first record, but the composition is more organized. This also works as the band’s signature song! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything’s all right”. In it’s duration of four and a half minutes it’s the shortest track on the album: there’s action also in this one, however.

”Shuffle” was one of the first flashes of the latest incarnation of the E Street Band, when the band (extended with a horn section) performed in Jimmy Fallon’s show in the spring of 2012. Old favourite got a new life with the new players!

WIESS’s second song paints its canvas with different strokes than what the band has done before. 4th of July, Asbury Park (Sandy) plays delicately and finely, taking place in the E Street Band’s home soil, Asbury Park. This was one of ESB’s late organist Danny Federici’s signature songs: the accordion played by “Phantom” creates it’s own, inimitable rolling in the summer night.

Sandy” anticipates the thematic of “an endless summer night” that surrounds the Born to Run-album released just a little more than year after WIESS. It’s at the same time beautiful and wistful. The text has lots of imagery, like Springsteen used to do in his early days. Especially the last verse is dramatic in its own way, as only an electric piano accompanies:

Sandy, the angels have lost our desire for us
I spoke to ’em just last night and they said they won’t set themselves on fire for us anymore

Sandy the aurora’s rising behind us, the pier lights our carnival life forever
Oh love me tonight and I promise I’ll love you forever

A beautiful song that is played in concerts every now and then. This one is also recorded as a great version on the live box Live/1975-85. In some internet forum there was a comment that when one listens one the version on that album, the song’s “soul opens”. “Sandy” and the songs on this album’s B-side have a lot in common with their atmosphere and imagery.

The third track, Kitty’s Back, demonstrates the E Street Band at it’s best. Meandering, at times pretty jazz-like piece is once again full of interesting characters and stories.

Kitty” starts with a raw guitar solo, played by Springsteen himself with his legendary Fender (Telecaster body and Esquire neck). The sound of the guitar toned many legendary solos in the 70s.

After the intro almost all of the instruments tail off as only electric piano is alongside Bruce’s singing. “Catlong sighs holding Kitty’s black tooth”. Kitty’s gone and things have changed.

Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. It feels like the song takes off right after the virst verse: “walking bass” starts to skitter and tempo condenses, but a second unruffled verse follows.

In the second verse playing-wise interesting things start to emerge. The tension is build with apposite chord selections, until the song shifts to a baffling section, that can almost be named as a chorus: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?

Then we get to the solos. In the album version there’s couple of them: David Sancious’ organ piece, Bruce’s own guitar solo and blowing of the horns. When played at concerts this section often extends to last minutes longer and the solos are shared with a big hand: all the way from the 70s until recent years the live versions may last closer to 20 minutes! Especially the piano solo by Roy Bittan is great at concerts (Bittan wasn’t yet in the band when they recorded the album).

After the solo section there’s some controlled chaos before the song gets back to verse and more peaceful mood once more after some nice organ playing. So get right, get tight, get down, because someone’s back. ”Well who’s that down at the end of the alley?” This enquiry also streches greatly in concerts.

Kitty’s back in town”. It sets the song on fire one more time. There’s one more section in the end, that sums the song aptly into an utterance heard before: ”Ooh, what can I do?”…

Kitty’s Back is the gem of the album’s A-side, although all the others are Springsteen classics as well. The band plays as a great example of the power of the E Street Band and the text is early Bruce at his best. The live version is also worth listening: here’s an example of the band playing ”Kitty” 40 years after its release. The before-mentioned solo section streches here out to 7 minutes, almost ten players get to play their solo… And there’s even a snippet of ”Oh, Pretty Woman” there somewhere.

The A-side of the ”WIESS”-LP concludes with Wild Billy’s Circus Story. WBCS starts with Bruce counting ”one, two, three, four” and instantly there’s something unexpected as an effect: a tuba. The instrument works as a replacement for bass for the whole song. The instrumentation is reduced, there’s only acoustic guitar, tuba and an accordion, which together create a light and airy soundscape.

The text is all about what the title says. In a circus story there’s lots of characters from the industry: a machiner, a fire- and sword-eater, a midget, tightrope walker, human cannonball… The story is full of precise description.

