Categories
Musa-Tastingit

MUSA-TASTING XV: 1001-albumi – F-kirjaimella alkavat artistit

15:nnessä Musa-Tastiginssa kuunneltiin “1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” -kirjasta listan F-kirjaimella alkavia artisteja. Sieltä kuunneltiin jäsen T:n mielestä 10 parasta biisiä. Tuo lista on seuraavanlainen.

Firehose – Fromohio
The Flaming Lips – The Soft Bulletin
Fishbone – Truth and Soul
Frank Black – Teenager of the Year
Fugees – The Score
Fleetwood Mac – Tusk
Fun Lovin’ Criminals – Come Find Yourself
Peter Frampton – Frampton Comes Alive!
Frankie Goes to Hollywood – Welcome to the Pleasuredome
Foo Fighters – Foo Fighters
Fats Domino – This Is Fats
Faith No More – A Real Thing
Fleet Foxes – Fleet Foxes
The Flaming Lips – Yoshimi Battles the Pink Robots
Fleetwood Mac – Rumours
Aretha Franklin – I Never Loved a Man (The Way I Love You)
Fatboy Slim – You’ve Come a long way Baby
Flying Burrito Brothers – Gilded Palace of Sin
Franz Ferninand – Franz Ferninand
Fugazi – Repeater
The Fall – Live at the Witch Trials
The Fall – This Nation’s Saving Grace
Fever Ray – Fever Ray
Aretha Franklin – Lady Soul
The Fall – The Infotainment Scan
Faces – A Nod Is As Good As a Wink… to a Blind Horse
Flamin’ Groovies – Teenage Head
Marianne Faithfull – Broken English
Ella Fitzgerald – Ella Sings Gershwin
Faust – Faust IV
Fairport Convention – Unhalfbricking
Fairport Convention – Liege and Lief
Funkadelic – Maggot Brain
Fatboy Slim – Better Living Through Chemistry
Funkadelic – One Nation Under a Groove

OSALLISTUJAT
T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
Dapza : Joensuulainen musiikin kuluttaja ja harrastajamuusikko.
J: Espoossa asuva joensuulaistunut turkulainen.

10. Foo Fighters – Exhausted (1995)

Foo Fightersin ensimmäinen single. Se oli valmis jo ennen Kurtin kuolemaa. Myös Kurt piti siitä, mutta olisi halunnut tehdä siihen omat sanat. Dave nauhoittikin kappaleesta version Krist Novoselicin kanssa Nirvanan vielä raahustaessa maan päällä. Lopulta Foo Fightersin ensimmäiselle albumille viimeiseksi biisiksi päätyneelle albumille Grogl teki kaiken itse. Myös bassot. Kyllähän tämä paikkansa 1001-albumia listalla ansaitsee. Foo Fighters on aika merkittävä, A:lle ja J:lle varmasti merkittävämpi kuin itse Nirvana.

T: Monelle tämä suriseva kitara voi olla kammotus. Minulle se on oikein toimiva elementti. Minua yleensä häiritsee enemmän mainstream-säröt. Jos särössä on hiukan fjongaa, niin toimii mulle paremmin. Eli mieluummin häiriintynyt kuin häiritsemätön. Ja varsinkin loppupään kohta, jossa kappaleessa soi vain kitara.

Y: Tää on mulle vieraampi yhtye, kuten ysärimusa pääasiassa. Aluksi epäilin kuulokkeideni toimivuutta säröilyn johdosta. No laulupuoli kutakuinkin miellyttävää soundeiltaan, mutta itse musa sellaista tasaista menoa – eteni mutta hieman särmättömästi.

Dapza: Pörinäkitara kuuluu tähän estetiikkaan, mutta koko biisin kattavana on hiukan rasittava. Hieman ennen 2:00 ja 3:00 tuleva tukevampi kitarariffi hieman pelastaa yleisilmeeltään flegmaattista (mikä lienee myös tätä estetiikkaa) menoa. Positiivista, että loppua kohti hieman piristyi.

J: Arvasin tänään kuulevani Foo Fightersiä. Sitä sain. Ei mikään ihan suosikkibändi itselleni, vaikka kyllä täysin ymmärrän mikä tässä väkeen vetoaa. Jotenkin hiukan junnaavaa alkuun, loppua kohti meno koheni.

RAADIN ARVIO
T: 7,18
Y: 6,72
Dapza: 6
J: 7

9. fIREHOSE – Understanding (1989)

Firehose eii kuulosta sitten pätkääkään kasaribändiltä, mutta sitä se vahvasti on. Tämä on fromohio-albumin varmasti helpoin kappale. Siitä voi löytää pikkuisen Eppu-vaikutteita. Punkista se on tämäkin bändi lähtenyt. Tämän bändin historia ei suomalaisittain ole massiivinen, mutta hyvin erilaista musiikkia tämä on kaikkeen muuhun kasarikamaan nähden.

Y: Helppoa kuunneltavaa, mutta mahtuisikohan minun 1001 – listalleni? Kappale sisälsi pieniä koukkuja, mutta sen verran pieniä, että kiinni jääminen jää vielä toiseen kertaan. Leppoisaa musaa taustoittamaan päiväaskareita.

T: En ollut kuullutkaan bändistä ennen 1001-listaa. Ei ollut mitään tietoa, millaista on luvassa. Tätä kappaletta huomasin kuitenkin hyräileväni kuuntelun jälkeen. Jollain tapaa tässä on vahva fiilis. Laulajan ääni riittää kyllä, voisi livenä riittää vielä paremmin.

J: Leppoisa fiilis. Rumpali pääsi nautiskelemaan filleineen ihan koko rahan edestä. Mulle ihan uusi tuttavuus koko bändi.

Dapza: Ennalta täysin tuntematon orkesteri. Voin hyvin kuvitella mielessäni baarin nurkkaan soittamaan ja hiukan kengänkärkiä tuijottamaan.

T: Kengänkärkimusiikkia ei loppulevy ole nähnytkään. Se on enemmän punkkia.

Dapza: Ja tämän sitten valitsit?!

T: En oo sellaisen helpon punkin ystävä. Tai iloisen.

RAADIN ARVIO
T: 7,26
Y: 6,56
Dapza: 7
J: 7,2

8. Fleetwood Mac – Go Your Own Way (1977)

Jäsen A Rumoursia ajoittain hehkuttaa. Sen teko ei tainnut olla kovinkaan helppo. Bändin jäsenet eivät tulleet kovin hyvin toimeen keskenään ja huumeetkin sotkivat tekoa. Vaikka perusolemus on iloinen, on sanomassa kuitenkin sellaista piilo- tai melko suoraakin kettuilua. Go Your Own Way oli Fleetwood Macin ensimmäinen top10-sinkku Jenkeissä. Rumours kuuluu ehdottomasti 1001-listalle. Musiikki ei välttämättä itsessään ole niin omaperäistä, mutta tuotanto on valtavan taitavaa.

Y: Mie aina mietin, kummasta Fleetwood Macista pidän enemmän. No välillä aina toisesta ja sitten toisesta. Tämä toinenkin on tehnyt parempiakin biisejä. Tässä on kaikki hitin perusainekset kunnossa kertseineen ja välisoittoineen, mutta parempaankin pystyivät. Tää oli musaa ruotsalaisuuteni ajalta.

T: Johan tästä kuulee ihan ensi sekunneilta, että aika taitava bändi on kyseessä. Ja lopulta tätäkin tulee hyräiltyä, vaikkei melodia muka jää mieleen. On tuossa varmaan joku hetki miksailtukin.

Dapza: Kun Jäsen T tuon tuotannon nosti esipuheessa esille, niin eroaahan tämä kahdesta ensimmäisestä aika radikaalisti siltä osin. Kertsi on puhdasta AOR:ää, joten ei ihme, että rapakon takanakin on menestystä tullut.

J: No nyt. Aika hyvää biisiä saa tänään tulla vielä vastaan, jos meinaa tämän pätkiä. Timanttinen kipale kaikkinensa. Kaikki tässä toimii.

T: ei tämä kuitenkaan sillä tavalla ole minun musiikkia. En tosin poiskaan käännä, jos soi.

RAADIN ARVIO
T: 7,26
Y: 7,38
Dapza: 7,5
J: 9

7. Fleet Foxes – Tiger Mountain Peasant Song (2008)

Fleet Foxes oli jonkinasteinen ilmiö 2008. Sen folk-vaikutteet olivat ajalle ominaisia, mutta Fleet Foxes oli niitä sen paremmin tehneitä bändejä. Debyyttialbumi myi aivan valtavasti ja oli muutenkin kriitikoiden suosiossa. Tässä kappaleessa on melodian puolella jotain hyvin hienoa. Fleet Foxesin rinnalle nostaisin kyllä myös Midlaken tästä genrestä, mutta menee tämäkin.

J: Fleet Foxes on sellaista osastoa mitä tulee kuunneltua, mutta ei vaan sitten jostain syystä lähde kuitenkaan. Kauniisti soi, mutta sittenkin liian unettavaa jatkuvaan kuunteluun.

Dapza: Alku alkoi maistua jo liian nätiltä ja sievältä, mikä tuppaa minua enemmän ärsyttämään kuin miellyttämään. Tulihan siihen lauluun sitten hieman särmääkin. Tuohon olisi akkarin lisäksi kaivannut biisin edetessä muitakin elementtejä – edes hienokseltaan. Aika pyöreä oli tuo akkarisoundikin – ja tummahko.

T: Kuuluu tuohon genreen olla surullinen ja huolissaan kaikesta.

Y: Herkästi etenevä kappale. Akustisen kitaroinnin kylkeen erinomaista laulutaiteilua. Mie niinku tykkäsin.

T: Tämä oli tätä aikakautta, jossa tehtiin 60-70-lukujen musiikkia uusin keinoin. Lopulta melko lyhyt vaihe oli sekin, kun tällainen oli pinnalla. Laadukasta laulua ja ei ihan perinteisiä sointukulkuja. Laulumelodiaan on nähty hiukan vaivaa. Se jotenkin tuntuu olevan harvinaista nykyään. 

RAADIN ARVIO
T: 7,26
Y: 8,12
Dapza: 6,5
J: 6,8

6. Aretha Franklin – I Never Loved A Man (The Way I Love You) (1967)

Arethan äänen tuntee kaikki ja Respect olisi ollut jotenkin liian ilmiselvä kappale tälle listalle. Tykkään tästä enemmän. Varsinkin sen mainion Rhodes-riffin takia, joka on muuten ihan mainittu uraauurtavaksi. Arethan äänihän on ihan kohtuulinen tässäkin. Aretha kuuluu listalle. En tosin ole niin perillä, että osaisin sanoa onko se oikea albumi juuri tämä, mutta ääni on joka tapauksessa sama.

T: Kyllä niin perhanan hyvästi murisee tuo Rhodes ja Arethan ääni. Tuon kun olisi livenä kuullut jossain. Olisi voinut mennä kylmät väreetkin jossain kohtaa. Tämän soidessa otetaan baarissa se viimeinen viski ykkösellä alas ja lähdetään ilman naista sateeseen.

J: Onhan se nyt vaan hienoa kuunneltavaa kun joku osaa oikeasti laulaa. Tuskin sekään ketään haittaa, että torvet soi ja homma rullaa.

Dapza: Ensimmäinen ennalta tuttu kappale, mikä hyvän biisin kohdalla saattaa nostaa pistemäärää enemmän kuin pitäisi. Rhodes sähköpianon soundi on yksi lemppareistani kosketinsoitinosastolta. Siksi tässä hieman harmittaa liika reverb. Zibale rullasi hyvin eteenpäin ja mittaakin oli sopivasti – ehkä jopa liiankin lyhyt.

Y: Aretha on yksi F-listan ja muutoinkin yksi kaikkein taitavimmista äänenkäytäjistä, kuten tästäkin kappaleesta huomaa. Mutta itse kappale oli hieman vaisu. Vaisu siis Arethan parhaimpiin verrattuna.

Dapza: Hyvä tarkennos.

RAADIN ARVIO
T: 7,34
Y: 8,8
Dapza: 8,2
J: 7,5

5. Faith No More – Surprise! You’re Dead! (1989)

Faiht No More syntyi minulle silloin, kun Patton liittyi bändiin. Tämä kappale on huvittanut aina. Se on ollut bändin kitaristi Jim Martinin sävellys jo 1970-luvulta, mutta tehtiin FNM-biisiksi vasta myöhemmin. Hyvin faithnomoremaista crossover-metallia. The Real Thing kuuluu 1001-listalle, mutta niin sinne menisi myös pari muuta FNM-albumia.

Y: Minä ajattelin, jotta Coke-musaa (the Real Thing). Tämähän oli kuitenkin jotain muuta – räpättävää metallisaundia, joten jäsen T saattoi, jopa ennalta aavistaa aatokseni tästä. Ei arki- eikä viikonloppukuunteluun.

