Toomio’s TOP100: 80. Anathema – Weather SystemsToomion TOP100: 80. Anathema – Weather Systems

Producer: Christer-André Cederberg.
Recorded: 2011
Published: 16.4.2012
Label: Kscope

14. in Finnish TOP40. 50 in UK’s albumchart.

SINGLET
– Untouchable Part 1
– Untouchable Part 2

Anathema’s late albums was initially passed by rapid overflight. Luckily somebody got me to turn back. After all, these later albums are filled by genius progressive rock.

Cover art of Weather Systems is already out of fashion. Rounded fractal worlds were one year hit. Otherwise, the album will start as Anathema begins; with fast acoustic guitar strumming and fine spring arrangements.

 ”If you would like to aggravate, so the compositions and arrangements is even slightly ABBA.”

The brothers are come a way up from the grunt singing of early days. The female vocals bring a clear added value to the band’s music. In fact, I don’t often like female singing metal, progressive rock or heavier music. Or, I have not heard singers with voice good enough. On the other hand this is being musically quite far from heavy metal. Maybe this is something light surgical steel. If you would like to aggravate, so the compositions and arrangements is even slightly ABBA.

We sometimes laughed with my friends to ever-growing compositions of Anathema, which start slowly and delicately, and eventually end up in epic way. But in this area Anathema is clever, if not the best.

 ”The lyrics are opposites to gloomy atmosphere of black metal lyrics.”

Also, the lyrics moves on an ethereal and misty path, but this type of music doesn’t really need any more details to affect. The lyrics are opposites to gloomy atmosphere of black metal lyrics. Anathema’s songs are boosted with a hint of hope.

This was the best running music, which I’ve heard. If you want to take a walk or run, take one of the last five albums of Anathema with you.

THE BEST MOMENTS
Untouchable Pt 1 & 2 A skillful demonstration of how to make a credible fast and slow track.

NOT SO BRILLIANT
A Storm Before the Calm – The atmosphere has fallen slightly to the wrong side.

https://open.spotify.com/album/7uZ0Bk5U5AddZb1G0MQDgpTuottaja: Christer-André Cederberg.
Nauhoitettu: 2011
Julkaistu: 16.4.2012
Levy-yhtiö: Kscope

Suomen listan 14. UK:n 50.

SINGLET
– Untouchable Part 1
– Untouchable Part 2

Anatheman myöhäisemmät vaiheet tuli aluksi ohitettua nopealla ylilennolla. Onneksi joku kuitenkin sai kääntymään takaisin. Nehän sisältävät nimittäin varsin pätevää tavaraa.

Weather Systemsin kannet ovat jo nyt hetken olleet pois muodista. Pyöristetyt fraktaalimaailmat olivat yhden vuoden hitti. Muilta osin levy alkaa niin kuin Anatheman näinä päivinä kuuluukin alkaa; nimittäin kasvatettavalla akustisen kitaran näppäilyllä, jota jousisovitukset taustalta hienosti tukevat.

”Jos haluaa kärjistää, niin sävellyksissä ja sovituksissa on jopa hivenen ABBA:a.”

Veljekset ovat laulajina tulleet melkoisen matkan ylös alkuaikojen maanalaisista mörinöistä. Muutenkin vokaalipuoli ja bändi on sellainen, jolle naislaulu tuo selkeästi lisäarvoa. Itse en monesti ole metallin, progen tai raskaamman musiikin sekaan lisäämässä naislaulua, mutta tällä kertaa ja tähän bändiin se sopii. Toistaalta tässä ollaan musiikillisestikin aika pirun kaukana raskaasta metallista. Ehkä tämä on metallien asteikoilla jotain kevyttä kirurginterästä. Jos haluaa kärjistää, niin sävellyksissä ja sovituksissa on jopa hivenen ABBA:a.

Olemme naureskelleet bändikavereiden kanssa nyky-Anatheman alati kasvaville sävellyksille, jotka alkavat rauhallisesti ja hennosti, ja lopulta päätyvät mahtipontiseen rymistelyyn. Mutta tällä alalla bändi onkin taitava, ellei paras.

”Sanoitukset ovat jonkin tasoisia vastakohtia synkän tunnelma-black metallin sanoituksille. ”

Myös sanoituspuolella ollaan aika eteerisellä ja utuisella polulla, mutta tämän kaltaisella musiikilla ei oikeastaan tarvitsekaan tämän enempää detaljeihin puuttua. Sanoitukset ovat jonkin tasoisia vastakohtia synkän tunnelma-black metallin sanoituksille. Anatheman kappaleissa on nykyisellään paljon toivoa.

Tämän parempaa juoksumusiikkia ei ole. Jos haluaa ottaa musiikkia lenkille mukaan, niin Anatheman viiden viimeisen levyn joukossa ei ole siihen tarkoitukseen yhtäkään huonoa.