The B-side of the LP is Springsteen at his most legendary, one of the best sides of records ever made. A trio of almost epic songs. It’s good to remind that the songwriter was about 24 years old while writing them. Many consider that Bruce hasn’t got to the same level later on his career.

Incident on 57th Street starts the second half. After a piano-intro the band comes in on a very 70s-like manner as Bruce plays a little solo. ”Incident” is always an event, when played live.

Spanish Johnny drove in from the underworld last night
With bruised arms and broken rhythm in a beat-up old Buick
But dressed just like dynamite
He tried sellin’ his heart to the hard girls over on Easy Street
But they sighed ”Johnny it falls apart so easy and you know hearts these days are cheap”

Bruce’s singing and the band’s simple playing hold the thing together. In a same way like on the first album’s Spirit in the Night this one also teems original characters. In the lead roles are Spanish Johnny and Jane, whom Johnny loves in fall with.

Oh good night, it’s alright Jane
Now let them black boys in to light the soul flame
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

For some reason this love story between Johnny and Jane is pretty touching. ”Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don’t leave me alone”.
In the last verse, accompanied only by bass and drums, Johnny wonders where things are going to. He ends up going into the night and leaving Jane sleeping, saying that they may see each other again.

Good night, it’s all right Jane
I’ll meet you tomorrow night on Lover’s Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

In the outro play both Bruce’s guitar and David Sancious’ piano, whose last notes link directly with the next song…

Rosalita (Come out Tonight). Beginning with a guitar arpeggio, this one goes on right where the previous left off. Also saxophone jumps in right from the start.

The events take place in the same streets and similar feels. This time the object of interest is named Rosalita, or ”Rosie”. There’s a party coming again and the narrator tries to assure ”Rosie” that she’s the one almost desperately.

The lyrics of this song ramble like those on the first album. There’s also some legendary lines here as well: ”I ain’t here for business / I’m only here for fun” for example.

In the second verse the party’s going strong and the whole section concentrates on them:

Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they’re gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they’ll be comin’ up for air
We’re gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it’s gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight

In the end of the section Bruce shares some life wisdom:

Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that’s what it’s there for

After a jam section that almost gets out of control the song goes on to the last verses through a saxophone riff. Rosie’s parents don’t dig the narrator because he plays rock’n’roll, but it has gotten him a record company deal so great, that Rosie should go with him: there won’t be a second opportunity like that.

Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain’t no lie
Rosalita you’re my stone desire

The album ends with an epic of its on way, New York City Serenade. It opens with piano, but in a different way than the previous ”Incident”.

It almost feels like Sancious is trying different styles to introduce the song. Eventually he settles to a delicate mode, a beautiful progression of a few chords into which Bruce’s acoustic guitar joins in a moment with congas played by Richard Blackwell.

”NYCS” is clearly the third song of the trilogy of the B-side on the album. It’s atmosphere is fitting to end the record. There’s again characters introduced in the text, main one being Billy, through whom events are described on the streets of New York. The midnight in Manhattan is no time to be cute, ”walk tall or baby don’t walk at all”.

Dreams float in the air in New York as well, one has to only dare. You can shake away the street life, all you have to do is take a risk and get on the train: some do it, some don’t.

There’s nuances and changes of tempo in the composition. At times the band peals almost urgently and on the next moment there’s only congas, tambourine, acoustic guitar and strings playing. The saxophone flavours the thing, but it’s not on the leading role. The string arrangement is beautiful…

I could write a lot about especially this ending trilogy, but it would be pointless. It took years of listening these songs to outline the whole scene myself. It could be felt from the very beginning that there was something special about these songs, but I had to give them dozens and dozens of listens before the tones began to clarify. New York City Serenade gave in last: not until the summer of 2013, when during a cycle around Lieksa on a beautiful July evening the song’s beauty dawned in it’s full force. After that the song hasn’t been the same.