Dapza: Melko erilainen soundimaailma edellisiin verrattuna. Uskottavaa. Mukavaa riffittelyä. Tultiin iloisesti meikäläisittäin tutulle tontille. Tykkäsin. Tämä on sellaisia biisejä, joita pitää kerätä talteen niitä hetkiä varten, kun tarttee herätä ja nostaa fiilistä.

J: Kieli poskessa tehtyä paalutusmusiikkia, mikäpä siinä.

T: En minä tästäkään kappaleena niin äärettömästi perusta, mutta tämäkin on niitä biisejä, joiden kertosäe soi koko loppupäivän päässä. Myös nostalgiakerroin on kohtuullisen kova. Minusta kappaleen tunnelma kuvastaa sen nimeä aika hyvin. Patton on parhaimmillaan melko maaginen äänenkäyttäjä.

RAADIN ARVIO
T: 7,28
Y: 5,48
Dapza: 8,7
J: 7,5

4. Faith No More- Zombie Eaters (1989)

Toinen samasta laarista. Faith No More on minun teini-ikäni ja varhaisaikuisuuteni musiikkia. Se on bändi, joka on toisina päivinä aivan hirveää kuunneltavaa ja toisina sitten maailman parasta. Zombie Eaters alkaa hyvin kauniista ja jatkuu hiukan raskaammin. Tällaisista kosketinsoitinkuluista koostuu omatkin taustat ja varmasti on Roddy Bottumin soitannot siihen vaikuttaneet.

J: Kappale kasvaa hienosti edetessään. Askelpituus kasvaa matkan taittuessa. Aika paljon kaikenlaista ujutettu yhteen kappaleeseen. Ehkä jopa liikaakin? No, kova biisi yhtä kaikki.

Y: Kappas solistihan osaa laulaakin. Verrattuna edelliseen akkarialkuun tähän juuri kaipasinkin lisäpotkua – alku oli niin eteerisen utuinen. Tosin ehdin jo pelätä, ettei sitä tulisikaan, kun tovin otti aikaa. Jäin kuitenkin vielä kaipaamaan yhtä astetta svengaavampaa vaihdetta loppuun.

Dapza: PItääkin ottaa Faith No More taas kuunteluun. Alku oli biisin parasta. Toiveilin, jotta jatko ei olisi ollut niin ko. bändille ominainen.

T: Tuo on kuitenkin Pattonin kauden ekalta levyltä, että tuollaista se on. Nykyisellään nuo kontrastit soundimaailmassa alkaa maistua minullekin vähän jyrkiltä. Vanhaksi tulee.

Dapza: Noin isoista eroista tulee vähän väkisinkin päälle liimatun hienoinen maku. Verrattuna siihen, että biisi kasvaa hieman luonnollisemmin.

RAADIN ARVIO
T: 7,58
Y: 7,26
Dapza: 8,9
J: 7,7

3. Fatboy Slim – Right Here Right Now (1999)

Jyrki!-aika ja lukio. Fatboy Slim oli aikanaan melko kova juttu. Parikymmentä vuotta jälkeenpäin voi kyllä hyvällä syyllä kysyä, että miten sitä tällainen on tullut kenenkään mieleen tehdä. Legendaarista tässä on video, mutta on se hieno myös tämän perusmelodia. Tämä You’ve Come a Long Way, Baby on ehdottomasti albuminakin sen ajan kuva.

T: I’m #1 so why try harder? Hieno paita. Miltä teistä tuntuu tämä musiikki. Minulle kun se on tullut juuri siihen musiikin suurkuunteluvaiheen alkuun? Mun on vaikea kuunnella tuota neutraalisti, kun se on se lukio ja koulupaska ja se lopulta siisti tunnelma, kun siellä ei tarvi olla.

Dapza: Fatboy Slimiä osasin odottaakin tähän iltaan tuon alun listan nähtyäni. Minulle Rockafeller Skank toimii paremmin, mutta ihan ok tämäkin. Yksittäisinä biiseinä kuunneltavia, mutta enpä tiedä, mikä fiilis olisi kuunnella koko levy läpi yhdeltä istumalta.

J: Kova! Tämän kappaleen tunnistaisi unissaankin. Fatboy Slim on jotenkin niin omaa aikakauttaan, että tulee ihan Molli-Ollia ikävä.

Y: Tää oli vokaalisoinnistaan hieno äänimailma kappale, johon en videota kaivannutkaan. Silmät kiinni ja antaa mielikuvituksen värittää mielen maailmaa.

RAADIN ARVIO
T: 7,82
Y: 7,04
Dapza: 7,1
J: 8,5

2. Funkadelic – Maggot Brain (1971)

Jotenkin kovin vaikea on mieltää, että vuodelta 1971 tulisi yksi kaikkien aikojen kitarasooloista. Funkadelicin Maggot Brain kuitenkin sellainen on. Kappale syntyi, kun Eddie Hazelin käskettiin soittaa niin kuin olisi juuri kuullut, että hänen äitinsä on kuollut. Puolessa välissä kappaletta hänelle kerrotaan, ettei näin olekaan, vaan uutinen oli väärä. Eddie Hazel oli aikamoinen kitaristi hänkin. Valitettavasti alkoholi ja huumeet vei miehen melko aikaisin. Hautajaisissa soitettiin Maggot Brain.

Y: Pakko oli jo laittaa silmät kiinni, jotta voisi aistia kunnolla molemmat kuulokekanavat. Nyt oli akustisen ja sähköisen saundimaaliman kontrastit kohdillaan. Uskomattoman alkuvoimaista kitarointia Eddieltä, mutta pari viimeistä minuuttia leikkaisin tästä pois.

Dapza: Tuli muuten kylmät väreet ihan ensimmäisestä lead-kitaran äänestä!!!! Melko tuskaistahan tuo ensimmäinen viisi minuuttia oli. Välittyi ainakin minulle. Ilon tai helpotuksen tunnetta on vaikeampi tuoda esille – ainakin kuulostamatta naivilta. Tarinaan peilaten jälkipuoliskosta on välillä tulkittavissa ärtymystä väärästä uutisesta, mutta muuten jälkipuoliskon tunne jää jälkeen ensimmäiselle viidelle minuutille.

J: Soul Captain Bandin sanoin: ”Hypnoosiin, sä vaivut hypnoosiin”. Vaivuin transsiin ja ilmeisesti hyvällä tavalla. Ihmeen vähän häiritsi kuunnella näin törkeän pitkää kappaletta.

T: Tuosta on pirun vaikea sanoa mitään. On tuohon aikakauteen helvetin hienoa kitarointia, soundillisestikin

tulee mieleen joku Jeff Beck tai suomalaisista Timo Kämäräinen. Samasta sävelestä löytyy melko monta väriä. Muistan kun joskus 2000 sain ”kaikkien aikojen 100 parasta kitarasooloa”-listan jostain netistä. Tuota biisiä ei saanut ladattua mistään. Sit, kun kuulin sen joskus 10 vuotta sitten ekan kerran, niin olin että mitä helvettiä!?!

RAADIN ARVIO
T: 8,21
Y: 8,13
Dapza: 9
J: 8

 

1.The Fugees – Ready or Not (1996)

Ja taas ollaan siellä Jyrki!-ajassa. Fugees oli silloin jotenkin eiei-juttu. Näin myöhemmällä iällä siitäKIN on oppinut pitämään. Onhan Wyclef Jean ja Lauryn Hill jotain musiikin saralla saavuttaneetkin. Kappale perustuu Enyan biisiin ja hän olikin haastamassa Fugeesin oikeuteen, kunnes kuuli kappaleen itse ja huomasi, ettei se ole gangsta-rappia. Fugees on itsekin ollut sitä mieltä, että olisi olisi ollut ihan oikein haastaa heidät oikeuteen. Videokin vaikuttaa melko arvokkaalta tuohon aikakauteen verraten.

T: On tuossa oltu ytimessä silloin. Minulle vieläkin uppoaa.

Y: Hmm, enpä päässyt ylittämään ysiä tällä kertaa. Tähän en vaan pääse sisälle. Muutamasta hyvästä lauluäänteestä huolimatta minun makuuni löysä ja vetämätön.

Dapza: Aikoinaan, kun tätä biisiä tai levyä kuuntelin, niin tykästyin Lauryn Hillin ääneen. En ollut tuolloinkaan puhelaulun suurin ystävä ja ärsytykseen asti toistettiin tätä pälätystä ja väliin sitten nätti melodiapätkä naisen laulamana (vrt. Dido ja Eminem ja ties kuinka moni muu). Tätä biisiä on sen musikaalisuuden vuoksi jaksanut kestää.

T: Ymmärrän, löysä ja vetämätön kuuluu tuohon aikaan.

J: Paluu meikäläisen musadiggailujen juurille jollain tapaa. Näitä tuli kuunneltua aikanaan ja paljon. Wyclif Jeanin ja Lauryn Hillin soolojakin tuli sitten tämän seuraksesta pakostakin kuunneltua lisäksi. Lauryn Hill on huikea.

RAADIN ARVIO
T: 8,29
Y: 6,63
Dapza: 7,4
J: 9,1

TASTINGIN KOKONAISTULOKSET
1. Funkadelic – Maggot Brain                                             8,34
2. Aretha Franklin – I’ve never loved a Man (Like i love u) 7,96
3. Faith No More – Zombie Eaters                                    7,86
4. Fugees – Ready or Not                                                   7,86
5. Fleetwood Mac – Go Your Own Way                             7,79
6. Fatboy Slim – Right Here, Right Now                             7,61
7. Faith No More – Surprise! You’re Dead!                         7,28
8. Fleet Foxes – Tiger Mountain Peasant Song                    7,17
9. Firehose – Understanding                                               7,01
10. Foo Fighters – Exhausted                                                6,73

Categories
Musa-Tastingit

MUSA-TASTING XI: 1001-albumi – E-kirjaimella alkavat artistit

11:nnessä Musa-Tastiginssa kuunneltiin “1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” -kirjasta listan E-kirjaimella alkavia artisteja. Sieltä kuunneltiin jäsen T:n mielestä 10 parasta biisiä. Tuo lista on seuraavanlainen.

Electric Light Orchestra – Out of Blue
Eminem – Slim Shady LP
Eminem – The Marshall Mathers LP
Missy ”Misdemeanor” Elliott – Supa Dupa Fly
Elastica – Elastica
Brian Eno – Another Green World
Laura Nyro – Eli and the Thirteenth Confession
Missy Elliott – Under Construction
Ramblin’ Jack Elliott – Jack Takes the Floor
Einstürzende Neubauten – Kollaps
Eels – Beautiful Freak
Emerson, Lake & Palmer – Pictures at an Exhibition
The Everly Brothers – A Date With the Everly Borthers
The Electric Prunes – I Had to Much t Dream (Last Night)
Everything but the Girl – Idlewild
Elbow – The Seldom Seen Kid
Brian Eno & David Byrne – My Life in the Bush of Ghosts
Everything but the Girl – Walking Wounded
Eagles – Eagles
Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
Brian Eno – Before and After Science
Steve Earle – Guitar Town
Echo & The Bunnymen – Porcupine
Joe Ely – Honky Tonk Masquerade
Echo & The Bunnymen – Crocodiles
Brian Eno – Here Come the Warm Jets
Eagles – Hotel California
Echo & The Bunnymen – Ocean Rain
Earth, Wind & Fire – That’s the Way of the World
Emerson, Lake & Palmer – Tarkus
Bill Evans – Sunday at the Village Vanguard
Duke Ellington Ellington – at Newport (Live)
Brian Eno – Ambient 1: Music for Airports

OSALLISTUJAT

T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä. Odottelen iloliemin huomista Helsingin reissua.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
A: Ausculton jäsen A.
R : Harrastelijamuusikko.
S: Toivotaan yleiseen säätämiseen sopivaa musaa.

10. Eagles – Tryin’ (1972)

Eagles ei ihan suosikkeja ole, vaikka onkin jokusen levyn myynyt. Eaglesin debyytillä on muun muassa Take it Easy, mutta ei se oikein lähde. Kantrirock bändin fanittaminen on niin vaikea laji. Tryinissä on sentään meininkiä ja komea soolokin. Varsinkin siihen nähden, että sen sävelsi ja lauloi bändin basisti Randy Meisner.

T: Helppoa Amerikan autorokkia. Sopisi siihen eiliseen Me kaksi ja Irene -elokuvaan.

Y: Ei parasta Eaglesia, hieman peruskauraa. Kitara kyllä soi, mutta ei jaksa nostaa sfääreihin. Olen kuunnellut kyllä albumin ”joitain” kertoja, mutta en edes muistanut kappaletta.

R: Eaglesin biiseistä hyvä siinä mielessä, ettei ole jatkuvaa stemmalaulua. Tänä päivänä soundimielessä kuunnellen miellyttävää rouheutta mukana. Biisinä aika mitäänsanomaton.