PARHAAT HETKET
Untouchable Pt 1 & 2 Taitava osoitus, kuinka tehdään nopea ja vastaavasti hidas kappale. 

EI LÄHDE
A Storm Before the CalmOn tippunut tunnelmaltaan hiukan sivuun.

https://open.spotify.com/album/7uZ0Bk5U5AddZb1G0MQDgp

Toomio’s TOP100: 81. Zero 7 – Simple ThingsToomion TOP100: 81. Zero 7 – Simple Things

Producer: Henry Binns, Sam Hardaker
Recorded: 1999-2001
Published: 23.4.2001
Label: Ultimate Dilemma, Palm Pictures

In 2001, the album peaked at #28 on the UK Singles Charts Top 75, staying in the charts for 43 weeks.

SINGLES
– I Have Seen

– Destiny
– End Theme
– In the Waiting Line
– Distractions

I don’t have any idea when and where this band got to known. It could be a result of my own discovery, but there could be someone to propose it.

The band is one of the followers of Massive Attack and Portishead. This album doesn’t move so cold area; this is just the warm elevator music. Recordings took three years, so this album has made faithfully. In this band the female parts is often sing by Australian Sia (Furler). Her hit Chandelier is known all over the world.

”Often I accidentally listen to the whole album, so smooth it is.”

Gentle bass lines carrying you like a tranquil seas. Horn sections will rise from time to time and evoke a dream, but in a good way. Often I accidentally listen to the whole album, so smooth it is.

The sound is very 2000s, but it doesn’t bother. Keyboards bubbling and make your eyelids sleep. Whispering hi-hat does not bother me and an acoustic guitar has mixed so low that the sound won’t disturb. The bass  sound is a 90’s style, so it got pretty good kick.

After a hectic day, spin this and sit on the couch. Why not take a soft cognac on the side?

THE BEST MOMENTS
I Have Seen –
Curvy bassline 

NOT SO BRILLIANT
Likufanele – Too epic worldmusic-piece for so simple album entity

https://open.spotify.com/album/79coNjazSJD8z4WHyhCz4wTuottaja: Henry Binns, Sam Hardaker
Nauhoitettu: 1999-2001
Julkaistu: 23.4.2001
Levy-yhtiö: Ultimate Dilemma, Palm Pictures

Brittien sinkkulistalla ylti parhaimmillaan sijalle 28.

SINGLET
– I Have Seen

– Destiny
– End Theme
– In the Waiting Line
– Distractions

Eipä ole oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa, missä ja milloin tähän bändiin tutustuin. Saattoi olla oma löytö, mutta saattoi olla jonkun ehdottamakin.

Bändi on niitä Massive Attackin ja Portisheadin jälkeisiä, vähemmän nimeä saaneita triphop-porukoita. Tällä levyllä ei kuitenkaan liikuta niin kylmissä tiloissa, vaan oikeastaan tämä on ihan lämmintä hissimusiikkia. Ja kauan tätä on hiottukin, sillä äänityssessiot ovat ajoittuneet kolmen vuoden ajalle. Tässä bändissähän naisosia laulaa usein australialainen Sia (Furler), joka on Chandelierin ja parin muunkin hitin takia noussut suuren maailman tietoisuuteen.

”Usein tulee  kuunneltua huomaamatta koko levy, vaikkei sen jälkeen montakaan kappaletta ole mielessä.”

Lempeät bassolinjat kuljettavat rauhallisen merenkäynnin tapaan musiikkia eteenpäin. Torvisektiot nousevat ajoittain vaahtopäinä herättäen unesta, mutta hyvällä tavalla. Usein tulee  kuunneltua huomaamatta koko levy, vaikkei sen jälkeen montakaan kappaletta ole mielessä.

Vaikka soundit ovat hyvin 2000-lukua, jaksaa tätä silti kuunnella. Kosketinpulputukset saavat silmäluomet lupsahtamaan. Sihahtava haikka ei harmita ja akustisen kitarankin ovat miksanneet niin alas, ettei diskanttinen sointi ala riipimään päätä. Bassossa taas on 90-luvun tyyliin aika hyvä potku.

Hektisen työpäivän jälkeen tämä soimaan ja sohvalle istumaan. Miksei siinä joku pehmeä konjakki menee sivussa.

PARHAAT HETKET
I Have Seen – Hieno bassolinja.

EI LÄHDE
Likufanele – Turhan eeppinen maailmanmusiikkipala näin simppelille levykokonaisuudelle.

https://open.spotify.com/album/79coNjazSJD8z4WHyhCz4w

Atso’s Time Machine: Year 1977 & Fleetwood Mac – RumoursAtson Aikakone: 1977 & Fleetwood Mac – Rumours

Fleetwood Mac’s Rumours had to be dealt with now. It came to my mind on last week’s friday after a conversation with Tomi and then I listened to it five times during three days.