The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle is a strong record, because it’s weakest song (I’d say Wild Billy’s Circus Story) is pretty good as well. The rest of the album is a jewel: it’s sad that the audience didn’t buy it. I have to admit that the songs don’t sound like radio hits and many of them last pretty long. This meant, that Bruce had to follow his first two albums with a hit record or his recording career may be close to end. I’ll get back to the outcome of this pressured situation, Born to Run, after a while…

http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608Springsteenin kakkosalbumi The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, eli lyhennetysti WIESS, julkaistiin syksyllä 1973, esikoisalbumi Greetings from Asbury Parkin ilmestyttyä saman vuoden keväällä. Ensilevyn rönsyily on kuitenkin kokenut melkoisen hioutumisen: samat elementit ovat selkeästi havaittavissa mutta huomattavasti hallitummin käytettyinä. Monien fanien mielestä kyseessä onkin yksi Brucen uran jalokivistä.

Bruce ja E Street Band ovat esittäneet WIESS:in kokonaisuudessaan kaksi kertaa viime kiertueillaan: vuonna 2009 New Yorkin Madison Square Gardenissa sekä 2014 Brisbanen Entertainment Centressä. Vuoden 2009 vedossa Bruce alusti levyä kertomalla. että sen voi jakaa teemoiltaan kahteen osaan: puolet levyn lauluista sijoittuvat bändin kotinurkille New Jerseyhyn (laulujen ollessa The E Street Shuffle, 4th of July, Asbury Park (Sandy), Wild Billy’s Circus Story sekä Rosalita (Come Out Tonight)), toisen puoliskon ollessa ”romanttisia ideoita ja fantasioita New York Citystä: Kitty’s Back, Incident on 57th Street sekä New York City Serenade lukeutuvat näihin.

Albumi käynnistyy lähes soulahtavissa merkeissä The E Street Shufflen sävelin. Torvet soivat sävykkäämmin kuin vain puoli vuotta aiemmin julkaistulla debyyttialbumilla. Tuotannon selkeys verrattuna edeltäjään pistää myös korvaan: bändi erottuu ja soitto soi tiukemmin.

Teksti voisi olla ensimmäiseltä levyltä, mutta sävellys on jäsennellympi . Tämähän on käytännössä bändin nimibiisi! ” The teenage tramps in skintight pants do the E Street dance and everything’s all right”. Neljän ja puolen minuutin kestossaan tämä on albumin lyhyin numero: toimintaa kuitenkin riittää tässäkin.

Shuffle” oli ensimmäisiä väläytyksiä E Street Bandin viimeisimmästä inkarnaatiosta, kun torvisektiolla vahvistettu orkesteri esiintyi Jimmy Fallonin show’ssa keväällä 2012. Vanha sotaratsu sai aivan uutta potkua uusista soittajista!

WIESS:in kakkosbiisi maalailee maisemansa erilaisilla pensseleillä kuin bändi on aiemmin tehnyt. 4th of July, Asbury Park (Sandy) soi hennosti ja hienosti sijoittuen E Street Bandin kotinurkille Asbury Parkiin. Tämä on yksi ESB:in edesmenneen koskettinsoittaja Danny Federicin tavaramerkkilauluja: “Phantomin” soittama haitari luo kesäyöhön oman, jäljittelemättömän keinuntansa.

Tietyllä tapaa “Sandy” ennakoi Born to Run-levyllä seuraavana vuonna esille tulevaa “päättymättömän kesäyön” tunnelmaa. Kaunishan tämä on kuin mikä, mutta myös haikea. Tekstissä on paljon Brucen alkuajoille tyypillistä kielikuvien käyttöä. Ennenkaikkea viimeinen säkeistö on omalla tavallaan dramaattinen, ainoastaan sähköpianon säestäessä:

Sandy, the angels have lost our desire for us
I spoke to ’em just last night and they said they won’t set themselves on fire for us anymore

Sandy the aurora’s rising behind us, the pier lights our carnival life forever
Oh love me tonight and I promise I’ll love you forever

Kaunis laulu, jota myös E Street Band-keikoilla silloin tällöin kuullaan ja joka on myös taltioitu komeana versiona liveboksille Live/1975-85. Jossain nettifoorumilla olikin kommentti, että tuolta boksilta kuunnellessa tämän laulun “sielu aukeaa”. Tässä ja ennenkaikkea noissa LP:n B-puolen biiseissä on paljon samaa tunnelmaa ja mielikuvia.