S: Hmh. Olisin toivonu soivan pidempäänkin.

A: Ihan perus-Eaglesiä. En osaa ärsyyntyä mutta en rakastukaan. Harmoniat ja melodiat miellyttävät kyllä aina.

Raadin arvio:

T: 6,94
Y: 6,72
A: 7,25
R: 6,8
S: 5,7


9. Earth, Wind & Fire – Shining Star (1975)

Earth, Wind & Firessa on laatumuusikoita, mutta ei sekään musiikkina aina jaksa hivellä. Listalla on That’s the way of the world -albumi, joka on oikeastaan soundtrack eräälle elokuvalle. Kitaristeille tämä on mainiota kuunneltavaa. Eikä unohtaa voi Verdine Whiten bassoa.

R: Intron jälkeen odotin parempaa. Kertistä muistui mieleen, että olenhan tämän aiemminkin kuullut. Instrumentaaliosuudet parasta. Säkeistö sitä kauheinta perusfunkkia. Vaikka funkista tykkäänkin, niin valitettavan paljon on tätä osastoa, jossa ei ole riittävästi FUNKkia.

Y: Kohtuullinen, mutta ei myöskään ÖrttiVintin mestariteoksia. Hyvin tuotettu, mutta ei oikein funkkaa.

A: Groove. EWF:ssä on tällaiseen musiikkiin elementit kyllä kohdallaan: koko perusbändi sekä, ah, puhaltimet. Laulantasuorituksiin tulee harvoin tässä bändissä niin kiinnitettyä edes huomiota, mutta nyt otti korvaan hyvin.

S: Sävellyksenä hyvin average, mutta hyvin rullaili.

T: Kai näillä parempiakin levyjä on? Mentäiskö tässä sitten bassoriffien takia näin.

Raadin arvio:

T: 7,02
Y: 7,12
A: 7,3
R: 6,5
S: 6,1


8. Eels – Novocaine for the Soul (1996)

Eels kulkee kyllä aikansa aalloissa. Tämä maistuu sen verran ysikuudelta, että ihan tulee hyvä mieli. Suomessa bändistä ei niin paljon kuulu, mutta viime vuonna bändi teki ihan menestyneenkin levyn. Novocaine for the Soul nousi Briteissä jopa TOP-kymppiin. Video on saanut ideansa Maija Poppasesta.

A: Mietin soimaan lähtiessä, että mikä tässä ”ysikuudelta” maistuu. Kun komppi lähti, niin tajusin. Kuulostaa syksymusiikilta. En oikein tiedä, oliko tämä parempi vai huonompi kuin nuo edelliset, mutta mielenkiintoisempi.

R: Tuntematon suuruus minulle ennalta. Vähän nuo naivistiset kilkutukset häiritsivät (tekotaiteellisena). Ysäri on monelta osin mennyt minulta aikanaan ohi – eikä nähtävästi aivan turhaan.

Y: Häiriötekijlistään huolimatta kappaleen peruselementti aika simppeli. Ja nuo kilkuttimet, breikit etc. lähinnä efektikikkailua.

T: Tämä on kyllä niin ysikutosta kun olla ja voi. Saatan etäisesti muistaa tämän jopa sieltä 1996-vuodelta ja Jyrkistä

S: Joo tää on mulle tuttua. Käytännössä taitaa olla niin yhden miehen visiota ku bändi voi olla. Synkkien tekstien mies. Mutta tässä tapauksessa tuoreempi tuotanto on parempaa.

Raadin arvio:

T: 7,06
Y: 6,34
A: 7,7
R: 6,3
S: 6,6

7. Elbow – One Day Like This (2008)

Coldplay-aikana vähän jalkoihin jäänyt bändi, vaikka esiintyikin Lontoon olympialaisten päättäjäisissä. Tämä kappale nousi sen jälkeen TOP40-listalle Briteissä ja piti bändin hetken aikaa näkvyillä. Hieno jousisovitus, eikä niin pöllömpi sävellyskään. Tältäkin bändiltä tuli levy viime vuonna.

R: Aluksi jouset kuulostivat mukavalta, mutta kun ne jatkuivat läpi biisin, niin niihin alkoi jo kyllästyä. Sunnuntaiaamupäivän musaa. Hieman tasapaksuhko ja ehdottomasti liian pitkä tässä muodossaan. Tämän mittaisissa biiseissä kaipaa sitä loppunostatusta tavalla tai toisella.

Y: Kappaleeseen olisi riittänyt kevyempikin tuotanto laulua tukemaan. Nyt sinänsä erinomaisen kelpo suoritus hieman hukkuu tuohon taustamassaan.

T: Kyllä tämän jossain olympialaisten päättäjäisissä voi kuulla, mutta tämä tarvii ne highlightsit sinne taustalle pyörimään

S: Joo tämä on hyvinkin tuttu ja tarkastettu ruisrockissa 2011. Oli sillon vuoden levynä monessa listauksessa. Livenä hyväntuulista ja hyvällä tavalla maailmoja syleilevää tunnelmointia

A: Mukava lauluääni ja ihan helposti kulkeva sävellys. Vähän sellainen Coldplayn perisynti, että venyy ja odottaa kasvamistaan, muttei sitten lähde kuitenkaan. Mietin samaa kuin edellä puhujat, että olisiko tuota sinällään pätevää jousihommaa voinut tehdä vähän vähemmänkin.

Raadin arvio:

T: 7,26
Y: 7,44
A: 6,9
R: 6,4
S: 7,6

6. Eminem – The Real Slim Shady (2000)

Vihasin tätä kappaletta aidosti vuonna 2000. Bänditreeneissä (tyylinä progemetalli) soitin kiusallani synariffiä ja rumpalillamme oli mennä hermo. Ei se kuitenkaan niin huono voinut olla, sillä se on 14:nneksi eniten myynyt kappale Briteissä 2000-luvulla. Siellä on kuitenkin joku muukin kohtuullinen kappale. Sanat ovat rohkeat. Ei ole ihme, että musiikki sai huomiota osakseen. Taisi jonkun oikeuscasenkin saada.

S: Ihan mukava oli kuunnella pitkästä aikaa. Kaikkiaan erittäin taidokasta ja tasokasta räppiä. Muutti tuota maailmaa kerrasta eikä syyttä. Nokkahuilusta lisäpisteet. En nyt tiedä pidänkö biisistä, mutta tärkee biisi monella tapaa.

R: Räppi. Kyllähän Eminemiltä flow sujuu ei siinä mitään. Kun en yleensäkään biiseissä sanoituksiin kiinnitä huomiota, niin eipä ole tämä sitten meikäläisen leipälaji. Tätä ei Dido ole pelastamassa kuten Stanissa. Tylsä.

T: Listalle kuuluu ehdottomasti. Tämä ei mene musikaalisuuden perinteisen käsityksen mukaan. Tämä on niin ärsyttävä, että tämä on ennemmin hyvä kuin huono

Y: Elektroluuppi, joka ei ole kuuskymppisen makuun. Käskytyksestä huolimatta pysyin pötkölläni.

A: Minullahan tähän liittyy tavallaan vähän sellaista nostalgiaakin. Vaikka ei itse kuunnellut yhtään, niin ei tältä voinut välttyä. Tästä on T:n kanssa puhuttukin syksyn mittaan, että Eminemin uskaltaa nykyään sanoa kuulostavan hyvältä usealtakin osin. Ei ole viime vuosikymmeninä ollut sellaista musiikintekijää, joka olisi sitä maailmaa enemmän muuttanut kuin tämä herra. Nostan soittolistalle.

Raadin arvio:

T: 7,27
Y: 5,78
A: 8,1
R: 2,9
S: 7,2


5. Bill Evans – Alice in Wonderland (1961)

Liisa Ihmemaassa on kohtuullinen sävellys. Se on Sammy Fainin teos Disneyn samannimiseen elokuvaan vuonna 1951. Siitä teki Billie Evans jazz-version noin 10 vuotta myöhemmin. Siitä tuli eräänlainen jazz standardi. Bill oli valitettavasti melkoisen perso huumeiden perään ja kuoli niiden aiheuttamiin terveysongelmiin 51-vuotiaana.

https://www.youtube.com/watch?v=ywGRnFjOaxI

Y: Leppoista sunnuntaiaamun kahvimusiikista /perjantai-illan pubinurkasta valokeilaan.  Osaavia muusikoita, mutta välissä hieman nippelisoitantaa.

R: Olen sormin soitetun pystybasson soundin hyvä ystävä. Siitä heti plussapiste. Jo tuolla reilusti alle 18-kesäisenä kiusasin itseäni lainaamalla Lieksan kirjastosta jazz-äänitteitä, jotka toisaalta ärsyttivät, mutta toisaalta niissä taas jokin kiehtoi. Nyt sitten varmaan 10-15 viimeisimmän vuoden aikana varmaan suurin osa musasta, mitä kuuntelen, on jazzia, fuusiota ja siihen suuntaan kallellaan olevaa musaa. Kuunneltavana oleva zipale edusti aika tyylipuhdasta pianojazzia. Tuon ajan strereokuva äänitteissä on myös mukava. Meikäläisen korvaan tähän mennessä illan paras.

S: Kyllä oli komee veto basistilta. Tällä muuten onnistu tämä säätäminen tässä ympärillä parhaiten. Lähti jo take 2 soimaan tosta

A: Se vei mennessään. Hyvvää jatsia. Se kontrabassovälike oli ehkä vähän turhan pitkä minun makuun, kun tuo piano rullaili noin mainiosti. Ei tullut ähkyä kuitenkaan missään vaiheessa.

T: Minä tykkään näistä juuri tällaisina jumitusbiiseinä tai jos pitää esim. venytellä.

Raadin arvio:

T: 7,34
Y: 7,55
A: 8,5
R: 7,7
S: 8,3


4. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa (1981)

Brian Eno se vasta kumma ukko onkin. On musiikkia lentokentille ja elokuviin ja ties minkälaista kilkutusta. Ihan ei selkeintä ole tämäkään, mutta minuun uppoaa. Se on tehty Talking Headsin David Byrnen kanssa. Kaikki My Life in the Bush of Ghosts -albumin kappaleet on sämplätty jostain radio-ohjelmasta. Tämä kyseinen vuodelta 1971. Soittajan ja poliitikon keskustelua.

T: olikohan Brian Eno-Jukolassa?

R: Tämä ajaa samaa asiaa kuin drum’n’bass -meininki. Töitä tehdessä voi hyvin laittaa taustalle soimaan. Saa jalan hieman vippasemaan ja peittää häiriöäänet. Ilman rumpuja olisi aika vaikeaa kuunneltavaa. Olikohan tuo lyömäsoitinkomppikin sämplätty?

S: Onko tämä muuten teemalevy?

T: Tämä lasketaan kaiketi kaikkien aikojen ensimmäiseksi sample-albumiksi. Eno on ainakin ollut rohkea. Ihan se tuollakin perusteella listalle kuuluu. Enoa ei ole ennen 1001-listaa tullut kuunnelut yhtään.

Y: Eno kyllä kuului omituisten otusten kerhoon. Tässäkin melkoinen sekamelska sikin sokin heitettyä tavaraa, mutta kuitenkin paketti onkin kasassa. Upea kokonaisuus.

A: Alkuun vaikutti haastavammalta kuin sitten lopulta olikaan. Aivan hyvä rytmi ja syke. Odotin ehkä tältä tekijäkaksikolta enemmän vivahteita.

Raadin arvio:

T: 7,35
Y: 8,36
A: 7
R: 7,1
S: 7

3. Eagles – Hotel California (1976)

Eaglesin tunnetuin teos. Ainakin Suomessa. Sen sävelsi kitaristi Felder ja sovitti kaksikko Frey-Henley. Helppoja ukkoja kaikki. Hemmetin hyvä soolohan tässä on, ja tavallaan aika hyvät sanatkin. Hotel California menestyi sen verran hyvin, että sai Grammyn vuonna 1978. Kaikkihan tämän tietää, kuunnellaan mieluummin.

Y: Mie ossaan jo ulkoa… Felderin sävellys, Henleyn laulu ja Walshin / Felderin tuplakitarointi. Upposi alle kakskymppiseen lukiolaiseen täysillä ja on kyllä kestänyt kuuntelua puhkikulumatta nelisenkymmentä vuotta. Yksi niistä bändeistä, jonka jokainen albumi on cd:nä hyllyssäni.

R: Ajattelin ensin, että tämä on jo niiiiiiin kuultu. Mutta onhan tämä komeata soitantaa ja laulua. Luureilla kuunnellen tuo nykivä bassolinja tuli hyvin esille ja tykkäsin kyllä.

