Categories
Toomion TOP100

Toomio’s TOP100: 97. Cynic – Traced in AirToomion TOP100: 97. Cynic – Traced in Air

Producer: Paul Masvidal & Sean Reinert
Recorded: 2008
Published: 17.11.2008
Label: Season of Mist

You did not expect this album on my list.

When I was a junior I waded in the local library board shelves, I came across this band. Although the residential place was small, it was a wide range of music library. At that time, Cynic’s experimental death metal did not really hit me. 15 years after their debut, the band made a second album, which was strangely more relevant stuff.

Their every album cover art is similar. It is an elegant and identified. Strands break in all directions and patterns to create an excellent description of the band’s music. Harmonic singing, technical transitions and the melodies to remember.

”Each member is a master of his instrument.”

When you first hear the music, may it sound overcrowded, even causing hyperventilation. Masdival’s voice is high, but effective. Like a whip. In the background is strength, even though the striking part is in a small area. The playing is more than accurate and wise. It is magical. Each member is a master of his instrument. At least in this genre.

The album begins with three “cannon tracks”. From there, the quality drops slightly, but in any case the body is strong. The music is very much the same as example Zero Hour and Spiral Architect. But the result is just much better. Mixing and the world of sound are smoother. Cynic’s habit is to keep the melodies play a key role.

”Death metal is now used to be a very homogeneous group of bands imitating each other.”

Many death metal bands could take inspiration from this band. Death metal is now used to be a very homogeneous group of bands imitating each other. Yes, there are real pearls among them, but too many of the band submits to repeat the phrase: ”Death metal can’t be anything else!” It can be changed.

Traced in Air has small elements, which were clearly ahead of many other colleagues in this genre. Your working day starts sharp with this album.

THE BEST MOMENTS

  • Nunc Fluens – A very good intro to the album. Rising slowly and in the end you’ll get some tastes from the future.
  • The Space for This – Guitars in chorus are genius.
  • Maailma on Tyly – A beautiful ballad played on a bit heavier hand.

NOT SO BRILLIANT

  • Everything’s brilliant!

http://open.spotify.com/album/7cjLJUMUyoS6pFut8fkSOoTuottaja: Paul Masvidal & Sean Reinert
Nauhoitettu: 2008
Julkaistu: 17.11.2008
Levy-yhtiö: Season of Mist

Tätä ei moni tuttuni tälle listalle osannut odottaa.

Kun junnuna kahlasin paikallisen kirjaston levyhyllyjä, törmäsin tähän bändiin. Vaikka asuinpaikkani oli pieni, oli sen kirjaston levyvalikoima vähintäänkin laaja. Tuohon aikaan Cynicin kokeellinen death metal ei oikein iskenyt. 15 vuotta debyytin jälkeen bändi teki toisen levyn, joka oli kummasti osuvampaa tavaraa.

Kansitaide on kaikissa bändin levyissä samankaltainen. Tyylikästä ja tunnistettavaa. Joka suuntaan hajoilevat säikeet ja kuviot luovat osuvan kuvauksen bändin musiikista. Harmonista laulua, kaikkialle sinkoilevia teknisiä siirtymiä ja päähän jääviä melodioita.

”Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa.”

Musiikki saattaa ensikuulemmalla olla täyteenahdetun oloista, jopa hyperventilaatiota aiheuttavaa. Masdivalin ääni on korkea, mutta tehokas. Kuin ruoska. Voimaa on takana, vaikka osuva osa onkin pinta-alaltaan pieni. Soitto on enemmän kuin tarkkaa ja taitavaa. Se on maagista! Jokainen soittaja on maailman kärkikastia oman instrumenttinsa hallinnassa. Ainakin tämän genren sisällä.

Albumi alkaa kolmella tykkibiisillä. Siitä se lähtee loivasti laskemaan, mutta tasalaatuista se joka tapauksessa on. Musiikissa on hyvin paljon samaa kuin esim. Zero Hourissa ja Spiral Architectissa. Lopputulos on vain paljon parempi. Miksaus ja äänimaailma on sulavampi. Esimerkkeinä mainittuja bändejä riivaa hiukan puolitiehen jätetty äänenlaatu. Cynicin tapaista on pitää melodiat pääroolissa. Ainakin tasavertaisina soiton teknisyyden kanssa.

”Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä.

Moni nykyinen death metal-bändi voisi ottaa mallia tältä bändiltä. Death metal kun tuppaa nykyisin olemaan hyvin homogeeninen ryhmä toisiaan matkivia bändejä. Kyllä, siellä on todellisia helmiäkin joukossa, mutta liian moni bändi alistuu toistamaan fraasia: ”Tällaista death metal vain on!” Kyllä sitä voi muuttaa.

Tästä kuunteluun levy, jossa on pienillä elementeillä saatu selkeä etumatka moneen muuhun genre-kollegaansa. Työpäivä lähtee tällä terävästi käyntiin.

PARHAAT HETKET

  • Nunc Fluens – Erittäin hyvä intro albumille. Hidas nousu ja lopussa maistiaiset tulevasta.
  • The Space for This – Kertosäkeen kitarat ovat neroutta.
  • Evolutionary Sleeper – Kaunis balladi soitettuna vähän raskaammalla kädellä.

EI LÄHDE

  • Lähteepäs! Kaikki on brillianttia.

http://open.spotify.com/album/7cjLJUMUyoS6pFut8fkSOo

Categories
Atson Aikakone

Atso’s Time Machine: Bruce Springsteen – 1973 & Greetings from Asbury Park, N.J.Atson Aikakone: Bruce Springsteen – 1973 & Greetings from Asbury Park, N.J.

The debut album by Bruce Springsteen, Greetings from Asbury Park, N.J., was released in the first week of 1973. During the first listens the album used to struggle quite a lot: now its secrets have been beginning to unravel.

I listened to ”Greetings” for the first time in the summer of 2010, which was the time I started to unresolve Springsteen’s discography for the first time. The first impression was that the record had a few of remarkably great songs, slightly immature and unintentionally rambling instrumentation and a LOT of lyrics. The same elements can be found there these days as well: during the few years of listening they have started to find their place.

Blinded by the Light starts the LP with a tinkling guitar intro and a lyrical blast: ”Madman drummers bummers and Indians in the summer with a teenage diplomat” – and that’s just the first line. Right from the start of the first song there’s a possibility to make a remark about something to be discovered in Springsteen’s songs later as well: the songs leave room for the listener to interpret the texts (in this case, you first have to find out what the song’s all about!).

The composition and the melody have got enough hooks and the text contains great portions. There’s rhymes on every line: according to legend Bruce wrote this one with a rhyming dictionary. The at-the-time twenty-something lyricist is here and there pretty close to stumble on his own handiness. The chorus (”And she was blinded by the light →) is in the end pretty traditional section and a catchy one.

I’ve had the chance to experience Blinded by the Light on a live show a couple of times: first was during the acoustic warm up in Helsinki 2012, the other in Turku’s second show in 2013. In Turku the most memorable thing was, when Bruce forgot how one section should go, kept the band in the E-chord for several bars and the counted in the next section: ”I can’t remember this one, let’s go back to the verse!”

The second song continues to play in a light mood. Growin’ Up starts with a piano-arpeggio, in to which Bruce joins with his singing a moment later. There’s not much instrumentation in this song: in addition to the above-mentioned there’s a rhythm section consisting of bass and drums, saxophone and little guitar. A snappy piano-solo can be heard as well.

The blast of the lyrics keep on going with a story about “growing up”. The song’s about where do you wanna go and which way? “I hid in the clouded wrath of the crowd but when they said “Sit down “ I stood up”.

There’s something mystical in the line “And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car”: a whole scene in one, it’s up to the listener to develop the events.

Mary Queen of Arkansas is a more tender, singer-songwriter-stylish song. “Mary” is the target of the narrators feelings in many of Springsteen’s song all the way to the 21st century. This one took a few listens, before I got any grip of it.

The lyrics got some uncertainty:  “You’re not man enough for me to hate or woman enough for kissing” or “ But I know a place where we can go Mary / Where I can get a good job and start all over again clean”.