The album is thirteenth on the list of most sold albums in the world and it was the only one in the lead positions I had no conception of. I found out that during the recording process Fleetwood Mac consisted of five members (3 men + 2 women) whose relationships with each other had been quite a mess.

The band was formed by drummer Mick Fleetwood and two couples: Lindsey Buckingham (guitar and vocals) + Stevie Nicks (vocals) and John McVie (bass) + Christine McVie (keyboards, vocals). When the band was starting the recording sessions the two couples broke up and Fleetwood found out that he’s wife had a relationship with his best friend.

The band then moved to the studio in Sausalito, California, where they plunged into a very excessive rock’n’roll-lifestyle, mostly because of cocaine. One of the owners of the studio the band used has said that The band would come in at 7 a night, have a big feast, party till 1 or 2 in the morning, and then when they were so whacked-out they couldn’t do anything, they’d start recording”.


The opening track Second Hand News offers almost countryish sounds. There’s a lot of backing vocals and the overall sound is mostly acoustic, but this is not the most traditional country rock. ”One thing I think you should know / I ain’t gonna miss you when you go”. That’s not the way they sing in songs normally! There’s an overdriven guitar popping in somewhere, but it’s only doing some fills. The meaning of ”second hand news” doesn’t need any explanations in this case, I think.

The second track, Dreams, has a different sound than it’s predecessor right from the beginning: like Second Hand News had been kind of a ”prologue”. This one is interpret by the song’s writer Stevie Nicks. There’s not a lot of instruments in the instrumentation as the rhythm section dominates with electric piano and electric guitar play small things. The whole song, but especially the chorus, has some bittersweetness: somebody is using someone just as a tool to achieve his/her personal goals.

Nicks’ singing is pretty. This has an interesting text as a whole. There was just the first few lines of the first verse and the whole chorus that got stuck in my mind during the first listens. The band sings beautifully in layers once again and the song ends in a sweet chord.

Like a heartbeat drives you mad…
In the stillness of remembering what you had…
And what you lost…
And what you had…
And what you lost


Thunder only happens when it’s raining
Players only love you when they’re playing
Say… Women… they will come and they will go
When the rain washes you clean… you’ll know”

A fingerpicking guitar played by Lindsey Buckingham is what keeps Never Going Back Again going. Now when I listened to the album for the first time in a landscape of an early spring this song sounded just like it’s soundtrack. Fits perfectly the mood of cycling in the glow of a setting sun.

The lyrics are about the supposition that when a relationship breaks down and you go down, it just happens once. ”Been down one time / Been down two times / I’m never going back again”. This one has a plain arrangement topped by a nifty layer of acoustic guitars and backing vocals. The whole package lasts for only 2 minutes and 14 seconds.

Don’t Stop starts immediately with a different mood than the previous three songs. There’s something very 80s-like in this one although the album was indeed released in 1977. The composition and lyrics were written by keyboardist Christine McVie and the song is sang by McVie herself and Lindsey Buckingham.

The song goes on lighter than the previous ones with the theme ”no matter what happens you have to keep your head up and keep on going, because you can’t get yesterday back”. There’s the first proper electric guitar solo and the sound landscape is more electric also. The lyrics are based on the divorce of C. McVie and the basist J.McVie after an 8-year marriage.

During the first listens there was one song above all others: Go Your Own Way. After a little research I found out that it was released as the lead single of the album in January 1977. It’s a rocking song written and sang by L. Buckingham.

As a simple but perfectly working effect is one note that can be heard in the chorus (”you can go your own way / go your own wa-ay”) that is sang just a semitone lower than it would presumably go. The song is build around it’s chorus and the verses are played in a lower profile.

Behind the song are once again complex relationships and those in between Buckingham and Stevie Nicks in particular. There’s a great guitar solo to end the song played with a sound that’s 70s at it’s best. The outro sounds like it could be streched forver when played live.

Songbird, a piano ballad created by Christine McVie ends the LP’s A-side. McVie’s playing touch is soft and the singing is very pretty. The power of the singers in this band is great and it’s used style-conciously. McVie has said that the song is ”about nobody and everybody in the form of a little prayer”.

”And I wish you all the love in the world,
But most of all, I wish it from myself.
And the songbirds keep singing,
Like they know the score,
And I love you, I love you, I love you,
Like never before, like never before. ”

The Chain starts like a roots song and it takes a little while for the song to get on going. This one was created in the studio with the whole band taking part. During the last third there’s an acceleration of tempo that was created on the basis of a bass pattern by John McVie. During the 70s these kinds of band things were done differently than these days: you can create a great story and a whole set of different kinds of sections in just 4 and a half minutes.

The multiple backing vocals multiple the message of the chorus, like both sides of the couple were yelling the same thing.