T: Käytännössä tuo on sellainen, jota en radiosta kuuntele. Mutta ei se kerran vuodessa ole niin huono. Tämä laulu on vähän riipivä… sPienenä ärsytti kun Novalla aina katkasivat ennen sooloa…

A: Olihan tässä välillä vaihe, että tämän vain skippasi kun jostain kuuli. Nyt kun on parin viime vuoden aikana kuunnellut ja vähän perehtynyt bändiin ja biisiin, niin on ryhtynyt pohtimaan, että onkohan tämä ihan kympin biisi. Tänään kyllä odotin lopun sooloja entistä enemmän. Olkoon hahmoista mitä mieltä vain, niin on tuo outro mainio. Ja se, että siihen mennään säkeistöstä eikä kertosäkeestä. Annan tälle 9,4. History of Eagles-dokkarisuositus kaikille taas kerran, by the way.

R: Olikohan siinä selitetty jopa hieman tuota sanoitusta tai sen syntyä? Muistelen ihan äskettäin töllöstä moisen nähneeni.

T: Minullahan keväällä tyttö 6v sanoi, että ”laitapa isi tämä mun soittolistalle” kun radiosta kuuli, että ei tämä ihan paska voi olla.

S: Nimenomaan koko perheen musiikkia. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai groundbreakingia vaan laadukasta ja siistiä musaa alusta loppuun

Raadin arvio:

T: 7,36
Y: 9,13
A: 9,4
R: 8,8
S: 7,9


2. Eminem feat. Dido – Stan (2000)

Stan on rap-musiikin virstanpylväs. Se soi jossain vaiheessa niin paljon, että jokainen aikalainen on jollain tapaa sillä kyllästetty. 213 miljoonaa YouTube-katselijaa kertoo kyllä aika paljon. Kappaleella vierailee Dido, joka vierailun jälkeen löi rajusti läpi myös soolourallaan. Stan teki Eminemistä vielä suuremman. Se oli vihainen, mutta kaunis kappale.

R: Olikohan tämä ensimmäisiä isoja räpätyksiä joissa feattaa joku mimmi laulamassa nättiä melodiaa. Nythän näitä on kuultu kyllästymiseen asti myös kotimaamme genren edustajien toteuttamina. Ihan jännä yksityiskohta tuo kynää kuvaava soundi. Kyllä tämä minulle toimii kertaluokkaa paremmin kuin tastingissa aiemmin kuultu Eminem

Y: Ihan kohtuu hyvä lyhytleffa, jossa kohtuullinen tausta ja pätkittäin melodista laulua.

T: Mainio on bassokuvio ja Dido on kyllä hyvä. Tämäkin vähän soi yli silloin aikanaan… Olin vielä hierojakurssilla, niin kuulin ihan helvetin monesti päivässä tämän. Kun sitä on 18 vuotta vältellyt, niin nythän se taas menee.

A: Ei ole tätä tullut ajatuksella kuunneltua koskaan. Eihän tältä voinut silloin välttyä aikanaan, muttei jäänyt mieleen muuta kuin tunnelma ja Didon melodia. On melkoiset sanat.

S: Tämä räpin myymisen kaava on tuttu. Ensin laitetaan pari rajumpaa biisiä kehiin ja sitten annetaan herkistelyllä yleisölle kuva siitä, että kaiken takana onkin ajatteleva ihminen ja rankka tarina. Noooh. Ihan tämä toimii ja Didokin nykyään, vaikka silloin en tykännyt.

T: Tuota räpin myymisen kaavaa vaan ei tainnut juuri ennen Eminemiä olla tuossa mittakaavassa, sitten sitä on yritetty toistaa satoja kertoja.

S: Ei niin ja siksi Eminem onkin varsin merkittävä.

Raadin arvio:

T: 7,58
Y: 6,94
A: 8,6
R: 5,8
S: 7,6


1. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This) (1983)

Niin ollaan ykkösessä. Pahoittelut jäsen A:lle. Sitä alkaa pelottaa.Tässä insproi kylmä syntikkamaailma ja vakuuttava laulusuoritus. Se nousi ilmestyessään Briteissä kakkoseksi ja Jenkeissä jopa kärkeen. Annie on lopulta aika hyvä laulaja. Eikä Stewartin Davidiakaan voi oikein jättää pois laskuista. Tämä duo oli syntikkapopin ehdotonta kärkeä.

A: Kiitos T. Tämä on harvinaisen vastenmielinen kappale itselleni. Ihan TOP-kympissä ehdottomasti, jopa -viitosessa. Rummut 80-luvun karmeammalta puolelta, syntikat hiertävät sekä soundeillaan että soitollaan ja laulutkin jäävät lähtötelineisiin. Jotenkin tämä tulee niin vastakarvaan, että ihan itseäkin kummastuttaa.

R: Eurythmics on minulle näistä kasarisynapoppiporukoista se, jota vieläkin pystyy kuuntelemaan. Tästä tulee mieleen toinen synaduo; Yazoo.

T: Minusta tämä on pirullisen kova. Olen käsittänyt, että Annie sai tuosta synariffistä painajaisia eikä aluksi oikein suostunut kappaletta työstämään. Sitten sen sanoitusta kai vaihdettiin ja tällainen tuli. Synasoundi on mulle se juttu tuossa. Tiesin jo alkujaan, että tämä harvalle uppoaa.

S: Mielenkiintonen toi biisin tarina. Kovan riitelyn jälkeen sävelletty. Yhtä kertosäettä koko biisi.

Y: Mitäs sitä alussa todettiin… Tältäkin Lennox Stewart -parivaljakolta löytyy kovempaakin kamaa. Tuotanto ok, laulu ok, soitanta ok, mutta silti perusmaku junnaava. Tässä kappaleessa Lennox ei vaan saanut käyttää kuin pienen osan kapasiteetistaan.

R: Näissä biiseissä lienee se ongelma, että ne eivät oikein lähde lentoon. Se jalan alle menevä groove puuttuu.

Raadin arvio:

T: 9,17
Y: 7,3
A: 4
R: 8,3
S: 7,5

TASTING-RAADIN TOP10
1. Eagles – Hotel California                                                           8,52
2. Bill Evans- Alice in Wonderland                                            7,88
3. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa                                 7,36
4. Eminem – Stan                                                                         7,30
5. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)                 7,25
6. Elbow – One Day Like This                                                      7,12
7. Earth, Wind & Fire – Shining Star                                          6,81
8. Eels – Novocaine for the soul                                                 6,80
9. Eagles – Tryin’                                                                           6,68
10. Eminem – The Real Slim Shady                                            6,25

Categories
Musa-Tastingit

MUSA-TASTING VIII: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – D:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta D:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin.

Lista, jolta biisit on valittu:
Daft Punk – Homework
Damned – Machine Gun Etiquette
Dandy Warhols – Dandy Warhols Come down(1997)
Darkness – Permission t Land
Davis, Miles – Birth of the Cool
Davis, Miles – Bitches Brew
Davis, Miles – In a Silent Way
Davis, Miles – Kind of Blue
De La Soul – 3 Feet High & Rising
Dead Kennedys – Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Death in Vegas – Contin Sessions
Deee Lite – World Clique
Deep Purple – In Rock
Deep Purple – Machine Head
Deep Purple – Made in Japan
Deerhunter – Halcyon Digest
Def Leppard – Hysteria
Def Leppard – Pyromania
Depeche Mode – Music for the Masses
Depeche Mode – Violator
Derek & the Dominos – Layla & Other Assorted Love Songs
Destiny’s Child – Survivor
Dev – Q: Are We Not Men? A: We Are Devo
Dexys Midnight Runners – Don’t Stand Me Down
Dexys Midnight Runners – Searching for the Young Soul Rebels
Dexys Midnight Runners – To Rye Ay
Dictators – Go Girl Crazy!
Digital Underground – Sex Packets
Dinosaur Jr – Bug
Dinosaur Jr – You’re Living All Over Me
Dion – Born t Be With You
Dire Straits – Brothers in Arms
Dire Straits – Dire Straits (1st Album)
Dirty Projectors – Bitte Orca
Disposable Heroes of Hiphoprisy – Hypocrisy is the Greatest Luxury
Divine Comedy – A Short Album About Love
Divine Comedy – Casanova
Dizzee Rascal – Boy in da Corner
DJ Shadow – Endtroducing
Domino, Fats – This is Fats
Donovan – Sunshine Superman
Doors – Doors (1st Album)
Doors – LA Woman
Doors – Morrison Hotel
Doves – Last Broadcast
Doves – Lost Souls
Dr Dre – Chronic, the
Dr John – Gris Gris
Dr Octagon – Dr Octagonecologyst
Drake, Nick – Bryter Layter
Drake, Nick – Five Leaves Left
Drake, Nick – Pink Moon
Drive Like Jehu – Yank Crime
Drive-By Truckers – Southern Rock Opera
Duran Duran – Rio
Dury, Ian – New Boots & Panties!!
Dylan, Bob – Blonde on Blonde
Dylan, Bob – Blood on the Tracks
Dylan, Bob – Bootleg Series Vol 4: Live 1966 [rec: 1966 at Free Trade Hall, Manchester]
Dylan, Bob – Bringing it All Back Home
Dylan, Bob – Freewheelin’…
Dylan, Bob – Highway 61 Revisited
Dylan, Bob – Time Out of Mind

Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, parinkymmenen kahvin voimalla junaliikenteessä.
A – Ausculton jäsen A, Pearl Jamin maailmassa tämän päivän seikkaillut.
Y – Ausculton jäsen Yyte, nautiskelee illasta hyvän glögin voimalla.
TO – Viimeisen viikon aikana olen nähnyt livenä Haloo Helsingin ja Soilworkin. Pidin jälkimmäisestä. Ja risottoa on lautasella.
E – Kaiken ytimessä Pankakoskella.
SPy – KAo vasemmalla silmällä Kontista. Toinen silmä on kiinni.

10./10. Depeche Mode – Personal Jesus (Violator 1989)

Tämä kuuluu siihen pelottavaan 80-luvun lopun syntikkamusiikkiaaltoon, jossa tunnelma ei välttämättä ollut aina niin iloinen. Nykyään kappale lienee tunnetumpi tai ainakin soitetumpi Marilyn Mansonin tai Johnny Cashin versioina, mutta kyllä se alkuperäisenäkin toimii oikein hyvin. Kappale on monella TOP-listalla viihtynyt pitkäänkin.
Se muuten on inspiraationsa saanut Priscilla Presleyn kirjasta.

Y: Soundit tuli korviin kyllä tanakasti, mutta jäin odottamaan tapahtuisikin jotain kliimaksia alkukompin jumputuksen jälkeen – mutta ei, lukuun ottamatta pieniä helistelyitä siellä sun täällä.

TO: Pyörii ja pyörii vain, tulee mieleen 90-luvun putkitelkkari, josta MTV soi vaimeasti. Ei oikein lähde, biisi on odotellut kertosäettä pitkään, 27 vuotta.

E: Tunnelmasta tuli kummasti Sielun veljet mieleen, tuommoista mystistä huttua.

T: Minä näistä vähän pahoista syntikkabiiseistä tykkään aina, vaikkei bändi muuten olekaan ihan suosikki.

A: Tunnelma ja äänimaisema aivan toimiva. Kertsiä tai muuta nostatusta se ehkä olisi kaivannut.

Y: Juuri sitä odotellessa oli pakko kuunnella loppuun asti

SPy: Gahanin soundi täysin uniikki. Tämän ei kuulu lähteäkään mihinkään kliimaksiin, vaan tämä biisi on nimenomaan sen kliimaksin tavottelua. Kuuluis pimeään klubiin, jossa ei sääntöjä.

T: kyllä tässä vahva diskohämyfiilis on. Vähän liian kovassa humalassa.

T: 8,48
A: 7,75
Yyte: 7,3
TO: 7,23
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 7,96/10

9./10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)

Tämä on tainnut olla jo useammassa tastingissäkin… Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Sitä ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.

Y: Mike Bloomfield, Al Kooper & Co takaavat kyllä sen, että kappale rullaa ja svengi toimii. Teoksena yksi Robertin parhaimmistoa, mutta tuo nasaali (josta en vaan pidä) pudottaa hieman pojoja.

T: En minä oikein tiedä, mikä tässä niin hyvää on. Kun sitä alkaa erittelemään, niin ei se niin kummoinen ole, mutta kokonaisuutena se kyllä toimii.

SPy: Klassikkojen klassikko, mutta parhaimmillaan livenä. Itse soitettuna toimii, ollaan joskus vedetty yli 10 min.

A: Tämä vain paranee kuuntelu kuuntelulta. ”How does it feel” on aika moni lauluntekijä sittemmin pohtinut. Urkufilli mausteeksi syntyi muistaakseni aika spontaanisti ja bändi soi mukavan kuusikymmenlukulaisesti. Tekstiä en jaksa sen enempi eritellä, se on oman esseensä aihe…

TO: Poppia parhaimmillaan, legendaarinen. Loilottelisin mielelläni mukana jossain kesäisessä ulkoilmatapahtumassa. Pitkä biisi tuohon aikaan. Tarinaa kuitenkin sen verran, että menisi vaikka yksi säkeistö lisää.