As the fourth song comes Does This Bus Stop at 82nd Street?, lasting just a little more than 2 minutes. Beginning with a little intro by an acoustic guitar starts a “song of praise for public transportation”, like Bruce himself introduced this in Helsinki 2012. Then this song had developed into quite a party song with solos by every player on stage (there was even a drums vs. percussion -battle!). The album version is more compact: it has no solos, only scenes guided by the lyrics. “Broadway Mary, Joan Fontaine, advertiser on a downtown train”. The last two lines in turn pave the way to the second song, which is in fact the greatest on the album: “Senorita, Spanish rose, wipes her eyes and blows her nose / Uptown in Harlem she throw a rose to some lucky young matador.”

Lost in the Flood, track five. A story to begin accompanied by piano, that grows up to a powerful song. “The ragamuffin gunner is returnin’  home like a hungry runaway”. A lot of transaction as the refrain asks symbolic questions. Especially the midmost chorus is great: “And he said “Hey kid, you think that’s oil? Man that ain’t oil that’s blood”. There’s many lines in this song that make you wonder.

Lost in the Flood hit me from the DVD recorded in Hammersmith Odeon, London in 1975. That version had more power than the album version. After the mid-70s Springsteen shelved the song from concert set lists until 1999, after that it has been occasionally heard. The current arrangement has evolved into a beast: a cumbersome, even more tough-faced version in which overdriven guitars and even an outro solo by Bruce can be heard.

When it comes to selecting the best track from the album, Lost in the Flood is fighting for the title: in most days it’ll be number one.

The B-side of the LP starts with a beautiful song called The Angel. It starts, like the previous one, with a piano. It’s a steady composition with practically just one section that repeats three times.

This was a song that was for a long time not played in concerts: the first and heretofore last time it was heard in an E Street Band-show was in Buffalo 2009 (the last concert of the Working on a Dream Tour), when the band played the “Greetings” album for its entirety.

The ending trio of the album is great, the third last song being For You. The band rushes in right from the start into a song in which the text is once again going on pretty fast.  “Princess cards she sends me with her regards / barroom eyes shine vacancy, to see her you gotta look hard”. The situation is pretty clear: “I came for you, for you, I came for you but you did not need my urgency”.

There’s something hasty in the air, almost conclusive. Great lines (and even rhymes!) one after another.

Wounded deep in battle, I stand stuffed like some soldier undaunted
To her Cheshire smile. I’ll stand on file, she’s all I ever wanted

Crawl into my ambulance, your pulse is getting weak
reveal yourself all now to me girl while you’ve got the strength to speak

This one gets quite (teen-)romantic. While listening to this album, it’s good to remember that Bruce was only 24 years old while making this record: so the songs are written by a pretty young guy.

Beautiful lines proceed as the last verse tops off the tale:

You were not quite half so proud when I found you broken on the beach
Remember how I poured salt on your tongue and hung just out of reach
And the band they played the homecoming theme as I caressed your cheek
That ragged, jagged melody she still clings to me like a leech.

The story can be taken as literally or as figuratively. The way or the another, if one focuses on the lyrics they can get pretty deep. The title of the best line, however, goes to the next snippet which also has something very pretty:

And don’t call for your surgeon even he says it’s too late
It’s not your lungs this time, it’s your heart that holds your fate

Spirit in the Night, maybe the biggest hit song of the album, also has an atmosphere to be felt. It’s a fan-favourite, that was heard during the first gig in Turku on May 2013. You can hear from the first saxophone notes that there’s “something” in this song.

There’s once again a lot of words and the band is playing a little unsteady. The first verse sets a premise: original characters like Crazy Janey, Wild Billy, Hazy Davy and Killer Joe set to party on the lake of Greasy Lake. All kinds of things happen, there’s new aspects revealed about the characters and the party is immemorial. Just like “spirits in the night”

The tale of the song would work even without music: it’s like a short story. The vocal melody has to take some freedom so that all the words can fit in. There’s some great lyric in here as well.

“Spirit” has been on the concert set lists for a long time. On the last tours, especially with the extended horn section, the saxophone riff has re-emerged. The arrangement has also caught new nuances and the song has at places streched to last really long. “Spirit” held it’s place great among even 40 years younger songs .

“Greetings” ends with a rocking song It’s Hard to Be a Saint in the City, in which young Springsteen sings with a great confidence. ”I had skin like leather and the diamond-hard look of a cobra / I was born blue and weathered but I burst just like a supernova”. Piano tinkles nicely through the song: this one rocks!

I was the king of the alley, mama, I could talk some trash”. The emanation lasts for the whole song. The composition is different than the other songs of the album, it has more edges. Especially the guitar patterns in the end arouse the interest: in concerts there’s been a guitar battle between Springsteen and his long-time-guitarist Steve Van Zandt all the way from the 70s. This one also works great in the 21st century: with more angular sounds the playing gets to support the text’s almost aggressive self-confidence more effectively.

So, there goes Springsteen’s debut from 1973: Greetings from Asbury Park, N.J. A nuanced record that has got rocking songs, more plain descriptions of feels and a couple of biggers songs. Only Mary Queen of Arkansas and the Angel remain in the mid-term hand as invidual songs, but in the album wholeness they sooth it nicely. As highlights I’d say tracks 1,5 and 7: Blinded by the Light, Lost in the Flood and For You. And Spirit in the Night can’t be forgotten as well: it sounds like a hit, which it was.

Bruce Springsteen’s recording career continued as early as the same year’s autumn in a little bit of more refined form with the album The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle. “WIESS” will get it’s turn when it’s time…

http://open.spotify.com/album/4hQ5RfHzq1SGJNfZWrpg7CBruce Springsteenin julkaisu-uran debyytti “Greetings” julkaistiin vuoden 1973 ensimmäisellä viikolla. Ensikuunteluilla paikoin runsaastikin rönsyillyt levy otti aikansa auetakseen: nyt sen salaisuudet alkavat pikkuhiljaa aueta.

Itsellä tämä levy oli ensi kertoja kuuntelussa kesällä 2010, jolloin Springsteenin tuotantoon tuli ensi kertaa perehdyttyä huolella. Ensivaikutelma oli se, että levyllä on muutama erityisen toimiva biisi, hitusen kehittymätöntä, tahattomasti rönsyilevää soitantaa sekä paljon tekstiä. Samat elementit sieltä löytyvät edelleen: muutamassa vuodessa ne ovat kuitenkin jäsentyneet paikoilleen.

Blinded by the Light avaa levyn helisevällä kitaraintrolla ja lyriikkatykityksellä: ”Madman drummers bummers and Indians in the summer with a teenage diplomat” – ja siinä oli vasta ensimmäinen rivi. Heti ensimmäisestä laulusta saakka on kuitenkin havaittavissa sittemminkin Springsteenin tuotantoon liittyvä oleellinen seikka: kuulijalle jää tilaa tulkita tekstejä (kunhan tässä tapauksessa saa ensin jonkinlaisen käsityksen, mistä tässä lauletaan).

Sävellyksessä ja melodiassa on riittävästi koukkuja ja tekstissä hienoja rivejä. Riimejäkin löytyy joka riviltä: tarinan mukaan Springsteen sanoitti tämän tekstin riimisanakirjan kanssa. Paikka paikoin onkin vaara, että noihin aikoihin reilu parikymppinen biisintekijä kompuroisi omaan näppäryytensä. Kertosäe (”And she was blinded by the light ->) on loppujen lopuksi aika perinteikäs pätkä ja tehokkaasti päähän jäävä sellainen.

Blinded by the Light on pari kertaa sattunut omalle kohdalle Springsteenin keikoilla: ensin Helsingin 2012 keikan akustisessa lämmittelyosiossa ja sitten Turun jälkimmäisellä keikalla 2013. Turun versiosta jäi mieleen se, kun Bruce unohti yhden osan kokonaan välistä, piti bändin useamman tahdin ajan E-duurissa ja laski sitten käyntiin seuraavan osan: ”en muista tätä, hypätään takaisin säkeistöön!”.

Kakkosbiisi jatkaa soitannollisesti kepeässä tunnelmassa. Growin’ Up käynnistyy piano-arpeggiolla, johon Bruce liittyy laulullaan hetken kuluttua. Tässä ei ole lopulta hirvittävästi soittimia: edellä mainittujen lisäksi rytmiryhmä basson ja rumpujen muodossa, saksofoni sekä hieman kitaraa. Tässä kuullaan myös näppärä pianosoolo.

Sanatykitys jatkuu edelleen tarinassa, joka kertoo nimensä mukaisista tapahtumista. Minne sitä tahtoisi päätyä ja mitä reittejä? ”I hid in the clouded wrath of the crowd but when they said ”Sit down” I stood up”.