And if you don’t love me now
You will never love me again
I can still hear you saying
You would never break the chain.

You Make Loving Fun is just like Bee Gees and disco music although the proper disco culture was just about to rise in the end of the decade. The instrumentation is led by Clavinet-keyboard played by the song’s main architect C. McVie. There’s an interesting melody in the chorus. In this song the guitar stays in a supporting part as the other instruments carry the song. ”I never did believe in miracles, / but I’ve a feeling it’s time to try”.

I Don’t Want to Know takes us back closer to the 70s soft rock. I haven’t got a grip of this song yet as the surrounding pieces are so strong. There’s the trademark layer of vocals right from the start here as well. The composition by Stevie Nicks remains somehow a little neutral and it nods occasionally even towards country rock. The handclaps heard are interestingly paced and the electric guitars come and play some fills occasionally.

The second-to-last song of the album is it’s best ballad Oh Daddy. There’s a great organ sound in the intro and the dramatic piano bass strikes in on the verse. Christine McVie sings for the other McVie in the band although she told him during the recording that the song was about her dog…

There’s a feel in this song that I don’t have word to describe. In the line ”I’m so weak but you’re so strong” the band ”rushes” like the narrator. There’s fills from different instruments again: electric guitar and even castanets, they sound exciting.

The organ mentioned in the intro keep on going for the whole song, McVie sings like she’s wounded. There’s has to be air in the arrangement, because the thin organ sound doesn’t fall short. At the end there’s another organ coming in, a proper Hammond. The song is capsulized in the line ”And I can’t walk away from you, baby if I tried”. The text is dramatic.

Oh Daddy,
You know you make me cry,
How can you love me,
I don’t understand why.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Oh Daddy,
You soothe me with your smile,
You’re letting me know,
You’re the best thing in my life.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Why are you right when I’m so wrong,
I’m so weak but you’re so strong,
Everything you do is just alright,
And I can’t walk away from you, baby
If I tried. ”

The album is ended by Gold Dust Woman with a slightly lighter mood. ”Rock on, gold dust woman / take your silver spoon and dig your grave”. It has all the things that worked on the album: electric piano, guitars, great singing and a melody that’s flavoured from above and below with nice backing vocal melodies. Stevie Nicks works here as the interpretor and songwriter.

The feel is one of an album-ender. The song could have ended with more jamming because the band could play it nicely. But maybe this kind of a long fade-out fits the album better.


From the first measures it can be heard that the album was made with high quality. The way most of the songs were based on the relationships of the bandmembers gives a certain feel of bittersweetness to surround the whole album: like every member’s personal diary of the mid-70s was produced as an album. This dawned to even Fleetwood Mac’s members only when years passed by.

I can’t remember if I have ever experienced the same kind of speechless feeling when an album ends. Rumours did it after all the first five listening sessions. Especially from Go Your Own Way onwards I had a very strong feeling of a saturday night in the life of someone who’s left alone but who wants to be with that special someone.

https://open.spotify.com/album/63k57x0qOkUWEMR0dkMivh

Fleetwood Macin Rumours oli pakko ottaa käsittelyyn nyt. Viime viikon perjantaina tuli jostain mieleen Tomin kanssa käytyjen musiikkikeskustelujen aikana ja kuuntelin levyn sitten kolmen päivän aikana viisi kertaa läpi.

Albumi on maailman kaikkien aikojen myydyimpien listalla sijalla 13 ja oli ainoa kärkikahinoissa, josta ei ollut mitään käsitystä. Selvisi, että Fleetwood Mac muodostui levynteon aikaan viidestä jäsenestä (3 miestä + 2 naista), joiden väliset ihmissuhteet olivat olleet paikka paikoin melko solmuisia.

Bändin muodosti siis rumpali Mick Fleetwood sekä kaksi pariskuntaa: Lindsey Buckingham (kitara ja laulu) + Stevie Nicks (laulu) sekä John McVie (basso) sekä Christine McVie (koskettimet, laulu). Rumoursin levytyssessioiden käynnistyessä bändin pariskunnat erosivat ja Fleetwood sai tietää että hänen vaimollaan oli suhde parhaan kaverinsa kanssa.

Äänityksiin lähdettiin Kalifornian Sausalitoon, jossa yhtye syöksyi melkoiseen rock’n’roll-kierteeseen ennenkaikkea kokaiinin mukana. Yksi bändin käyttämän studion omistajista onkin todennut, että ”bändi saattoi tulla paikalle klo 19, pitää isot bileet, juhlia pikkutunneille saakka ja sitten kun he olivat niin sekaisin ja väsyneitä etteivät kyenneet muuhun, alkoivat äänitykset”.