Kolmas raita, Kitty’s Back, esittelee E Street Bandin kovimmillaan. Polveileva, paikoin kovasti jatsahtava teos on jälleen täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja stooreja.

Alun raa’asta kitarasoolosta vastaa itse Springsteen legendaarisella Fenderillään (Telecasterin body ja Esquiren kaula) soundilla, joka 70-luvulla sävytti monia fanipiireissä legendaarisia sooloja.

Intron jälkeen soitinarsenaali harvenee hetkeksi, vain sähköpianon säestäessä jälleen Brucea. “Catlong sighs holding Kitty’s black tooth”. Selviää, että Kitty on lähtenyt ja meininki muuttunut: “

Since Kitty left with Big Pretty things have got pretty thin”. Tuntuu, että paketti meinaa lähteä lentoon jo ensimmäisen säkeistön jälkeen: “walking bass” alkaa kipittää ja tempo tiivistyy, mutta palataankin toistamiseen rauhalliseen säkeistö-osaan.

Seuraa toinen säkeistö, jonka jälkeen alkaa tapahtua soitannollisesti mieleenkintoisia asioita. Jännite luodaan osuvilla sointuvalinnoilla, kunnes siirrytäänkin tunnelmaltaan hämyyn osioon, jota voi melkein nimittää kertosäkeeksi: “Ooh, what can I do, ooh, what can I do?

Sitten päästäänkin sooloihin. Levyversiossa niitä kuullaan pari: David Sanciousin urkutyöskentelyä, Brucen oma kitarasoolo sekä torvisektion tuuttausta. Liveversiossa tämä osio venähtelee usein minuuttitolkulla pidemmäksi ja sooloja jaetaan isommalla kädellä: aina 70-luvulta viime vuosiin saakka livevedot saattavat kestää lähemmäs 20 minuuttia! Varsinkin Roy Bittanin pianosoolo keikoilla on mahtava (Bittan ei vielä tämän albumin aikoihin lukeutunut bändin miehitykseen).

Soolo-osion lopussa kuullaan hallittua kaaosta, kunnes palataan vielä kerran säkeistöön ja rauhallisempaan meininkiin pienen urkusiirtymän kautta. “So get right, get tight, get down”, sillä joku on tullut takaisin. ”Well who’s that down at the end of the alley?” Myös tämä kysely venähtää liveversiossa kunnon nostatukseksi.

Kitty’s back in town”. Se räjäyttääkin biisin kerran vielä käyntiin. Lopussa seuraa vielä yksi säkeistöntapainen, joka summaa koko paketin osuvasti jo aiemmin kuultuun lausahdukseen ”Ooh, what can I do?”…

Kyllä Kitty’s Back on levyn A-puolen helmi, vaikka kaikki muutkin ovat Springsteen-klassikoita. Bändi soi mainiona esimerkkinä E Street Bandin powerista ja teksti on alkuaikojen Brucea parhaimmillaan. Liveversio kannattaa myös katsastaa: tässä näyte 40 vuotta levyn julkaisun jälkeen . Tuo edellä mainittu soolo-osa venyy tässä lähes 7 minuuttiin, valokeilaan siinä pääsee soolon soittajiakin vajaat kymmenen… Ja onhan tuolla seassa jopa pätkä ”Oh, Pretty Womaniakin”.

WIESS:in A-puolen LP:llä päättää Wild Billy’s Circus Story. WBCS käynnistyy Brucen vienolla ”one, two, three, four”-laskennolla ja mukaan hyppää heti efektiksi tuuba, joka toimii biisin pohjana basson asemasta. Muutenkin soitanto on pelkistettyä, mukana on vain akustista kitaraa, tuubaa ja haitaria, jotka yhdessä luovat kepeän, ilmavan äänimaiseman.

Teksti kertoo siitä, minkä nimikin tuo ilmi. Sirkustarinassa mukana vilisee alan hahmoja: koneenkäyttäjä, tulen- ja miekannielijä, kääpiö, nuorallatanssija, ihmistykinkuula… Tarkkaa kuvausta teksti täynnä.