Rivissä “And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car” on jotain mystistä: kokonainen kohtaus yhdessä paketissa, kuulijan vastuulla on päätellä tapahtumat.

Mary Queen of Arkansas on puolestaan hempeämpi, singer-songwriter-mallisempi laulu. ”Mary” toimii tunteiden kohteena monissa Springsteenin lauluissa läpi tuotannon aina 2000-luvulle saakka. Tässä kuljetaan aika vapaissa sfääreissä sekä rytmin että melodian osalta. Vaati ainakin itseltä useamman kuuntelun, että pääsi millään tavalla kartalle tästä biisistä.

Sanoituksessa on epävarmuutta: ” You’re not man enough for me to hate or woman enough for kissing” tai “ But I know a place where we can go Mary / Where I can get a good job and start all over again clean”.

Nelosbiisinä käynnistyvä hieman reilu 2-minuuttinen Does This Bus Stop at 82nd Street? on menevämpi yksilö. Lyhyen akustisen kitaran johtaman intron jälkeen käynnistyy ”ylistyslaulu julkiselle liikenteelle” kuten Springsteen tämän itse Helsingissä 2012 esitteli. Tuolloin tästä oli muotoutunut melkoinen bilebiisi täynnä sooloja kaikilta soittajilta (mukana oli jopa perkussiot vs. rummut –battle!). Levyversio on tiiviimpi: tässä ei sooloja kuulla, vaan ainoastaan tekstin ohjaamia kohtauksia. ”Broadway Mary, Joan Fontaine, advertiser on a downtown train”. Viimeiset kaksi riviä puolestaan pohjustavat seuraavan, itse asiassa levyn komeimman, raidan: “Senorita, Spanish rose, wipes her eyes and blows her nose / Uptown in Harlem she throw a rose to some lucky, young matador.”

Lost in the Flood, raita viisi. Pianon säestämänä käynnistyvä kertomus, joka kasvaa komeasti voimakkaaksi lauluksi. ” The ragamuffin gunner is returnin’ home like a hungry runaway”. Paljon tapahtumia, kertosäkeen kysyessä symbolisia kysymyksiä. Varsinkin keskimmäinen ns. b-osa on kova: ” And he said ”Hey kid, you think that’s oil? Man, that ain’t oil that’s blood”. Tässä laulussa on paljon pätkiä, jotka pistävät miettimään.

Lost in the Flood kolahti itselleni Lontoon Hammersmith Odeonilta vuonna 1975 taltioidulta DVD:ltä. Tuossa versiossa oli hieman enemmän särmää. 70-luvun puolen välin jälkeen Springsteen hyllytti biisin keikkaseteistä aina vuoteen 1999 asti, sen jälkeen sitä on silloin tällöin kuultu. Nykyisessä sovituksessaan siitä onkin kehittynyt melkoinen eepos: raskassoutuinen, entistä kovanaamaisempi versio, jossa kuullaan särökitaroita ja usein Brucen itsensä soittama outrosoolo.

Levyn kovinta biisiä valitessa Lost in the Flood on kärkijoukoissa: useimpina päivinä jopa ykkönen.

LP-levyllä B-puoli käynnistyy kauniilla laululla The Angel, joka käynnistyy edellisen tapaan pianolla. Tasainen sävellys, jossa ei varsinaisesti ole kuin yksi, kolme kertaa toistuva osa. Dramatiikkaa ja tietynlaista haikeutta huokuva tunnelma, jossa rauhoitutaan edellisen laulun rytinästä. Tämä oli pitkään täysin livenä soittamaton biisi: ensimmäisen ja ainoan kerran E Street Band-show’ssa tämä kuultiin vuonna 2009 Working on a Dream-kiertueen viimeisellä etapilla Buffalossa, jossa koko Greetings-albumi soitettiin alusta loppuun.

Levyn päätöskolmikko on kova. Tuon trion avauksena kuullaan For You. Bändi syöksyy alusta asti mukaan lauluun, jota teksti jälleen kuljettaa melkoista vauhtia. ” Princess cards she sends me with her regards
/ barroom eyes shine vacancy, to see her you gotta look hard
”. Tilanne on aika selkeä: “I came for you, for you, I came for you but you did not need my urgency”.

Tunnelmassa on jotain hätäistä, lähes lopullista. Komeita rivejä (ja jopa riimejä!) toistensa perään.

Wounded deep in battle, I stand stuffed like some soldier undaunted
To her Cheshire smile.
I’ll stand on file, she’s all I ever wanted

Crawl into my ambulance, your pulse is getting weak
reveal yourself all now to me girl while you’ve got the strength to speak

Melkoista (teini-)romantiikkaa. Tätä levyä kuunnellessaan ylipäätään on hyvä muistaa, että Bruce oli albumin nauhoitusten aikaan 24-vuotias: biisit ovat siis aika nuoren miehen kynästä lähtöisin. Kovat rivit jatkuvat, viimeisen säkeistön kruunatessa stoorin:

You were not quite half so proud when I found you broken on the beach
Remember how I poured salt on your tongue and hung just out of reach
And the band they played the homecoming theme as I caressed your cheek
That ragged, jagged melody she still clings to me like a leech.

Tarinan voi tässä ottaa joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Niin tai näin, jos tekstiin uppoutuu niin katsantokannasta riippumatta tässä puhutaan aika tiukkaa tekstiä. Parhaan rivin pysti menee kuitenkin seuraavalle pätkälle, jossa on myös jotain kovasti nättiä:

And don’t call for your surgeon even he says it’s too late
It’s not your lungs this time, it’s your heart that holds your fate

Mahtava laulu, jonka tunnelma on mystisyydessään albumin mieleenjäävimpiä.

Seuraavassa laulussa tunnelma pysyy selkeästi aistittavissa, kun vuoroon tulee ehkä levyn isoin hitti Spirit in the Night. Keikkasuosikki, joka kuultiin myös Turun ensimmäisellä keikalla toukokuussa 2013. Heti alun saksofonilinjojen jälkeen kuulee, että nyt ollaan hyvillä vesillä.

Jälleen kuullaan paljon sanoja ja hieman horjuvaa soittoa. Ensimmäinen säkeistö asettaa tapahtumille lähtökohdan: persoonalliset hahmot kuten Crazy Jane, Wild Billy, Hazy Davy ja Killer Joe lähtevät illanviettoon Greasy Laken rannalle. Kaikenlaista tapahtuu, hahmoista paljastuu puolia ja bileet ovat ikimuistoiset. Aivan kuin ”spirits in the night”.

Laulun tarina toimisi ilman musiikkiakin: se on kuin novelli. Laulumelodian on pakko ottaa hieman vapauksia, että kaikki sanat saadaan kuuluviin. Mahtavia tekstinpätkiä tässäkin on biisi täynnä.

Tämäkin laulu on ollut keikkaseteissä pitkään. Viimeisimmillä kiertueilla, varsinkin suuremman torvisektion myötä, tuo foniriffi on kokenut uuden elämän. Muutenkin sovitukseen tuli lisää nyansseja version venyessä paikoin todella pitkäksi. ”Spirit” piti paikkansa komeasti 40 vuotta nuorempienkin biisien joukossa.

Albumin päätösraitana rokkaa It’s Hard to Be a Saint in the City., jossa nuori Springsteen laulaa komealla itseluottamuksella. ”I had skin like leather and the diamond-hard look of a cobra / I was born blue and weathered but I burst just like a supernova”. Piano kilkuttaa komeasti: tämä rokkaa!

I was the king of the alley, mama, I could talk some trash”. Uho jatkuu läpi biisin. Sävellys on hieman erilainen kuin muissa levyn lauluissa, koko jutussa on enemmän kulmia. Korville nousevat etenkin lopun sähkökitarakuviot: keikoilla tuolla paikalla on kuultu jo 70-luvulta saakka Springsteenin ja luottokitaristi Steve Van Zandtin kitarabattlea. Myös tämä toimii myös 2010-luvulla komeasti: särmikkäämmillä ja rouheammilla soundeilla soitanto saadaan tukemaan tekstin lähes aggressiivista itseluottamusta tehokkaammin.