Avaus Second Hand News tarjoilee lähes countryhtavaa soundia. Seassa on paljon stemmoja ja yleissoundi on akustisvoittoinen, muttei tämä mitään perinteisintä country rockia ole. ”One thing I think you should know / I ain’t gonna miss you when you go”. Eihän noin ihan tavallisesti lauleta! Särokitarakin piipahtelee mukana, mutta ainoastaan fillailemassa. Sanontaa ”second hand news” ei tässä yhteydessä tarvinne selitellä.

Toinen raita, Dreams, tarjoaa heti erilaisen soundin kuin edeltäjänsä: aivan kuin Second Hand News olisi ollut jonkinlainen ”prologi”. Tämän tulkitsee biisintekijä Stevie Nicks. Instrumentaatiossa ei ole paljon soittimia, rytmiryhmä dominoi sähköpianon ja -kitaran soittaessa täytteitä. Koko biisissä mutta ennenkaikkea kertosäkeessä on katkeransuloisuutta: joku käyttää jotakuta hyväksi vain omien määränpäidensä välineenä.

Kylläpä Nicks laulaa nätisti. Tässäkin on mielenkiintoinen teksti kokonaisudessaan, joka ei ihan ensikuulemalla jäänyt päähän kuin kolmen ensimmäisen rivin ja kertosäkeen osalta. Yhtye laulaa jälleen hienosti kerroksittain ja biisi loppuu makeaan sointuun.

Like a heartbeat drives you mad…
In the stillness of remembering what you had…
And what you lost…
And what you had…
And what you lost


Thunder only happens when it’s raining
Players only love you when they’re playing
Say… Women… they will come and they will go
When the rain washes you clean… you’ll know”

Lindsey Buckinghamin akustisen kitaran näppäily kuljettaa Never Going Back Againia. Nyt kun levyä kuuntelee aivan ensimmäistä kertaa tällaisessa kevään alun maisemassa, niin tämä laulu kuulostaa aika tunnelmaan sopivalta pyöräillessä laskevan auringon kajossa.

Teksti kertoo siitä oletuksesta, että kun kerran ihmissuhde kariutuu ja käy pohjalla, niin toista kertaa sinne ei mennä. ”Been down one time / Been down two times / I’m never going back again”. Tässä on paljas sovitus, jossa on päällä näppärä kerros akustisia kitaroita ja stemmoja. Koko paketti kestää vain 2 minuuttia 14 sekuntia: juuri passeli kesto tällaiselle välipalaselle.

Don’t Stop käynnistyy välittömästi eri meiningillä kuin edeltävät kolme biisiä. Tässä on jotain vahvasti kasarihtavaa, vaikka levy tosiaan on julkaistu vuonna 1977. Sävellys ja teksti ovat kosketinsoittaja Christine McVien, laulajana toimivat McVie itse sekä Lindsey Buckingham.

Meno on hieman menevämpää, teemana ”vaikka mitä sattuisi niin katse tulee pitää eteenpäin koska eilistä et takaisin saa”. Tässä kuullaan levyn ensimmäinen kunnollinen sähkökitarasoolo ja muutenkin sähköisempi äänimaisema. Tekstin pohjatarinana on C. McVien ja basisti J. McVien ero kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen…

Ensimmäisillä kuunteluilla levyltä hyppäsi yksi biisi ylitse muiden: Go Your Own Way. Tutkimusten jälkeen selvisi, että tämähän julkaistiin levyn avaussinglenä tammikuussa ’77. L. Buckinghamin tekemä ja laulama rokki.

Yksinkertaisena, mutta täydellisen toimivana tehokeinona toimii yksi kertosäkeessä kuultava laulunuotti (”you can go your own way / go your own wa-ay”), joka jää puoli sävelaskelta oletettavaa matalammaksi. Muutenkin draamankaari kasvaa kertosäkeeseen tultaessa oikeaan mittaansa, muuten pidetään matalampaa meininkiä.

Tämänkin laulun pohjana on olleet mutkikkaat ihmissuhteet ja Buckinghamin sekä Stevie Nicksin väliset kuviot. Raidan lopulla kuullaan hieno ja tyylikäs kitarasoolo, jossa soundi on 70-lukua parhaimmillaan. Outro kuulostaa siltä, että sitä voi livenä venyttää vaikka kuinka pitkäksi.

Christine McVien luoma pianoballadi Songbird päättää LP:n A-puolen. McVien soittotatsi on pehmeä ja biisi on nätisti laulettu. Lauluvoimaa ylipäätään yhtyeestä löytyy kyllä huikeasti, mutta se on käytettykin tyylitajuisesti. McVie on itse sanonut tämän laulun tekstin kertovan ”ei kenestäkään ja kaikista pienen rukouksen muodossa”.