E: Aluksi tuntui mitäänsanomattomalta rämpyttelyltä, mutta jossain kolmen minuutin tienoilla hommaan pääsi sisään. Vaikka eipä kyllä sittenkään kummempia tunteita herättänyt. Laulutyyli on ärsyttävä.

SPy: Tästä levyversiosta uupuu se groove, mutta se on päässä siihen pääteltävissä

A: Muistan että Dylanin laulutyyli ärsytti suunnilleen 14-vuotiaana. Jostain syystä se ei ota enää päähän yhtään.

Y: Mulla se ottaa vieläkin, liki 50 vuoden jälkeenkin

E: ”Halusin muusikoksi, kun kasvan aikuiseksi, sitten tajusin ettei voi olla molempia.”

T: 8,66
A: 9,4
Yyte: 8,12
TO: 8,45
SPy: 8,3
E: 6
Tasting-rating: 8,16/10

8./10. The Darkness – Get Your Hands Off My Woman (2003, Permission to Land)

Darkness tuuppasi Queenin jalanjäljille vauhdilla tuolloin 2000-luvun alussa. Justin Hawkinsilla meni sitten välillä niinkin kovaa, että muu bändi pisti miehen vieroitukseen. Debyyttilevy oli kaikesta huolimatta hienoa rokkia, eikä laulajan ääniala sitä todellakaan pahenna. Porukkahan oli lämppäämässä Gunnareitakin männäkesänä Hämeenlinnassa ja hyvin veti, vaikka keikan näinkin noin puolen kilometrin päästä.
Tämä kipale jotenkin iskee roisilla sanoituksella ja sellaisella darknessmaisella röyhkeydellä.

A: Bändinä hyvä nosto! Permission to Land on mainio levy, jolta tämä ei kyllä kärkikahinoihin omalta osalta ihan nouse. Biisinä vähän möykky ja melodia poukkoilee vähän liikaa. Hyvä röyhkeys kuitenkin. Kuunneltiin tätä biisiä joskus lukion kahvilassa.

Y: Minulle tuli taasen alkutahdeista ja Queenin sijasta viime viikon teemabändini, Uriah Heep mieleen. Soitanta sinänsä väkevää ja tanakkaa, mutta kyllähän solisti, jos nyt sallitte vertauksen, Byronin pojalle häviää reilun numeroin ja hieman liikaa teatraalisuuden yrittelyä minun korvilleni.

SPy: Keskinkertanen encore-biisi. Mutta kun on vaan encore-biisi, niin sillä ei maailman musiikkihistoriassa ole sen tanakampaa osaa. Hawkinsin laulutyyli ärsyttää ja ihastuttaa.

T: Ennenkin on täällä tullut ilmi, että minunn maku menee yleensä hyvin ääripäissä. Pirullista progea tai runttaavaa ja suoraa paahtoa

TO: Ei, ei vain meikäläiselle uppoa. Jotenkin tämä ”röyhkeä” kiekuminen ei osu meikäläisen makuun yhtään. Kaikki muu jääkin sitten sen varjoon.

A: Kyllä Darknessia voisi Kerubiin mennä katsomaan, mutta itseäni ei harmittaisi, jos eivät tätä soittaisi. Toisaalta toimii keikalla varmaan aika lailla hyvin.

E: Hyvin rokkaa, tosin lytätty radiosoundi latistaa menon. Ja ihan selvästi tästä puuttuu koskettimet, kuulin kyllä mielessäni Hammondin ja Mellotronin.

T: 8,67
A: 8
Yyte: 7,67
TO: 6
SPy: 7,5
E: 7
Tasting-rating: 7,47/10

7./10. Deep Purple – Speed King (1970, In Rock)

Ensimmäinen Ian Gillanin kirjoittama Deep Purple-kappale. Gillan on itsekin myöntänyt, että suurin osa sanoista on pöllitty sen ajan rokkareilta, kuten Chuck Berryltä ja Little Richardilta. Sepä ei mitään haittaa, vaan veto esittää koko bändin kyvykkyyden kuitenkin ulospäin aika yksinkertaisella tavalla.

SPy: Mjaaaaaa. Jostain syystä en oo koskaan jaksanut Purpleen oikein innostua. Kyseinen biisi kuitenkin varsin mukavaa iloittelua ja ollut varmaan tuohon aikaan aika täräkkä veto sekä levytyksenä että livenä.

Y: Tämähän oli se Purple kokoonpano, jonka ainakin minä tunnustan siksi oikeaksi. Tässäkin kappaleessa kosketinvelho Jon Lord on elementissään. Speed King ei kuitenkaan saa minua täysin hurmoksiin. Purplella on parempiakin kappaleita.

A: Purplea on tullut liian vähän kuunneltua. Tänään olisin tullut toimeen tämän kanssa ilman preludiakin. Riffittely rouhii kaikilta osin makiasti ja Gillankin on ”ihan” uskottava.

T: Purplella on parempiakin kappaleita, mutta tässä nostalgia nostaa pisteitä. Tämä on ensimmäinen bändin kappale Smoke on the Waterin jälkeen, jonka olen bändiltä kuullut.

SPy: Soolot on kyllä mainiot. Mutta ne ovat vain sooloja.

E: Onkohan biisi nimetty basaripedaalin mukaan? Alkuhämyilyä olisi kuunnellut pidempäänkin, mutta tuo 8-osapaahto on aika lailla hohhoijaa-osastoa. Ihan rokkaava biisi, mutta ei oikein sytytä.

TO: No nyt oli sitä syntikkaa sitten. Biisistä en saanut oikein kiinni. Riffiä ja menoa, mutta kliimaksi puuttui.

E: Pakko saivarrella: urku ei ole syntikka.

T: 8,75
A: 8,4
Yyte: 8,78
TO: 7,8
SPy: 8
E: 7
Tasting-rating: 8,12/10

6./10. Nick Drake – One of These Things First (1971, Bryter Layter)

Nick Drake kuuluu jokaisen akustista soittavan lukionörtin ottaa haltuun, jossain vaiheessa elämäänsä. Äärimmäisen taitavaa soitantaa, muttei millään lailla pröystäillen. Masentuneen mielen ja miehen musiikkia, joskin aivan tajuttoman kauniina ja dynaamisina sävellyksinä. Bryter Layter-albumia on pidetty yhtenä parhaista Brittialbumeista ikinä. Sadan joukossa se on ollut ainakin parilla listalla. Se on kova suoritus, kun miettii, millaisia albumeita saarilta on tullut.

A: Oikein miellyttävä oli tämä. Mitenkähän olen välttynyt kuuntelemasta tarkemmin? Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, ainakaan tässä mielentilassa kuunneltuna.

SPy: Miehen tarina on paljon surullisempi kuin kyseinen biisi. Jim Morrisoniin verrattava persoona folkin saralla. Täydellinen laulusoundi. Biisi ei omasta mielestä parasta Nickiä.

E: Mukavan melodista, kyllähän moista kuuntelee ihan huvikseen.

T: Tässä on hemmetin hienot bassolinjat.

TO: Lounge-musiikkia. Positiivinen poljento, vaikka masentunut hahmo on ollut hän. Wikin mukaan teki itsemurhan vahingossa, sattuuhan sitä. Kappaleessa ei häiritse mikään.

Y: Pikkunättiä soittelua ja lauleskelua, hieman tasapaksua melankoliaa, jotta jaksaisin suuremmin hihkua. Tuli mieleen trubaduuri oluttuvalla.

SPy: Nick oli taitava laulamaan konsonantteja. Ei muuten kuollut 27v kuten usein sanotaan, vaan 26v.

T: 9,46
A: 8,75
Yyte: 7,5
TO: 8,48
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 8,53/10


5./10. The Doors – Alabama Song (Whiskey Bar) (1967, The Doors)

Veljeni halusi jostain ihmeen syystä ala-asteikäisenä Doorsin kokoelmalevyn joululahjaksi. Ja sai sen. Kyllä sitä sitten kuunneltiin ihan porukassa, joten kaikki kärkibiisit ovat jääneet melko selkeinäkin mieleen. Eikä musiikissa mitään vikaa ole muutenkaan.

Alabama Song ei ole Doorsin alkuperäinen kappale, vaan vanha Bertolt Brecht & Kurt Weill-biisi jo vuodelta 1925. Doors soitteleepi sen vähän eri melodialla ja myös sanoja on osittain käännelty eri suuntiin. Hyvin bändin musiikin oloinen kappale nimeä ja sanoitusta myöten.

T: Tämä on mulle sellainen 60-luvun versio tuosta Personal Jesuksesta. Tässä on jotain David Lynchiä. Kieroa.

Spy: Levyn halusin tv-mainoksen perusteella. Siinä Morrison heittäytyi kyljelleen kesken keikan ja se näytti erittäin coolilta ehkä noin 12-vuotiaalle. Tietysti Break on Through oli myös erittäin kova biisi siihen aikaan. Alabama Song on kyllä hieno juomalaulu ja soi Doorsin soittamana varsin mukavasti. Kokoonpano tuki just tällasta biisiä.

Y: Elvis teki tangon ja Doors humpan… Toki orkesteri tekee senkin taidolla ja pieteetillä. Herää kuitenkin kysymys, että miksi?

E: Olipas omituista. Vuorotellen pahaenteinen hämy ja iloinen rallatus? Eipähän siinä.

TO: No mentiin sivupoluille ja reippaasti. Tunnelmasta tuli mieleen joulumarkkinat ja Keski-Euroopan mäkiviikon torijuhlat, tai ehkä Octoberfest. Ei uponnut, todella omituinen kipale.

A; Happoisempaa Doorsia. Häiriintyneisyyden aste on kuitenkin sellainen, että kyllä tätä kuuntelee. Tarttuvuudesta en sitten tiedä.

T: 9,47
A: 7,8
Yyte: 6,7
TO: 6,96
SPy: 8,8
E: 6
Tasting-rating: 7,62/10

4./10. Nick Drake – Way To Blue (1969, Five Leaves Left)

Jo debyyttialbumi oli Draken pojalta kovaa tavaraa. Nick opiskeli Cambridgessa ja työsti albumia vähän salassa muilta. Siitä tuli hyvä, mutta se ei kuitenkaan saavuttanut sellaista suosiota kuin Nick olisi halunnut. Hän halusi olla maailman paras kitaristi, vaikkakin vähän erikoisella folkin saralla.

Eihän Way to Blue ihan nolo viritelmä ole. Debyyttialbumin kappaleeksi melko kova.

T: Tässä on koko lailla mielettömät soinnut. Virsimäinen kappale.

Y: Olipas tummasävyinen kappale, tasainen melodia, jota jouset hempeästi taustalla myötäilee. Yksi kuuntelukerta ei riitä löytämään kaikkia nyansseja.

SPy: No tuota. Sopis hyvässä mielessä vaikka hautajaisiin.

TO: Tuli mieleen jostain Dave Lindholm kirkossa. Hienot soinnut ja kaihoisa tunnelma.

E: Nätti biisi, elokuvamainen sävellys ja sovitus. Periaatteessa simppeli, mutta ei sitten oikeastaan.

A: Laadukasta, muttei tänään iskenyt itselleni niin terävästi kuin edeltävä Drake. Päivän fiilikseen tämä oli hieman liian tahmea.

T: Ei tuollaista ehkä ihan valoisimmissa tunnelmissa sävelletä.

SPy: Silloin kun biisissä on suru, ilo ja toivo sellaisessa muodossa, ettei sitä voi eritellä, niin silloin on biisintekijä onnistunut.

T: 9,55
A: 8
Yyte: 8,56
TO: 8,83
SPy: 9,7
E: 8
Tasting-rating: 8,77/10

3./10. Dire Straits – Sultans of Swing (1978, Dire Straits)

Taannoin kysyin jäsen A:lta, että onko Sultans of Swing kympin biisi. Kyllä me kumpikin se aika korkealle nostettiin. Ilmestyessään se nousi Briteissä sinkkulistan kasiksi. Sointukierroista ja kaikesta muusta voisi jutella vaikka miten, mutta lopun sooloahan tässä aina odotetaan.

Y: Kun kuulin tätä eka kerran Torniossa, piti kuunnella heti perään muutamaan kertaan uudelleen. Tuo Markin kitarointi oli jotain uutta ja niin persoonallista, sekä koko orkesterin työskentelyä helppoa, mutta tarkkaa ja täsmällistä. Alchemyn 11-minuuttinen versio olisi ollut jo tasoa uskomaton.