Sinne päättyi Springsteenin debyytti vuosimallia 1973: Greetings from Asbury Park, N.J. Kokonaisuudessaan vivahteikas levy, jolta löytyy menopaloja, paljaampia tunnelmakuvauksia sekä pari isompaa laulua. Tällä levyllä on paljon enemmän hyviä kuin huonoja lauluja: oikeastaan ainoastaan Mary Queen of Arkansas ja The Angel jäävät hieman välikäteen yksittäisinä numeroina, mutta albumikokonaisuudessa rauhoittavat kokonaisuutta kummasti. Kohokohdiksi nousevat raidat 1, 5 ja 7: Blinded by the Light, Lost in the Flood sekä For You. Eikä myöskään Spirit in the Nightia voi jättää mainitsematta: se kalskahtaa hitiltä, jollainen se olikin.

Springsteenin levytysura jatkui jo saman vuoden lopulla hieman jalostuneemmassa muodossa albumilla The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle. ”WIESS” saa vuoronsa sitten ajallaan…

http://open.spotify.com/album/4hQ5RfHzq1SGJNfZWrpg7C

Categories
Toomion TOP100

Toomio’s TOP100: 98. Kolmas Nainen – Hyvää ja KaunistaToomion TOP100: 98. Kolmas Nainen – Hyvää ja Kaunista

Producer: Mikko Karmila
Recorded: 1990
Published: 1990
Label: Sonet

One of Finland’s best-selling albums of all time.

Although the band’s best songs are not in this album, it is still a quite amazing package.

Yes, yes, yes, I was born in Alavus. Therefore, exposure of Kolmas Nainen’s music has been almost inevitable. Maybe it’s not a bad thing.

The album launched the so-called Alavus-sound, that could still be heard in local bands music. At least in the 90’s, it sounds strong.

Sounds are good. There has been a long days in the studio, so this album would sound so strong. Like this kind of music it should be. After all, it could be of a Finnish southern rock. The album was produced by Mikko Karmila, famous metal music producer. He won Producer of the Year-award in 1991. He’s partly responsible for the strong sounding of this LP.

Cover art is pretty ugly. I think that many will agree with me. Fortunately, it is not the story of whole album. It shall abide in the style of its time.

”As a singer Pauli Hanhiniemi is not the world’s greatest virtuoso, but He’s one of the best lyricists in Finland.”

The album is full of good riffs and strong lyrics. As a singer Pauli Hanhiniemi is not the world’s greatest virtuoso, but He’s one of the best lyricists in Finland. And in live, his interpretation takes a totally different aspect.

The band rocks the whole way nicely. If you had to guess what kinds of albums can be found Sakari Pesola’s music collection, will Stevie Ray Vaughan could be a good bet. This band has stayed about the same throughout its history. Although it should be remembered, that the so-called ”really playing bands” make music also so, that the playing feels nice. Sometimes the result is not the most pleasant to listener. Yngwie Malmsteen for example.

Many of the songs are familiar, and to innumerable interpretations. The first three songs I did not even bother to analyze. They’re crazy, it is known. Tästä asti aikaa is so “burnt out” in radios, that I’m gonna choke. Other songs have stood the test of consumption a little better. This album is the milestone of Finnish rock. Much better than many of Eppu Normaali’s albums.

Works in English? Why not. Not anything wrong with it.  Musical style is very international, or traditional southern rock. Give a chance!

This must be listen in the campsite of Sapsalampi. Eating ice cream and figuring out world. If the evening allows, going fishing to Rämäsenperä. It is reportedly so big pikes that you need 0,5mm line to get them.

THE BEST MOMENTS

  • Valehtelisin Jos Väittäisin – Although the Finnish radios have even tried to destroy the power of this song, it retained its own cynical greatness. Very beautiful ballad.
  • Talot ja Tienhaarat – One of the best songs to describe living in Alavus. Actually, just the same band’s Paskanhajua takes precedence.
  • Maailma on Tyly – Damn good hard rock. Hanhiniemi’s harmonica makes a nice touch to this.

NOT SO BRILLIANT

  • Hehkuva Kivi – It’s feels like a filler piece.-
  • Hyisen Viiman Maa – Confused song structure. Horns are a little goofy.

http://open.spotify.com/album/4OUBR8BqjYg7DO5RUGxodCTuottaja: Mikko Karmila
Nauhoitettu: 1990
Julkaistu: 1990
Levy-yhtiö: Sonet

Yksi Suomen myydyimmistä levyistä.

Vaikka bändin parhaat biisit eivät olekaan Hyvää ja Kaunista-levyllä, on se silti kokonaisuutena aikamoinen paketti. 

Niin, niin, niin. Olen Alavudelta kotoisin. Sen takia altistuminen Kolmannelle Naiselle on ollut lähes väistämätöntä. Eikä se paha asia ole.

Levyn aloittama ns. Alavus-soundi soi varmaan vieläkin paikallisissa bändeissä. Ainakin 90-luvulla se soi vahvasti.

Soundit ovatkin hyvät. Studiossa on tehty pitkää päivää, jotta levy kuulostaisi tanakalta. Sitähän tällainen musiikki vaatii. Onhan se kuitenkin tavallaan sellaista Suomen southern rockia. Tuottaja Mikko Karmila, joka nykyisin aika pitkälti metallimusiikin tuottajana toimii, on keräillyt tähän aikaan kannuksiaan. Voittipa vuonna 1991 jopa Vuoden tuottaja-palkinnon.

Kansitaiteesta en ole pitänyt koskaan. Eivätkä kannet kyllä voi monen mielestä hienot ollakaan. Se ei onneksi ole pääasia levyä arvioitaessa. Jääkööt kannet oman aikansa tyylikoukuksi.

”Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa.”

Levy on täynnä hyviä riffejä ja vahvoja sanoituksia. Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa. Ja livenä sitten totisesti tulkitseekin jo eri tahtiin.

Bändi rokkaa kokolailla kivasti. Jos pitäisi veikata, millaisia levyjä löytyy Sakari Pesolan levyhyllystä, niin Stevie Ray Vaughanin tuotanto kokonaisuudessaan voisi olla hyvä veikkaus. Ja kyllähän se kuuluu, että bändi on pysynyt suunnilleen samana koko historiansa ajan. Aikojen saatossa jotkut kokeiluista ei vaan onnistu. Vaikka pitääkin muistaa, että ns. ”oikeasti soittavat bändit” tekevät musiikkiaan myös niin, että sitä on kiva (jopa haastavaa) soittaa. Joskus silläkin ehdolla, ettei se välttämättä aina ole kuulijalle mukavin lopputulos. (Vrt. Yngwie Malmsteen.)

Biiseistä monet ovat tuttuja ja moneen kertaan tulkittuja. Kolmea ensimmäistä kappaletta en viitsi edes analysoida. Kovia ovat, se tiedetään. Jostain syystä sanoituksista tarinana puree juuri Maailma on Tyly-biisin sanoma. Tuollaisia tarinan kuvaamia jätkiä oli Alavuden seudullakin monia. Erityisen komeasti kotiseudun mielenmaisemaa kuvastaa seuraava pätkä:

”Se keräs kiuaskivet reppuun,
heitti repun selkään,
souti selälle ja sukelsi
– Maailma on Tyly

Tästä asti aikaa on niin loppuunsoitettu, että siihen meinaa tukehtua. Muut biisit ovat kuitenkin kestäneet kulutusta hiukan paremmin. Suomi-rockin merkkiteoshan tämä levy on. Paljon kovempi kuin moni Eppujen lätty.

Tätä kuunnellaan Sapsalammin leirintäalueen laiturilla. Syödään irtojäätelöä ja mietitään, josko illalla lähtis kalaan Rämäsenperälle. On kuulemma niin isoja haukia, että tarvii nollavitosta siimaa.

PARHAAT HETKET

  • Valehtelisin Jos Väittäisin – Vaikka suomalaiset radiot ovat tätäkin yrittäneet voimasoitollaan tuhota, on se säilyttänyt oman kyynisen suuruutensa hienona pianoballadina.
  • Talot ja Tienhaarat – Yksi alavutelaisimpia kappaleita, mitä tiedän. Oikeastaan vain saman yhtyeen Paskanhajua menee edelle.
  • Maailma on Tyly – Pirullisen kova rokki. Hanhiniemen huuliharppu tekee mukavan säväyksen tähän.