”And I wish you all the love in the world,
But most of all, I wish it from myself.
And the songbirds keep singing,
Like they know the score,
And I love you, I love you, I love you,
Like never before, like never before. ”

The Chain käynnistyy rootsmaisesti ja kestää hetken, ennenkuin kone lähtee kunnolla käyntiin. Biisi luotiin studiossa ja sessiossa oli koko bändi vahvasti mukana. Loppukolmanneksessa kuultava tempokiihdytys syntyi John McVien kehittelemän bassokuvion pohjalta. 70-luvulla tällaiset bändisoittojutut osattiin tehdä eri lailla kuin nykyisin: neljään ja puoleen minuuttiinkiin saa aika hyvän draamankaaren sopivilla jipoilla.

Moninkertaiset stemmat moninkertaistavat kertosäkeen sanoman, kuin pariskunnan molemmat osapuolet huutaisivat samaa asiaa.

And if you don’t love me now
You will never love me again
I can still hear you saying
You would never break the chain.

You Make Loving Fun on silkkaa Bee Geesiä ja diskomeininkiä, vaikka varsinainen diskokulttuuri oli vasta nousemassa kukoistukseensa vuosikymmenen lopulla. Soitinmaisemaa hallitsee Clavinet-keyboard, jota soittaa laulun pää-arkkitehti C. McVie. Kertosäkeessä on mielenkiintoinen melodia. Tässä laulussa kitara jää sivurooliin soittelemaan täytteitä, muut instrumentit kantavat. ”I never did believe in miracles, / but I’ve a feeling it’s time to try”.

Takaisin perinteisempää 70-luvun soft rockia kohti vie I Don’t Want to Know. Tähän en itse oikein saanut otetta, sillä ympäröivät raidat ovat niin vahvoja. Heti alusta asti kuullaan jälleen yhtyeelle ominaista kerros-stemmalaulantaa. Stevie Nicksin sävellys jää kuitenkin hieman tasapaksuksi, nyökkäillen hetkittäin jopa country rockin suuntaan. Seassa kuultavat handclapit on jännittävästi rytmitetty ja sähkökitarat käyvät jälleen fillailemassa silloin tällöin.

Toiseksi viimeinen raita on ensikuunteluilla levyn paras balladi Oh Daddy. Alun tunnelmoinnissa on mahtava urkusoundi, dramaattisen pianobasson iskiessä säkeistön alussa. Christine McVie laulaa lauluaan sille bändin toiselle McVielle, vaikka väitti levynteon aikoihin tälle että teksti kertoo koirastaan…

Tässä on tunnelma, jolle en keksi kuvaavaa sanaa. ”I’m so weak but you’re so strong”-kohdassa bändi ”hätäilee” kertojan mukana. Seassa on jälleen harkittuja täytteitä eri soittimilta, kuten sähkökitaralta ja kastanjeteilta, jotka kuulostavat seassa mielenkiintoisilta.

Alussa mainitut urut kantavat koko biisin ajan, McVie laulaa haavoittuneesti. Sovituksessa on tilaa, muuten tuo urkusoundi jäisi jalkoihin. Lopussa mukaan tulee myös toiset urut, oikein Hammondit. Biisi tiivistyy rivissä ”And I can’t walk away from you, baby if I tried”. Teksti on dramaattinen.

Oh Daddy,
You know you make me cry,
How can you love me,
I don’t understand why.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Oh Daddy,
You soothe me with your smile,
You’re letting me know,
You’re the best thing in my life.
Oh Daddy,
If I can make you see,
If there’s been a fool around,
It’s got to be me.
Why are you right when I’m so wrong,
I’m so weak but you’re so strong,
Everything you do is just alright,
And I can’t walk away from you, baby
If I tried. ”

Levyn päättää Gold Dust Woman hieman kepeämmällä meiningillä. ”Rock on, gold dust woman / take your silver spoon and dig your grave”. Tässä on kaikkea sitä, mikä on toiminut levyllä aiemmin: sähköpianoa, kitaroita, hienoa laulamista sekä melodia, joka on höystetty sekä ylä- että alapuolelta tyylitajuisilla stemmoilla. Stevie Nicks on tässä sekä tulkitsijan että biisintekijän roolissa.

Tunnelma sopii albumin päätösbiisiksi. Loppuun olisi voinut ehkä iskeä vielä enemmän jamia, sillä bändin soitossa siihen olisi varaa. Ehkä tällainen pitkä fade-out istuu levyn ilmapiiriin kuitenkin paremmin.


Ensitahdeista asti kuulee, että aikansa laatutyötä on tehty. Se, että useimmat laulut pohjautuvat bändin jäsenten välisiin ihmissuhdekuvioihin tuo melkoisen katkeransuloisuuden sävyn koko levyn ympärille. Kuin jokaisen bändiläisen henkilökohtainen päiväkirja 70-luvun puolivälistä olisi tuotettu levyn muotoon. Asia valkeni Fleetwood Macin jäsenillekin vasta albumin julkaisun jälkeen.