SPy: Joskus mietin, että onko hävettävää fanittaa tätä biisiä. On jokaiselta kantilta napakymppi. Eniten tykkään tässä biisissä laulun ja kitaran vuoropuhelusta melkein koko biisin alusta loppuun. Ajassa 4,15 on biisin paras kohta, joka kestää noin viis sekuntia ja muuttaa hetkellisesti biisin luonnetta. Spotify kertoo, että Knopfler fanitti Djangoa kitaristina, eikä tuo kyllä ihme ole.

A: Tässä on nyt sellainen aspekti, että ilman tätä kappaletta tuskin kuuntelisin ja soittelisin likimainkaan samalla tavalla kuin nykyään teen. Ja kun nyt Lieksassa olen, niin istun samassa huoneessa kuin jossa tuon laulun aikoinaan ensimmäistä kertaa kuulin ja sitten myöhemmin koetin opetella soittamaan. Maagista. Tämä on täyden kympin biisi. Teksti kertoo siitä miltä biisi kuulostaa. Jos tästä irrottaa Knopflerin laulun itsenäiseksi (sekin löytyy Youtubesta), niin ei sitä jaksa kauaa kuunnella. Yhdessä bändin kanssa kuitenkin tapahtuu taika. Kaikki kitarafillit on tullut opeteltua itsekin nuotista nuottiin joskus. Vähän sama kuin ”Like a Rolling Stonen” kanssa. Paranee vain, vaikka tämän on kuullut satoja kertoja vuosien saatossa.

SPy: Ei varmaan olisi mikään hitti ilman tuota perusriffiä

TO: D-molliswingiä. Kitarointia kuuntelee mielellään, Knopfler tekee sen hienosti. Tuumin että onko tämä hiukan liiankin tuttu biisi, että sitä voisi fanittaa.

E: Yleisesti ottaen en ole mikään suuri Knopflerin kitaransoiton ystävä, mutta tämä toimii kyllä. Onhan tuossakin sitä turhaa räpellystä joissain paikoin, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Rokkaa kyllä.

T: 9,64
A: 10
Yyte: 9,32
TO: 9,1
SPy: 9,7
E: 9
Tasting-rating: 9,46/10


2./10. The Doors – Break On Through (To The Otherside) (1967, The Doors)

Vaikka kappale on yksi yhtyeen tunnetuimpia, ei se singlenä ilmestyessään ollut ihan niin kova hitti kuin olisi odottanut. USA:n sinkkulistalla se saavutti ”vain” sijan 125. Menevän teoksen teeman uskottiin liikkuvan hyvin vahvasti huumeiden aihepiirissä. Viittauksien takia joitain lauseita jopa muokattiin radioversioista kiltimpään suuntaan. Voisi kuitenkin sanoa, että debyyttialbumeiden avauskappaleiden listalla tämä on aika kärkeä.

SPy: Uuuujea!

T: Onhan tämä, piru vie, vaarallinen kappale!

A: On varmasti ollut aikanaan pahan kuuloinen biisi, kun vieläkin on uhkaava sävy. Häiriintynyt kitara on pikkuisen liian pinnassa miksauksessa, mutta soi uljaasti kuten urutkin tietty.

SPy: Täyttä fiilistä koko biisi. Jimin röyhkeä laulu ja muut.

Y: Jep, jo tuli sitä oikeaa Doorsia (eikä Mosquitoa). Jos äsken kehuin Lordia, nyt on pakko nostaa Manzarek. Onhan äijä tiukassa vedossa, kuin myös koko poppoo – toinen toistaan tsempaten. Saumatonta yhteistyötä. Tämä näin svengaava
hirvi juoksee kyllä jahtaajiltaan karkuun ja kovaa.

TO: Joku tuumi äsken, että ihan ok biisi debyyttialbumille. Samat sanat tälle. Psykedeelistä poljentoa.

E: Kummallista kohkaamista meikäläisen makuun. Mieluusti kuuntelisin vaikka puolet hitaampana versiona, mutta tällaisena ei jaksa keskittyä.

T: 9,73
A: 9,1
Yyte: 9,78
TO: 9,34
SPy: 9,9
E: 8
Tasting-rating: 8,98/10

1./10. Nick Drake – Things Behind the Sun (1972, Pink Moon)

Kappale on levyltä, jonka artisti jätti levy-yhtiön vastaanottotiskille lähes valmiina. Se ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijänsä kuolemaa, jota osa pitää itsemurhana, osa vahinkona. Se kuitenkin on varmaa, että tämä tekijä oli vahvasti masentunut.

Nick Drake teki viimeisen Pink Moon-albuminsa hyvin pelkistettynä. Siinä kuuluu vain laulu, akustinen kitara ja paikoittain piano. Koko teos on hyvin, sanoisinko pilvinen. Siksi myös sen paras kappale, on ehkä surullisimpia, ja siksi myös kauneimpia tietämiäni kappaleita.

A: Onpa tunnelma. Drake on jäänyt kyllä tosi, tosi vähälle huomiolle omissa kuunteluissa jostain syystä. Kyllä tällekin yhdeksikön voi antaa. Vähän on paljon eikä enempää tarvita.

T: Eihän tuo oikein tuollaisen iloittelun jälkeen parhaimmillaan ole. Jos Drake nuo biisit tekisi tänä päivänä, voisi menestyä kohtuullisen hyvin.

Y: Herkkä, tumma kappale ja kitarointi toimii sen verran hyvin, että voisinpa kuunnella tämän myös pelkkänä instruversiona. Mutta ihan täysillä ei sydäntäni kokonaisuus lämmittänyt.

SPy: ”But say what you’ll say, About the farmers and the fun, And the things behind the sun, And the people around your head, Who say everything’s been said, And the movement in your brain, Sends you out into the rain.” Tuossa kaikki.

E: Melkoisen hieno sävellys, siinäpä tärkein.

TO: Ei oikein mitään lisättävää noihin aiempiin kommentteihin ko. herrasta. Tunnelmaa ja haikea lataus.

Raadin TOP-lista:
1. Dire Straits – Sultans of Swing 9,46
2. Nick Drake – Thing Behind the Sun 9,20
3. Doors – Break on Through (to The Otherside)8,98
4. Nick Drake – Way to Blue 8,77
5. Nick Drake – One of These Things First 8,53
6. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,16
7. Deep Purple – Speed King 8,12
8. Depeche Mode – Personal Jesus 7,96
9. Doors – Alabama Song (Whisky Bar) 7,62
10. Darkness – Get Your Hands of My Woman 7,47

Categories
Yleinen

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” – B:lla alkavat artistit.

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” on Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta B:llä alkavat artistit kahlasin läpi. Vastaan tuli monenlaista levyä, niin hyviä, keskivertoja kuin sysihuonojakin. Tässä pieni tiivistelmä levyistä, sekä mielestäni parhaista biiseistä niillä. Parhaat biisit löytyvät soittolistasta tekstin lopussa.

JOKAISEN PITÄISI TÄMÄ LEVY OMISTAA!

1. Buckley, Jeff – Grace (1994, alternative rock)
“Myös laulajan traagisella kohtalolla puolittain ratsastava levy. Tällä kertaa se laulaja oli tosiaankin taitava.”

NÄMÄ LEVYT VOI KUUNNELLA USEASTI

2. Bowie, David – Rise & Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972, glam rock)
“Hyvä teos varmasti aikanaan. Oikeastaan vain Starman pomppaa biisinä ylös.”

3. Björk – Debut (1993, electronic pop)
“Muutama hullun kova biisi ja sitten sellaista björkmäistä taidekilkuttelua.”

4. Black Sabbath – Black Sabbath (1970, heavy metal)
“Huojuntaa laadussa ja sävellyksissä, jopa soitossa, mutta on tällä myös hetkensä.”

5. Black Sabbath – Paranoid (1970, heavy metal)
“Tässä on eniten Black Sabbathia. Ehkä johtuu noista hiteistä.”

6. Blood, Sweat & Tears – Blood, Sweat & Tears (1968, rock)
“Tuttuja sävelkulkuja big band-hengessä ja hyvällä groovella. Oikein hyvää meininkiä. Autoon sopivaa.”

7. Björk – Vespertine (2001, electronica)
“Eteeristä huttua, ei niin hyvä kuin aiemmat.”

8. Beck – Sea Change (2002, alternative rock)
“rauhallista ja kaunista, jopa pearl jam tyyppistä maalailua. Beckiä parhaimmillaan.”

9. Brubeck, Dave – Time Out (1959, cool jazz)
“Hyvää perusjazzia, alkupää jopa huippua. ”

10. Big Brother & the Holding Company – Cheap Thrills (1968, blues rock)
“Kyllä Janisin ääni oli maineensa veroinen, ihan äänen takia tämä täällä kannattaa olla.”

11. Bon Jovi – Slippery When Wet (1986, hard rock)
“tukkarockin kulmakiviä, mutta alkupuolen jälkeen lähinnä kylmänväreitä herättävää tekokovaa hempeilyä.”

12. Black Crowes – Shake Your Money Maker (1990, southern rock)
“Hyvää etelän bluesrockia. Mukavaa mätkettä.”

13. Beck – Guero (2005, alternative rock)
“Jännittäviä ja ehdottoman omaperäisiä kitarariffejä. ”

14. Basie, Count – The Atomic Mr. Basie (1958, swing)
“Vanhaa big-band-jazzia. meininkiä. Oikein mukavaa.”

15. Bee Gees – Odessa (1969, pop)
“Korkealta laulettu konseptialbumi, joka ehkä vaatisi tarkkaa sanojen seuraamista.”

16. Buena Vista Social Club – Buena Vista Social Club (1997, son cubano)
“Hieno tarina. Juuri sitä kuubalaista musiikkia, mitä sen kuuluukin olla. Tälle on paikkansa.”

17. Boston – Boston (1976, hard rock)
“AOR-musiikkia ennen kuin se oli AOR-musiikkia. Aivan hyvää peruskauraa.”

NÄMÄ ALBUMIT KANNATTAA AINAKIN KERRAN KUUNNELLA

18. Baez, Joan – Joan Baez (1960, folk)
“Kantaaottavaa nainen ja kitara-laulantaa. Hetkittäinen menee syvällekin, sillä Joan osaa laulaa.”

19. Beatles – Abbey Road (1969, rock)
“Legenda. Vähän sekava kuitenkin.”

20. Beta Band – Heroes to Zeros (2004, electronic)
“Kummallista musiikkia. Hirvittävän tavallista, mutta ei kuitenkaan. On niin outo, että voi olla, että paikka täällä on oikeus ja kohtuus.”

21. Bad Company – Bad Company (1974, hard rock)
“Perusrockia.”

22. Booker T & the MGs – Green Onions (1962, r&B)
“Alkukantaista urkumusiikkia. Blues-henki huokuu ja sikari tuoksuu. Teemailtoihin taustalle.”

23. Boards of Canada – Music Has the Right to Children (1998, electronica)
“Omalla laillaan legendaarinen kilkutusbändi. Vähän soundit ovat vanhahkot, mutta on tämä varmasti uranuurtaja tällä alalla.”

24. Black Sabbath – Vol 4 (1972, heavy metal)
“Epätasainen albumi legendaarisilla kansilla. Muutama hämmentävän huonosti soitettu kohta.”

25. Beck, Jeff – Truth (1968, blues rock)
“Vanhaa rokkia, ihan aikansa mukaista.”

26. Buckley, Tim – Goodbye & Hello (1967, folk rock)
”Tunteellista ja vakuuttavaa laulutyötä ja mahtipontisia sävellyksiä.”

27. Björk – Medúlla (2004, vocal)
“Äänenkäyttöä parhaimmillaan, mutta biiseinä toki aika epäselkoja. ”

28. Beta Band – Hot Shots II (2001, electronic)
“Helpompaa Radioheadia, myös vähän keskinkertaisempaa. Ei ihan kanna albumimittaa asti.”

29. Beastie Boys – Ill Communication (1994, hip hop)
“Legenda, muta pidemmän päälle rasittava.”

30. Blur – Blur (1997, indie rock)
“Semittäistä brittirokkia. Joku tässä on vain niin angstia. Ei jaksa enää.”

31. Blue Nile – A Walk Across the Rooftops (1984, sophisti-pop)
“Kasarimeininkiä aika rauhallisella otteella. Ei pahakaan.”

32. Bees – Sunshine Hit Me(2002, indie rock)
“Erikoista musiikkia. Zero 7 tulee jotenkin mieleen. Sellaista chillailua ska-otteella. Hyvin rauhallista.”

33. Blue Cheer – Vincebus Eruptum (1968, psychedelic rock)
“Osittain rasittavaa esi-stoneria. On siellä hyvääkin ja paikan listalla tavallaan ymmärtää.”

34. Big Black – Atomizer (1986, noise rock)
“Raastavaa punkia. Aika höyryvetoinen tunnelma. Ei ihan onnetonta. Huonot soundit.”

35. Big Star – Third (1978, power pop)
“Liian pitkä levyllinen kantrirokkia. Tai jotain sellaista helppoa. Vähän liian helppoa.”