EI LÄHDE

  • Hehkuva Kivi – On täytekappaleen oloinen pläjäys.
  • Hyisen Viiman Maa – Sekava kappalerakenne ja torvet ovat vähän hölmö yritys.

http://open.spotify.com/album/4OUBR8BqjYg7DO5RUGxodC

Categories
Atson Aikakone

Atso’s Time Machine: Year 1980 & Dire Straits – Making MoviesAtson Aikakone: Vuosi 1980 & Dire Straits – Making Movies

Making Movies, the third studio album by Dire Straits, was released on 17 October 1980. In a certain way the evolution of the band during its first years culminated on this record: with the following ones they moved on to softer expression while this one still has some edge.

The album starts with Tunnel of Love. This one is a song to be listened via LP: the fade in and the intro played with organ and piano (it’s borrowed from Carousel Waltz, actually) is great. By the way, sitting behind the keyboards on this album is one Roy Bittan, who is described in the inner sleeve of the record as “Courtesy of the E Street Band”. So he’s main activity has been playing in Bruce Springsteen’s trusty band since 1975.

When the band rushes in and the lead guitar takes its place, the band playing is instantly recognisable.  Knopfler’s guitar sound and vocal performance are inimitable. The story of the song is easy: a boy meets a girl and the adventure begins: the arrow of love pierces through boys heart and soul.

The chorus is light and catchy. The sounds and imagery come from their time during the late 70s and early 80s, especially the reference of the “neon light burning”.

With the next verse comes some uncertainty. The girl wants to keep the boy as a stranger and not know too much about him. The chorus following verse is the same as first time: “Tunnel of love” is of course a metaphor. “Spanish City” is in real life a place in Newcastle, England.

When the girl leaves the boy in the end of the verse, Knopfler’s lines get heart-rending:  “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”.

After the chorus comes a solo during which the rhythm of the song is molded a bit before returning to the basic groove. Knopfler’s guitar sings the same song all the time, at times it almost feels as the guitar is in main role and the vocals are irrelevant. In the last quiet section (“And girl it looked so pretty to me…”) Mark’s singing is perfectly unperfect, small and almost whispering. With the guitar leading the song gets out of this quiet section one more time.

The guitar melodies during the outro are beautiful and Knopfler plays at his most soulful. His guitar sound is so bare it wouldn’t forgive any mistakes. The band plays as a piece. As the outro reaches its finale both Bittan’s piano and Knopfler’s guitar rise to higher, specifically selected notes.

I listened to Tunnel of Love via Youtube a while ago. There was a great comment for this one: “I wish this song would never end…”. The effect of fade out is at its best on this song: the listener would want to drag the song out of the “well of heard songs” to play once more.

The record continues with Romeo and Juliet. For me this is the number 1 love song by Dire Straits. It starts with an acoustic guitar arpeggio, played by Knopfler with his legendary resonator guitar. The bass is playing a few selected notes while Knopfler sings in his trademark tone, almost speaking at times. The text is a classic one about Romeo and Juliet.

Juliet / the dice was loaded from the start / and I bet / and you exploded in to my heart

The last line of the chorus is especially a classical one: “When you’re gonna realise / it was just that time was wrong”.

The lovers are, like in the original story, from different backgrounds. Their dreams are the same however, and for a while they were shared. Now all there’s nothing left and the narrator is only one of Julia’s “previous cases”. Knopfler sings from the point of view of the one to have been left: saying you can fall for everyone for a moment. Although they had promised everything, all there’s left now are memories. The band accompanies with single, powerful strokes. The line “I used to have a scene with him” is even sang in contemptous tone.

The second chorus is a bit different than the first one. Now the narrator remembers when they pretended to be in love and promised it would last forever. The time was just wrong, however…

The third verse is a silent one, Knopfler singing even more whispering. The boy can’t talk like on the TV and he can’t write a love song like the way it’s meant to be but he would do anything for his Julia. During the last half of the chorus the band plays minimally. All the narrator has are his thoughts and memories of Julia and their moments together. The ending of this verse of verse is beautiful: love remains through the rhymes along with a spark of hope.

The song ends with the chorus heard after the previous verse. There’s a last half of verse however: there’s always Romeo and Juliet somewhere, the boy asking “you and me babe, how about it?”.

Skateaway is the last song on the LP-versions A-side. This one has a fade in like in “Tunnel of Love”, this time led by tambourine and drums. The chord progression sounds familiar. The song is about a girl who skates around with headphones on, listening to rock ‘n’ roll: rock music offers her a chance of escaping this cruel world.

”She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She’s making movies on location / she don’t know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don’t worry
D.J. play the movies all night long”

There’s the album title as well! If this song had to be packed in some way, I’d do it with the lines “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. The song goes on with the melody and the band in the front, not like its predecessors with Knopfer’s guitar. The chorus is traditional sounding Dire Straits. Bittan’s piano can be heard nicely as well.

Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball

Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all

That’s what it is. This song has a long outro, as like the its story goes on and the song keeps on playing in the girl’s headphones…

The B-side of the LP starts with Expresso Love. Knopfler counts the song in and joins in with his guitar. Also in comes Bittan’s dramatic sounding piano.

The first time I heard this one has been stuck in my memories. It was the beginning of October in 2008, Lieksa’s landmark Kaarisilta (=”arc bridge”), MP3-player and cycling home from school. I think it was a thursday afternoon, and a beautiful one.

This one is a love song as well, telling the story of a girl who has charmed a boy. Just before the band kicks in there’s a reference to “honeysuckle mask”, which is a kind of facial mask treatment. The girl must be using it, because she smells like a rose and tastes like a peach. The boy would do anything for her… According to him “she was made in heaven and heaven’s in the world”.

The boy asks himself if it’s just “Expresso Love”, meaning it only lasts a moment and then goes away.

The line in the second verse “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” is a reference to the band’s debut album and a song in it called Wild West End. The narrator gets trouble with his breathing, when the girl says that boys don’t know anything. This one does know what he wants: he wants please his girl. He also wants “everything”.

After the chorus we get to the C-section: albeit being Expresso Love, but it feels good because it feels right, Knopfler singing “I was made to be with my girl like a saxophone was made to blow in the night”. The following solo is however played with a guitar, not a saxophone. There’s some smart harmonic riffs in the end of the solo to be heard.

During the last quiet verse the couple is close to each other although this is not directly called, the girl is doing her magic. Then they surrender: it might be just “Expresso Love”, but it feels good.

This one rocks in a different way than the other songs on the album, kind of bolder. The feel of the drama is different.

The memory of the first listen of this next one is also vividly in mind: it occured in the second year of high school during the day’s opening via central radio. A song was played there that sounded unerringly like Dire Straits but I didn’t recognise it. The sound of it told me it must had to be from the record Making Movies. Later that day I had to call and ask  the girl who had played the song what it was: the call was made from swimming baths’ cafe!

The song was called Hand in Hand. It starts with a beautiful intro decorated by an acoustic guitar and the piano. “The sky is crying, the streets are full of tears”. The narrator know how read between the lines during the hard times. The metaphor of the detergent effect of rain is a classic.

The chorus is straight: although I might have treated you bad, I never never wanted no one else. I wish we could go on hand in hand like lovers are supposed to. The band plays assertively and the melody has familiar tones. Knopfler’s singing has more edge and some kind of power than the previous ones.

In the second verse the dreaming goes on and the narrator talks about sleeping next to each other and how lovely it would be to ask “baby, what’s wrong?”. The verse condenses in its last line “if my love’s in vain / how come my love is so strong?”.

The following chorus is the same as the first. After that comes the last verse, which once again chimes quietly. The narrator speaks, that even if the main couple goes ahead together or apart they’ll go in the same direction but the girl wouldn’t let him close. It all ends up in a love gone wrong, once again. The boy wonders that although things change, will the girl think about him anymore.

After the last chorus the song gets back to its beginning. The last line gets a new tone althought it was heard previously. “Oh, I can read between the lines” sound almost sarcastic this time.

This song and Romeo & Juliet are almost like cousins, I think. They both got a similar acoustic sound and the stories have got some similarities as well.

The penultimate song on the album is its only basic rock’n’roll song Solid Rock Accompanied by great rock piano it’s a song with lyrics full of metaphors and trademark guitar playing by mr. Knopfler. The castles made of sand go with the tide.

There’s a funny emanation in the chorus. ”Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked”. In the second verse the narrator is displeased with possibilities and vanity, it would be more important to focus in the essential. There’s also a question of which is more stupid: to make a silk purse or live in an illusion or confusion. In the C-section he states that a house of card was never made to last in the wind, but two solid rocks can take any kind of weather.