LP:n B-puoli onkin sitten Springsteeniä legendaarisimmillaan, yksi parhaista levynpuolikkaista koskaan. Trio lähes eeppisiä lauluja, joissa on taas hyvä muistuttaa että lauluntekijä on ollut suunnilleen 24-vuotias kirjoittaessaan niitä. Monien mielestä Bruce ei monesti myöhemmällä urallaan enää noussut samoihin sfääreihin.

Levynpuoliskon käynnistää Incident on 57th Street. Piano-intron jälkeen bändi tulee mukaan jotenkin vahvasti 70-lukumaisesti Brucen soittaessa pienen soolonpätkän. ”Incident” on aina tapaus, jos se soitetaan livenä.

Spanish Johnny drove in from the underworld last night
With bruised arms and broken rhythm in a beat-up old Buick
But dressed just like dynamite
He tried sellin’ his heart to the hard girls over on Easy Street
But they sighed ”Johnny it falls apart so easy and you know hearts these days are cheap”

Pakettia kannattelee Brucen laulu ja bändin yksinkertainen soitto. Samaan tapaan kuin ensilevyn Spirit in the Nightissa, niin tässäkin vilisee muutamia originaaleja hahmoja. Pääosassa ovat Spanish Johnny ja Jane, joka vie Johnnyn mennessään.

Oh good night, it’s alright Jane
Now let them black boys in to light the soul flame
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

Jostain syystä tämä Johnnyn ja Janen rakkaustarina on aika koskettava. ”Spanish Johnny, you can leave me tonight but just don’t leave me alone”.

Pelkän basson ja rumpujen kilistelyn säestämässä säkeistössä Johnny miettii missä mennään. Lopulta hän päätyy lähtemään yöhön ja jättää Janen nukkumaan ja toteaa, että ehkä vielä kohdataan.

Good night, it’s all right Jane
I’ll meet you tomorrow night on Lover’s Lane
We may find it out on the street tonight baby
Or we may walk until the daylight maybe

Outrossa soivat sekä Brucen kitara että vielä tällä levyllä soittavan David Sanciousin piano, jonka soittamat viimeiset nuotit nivoutuvat suoraan seuraavaan lauluun…

… eli Rosalita (Come Out Tonight). Kitarakuvio käynnistää menopalan, joka jatkuu siis suoraan siitä mihin edellinen jäi. Myös saksofoni hyppää alusta asti mukaan.

Samoilla kulmilla seikkaillaan ja samankaltaisissa tunnelmissa. Tällä kertaa kiinnostuksen kohde on nimeltään Rosalita eli ”Rosie”. Jälleen on tulossa pirskeet, ja laulun kertoja lähes epätoivon vimmalla yrittää vakuuttaa ”Rosielle”, että hän on se oikea.

Tämän laulun tekstissä on samankaltaista rönsyilyä kuin ensimmäisellä levyllä. Mahtuupa sekaan myös muutamia legendaarisia rivejä: ”I ain’t here for business / I’m only here for fun” esimerkiksi.

Kakkossäkeistössä bileet ovatkin sitten käynnissä ja koko säkeistö keskittyy niihin:

Jack the Rabbit and Weak Knees Willie, you know they’re gonna be there
Ah, sloppy Sue and Big Bones Billie, they’ll be comin’ up for air
We’re gonna play some pool, skip some school, act real cool
Stay out all night, it’s gonna feel all right
So Rosie come out tonight, baby come out tonight

Osan lopussa siirrytäänkin sitten tietynlaisiin elämänviisauksiin:

Windows are for cheaters, chimneys for the poor
Closets are for hangers, winners use the door
So use it Rosie, that’s what it’s there for

Lähes hallinnasta lähtevän jamiosion jälkeen siirrytään saksofoniriffin kautta eteenpäin. Vanhemmathan eivät diggaa vaikka rokkia soittaisi, mutta laulun kertojalle se on tuonut sellaisen levy-yhtiödiilin, että kyllä Rosien kannattaisi lähteä mukaan: toista samanlaista mahdollisuutta ei vastaan nimittäin tule.

Rosalita jump a little lighter
Senorita come sit by my fire
I just want to be your love, ain’t no lie
Rosalita you’re my stone desire

Levyn päättää omanlaisensa eepos New York City Serenade. Tämäkin käynnistyy pianolla, mutta aivan eri tavalla kuin aiemmin kuultu ”Incident”.