En muista onko koskaan tullut tällaista sanattomuuden tunnetta albumin päättyessä. Rumours sai sellaisen aikaan vielä viidennelläkin kuuntelukerralla. Varsinkin Go Your Own Waysta eteenpäin itselleni tuli todella vahva tunne jonkinlaisesta yksin jääneen mutta sen jonkun tykö tahtovan lauantai-illasta.

https://open.spotify.com/album/63k57x0qOkUWEMR0dkMivh

Toomio’s TOP100: 82. Dream Theater – Metropolis Pt. 2: Scenes from a MemoryToomion TOP100: 82. Dream Theater – Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory

Producer: Mike Portnoy, John Petrucci
Recorded: 1999
Published: 26.10.1999
Label: Elektra Entertainment

The album was voted as the number one all-time progressive rock album in a poll conducted by Rolling Stone-magazine.

SINGLES
– Home
– Through her Eyes

As crazy as it is, this was the first Dream Theater-album, which I bought in knowing what the band was. I bought Awake only based on the cover art.

Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory is one of those theme albums that works. The album reviews the murder mystery through hypnosis. Of course it is somewhat cliché, but music is successful.

They’re skilled, that’s a fact. Sometimes feels like it’s the only purpose, but there’s also very simple and beautiful moments. Mike Portnoy is pretty boring drummer, such as Jordan Rudess in the long run, but both of them are very skilled. So are Johns Myung and Petrucci,  but James LaBrie… A man can’t sing, or at least the sound does not come easily. On this album, however, he does it fine. This was also the first album for Jordan Rudess.

”Dance of Eternity is a strong middle finger to all musicians.”

The songs are typical for the Dream Theater – an inherent complexity and often overlong. But still there are so cool parts that this album will be easily listened to the end. In Fatal Tragedy the style changes nicely when narrator changes, Home is kind of Oriental prog-piece as it should be. Dance of Eternity is a strong middle finger lift to all musicians. In the style of ”Try yourselves”. A snappy album in every way.

Sure, it would be much better with different singer. It contains enough elaborate material to get on my list. Of course, it has a quite personal aspect for me, because it was the most important album for my transition to progressive metalhead.

This must be listen with bandmates, specifically analyzing how the band’s playing. This music is made for that. Music for musicians.

PARHAAT HETKET
Strange Deja Vu – Tightly-played prog metal.
Dance of Eternity – ”Try yourselves!”

EI LÄHDE
Through Her Eyes – It’s so obvious copy of Bon Jovi’s Never Say Goodbye, that I’m ashamed to listen it.

https://open.spotify.com/album/1QZi8laY96nhaeGSklvN4DTuottaja: Mike Portnoy, John Petrucci
Nauhoitettu: 1999
Julkaistu: 26.10.1999
Levy-yhtiö: Elektra Entertainment

Suomen listan 6., Jenkkien 73. Rolling Stone-lehden lukijoiden mielestä kaikkien aikojen paras progerock-albumi.

SINGLET
– Home
– Through her Eyes

Niin hullua kuin se onkin, niin tämä oli ensimmäinen Dream Theater-albumi, minkä ostin tietäen, millainen bändi oli kyseessä. Awaken ostin aiemmin pelkästään kansien perusteella.

Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory on yksi niistä teemalevyistä, joilla on onnistuttu rakentamaan kantava kokonaisuus. Levyssä puidaan murhamysteeriä hypnoosin avulla. Toki se siltä osin on hiukan kliseinen, mutta musiikki on onnistunut.

Soittotaitoa bändillä on, sitä ei kyseenalaista kukaan. Vaikka soittotaidon esittely välillä onkin itsetarkoitus, onnistuu se myös hämmästyttämään. Mike Portnoy on tylsähkö rumpali, kuten Jordan Rudesskin pidemmän päälle kosketinsoittajana, mutta taitavia ovat molemmat. Johnit Myung ja Petrucci ovat kielisoittajien kärkeä millä mittakaavalla vain, mutta se James LaBrie… Mies ei osaa mielestäni laulaa tai ainakaan ääni ei tule helposti. Tällä levyllä sitä kuitenkin kestää jotenkuten. Tämähän oli ensimmäinen levy, jolla Jordan Rudess tuli vakijäseneksi tuoden Kurzweilin soololiu’utukset soolo-osioiden peruskauraksi.

 ”Dance of Eternity on vahva keskisormen nosto kaikille soittajille.”

Biisit ovat DT:lle ominaisen monitahoisia ja usein vähän ylipitkiäkin. Mutta on siellä välissä niin kovia pätkiä, että tämäkin levy helposti tulee loppuun asti kuunneltua. Fatal Tragedyssa vaihtuu tyyli hienosti kertojan muuttuessa, Home taas toimii itämaisena proge-kappaleena niin kuin pitääkin. Dance of Eternity on vahva keskisormen nosto kaikille soittajille. Tyyliin ”tehkää perässä!”. Napakka levy kaikin puolin.