After a punchy guitar solo comes the third verse, which has some great rhyming.

”Because the heart that you break / that’s the one that you rely on
The bed that you make / that’s the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you

The song ends with the chorus: it needs nothing more. It’s the shortest song on the album, lasting only 3 minutes and 27 seconds. Nothing superflous!

Les Boys is the last song on the album. There’s not much to say about this one: in my mind it’s just a funny piece of music to end the record. The guitar sound is traditionally clear and piano accompanies it nicely. If there would have been one more great song in this slot the record could have taken the next level…


Lasting 37 minutes, Making Movies is a record full of strong material. It’s also easy to listen to: not full of stuff but all of it (well, excluding the last track) has been produced with a good taste. I’ve got this album as a CD and LP as well, sadly the latter hasn’t aged very well…

http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xFMaking Movies, Dire Straitsin kolmas studioalbumi, julkaistiin 17.10.1980. Tietyllä tapaa DS:n alkuaikojen kehitys huipentui tähän levyyn: seuraavissa siirryttiin hieman pehmeämpään ilmaisuun, tässä on vielä terävyyttä.

Levyn aloittaa Tunnel of Love. Varsinkin LP-levyltä kuunnellessa tämän laulun aloitus on hieno: fade in sekä urku-/pianointro, joka on lainattu Richard Rogersin ja Oscar Hammerstein II:n “Carousel Waltzista”, joka kuultiin alunperin Carousel-musikaalissa v. 1945. Koskettimien takana tällä levyllä istuu muuten Roy Bittan, josta levyn sisälehtisessä käytetään termiä “Courtesy of the E Street Band”. Mies on siis toiminut päätoimenaan Bruce Springsteenin luottobändin pianistina vuodesta 1975 saakka.

Välittömästi kun bändi syöksyy sisään ja soolokitara hyppää esille selviää, mistä bändistä on kyse. Knopflerin kitaran soundi on jäljittelemätön, kuten laulusuorituskin. Tarina on selkeä: poika tutustuu tyttöön ja seikkailu alkaa: rakkauden nuoli lävistää pojan sydämen ja sielunkin.

Sekä B- että C-osa ovat kepeitä ja tarttuvia. Soundimaailma ja kielikuvat ovat “aikansa kuvaa” eli 70-80-lukujen taitteesta, ennenkaikkea maininta neonvaloista palamassa.

Seuraavassa säkeistössä ilmenee hieman epävarmuutta. Tyttö haluaa pitää pojan muukalaisena eikä tietää tästä liikaa. Kertosäe on sama kuin ensimmäisellä kerralla: “Tunnel of Love” on tottakai vertauskuva. “Spanish City” puolestaan on paikka Newcastlessa, Englannissa.

Kun tyttö sitten säkeistön lopussa lähtee, ovat Knopflerin rivit riipaisevia: “And watched her walk away / I could have caught up with her easy enough / but something must have made me stay”. Jostain selittämättömästä syystä ei siis tullut juostua häntä kiinni enää sillä kertaa.

Kertosäkeen jälkeen seuraa soolo, jossa biisin rytmitystä muovaillaan hieman, ennenkuin palataan takaisin perusmeininkiin. Kitara laulaa taustalla koko ajan samaa tarinaa, hetkittäin tulee jopa tunne että kitara olisi pääroolissa ja laulusuoritus toissijaista. Viimeisessä hiljaisessa osassa (“And girl it looked so pretty to me…”) Markin laulaminen on täydellisesti epäpuhdasta, vienoa ja lähes kuiskailevaa. Kitaran liidaamaana tästä suvannosta noustaan pikkuhiljaa vielä kerran lentoon.

Lopukkeen kitaramelodiat ovat kauniita ja Knopflerin soittoa sielukkaimmillaan, soundin ollessa paljas ja näin ollen se ei antaisi virheitä anteeksi. Bändi soittaa tässä yhdessä nätisti. Sekä Bittanin piano että Markin kitara nousevat pikkuhiljaa korkeampiin, Dire Straitsille ominaisen harkittuihin nuotteihin.

Taannoin kuuntelin tätä YouTubesta. Siellä oli hieno kommentti, eritoten outron kohdalle: “I wish this song would never end…”. Tässä biisissä fade out on parhaimmillaan: mieli tekisi kiskoa laulu takaisin ylös jatkumaan eikä antaa sen vajota soitettujen laulujen kaivon pohjaan.

Levy jatkuu Romeo and Julietin tahdissa. Tässä on allekirjoittaneelle Dire Straitsin rakkauslauluista hienoin. Se käynnistyy akustisella kitara-arpeggiolla, jonka Knopfler soitti legendaarisella resonaattorikitarallaan. Basso kulkee taustalla harvoilla nuoteilla Knopflerin laulaessa jälleen ominaisessa lauluvireessään, välillä lähes lausuen. Teksti kertoo klassisesti Romeosta ja Juliasta, ja huonostihan siinä käy:

Ennenkaikkea kertosäkeen viimeinen rivi on klassinen: “When you’re gonna realise / it was just that the time was wrong”. Eli kertojan mielestä mikään muu ei mennyt vikaan kuin se, että aika oli väärä.

Rakastavaiset ovat tässä, kuten alkuperäisessa tarinassakin, eri lähtökohdista. Unelmat ovat kuitenkin molemmilla samoja ja hetken aikaa ne jaettiin. Nyt ei ole kuitenkaan jäljellä enää mitään ja kertoja on vain yksi Julian sotkuista. Knopfler laulaakin jätetyn näkökulmasta: kaikkiin voi retkahtaa hetkeksi. Vaikka luvattiin kaikki, nyt ollaan enää muisto. Tässä kohtaa myös bändin rytmi muuttuu hetkeksi yksittäisiksi, voimakkaiksi iskuiksi. Rivi “I used to have a scene with him” on laulettukin vähän halveksuvalla soundilla.

Toinen kertosäe on hitusen erilainen kuin edellinen. Nyt muistellaan sitä, että olevinaan rakastettiin ja luvattiin niin olevan ikuisesti. Lopputulemana on edelleen kuitenkin se, että aika vain oli väärä…

Kolmas säkeistö on hiljainen, Knopflerin laulaessa entistä kuiskailevammin ja henkilökohtaisemmin. Kertoja ei osaa puhua kuin TV:ssä eikä kirjoittaa rakkauslaulua niinkuin se on, mutta tekisi mitä vain Julian vuoksi. Viimeisessä säkeistön puolikkaassa taustasoitto häviää olemattomiin. Laulun pojalla ei ole muuta kuin ajatuksensa ja muistot Juliasta ja hetkistä. Loppu on tässä säkeistössä hieno: rakkaus säilyy läpi riimien yhdessä toivonkipinän kanssa.

Lopussa kuullaan sama kertosäe kuin edeltävällä kerralla lukuunottamatta paria 8-osan myöhässä tulevaa virvelin iskua. Aivan biisin päätteeksi puolestaan kuullaan ensimmäisen säkeistön puolikas toista kertaa: aina on jossain Romeo ja Julia ja poika kysyy, että “you and me babe, how about it?”

Skateaway on LP:n A-puolen päätösraita. Tässäkin kuullaan fade-in, jonka pääosassa ovat tamburiini ja rummut. Sointukierto on tutuhkon kuuloinen. Laulu kertoo tytöstä, joka pörräilee rullaluistimilla kuulokkeet korvilla: rock tarjoaa eskapismin mahdollisuuden.

”She gets rock’n’roll in a rock’n’roll station / and a rock n roll dream-
She’s making movies on location / she don’t know what it means
But the music make her wanna be the story
And the story was whatever was the song what it was
Rollergirl don’t worry
D.J. play the movies all night long”

Sieltä löytyi myös levyn nimi! Jos tämä biisi pitäisi tiivistää jotenkin, se tiivistyisi noihin kahteen riviin “But the music make her wanna be the story / And the story was whatever was the song what it was”. Biisi kulkee melodia ja bändi edellä, ei ninkään Knopflerin kitaran varassa kuin edeltäjänsä. Kertosäe on perinteistä, toimivaa Dire Straitsia. Bittanin piano on jälleen esillä kuuluvasti.