36. Belle & Sebastian – If You’re Feeling Sinister (1996, chamber pop)
“Liian iloista ja siloista indiepoppia. Varmaan tyylissään maailman kärkeä, mutta tylsää on.”

37. Beatles – Beatles (1968, rock)
“Myös legenda. En ole vielä sisäistänyt”

38. Beatles – Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967, rock)
”Kappaleina ei minun makuuni, mutta kunnianhimoisuudessaan tärkeä levy.”

39. The Band – The Band (1969, roots rock)
”Aika rasittavalla laululla varustettua musiikkia.”

40. Bowie, David – Low (1977, art rock)
” B-puolen Ambientia voisi kuunnella levyllisen. Eikä tämä läpeensä kehno ole muutenkaan.”

41. Buffalo Springfield – Again (1967, psychedelic rock)
“Tylsää kantripohjaista rokkia. Ei pelasta Young ja Stillskään tätä. Tylsää on. Ei voi mitään.”

42. Bonnie Prince Billy – I See a Darkness (1999, indie rock)
“Sellaista tasapaksua akustista indie-folkia. Tällaisia bändejä on arviolta miljoonia.”

43. Beastie Boys – Licensed to Ill (1986, rap rock)
“Oivaltavia lainailuja rocklegendoista, mutta osa biiseistä on aikamoisen rasittavia.”

44. The Byrds – The Notorious Byrd Brothers (1968, psychedelic rock)
“Parempaa ja vauhdikkaampaa Byrdsiä. Ehkä Crosbyn poislähtö teki vain hyvää.”

45. Black, Frank – Teenager of the Year (1994, alternative rock)
“Vähän liian pitkä albumillinen sekavasti koostettua punk pop rockia. Hyviäkin paloja on.”

46. Beau Brummels – Triangle (1967, folk rock)
“Psykedelian ja hyvän välimaastossa pyörivää aikansa musiikkia. Kyllä tämä varmaan paikkansa listalla ansaitsee.”

47. Banhart, Devendra – Rejoicing in the Hands (2004, indie folk)
“Folkia. Outoa.”

48. Brel, Jacques – Olympia ’64 (1967, chanson)
“Ranskalaisen musiikin perikuva. Live-levytys ei soundeiltaan ole parasta, mutta onhan tuossa yritystä.”

49. Blur – Modern Life is Rubbish (1993, britpop)
“Brittirokkia, perus-sellaista. Keskinkertaista ollut minulle aina. Muutamia hyviäkin riffejä on.”

50. Big Star – # 1 Record (1972, power pop)
“Kantrimaista rockia. Ei ihan hirvittävää, mutta hivenen tylsähköä kyllä.”

51. Baker, Anita – Rapture (1986, quiet storm)
“Kunnon kasarisiirappia.”

52. Bush, Kate – The Sensual World (1989, art rock)
“Sitä samaa nauhattoman basson säestyksellä. Leijumista jossain eteerisissä maailmoissa.”

53. Beatles – Rubber Soul (1965, folk rock)
“Tämäkään ei ole sävellystyön merkkiteos. Liian monta rallattelua. Ei eleanorerigbyjä.”

54. Beatles – Revolver (1966, rock)
“Legendaarista rockia. Muutamia hyviä sävellyksiä, muutama psykedelian prototyyppi ja paljon turhaa.”

55. Bee Gees – Trafalgar (1971, soft rock)
“Hienoja jousisovituksia, vaatisi ehkä tarkempaa tutustumista. Ehdottomasti levy joka listalle kuuluu.”

56. Brown, James – Live at the Apollo (1963, soul)
“Ei oikeastaan ollut sitä mitä odotin. Rauhallista ja hiljaista. On varmasti parempiakin levytyksiä tältä mieheltä.”

57. Bush, Kate – Hounds of Love (1985, art pop)
“Folk-fantasialauleskelua. Enemmän sitä, mistä Bush tunnetaan. Himpun epätasapainoinen vain.”

58. Beck – Odelay (1996, alternative rock)
“Aikamoisen sekavaa kilkutusta ja laahausta. Ei niin hyvä kuin guero.”

59. Bad Brains – I Against I (1986, hardcore punk)
“HC-punk-kaahausta. Eihän tähän pysty.”

60. Basement Jaxx – Remedy (1999, house)
“Liian vanhaa Jaxxia.”

61. Burman, Rahul Dev – Shalimar (1975, soundtrack)
“Bolliwood-elokuvan soundtrack. Miltä lie ajalta? Tarvitsisi sen elokuvan taustalle. Varmasti siihen sopii hyvin.”

62. Beatles – A Hard Day’s Night (1964, rock)
“Pikkusen liian Beatlesiä. Liian vanha soundi. Hyviä sävellyksiä osin, mutta liikaa rillumareitä.”

63. Burning Spear – Marcus Garvey (1975, reggae)
“Jotain alkukanta-reggaeta. Ihan jees. Reggaeksi.”

64. Badly Drawn Boy – Hour of Bewilderbeast (2000, indie folk)
“Folkia. Ei jaksa.”

65. Byrds – Fifth Dimension (1966, folk rock)
“Kantrirokkia. Mainstreamia mulle, mutta aikanaan varmaan ollut jotenkin uraauurtavaa.”

66. Beach Boys – Today! (1965, orchestrated rock)
“Beach boys-höttö jatkuu. Muutamia hyviä pätkiä, mutta onhan tämä aika yksinkertaista.”

67. Byrds – Mr. Tambourine Man (1965, folk)
“Ei huippua kokonaan, mutta pari hyvää sävellystä.”

68. Bowie, David – Aladdin Sane (1973, glam rock)
“progressiivisillä jazz-pianoilla siivitettyä erikoispoppirokkia. Muutama hyvä pätkä, mutta happoista on.”

69. Blondie – Parallel Lines (1978, pop rock)
“Pop rockia naislaululla. Muutama radiohitti ja loppu peruskamaa. Äänessä on aikamoista kantrisävyä.”

70. Bush, Kate – Dreaming, the (1982, art rock)
“Äänenkäytöllä kikkailua. Ei montakaan klassikkosävellystä. Mutta jopa karjuntaa sisältävää naislaulua.”

71. Bowie, David – ‘Heroes’ (1977, art rock)
“Kasarisoundia ennen kasikytlukua. Pahan kuuloisia soundeja, outoja kitarajuttuja ja pari hyvää instrumentaalia.”

72. Belle & Sebastian – Tigermilk (1996, indie pop)
“Samaa tylsähköä, vähän liian iloista musiikkia. En tiedä miksei sytytä. Liian helppoa.”

73. Burke, Solomon – Rock ‘n’ Soul (1964, R&B )
“Soulin alkuajoissa ollaan. Vähän liian imelää minun makuun. Hidasta blues-soulia.”

74. Bowie, David – Hunky Dory (1971, glam rock)
“Eipä paljon mistään kotoisin ilman Life in Marsia. ”

75. Beastie Boys – Paul’s Boutique (1989, alternative hip hop)
“Ei niin hyvä kuin Licensed to Ill. Liian rasittavaa räppiä rasittavilla äänillä ja hyvin itseään toistavalla räp-melodialla.”

NÄIHIN ÄLÄ KOSKE!

76. Bragg, Billy & Wilco – Mermaid Avenue (1998, folk rock)
“Kantria ja folkia. Wilco pelastaa paljon Braggin karmaisevalta ääneltä. Aika tylsää joka tapauksessa.”

77. Band – Music from Big Pink (1968, americana)
“Ei vaan iske tämä laulu.”

78. Bowie, David – Station to Station (1976, art rock)
“70-luvun lopun ihmepoppia. Liian vähän nyansseja, monotonista ja kummaa. Tässäkin levyssä on kuitenkin yksi helmi.”

79. Beach Boys – Pet Sounds (1966, progressive pop)
“Surffendaalia. Turhan kaukaa historiasta minulle.”

80. Buckley, Tim – Greetings from LA (1972, funk)
“Taidepläjäys. Ihmeellistä scat-soolottelua ja sekoilevia sävellyksiä. Hajanainen teos.”

81. Badu, Erykah – Mama’s Gun (2000, neo soul)
“kammottavaa R&B:tä”

82. Buzzcocks – Another Music in a Different Kitchen (1978, punk rock)
“Alkupunkia. Osittain jopa kuunneltavaa. Rasittavaakin mahtuu joukkoon.”

83. Beatles – With the… (1963, rock and roll)
“Ei kovinkaan ihmeellinen albumi. Kopiokappaleita, eikä mitään järkevää linjaa.”

84. Ben, Jorge – África Brasil (1976, world music)
“Oikeastaan sellaista maailmanmusiikkia, jota ei jaksa pitkään kuunnella. Taustalla menee, mutta tällaista on tehty niin paljon, ettei aiheuta erikoisia värähdyksiä.”

85. Blur – Parklife (1994, britpop)
“Alku lähtee lupaavasti, mutta sitten se lopahtaa aika raskassoutuiseksi ja häiritseväksi brittirockiksi. Joku ei Blurissa vaan kanna riittävän pitkälle.”

86. Buckley, Tim – Happy Sad (1969, folk jazz)
“Keskinkertaista länkötystä. Hyvin 70’s. “

87. The Boo Radleys – Giant Steps (1993, psychedelic pop)
“Ja taas on keskinkertaista brittipoppia. Tylsää on. Taitaa kuitenkin olla kirjoittajan lempilapsi.”

88. Bowie, David – Young Americans (1975, blue-eyed soul)
“Tylsää poppia. Ei jumankauta, että tylsää. ”

89. Bragg, Billy – Talking with the Taxman About Poetry (1986, rock)
“Rasittavantyyppistä irkkufolkkia huonolla laululla ja pitkäveteisillä poliittisilla kannanotoilla.”

90. Beach Boys – Surf’s Up (1971, progressive pop)
“Sitä samaa lainelautailua.”

91. Bukem, LTJ – Logical Progression (1996, electronic)
”Vanhaa ja todella vanhan kuuloista elektronista tanssimusiikkia. Baskeri vinoon ja keltaset lasit päähän. Ei helvetti”.

92. Bauhaus – Mask (1981, gothic rock)
“Kamottavaa ölötystä. Musiikki ei periaatteessa ole täysin kamalaaa, mutta laulu on.”

93. Barrett, Syd – Madcap Laughs (1970, psychedelic folk)
“Kamala.”

94. Black Flag – Damaged (1981, hardcore punk)
“Raastavaa ja hirvittävää punkia, jossa on kyllä temponvaihtelupuolella jotain omaperäistäkin. Soundit vaan ovat niin paskat. Legenda, mutta ei tämä musiikkina kummoista ole.”

95. The Byrds – Sweetheart of the Rodeo (1968, country rock)
“Niin perinteistä kantria että hirvittää ja meinaa solmiokivi mennä kurkkuun. Hyi helevetti!”

96. Butthole Surfers – Locust Abortion Technician (1987, hardcore punk)
“Olipa hirveää äänisaastetta. Älkää testatko. ”

97. Birthday Party – Junkyard (1982, post-punk)
“Hirvittävää paskaa, laulo Nick Cave tai ei. Ihan persettä mölinää.”

98. B52s – B52s (1979, new-wave)
”On tämä oikeasti lähes kamalinta mitä voi olla.”

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/2O775vD7Imk2cDdZFjIq1X

Categories
Musa-Tastingit

MUSA-TASTING VI: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – C:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta C:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin.