Toki se saattaisi olla vielä paljon parempi eri laulajalla. Kaiken kaikkiaan se sisältää sen verran taidokasta materiaalia, että listalle kuuluu. Ja on tällä tietysti itselleni aikamoinen henkilökohtainen aspekti, koska tämän levyn aikoihin siirtyminen proge-musiikin lavealle polulle sai alkunsa.

Tätä tulee kuunnella omien soittokavereiden kanssa nimenomaan soittamista analysoiden. Siihen tämä musiikki on tehty. Musiikkia soittajille.

PARHAAT HETKET
Strange DejaLetkeä alku tiukasti soitettua progemetallia.
Dance of Eternity”Tehkää perässä!”

EI LÄHDE
Through Her EyesTrough Her Eyes on niin ilmiselvä Bon Jovin Never Say Goodbye, että hävettää kuunnellessakin.

https://open.spotify.com/album/1QZi8laY96nhaeGSklvN4D

Toomio’s TOP100: 83. Soilwork – Figure Number FiveToomion TOP100: 83. Soilwork – Figure Number Five

Producer: Soilwork
Recorded: 2002-2003
Published: 22.4.2003
Label: Nuclear Blast

#23 in Finnish albumchart.

SINGLET
– Departure Plan
– Rejection Role
– Light the Torch

This album came after Natural Born Chaos. I just remember how dull covers this very awaited album had.

The songs were as good as expectations and probably composed thinking target group more than before. The album has a traditional sound for its releasing time. The hooks require more concentration, and may not reach the ear at the first play. The album is slightly longer than its predecessor and material includes more elements of pop.

Figure Number Five is a reminder of the early days of the band, as well as how keyboards can be real value also in death metal. It is no wonder, because half of the songs are composed by keyboardist Sven Karlsson. If any, so just Soilwork’s keyboardist has become the biggest influence to my own playing style.

Vocalist Speed has said that the album could have been better composed, even though it contains a lot of good melodies. In any case the album is  really strong. Soilwork is able to make better individual songs, but this entirety really works.

This is worth listening to couple of times. However this is better than In Flames at any time.

THE BEST MOMENTS
Figure Number Five This kind of material should be more than one song, but it is obvious that it will not sell.

NOT SO BRILLIANT
There’s no bad moments.

https://open.spotify.com/album/5XtFmUjy23sc7H5XXpTG6hTuottaja: Soilwork
Nauhoitettu: 2002-2003
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Nuclear Blast

Suomen listan 23.

SINGLET
– Departure Plan
– Rejection Role
– Light the Torch

Natural Born Chaoksen jälkeen tuli tämä. Muistan vain sen kuinka tylsät kannet tässä kovin odotetussa levyssä oli. Kappaleet olivat kuitenkin odotuksiinkin nähden hyviä ja luultavasti sävelletty enemmän kohderyhmää miettien.

Albumilla on perinteinen julkaisuajankohtansa soundi. Ei kovin erotteleva. Se hiukan jopa häiritsee koukkuihin tarttumista. Nyt ne vaativat enemmän keskittymistä, eivätkä jää välttämättä korvanlehteen heti ensi kuulemalla. Levy on edeltäjäänsä hiukan pidempi ja materiaaliltaan myös popimpi.

Figure Number Five on muistutus niin bändin alkuajoista kuin myös siitä, kuinka koskettimet voivat olla näinkin raskaassa metallissa oikeasti lisäarvo, eikä vain kuriositeetti. Se ei ole ihme, sillä puolet kappaleista on säveltänyt kosketinsoittaja Sven Karlsson. Jos joltain, niin juuri Soilworkin kosketinsoittajalta on eniten tullut itse otettua vaikutteita. Tämän voivat varmasti meidän bändin pojat allekirjoittaa.

Laulaja Speed on sanonut, että levy olisi voinut olla paremmin sävelletty, vaikka se sisältääkin paljon hyviä melodioita. Levy on joka tapauksessa kokonaisuutena todella kova. Soilwork on vaan pystynyt parempiakin yksittäisiä biisejä tekemään. Silti yhtään surkeaa tai edes välttävää ei tälle levylle ole mahtunut.

Kyllä tämä kannattaa pari kertaa kuunnella ihan ajatuksen kanssa. On tämä nimittäin parempi kuin In Flames milloinkaan.

PARHAAT HETKET
Figure Number Five Tätä materiaalia saisi olla enemmänkin, mutta on ilmiselvää, ettei se myy.

EI LÄHDE
Huonoa hetkeä ei ole.

https://open.spotify.com/album/5XtFmUjy23sc7H5XXpTG6h