Come sippin’ and a slidin’ / life’s a rollerball

Slippin’ and slidin’ / skateaway, that’s all

Sitähän se on. Tässä on myös pitkä outro, ikäänkuin laulun tarina vain jatkuisi ja biisi soisi päähenkilötytön luureissa…

LP:n B-puoli käynnistyy Expresso Lovella. Knopfler laskee biisin käyntiin, jonka jälkeen mukaan liittyy kitara sekä Bittanin dramaattisen kuuloinen piano.

Tämän biisin ensikuuntelu on jäänyt elävästi mieleen. Lokakuun alku 2008, Lieksan kaarisilta, MP3-soitin ja kotimatka lukiolta. Taisi olla torstai-iltapäivä, ja kaunis sellainen.

Expresso Love on jälleen rakkauslaulu, kertoen tytöstä joka on lumonnut pojan. Juuri ennenkuin bändi ryöpsähtää sisään mainitaan “honeysuckle mask”, joka on eräänlainen kasvonaamiohoito (honeysuckle = kuusama). Tyttö käyttänee sitä, koska tuoksuu ruusulta ja maistuu persikalta, hänen vuokseen voisi tehdä mitä vain. Kertojan mukaan hänet “tehtiin taivaassa ja nyt taivas on maan päällä”.

Laulun kertoja kysyy, että onko tämä “Expresso Lovea”, eli hetken huumaa joka sitten laantuu pois?

Toisessa säkeistössä kuultava “hey mister, you wanna take a walk in the wild west end sometime?” on viittaus DS:n ensimmäiseen levyyn ja siellä soivaan Wild West End-biisiin. Kertojan hengitys meinaa salpaantua, kun tyttö kertoo että jätkät eivät tiedä mistään mitään. Kertoja kyllä tietää mitä tahtoo: nimittäin miellyttää häntä. Ja sen lisäksi “everything”.

Kertosäkeen jälkeen siirrytään C-osaan: olkoonkin “Expresso Lovea”, mutta tuntuu hyvältä koska tuntuu oikealta. Kertoja laulaa että “meitsi tehtiin olemaan tyttöni kanssa niinkuin saksofoni tehtiin soimaan yössä”. Seuraava soolonpätkä tulee kuitenkin Knopflerin kitarasta eikä saksofonista. Soolon lopulla kuullaan napakkaa harmoniarifittelyä.

Viimeisessä, hiljaisessa säkeistössä ollaankin sitten lähekkäin, vaikkei sitä ihan suoraan sanotakaan, tytön tehdessä temppujaan. Sitten antaudutaankin vietäväksi: olkoonkin sitä hetken huumaa, koska tuntuu hyvältä.

Tämä rokkaa eri tavalla kuin muut levyn biisit. Jotenkin röyhkeämmin. Erilainen draman tuntu.

Seuraavankin ensikuuntelu on vielä elävämmin mielessä: lukion kakkosluokka ja aamunavaus. Keskusradiosta soi jotain, mikä kuulosti erehdyttävästi Dire Straitsilta, mutta biisiä ei tunnistanut. Soundi oli kuitenkin sellainen, että sen oli pakko olla Making Moviesilta. Myöhemmin saman päivän iltana oli pakko soittaa kyseisen aamunavauksen pitäneelle vuotta nuoremmalle kaverille uimahallin aulakahviosta, että mikä se biisi oli?

Sehän oli Hand in Hand, joka käynnistyy kauniilla akustisen kitaran ja pianon maalaamalla introlla. “The sky is crying, the streets are full of tears”. Kertoja osaa lukea rivien välistä huonoina aikoina. Vertauskuva sateen puhdistavasta vaikutuksesta on aika klassinen.

Kertosäe on suoraa tavaraa: vaikka välillä kohtelin huonosti, niin en tahtonut ketään muuta. Voitaisiinpa kuitenkin pörräillä käsi kädessä niinkuin pariskunnan kuuluu. Soitto on jämäkkää ja melodiassa on tuttuja sävyjä. Knopflerin laulussa on enemmän särmää ja tietynlaista poweria kuin aiemmissa lauluissa.

Toisessa säkeistössä haaveilu jatkuu ja puhutaan vierekkäin nukkumisesta ja siitä, miten olisi mukavaa kysyä että “baby what’s wrong?”. Säkeistö tiivistyy viimeiseen riviinsä “if my love’s in vain / how come my love is so strong” eli jos kertojan rakkaus on turhaa, niin miksi ihmeessä se sitten on niin voimakasta.

Ensimmäiseltä kerralta toistuvan kertosäkeen jälkeen siirrytään viimeiseen, jälleen hiljaisena soivaan säkeistöön. Kertoja kertoo, että mentiinpä yhdessä tai erikseen, niin samaan suuntaan edetään mutta tyttö ei päästä lähelleen. Lopputuloksena on taas vain yksi pieleen mennyt rakkaus. Vaikka kuviot muuttuu niin kertoja pohtii, että eikö vastapuoli koskaan ajattele häntä?

Lopun kertosäkeen jälkeen palataan vielä ensimmäisen säkeistön tunnelmiin. Viimeinen rivi saa uuden sävyn, vaikka sama teksti kuullaan alussakin. “Oh, I can read between the lines” kuulostaa lähes sarkastiselta tässä kohtaa.

Tämä ja Romeo & Juliet ovat jollain tapaa serkuksia mielestäni. Samankaltainen akustinen soundi ja tekstin tarina molemmissa.

Levyn toiseksi viimeinen biisi on sen ainoa perusrokki Solid Rock. Kapakkarokkipianon säestämä pläjäys, jonka teksti on täynnä vertauskuvia ja kitaransointi on Knopfleria omimmillaan. Hiekkalinnat romahtavat vuoroveden myötä.

Kertosäkeessä on hauska uho. ”Solid Rock! I wanna give, I don’t wanna be blocked”. Kakkossäkeistössä kertoja on kypsynyt mahdollisuuksiin ja turhamaisuuteen, keskeisempää olisi keskittyä olennaiseen. Kysytäänpä myös, että mikä on hölmömpää: “to make a silk purse” eli tehdä jotain hienoa jostain turhasta/epämiellyttävästä vai elää illuusiosssa tai epätietoisuudessa. C-osassa todetaan, että korttitaloa ei luotu kestämään tuulessa mutta kaksi “solid rockia” kyllä kestävät sen.

Näpäkän kitarasoolon jälkeen tulee kolmas säkeistö, jossa riimittely on taidokasta.

”Because the heart that you break / that’s the one that you rely on
The bed that you make / that’s the one you gotta lie on
When you point your finger ‘cos your plan fell through
you got three more fingers pointing back at you

Loppuun vielä pari kertosäettä: eipä siihen enempää tarvita. Levyn lyhyin biisi, kolme minuuttia ja 27 sekuntia häikäilemätöntä rokkia. Ei mitään ylimääräistä!

Les Boys päättää levyn. Tästä ei ole paljoa sanomista: kyseessä on lähinnä huvittelunumero levyn lopussa. Kitarasoundi on perinteisen kuulas ja kapakkapiano säestää. Tässä kohtaa kun olisi vielä joku huippubiisi, niin tämä levy nousisi vielä seuraavalle tasolle…


Making Movies on 37 minuutin kestossaan ja vahvassa materiaalissaan levy, jota jaksaa kuunnella. Ei täyteen tungettu, vaan tyylitajulla soitettu albumi, joka viimeistä raitaansa lukuunottamatta on aika kovaa materiaalia. Löytyy itseltäkin CD:nä ja LP:nä, harmi vain että jälkimmäinen on kokenut ajan hampaan vähän turhankin konkreettisesti.

http://open.spotify.com/album/2thaV3YkqjK7f2AL8LC4xF

Categories
Toomion TOP100

Toomio’s TOP100: 99. Offspring – SmashToomion TOP100: 99. Offspring – Smash

Producer: Thom Wilson
Recorded: 1993
Published: 8.4.1994
Label: Epitaph

US Billboard rank 4. Remains the top-selling private label’s album.

SINGLES
• Come Out and Play
• Self Esteem
• Gotta Get Away

Offspring was the first band, from whom all the albums I wanted to have.

I liked this band and the music without peer pressure. I don’t like it because my friends liked it. It just sounded good. I changed heavy metal to punk.

Offspring was exciting band that mixed the grunge and punk pretty well together. Punk has tempo, while some kind of technical playing and angst was a grunge’s legacy. The sounds were clear, and there’s no unnecessary gimmickry. It fits perfectly to the young man’s lifestyle. Actually I’m really no man at that time. Not more than a miserable brat.