Tuntuu, kuin Sancious alussa kokeilisi, että millä tyylillä laulua lähtisi lähestymään. Lopulta hän asettuu hienotunteiseen (koska ”delicate”-sanalle en keksinyt parempaakaan suomennosta) moodiin, muutaman soinnun kauniiseen sointukiertoon, johon Brucen akustinen kitara hetken kuluttua liittyy, Richard Blackwellin soittamien conga-rumpujen ohella.

Tämä on selkeästi kolmas laulu LP:n B-puolen trilogiassa ja tunnelma on levyn päätökseen sopiva. Jälleen tekstissä seikkailee hahmoja, pääosassa on Billy, jonka kautta kuvataan tapahtumia New Yorkin kaduilla. Keskiyö Manhattanilla ei ole aika söpöillä, ”walk tall or baby don’t walk at all”.

I said ”Hey, baby
Won’t you take my hand
Walk with me down Broadway
Well mama take my arm and move with me down Broadway”

New Yorkissakin unelmat leijuvat ilmassa, kun vain uskaltaa. Katuelämän voi karistaa, kun vain ottaa riskin ja hyppää junan kyytiin: toiset niin tekevät, toiset eivät.

Sävellyksessä on nyansseja ja tempon vaihdoksia. Välillä bändi pauhaa melko kiireisestikin ja seuraavassa hetkessä jäljellä ovat vain congat, tamburiini, akustinen kitara ja jouset. Saksofoni maustaa seassa, muttei ole missään vaiheessa pääosassa. Jousisovitus on kaunis…

Varsinkin tästä lopputrilogiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta se olisi ihan turhaa. Itselläkin kesti näitä kuunnellessa vuositolkulla, ennenkuin tarinan koko kuva alkoi hahmottua. Alusta asti pystyi aistimaan, että näissä lauluissa on jotain erikoista, mutta aikaa piti antaa kymmeniä ja kymmeniä kuunteluita että sävyt alkoivat aueta tosissaan. New York City Serenade taipui viimeisenä: vasta kesällä 2013, kun eräänä heinäkuisena iltana Lieksa-cityä ympäri pyöräillessä sen kauneus valkeni koko voimallaan. Sen jälkeen se laulu ei olekaan ollut entisensä.

The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle on sikäli hieno levy, että sen heikoinkin laulu (joksi nimeäisin itse Wild Billy’s Circus Storyn) on aika vahva. Loppulevy onkin sitten täyttä timanttia: harmi vain, ettei ostava yleisö sitä ymmärtänyt. Eiväthän nämä radiohiteiltä kuulostakaan ja monet venyvät kestossaan aika pitkiksi. Tämä tarkoitti sitä, että Brucen oli pakko seurata kahta ensimmäistä levyään hittilevyllä, tai levytysura olisi vakavasti uhattuna. Tuohon tiukassa paikassa tehtyyn Born to Run-albumiin palataan hetkisen kuluttua…

http://open.spotify.com/album/1rmhti8uHw21LnaWMQy608

Toomio’s TOP100: 97. Cynic – Traced in AirToomion TOP100: 97. Cynic – Traced in Air

Producer: Paul Masvidal & Sean Reinert
Recorded: 2008
Published: 17.11.2008
Label: Season of Mist

You did not expect this album on my list.

When I was a junior I waded in the local library board shelves, I came across this band. Although the residential place was small, it was a wide range of music library. At that time, Cynic’s experimental death metal did not really hit me. 15 years after their debut, the band made a second album, which was strangely more relevant stuff.

Their every album cover art is similar. It is an elegant and identified. Strands break in all directions and patterns to create an excellent description of the band’s music. Harmonic singing, technical transitions and the melodies to remember.

”Each member is a master of his instrument.”

When you first hear the music, may it sound overcrowded, even causing hyperventilation. Masdival’s voice is high, but effective. Like a whip. In the background is strength, even though the striking part is in a small area. The playing is more than accurate and wise. It is magical. Each member is a master of his instrument. At least in this genre.

The album begins with three “cannon tracks”. From there, the quality drops slightly, but in any case the body is strong. The music is very much the same as example Zero Hour and Spiral Architect. But the result is just much better. Mixing and the world of sound are smoother. Cynic’s habit is to keep the melodies play a key role.

”Death metal is now used to be a very homogeneous group of bands imitating each other.”

Many death metal bands could take inspiration from this band. Death metal is now used to be a very homogeneous group of bands imitating each other. Yes, there are real pearls among them, but too many of the band submits to repeat the phrase: ”Death metal can’t be anything else!” It can be changed.

Traced in Air has small elements, which were clearly ahead of many other colleagues in this genre. Your working day starts sharp with this album.

THE BEST MOMENTS

  • Nunc Fluens – A very good intro to the album. Rising slowly and in the end you’ll get some tastes from the future.
  • The Space for This – Guitars in chorus are genius.
  • Maailma on Tyly – A beautiful ballad played on a bit heavier hand.

NOT SO BRILLIANT

  • Everything’s brilliant!

http://open.spotify.com/album/7cjLJUMUyoS6pFut8fkSOoTuottaja: Paul Masvidal & Sean Reinert
Nauhoitettu: 2008
Julkaistu: 17.11.2008
Levy-yhtiö: Season of Mist

Tätä ei moni tuttuni tälle listalle osannut odottaa.

Kun junnuna kahlasin paikallisen kirjaston levyhyllyjä, törmäsin tähän bändiin. Vaikka asuinpaikkani oli pieni, oli sen kirjaston levyvalikoima vähintäänkin laaja. Tuohon aikaan Cynicin kokeellinen death metal ei oikein iskenyt. 15 vuotta debyytin jälkeen bändi teki toisen levyn, joka oli kummasti osuvampaa tavaraa.

Kansitaide on kaikissa bändin levyissä samankaltainen. Tyylikästä ja tunnistettavaa. Joka suuntaan hajoilevat säikeet ja kuviot luovat osuvan kuvauksen bändin musiikista. Harmonista laulua, kaikkialle sinkoilevia teknisiä siirtymiä ja päähän jääviä melodioita.

”Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa.”

Musiikki saattaa ensikuulemmalla olla täyteenahdetun oloista, jopa hyperventilaatiota aiheuttavaa. Masdivalin ääni on korkea, mutta tehokas. Kuin ruoska. Voimaa on takana, vaikka osuva osa onkin pinta-alaltaan pieni. Soitto on enemmän kuin tarkkaa ja taitavaa. Se on maagista! Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa. Ainakin tämän genren sisällä.

Albumi alkaa kolmella tykkibiisillä. Siitä se lähtee loivasti laskemaan, mutta tasalaatuista se joka tapauksessa on. Musiikissa on hyvin paljon samaa kuin esim. Zero Hourissa ja Spiral Architectissa. Lopputulos on vain paljon parempi. Miksaus ja äänimaailma on sulavampi. Esimerkkeinä mainittuja bändejä riivaa hiukan puolitiehen jätetty äänenlaatu. Cynicin tapaista on pitää melodiat pääroolissa. Ainakin tasavertaisina soiton teknisyyden kanssa.

”Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä.

Moni nykyinen death metal-bändi voisi ottaa mallia tältä bändiltä. Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä. Kyllä, siellä on todellisia helmiäkin joukossa, mutta liian moni bändi alistuu toistamaan fraasia: ”Tällaista death metal vain on!” Kyllä sitä voi muuttaa.

Tästä kuunteluun levy, jossa on pienillä elementeillä saatu selkeä etumatka moneen muuhun genre-kollegaansa. Työpäivä lähtee tällä terävästi käyntiin.

PARHAAT HETKET

  • Nunc Fluens – Erittäin hyvä intro albumille. Hidas nousu ja lopussa maistiaiset tulevasta.
  • The Space for This – Kertosäkeen kitarat ovat neroutta.
  • Evolutionary Sleeper – Kaunis balladi soitettuna vähän raskaammalla kädellä.

EI LÄHDE

  • Lähteepäs! Kaikki on brillianttia.

http://open.spotify.com/album/7cjLJUMUyoS6pFut8fkSOo