The cover art is not pretty. I disliked it. I remember how there was a boy in my class who had a Smash-shirt. I could not understand how ugly graphics as good album had. Today, I understand the purpose of the ugly cover. It pictured bad feelings and angst, which is the target group’s life. Or they just want to experience that, because everybody else want too. Album’s name Smash does not really tell us anything. It is suitable and fool name for the album, which is aimed at teenagers.

The album intro is what actually the basic idea of Auscolto.com is. It’s my personal wish too. You can change the wine to beer and CD to any format you want, but otherwise this is very much said in the punk album’s intro:

”Ahhhhh, it’s time to relax,
and you know what That means,
a glass of wine, your favorite easy chair,
and of course this compact disc playing and your home stereo.
So go on, indulge yourself,
That’s right, kick off your shoes, put your feet up,
lean back and just enjoy the melodies.
After all, music soothes the savage beasts events. ”
– Time to Relax

And more to describing the album itself. Phrase can be found in the song Smash:

”I’m not a trendy asshole
I Do What I Want
I Do what I feel like”
– Smash

That kind of music this is. However, it succeed so well, that listening Offspring began to be trendy.

There’s no weak moment found. Come Out and Play has been played too much for myself, so I am not able to tell anything about it. What Happened to You does not fit well with the other songs. Reggae riff is too much like Clash. Fast tempo and short rugs. But heavier, rolling boulders too. The latter are the root of all singles.

The boys play accurate in their third album and Dexter Holland is a charismatic frontman. Guitarist Noodles said in some interview that they are so poor musicians to begin with the band. The band’s line-up is not varied very much, even if their career is already long. The drummer has changed couple of times.

I’ve listened Smash so much, that a copied cassette work no longer. Therefore, before this list was I’ve to buy that CD. It had gone probably 5 years from the previous listening. And it works again! My thoughts are sailing in my friend’s garage, where fixed my Mitsubishi Colt. Wunderbaum scents and aimless hassle.

Although the intro instruct the other, take a car and drive with this album. It’ll be worth of it.

THE BEST MOMENTS
Bad Habit – Now this starts with a grunge intro. that may make Nirvana envious. Quiet waters and heavy waves.
Killboy Power Head – While it is Didjits-cover, this has been always one of the best tracks in this album.
So Alone – Awesome ”Fuck all that shit”-feel on it. And if the song takes about a minute, it must have full score.
Smash – This shows how Offspring make the perfect music, using very few elements.

NOT SO BRILLIANT
Gotta Get Away – A little depressing after a good start.
What Happened to You – Annoyingly happy song to mess up the good angst of the other songs. Reggae rhythm does not fit.

http://open.spotify.com/album/05KCErQSjTlYICS9KJJoclTuottaja: Thom Wilson
Nauhoitettu: 1993
Julkaistu: 8.4.1994
Levy-yhtiö: Epitaph

Suomen TOP40-listalla kakkosena, jenkkien Billboardin nelosena. Edelleen eniten myynyt yksityisen levy-yhtiön julkaisema levy.

SINKUT
• Come Out and Play
• Self Esteem
• Gotta Get Away

Offspring oli ensimmäinen bändi, jonka kaikki levyt oli pakko saada.

Pidin tästä bändistä ja musiikista, ilman ryhmäpainetta. En siis pitänyt siitä siksi, koska kaveritkin tykkäsivät. Se vain kuulosti hyvältä. Metallin kautta punk-kentälle heilumaan kävi siis teinin tie.

Offspring oli siitä jännittävä bändi, että se sekoitti grungen ja punkin aika hyvin yhteen. Grungesta puuttuva vauhti löytyi punkista, kun taas jonkinlainen teknisyys ja angsti oli grungen peruja. Äänimaailma oli selkeä, eikä muusikissa turhia kikkailtu. Se sopi nuoren miehen elämäntyyliin. Tai enhän minä oikeastaan mikään mies vielä silloin ollut. Pahainen kakara korkeintaan.

Kansitaide ei ollut kaunista. Inhosin sitä. Muistan luokaltani pojan, jolla oli Smashin paita. En voinut käsittää kuinka rumaa grafiikkaa oli saatettu ahtaa niin hyvään levyyn. Nykyään tuon tarkoituksen ymmärtää kyllä. Sehän kuvantaa pahaa oloa ja angstia, jota kohderyhmä eli teinit juuri kokevat tai haluavat kokea. Smash nimenä ei kerro oikein mitään. Mutta se on juuri sopivan hölmö nimi levylle, joka kuitenkin lähtökohtaisesti on suunnattu teini-ikäisille.

Levyn intro on oikeastaan sitä, mikä on Ausculto.comin perusajatus ja minun henkilökohtainen toive. Viinin voi vaihtaa olueen ja CD:n mihin muotoon haluaa, mutta muuten tässä on hyvin paljon sanomaa punk-levyn introksi:

“Ahhhhh, it’s time to relax,
and you know what that means,
a glass of wine, your favourite easy chair,
and of course this compact disc playing and your home stereo.
So go on, indulge yourself,
that’s right, kick off your shoes, put your feet up,
lean back and just enjoy the melodies.
After all, music soothes even the savage beasts.
– Time to Relax

Enemmän levystä kertova lause löytyy biisistä Smash:

”I’m not a trendy asshole
I Do what I want
I Do what I feel like
– Smash

Sellaista musiikkiahan tämä oli. Tosin se menestyi niin hyvin, että Offspringin kuuntelu alkoi olla nimenomaan trendikästä.

Biiseistä ei juuri heikkoa hetkeä löydy. Come Out and Play on itselleni niin loppuunsoinut, että en pysty siitä objektiivisesti kertomaan. Clashmainen What Happened to You ei oikein istu muuhun kaahailuun reggae-riffillään, mutta muuten levyllä on hyvä flow. Nopeatempoisia ja lyhyitä mättöjä ja raskaampia, mutta silti ylivyöryviä lohkareita. Jälkimmäisiä ovat juuri kaikki singlet.

”Smash on kuunneltu omalta osaltani niin loppuun, ettei kopioitu kasetti enää toimi.”

Pojat soittavat kolmannella levyllään jo aika sähäkästi ja Dexter Holland on karismaattinen keulahahmo. Tämän levyn aikoihin kitaristi Noodles kertoi jossain haastattelussa heidän olleen aivan umpisurkeita soittajia aluksi. Kovin paljon bändin kokoonpano ei olekaan vaihdellut, vaikka ura on jo pitkä. Rumpali on vaihtunut tämän levyn aikaisesta Weltysta. Itse pidin hänen tyylistään soittaa.

Smash on kuunneltu omalta osaltani niin loppuun, ettei kopioitu kasetti enää toimi. Siksi ennen tätä listaa olikin ostettava tuo CD. Edellisestä kuuntelukerrasta oli mennyt varmaan 5 vuotta. Ja hyvin toimi taas. Omat ajatukseni seilaavat kaverini autotalliin, jossa asenneltiin tämän tahdissa Mitsubishi Coltiin uusia autostereoita. Wunderbaumin tuoksuista ja päämäärätöntä hosumista.

Vaikka introssa ohjeistetaankin muuta, niin autoillessa ja juostessa matkaan tämä levy. Se on rautaa.

PARHAAT HETKET

• Bad Habit – Tämähän alkaa sellaisella grunge-introlla. että saa olla Nirvanakin kaateellinen. Hyviä suvantoja ja kunnon runttausta.
Killboy Powerhead – Vaikka onkin Didjits-cover, niin yksi parhaista tämä on ollut ihan alusta asti. Erityisesti vanhan liiton tyyliin kupuun soitettu kerron komppi saa mielen lämpimäksi.
So Alone – Mahtavaa ”haistakaa kaikki paska”-fiilistä. Ja jos biisi kestää reilun minuutin, on jo siitä annettava täydet pisteet. Ei mitään turhaa niplausta.
Smash – Tässä näkyy Offspringin taito tehdä lähes tyhjästä täydellistä. Ei bändi tarvitse kuin rummut ja kitaran, saadakseen aikaan hyviä väliosia.

EI LÄHDE

• Gotta Get Away – Vähän ankeaa jyystöä hyvän alun jälkeen.
• What Happened to You – Ärsyttävän iloinen kappale sotkemaan hyvää angstausta. Reggae-poljento ei muutenkaan kovin usein kolahda.

http://open.spotify.com/album/05KCErQSjTlYICS9KJJocl