Lista, jolta biisit on valittu:

Calexico – Feast of Wire
Can – Future Days
Can – Tago Mago
Captain Beefheart & His Magic Band – Safe as Milk
Captain Beefheart & His Magic Band – Trout Mask Replica
Carpenters – Close To You
Cheap Trick – At Budokan
Chemical Brothers – Exit Planet Dust
Chemical Brothers – Dig Your Own Hole
Chic – Risque
Chic – C’est Chic
Chicago – Chicago Transit Authority
Circle Jerks – Group Sex
Cocteau Twins – Treasure
Cocteau Twins – Heaven or Las Vegas
Coldcut – What’s that Noise?
Coldplay – A Rush of Blood To The Head
Coldplay – Parachutes
Common – Like Water for Chocolate
Cornershop – When I Was Born For The 7th Time
Country Joe & The Fish – Electric Music For Body & Mind
Cowboy Junkies – The Trinity Session
Cream – Disraeli Gears
Creedence Clearwater Revival – Cosmo’s Factory
Creedence Clearwater Revival – Bayou Country
Creedence Clearwater Revival – Green River
Crosby, Stills & Nash – Crosby, Stills & Nash
Crosby, Stills, Nash & Young – Deja Vu
Crowded House – Woodface
Cult – Electric
Culture Club – Karma Chameleon
Cure – Seventeen Seconds
Cypress Hill – Cypress Hill
David Crosby – If I Could Only Remember My Name
Elvis Costello – My Aim Is True
Elvis Costello – Brutal Youth
Elvis Costello & The Attractions – Armed Forces
Elvis Costello & the Attractions – Imperial Bedroom
Elvis Costello & The Attractions – Blood And Chocolate
Elvis Costello & The Attractions – This Year’s Model
Eric Clapton – 461 Ocean Boulevard
Gene Clark – No Other
Gene Clark – White Light
John Cale – Paris 1919
John Coltrane – A Love Supreme
Johnny Cash – American IV: The Man Comes Around
Johnny Cash – At Folsom Prison
Johnny Cash – At San Quentin
Julian Cope – Peggy Suicide
Leonard Cohen – I’m Your Man
Leonard Cohen – Songs of Leonard Cohen
Leonard Cohen – Songs From a Room
Leonard Cohen – Songs of Love and Hate
Lloyd Cole & The Commotions – Rattlesnakes
Manu Chao – Clandestino
Mariah Carey – Butterfly
MJ Cole – Sincere
Neneh Cherry – Raw Like Sushi
Nick Cave & The Bad Seeds – Murder Ballads
Nick Cave & The Bad Seeds – The Boatman’s Call
Nick Cave & The Bad Seeds – Henry’s Dream
Nick Cave & The Bad Seeds – Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus
Ray Charles – The Genius of Ray Charles
Ray Charles – Modern Sound of Country and Western Music
Sam Cooke – Live at the Harlem Hall
Sheryl Crow – Tuesday Night Music Club
The Cardigans – The First Band in the Moon
The Cars – The Cars
The Charlatans – Tellin’ Stories
The Clash – London Calling
The Clash – The Clash
The Coral – The Coral
The Cramps – Songs The Lord Taught Us
The Crickets – Chirping
The Crusaders – Street Life
The Cure – Disintegration
The Cure – Pornography
Tracy Chapman – Tracy Chapman
Willie Colón & Rubén Blades – Siembra

Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, junamatkaaja.
A – Ausculton jäsen A, Lieksan rokkari, viidettä kertaa mukana.
MT – Ausculton jäsen MT, metallin suurkuluttaja toista kertaa maistelemassa.
P – Länkipohjan länkkäri viidettä kertaa analysoimassa.
YT – Oulun hiihtohirmu, ensi kertaa someilemassa.
R – Iki-grungettaja, ensi kertaa maistelureissulla.

10. Calexico – Black Heart (Feast of Wire, 2003)

Calexico on indie-bändi, josta usein kuulee, mutta ei tule kuunneltua. Koko Feast of Wire-albumi on sellainen piiloteltu salaisuus, jota ei oikein kätevästi ole missään. Sen läpi liukuu kuitenkin mystinen tunnelma, joka tulee parhaiten esiin tällä kappaleella.

T: Minusta on hienoja soundeja. Laulua lukuunottamatta tämä voisi olla jotain Neil Youngiakin. Se Buffalo Springfield oli aika samanlaista.

YT: Mystinen, savunmakuinen ja utuinen, mutta ei aivan saavuttanut kliimaksia.

MT: No siis koko päivän veivannut aika mustaa metallia niin aika kevyt, mutta onneksi saunassa kuunneltiin niin sanotusti pall cleanserina tuommoista Muska Babitzinia, Eveä ja Marjo Leinosta, niin kyllä tää tästä pikkuhiljaa alkaa avautua. Tuommoista tunnelmointia, semmoinen bändi kuin Live tuli mieleen.

A: Mielikuva Calexicosta oli kepeämpi, voi olla että sekoitan johonkin toiseen orkesteriin. Jouset oli soitannon paras puoli minusta. Pikkuisen liian tunkkainen minulle, mutta tunnelma oli kyllä mukavan utuinen.

P: Tietynlainen synkkyys tässä on, mutta tosiaan jäi hiukan kesken.

R: Calexico on hennon taiteellinen, minä en 7,55

T: 8,14
MT: 7,345
P: 6,79
YT: 8,2
R: 7,55
A: 7,0

Tasting-rating: 7,50/10

9. Coldplay – The Scientist (A Rush of Blood to the Head, 2002)

Nykyisin hyvin paljon mielipiteitä jakavan bändin toiselta albumilta kuullaan sen toinen single. Biisi on soitettu vanhalla, vähän epävireisellä pianolla. Kappaleen video on voittanut monia musiikkivideopalkintoja. Sanat kertovat laulajan mukaan tytöistä ja Dan Keelingistä, joka kiinnitti yhtyeen Parlophonelle.

A: Tämä oli pitkään inhokki, mutta viime aikoina nostanut pojoja. Oli monta vuotta, että jo tämän laahustava tempo ärsytti. Sittemmin se ja esim. tuotantopuolikin peruspianoineen on alkanut toimia. ”Nobody said it was easy” on rivi, joka on jäänyt kummittelemaan kyllä aina. Ihan kirkkaimmista arvosanoista tämä jää puuttumaan siinä, että itselleni tuntuu kuin ihan isoin vaihde jäisi käyttämättä, vaikka periaatteessa sinne voisi loppupuolelle syöksyäkin.

T: Jos videota arvioitaisiin tämä olisi korkealla

YT: Video on video, mutta musa… Ei mitään uutta rock-maailmaan. Hellyttävästi laulettu, imelletty perunalaatikko.

MT: Jotenkin arvasin, että tätä on tulossa. Minulle tämä bändi ei oo koskaan lähtenyt, eikä se tehnyt sitä nytkään. Periaatteessa ymmärrän levymyynnin ja suosion, mutta minulle tässä on liikaa weltschmerzia ja semmoista tekotaiteellista tuskaa, jää minulle ontoksi.

A: Itsellekin Coldplay vaatii kyllä sopivan mielentilan. Ei sitä tule edes joka vuosi kuunneltua, mutta nyt viime viikkoina on parikin levyä tullut pyöräytettyä.

T: 8,3
MT: 6,5
P: 7,5
YT: 7,4
R: 8,76
A: 9,25

Tasting-rating: 7,95/10

8. Coldplay – Shiver (A Rush of Blood to the Head, 2002)

Legendaarisen albumin ensimmäinen single-julkaisu. Se on tehty jo pari vuotta ennen sen virallista julkaisua. Shiver on kirjoitettu päivänä, jolloin Martin luuli, ettei ikinä löydä oikeaa naista. Kirjoittaessa hän on sanonut miettineensä Natalie Imbrugliaa. Shiverissähän on hyvin paljon elementtejä Jeff Buckleyn Grace-albumilta. Muutenkin kappale on Coldplaylle aika räyhäkäs.

MT: Tuttu, turvallinen, ennakoitu ja tunteeton. Ei tää vaan lähde mulle.

A: Ihan alkupään Coldplay ei sitten taas lähde vielä tänä päivänäkään. Bändisointi kyllä hellyttää, mutta vähän tasapaksuhkoksi jää.

T: Aika tavalliselta tämä nyt kuulostaa, mutta ei tämä niin tavallista ilmestymisen aikana ollut. Mulle tuolla on sellasia bändielementtejä, mitkä vaikuttavat. kanttiin iskevä rumpu, kitaraliidi, joka jatkuu muuttumattomana jne…

MT: Mun on pakko verrata sitä siihen hetkeen, kun sen nyt tänään kuulin ensimmäistä kertaa. Ei ole siis verrokkitoistoja etukäteen.

YT: Vieläkin mietteissäni. En juurikaan saanut otetta. Ehkä volyymit liian pienellä. Mutta naapurit pitää ottaa huomioon. En löytänyt sellaista rakenteellista koukkua, joka olisi sytyttänyt. Jotenkin vain läpisoitettu biisi.

T: 8,39
MT: 6,1
P: 8,3
YT: 7,6
R: 9,11
A: 7,75

Tasting-rating: 7,88/10

7. Johnny Cash – Hurt (American IV: The Man Comes Around, 2002)

Alun perin Nine Inch Nailsin kappale, josta Cashin versio teki vielä paljon suuremman. Videolla kuvataan Cashia vanhassa museotalossa, joka on monin osin ränsistynyt. Cashin terveys ei enää ollut kummoinen, ja hänen vaimonsa June Carter Cashkin videolla esiintyy. Alkuperäisestä sanoituksesta on korjattu rivi ”crown of shit” paremmin Cashille sopivaan muotoon. ”Crown of thorns” on viittaus miehen elintavoista huolimatta vahvaan kristinuskoon. Kappale toimii ilmankin, mutta videon kanssa se on vielä parempi.

https://www.youtube.com/watch?v=vt1Pwfnh5pc

R: Kai mä nyt osaan ton Hurtin ulkoa. Aivan mieletön tulkinta ja tunne.

T: Kyllä se on tuo piano ja Cashin ääni. ”Puolittainen” karisma paistaa läpi.

YT: Mutta tämä on tyylikkäästi toteutettu Johnnya kunnioittaen. Johnny osaa ja taitaa tulkinnan, soundit kohdallaan.

MT: Tässähän on selkeesti kyse siitä, katsooko videota vai kuunteleeko biisiä. Nimittäin papparaisesta saa aina lisäpojoja. Mutta onhan se totta, kuten R totesi, että tulkinnassa on todellakin tunnetta ja
elämän tuomaan kokemusta ja pettymyksiä ja kolhuja, joka saa sen tuntumaan todellisemmalta.

A: Tässä on se maaginen tekijä, joka luo parhaisiin biiseihin ylimääräisen ulottuvuuden. Tämä menee sisuksiin sellaisella taialla, että harva menee. Olkoonkin cover, niin näin tämä kuuluu vetää. Ennen kuin olin kovinkaan perillä mistään Nine Inch Nailseista, niin tämä jo löytyi muistaakseni I Walk the Line-elokuvan innoittamana ja oli ensikuulemalta tatuoitu musiikinkuulijasieluun. Tälle on pakko antaa enemmän kuin Scientistille. Olipa mahtava jälleen kerran!

P: Onhan tämä kyllä aika kova! Mahtava tulkinta. Turhaan minä tähän mitään lisään.

T: 8,48
MT: 9,375
P: 9,86
YT: 9,41
R: 10
A: 9,75

Tasting-rating: 9,48/10

6. Leonard Cohen – First We Take Manhattan (I’m Your Man, 1988)

Moni mieltää kappaleen rakkauskappaleeksi. Näin tein itsekin, kunnes otin ja kAin sanat. Kappale kertoo myös Leonard Cohenin itsensä mukaan terrorismista. Cohen teki sen alkujaan Jennifer Warnerille, joka ehti sen äänittääkin ennen Leonardia. Alkuperäisellä versiolla muuten kitaroita soittaa SRV ja rumpuja Colaiuta.

T: Mullahan on kosketinsoittajana jonkinlainen salainen mieltymys näihin kasari-kappaleisiin. Cohen on paria kappaletta lukuun ottamatta mulle aika outo, paitsi kuolemansa jälkeen tuli sitäkin tietty vähän kuunneltua enemmän.

YT: Olen myyty. Ei ehkä se Leonardin ykköskappale, mutta miehen kyky eläytyä, heittäytyä peliin koko sielullaan. Hän elää laulunsa ja laulunsa soi hänessä.

A: Ei ole Cohenin tavara ihan hallussa, mutta tämä on kyllä tuttu. Mainio sävy tunnelmassa ja Leonardin ääni sopii äänimaisemaan, kasarituotannosta saa aina pikkuisen plussan. Hyvä tagline tuo First We Take Manhattan. Duurilla käynnistyvää osaa (”I’d really like to live beside you, baby…”) ei välttämättä olisi tarvinnut minun mielestä olla. Sanoitus varmaan vaatisi useamman kuuntelukerran ja lähempää tarkastelua hahmottuakseen…

MT: No siis ei parasta Cohenia mulle, mutta ei voi olla tuntematta myötätuntoa poismenon johdosta ja onhan toi ääni kyllä karismaattinen ja massasta erottuva. Tuo taustan tsukutaka-tsukutaka ei ihan iske, mutta sanoma syvenee alkusanojen myötä.

R: Muakin hämää toi duuri-line ja nyt kun tämä kerran kertoo terrorismista, niin vielä enemmän. Muuten loistobassoääni.

P: Minulle ei Cohen oikein nyt iskenyt. En ole päässyt vielä tähän puhuttuun sanaan kiinni, enkä oikein tunnelmaan.

T: 8,57
MT: 8,567
P: 6,1
YT: 9,65
R: 8,88
A: 8

Tasting-rating: 8,29/10

5. Johnny Cash – I Hung My Head (American IV: The Man Comes Around, 2002)

Johnny Cash teki vuonna 2002 albumin, joka sisälsi muiden kuuluisien artistien kappaleita. Näiden onnistumisesta saa paljolti kiittää tuottaja Rick Rubinia, mutta toki myös Cashin ääntä. Alkuperäinen kappale on tietysti Stingin sävellys ja on siitä outo hittibiisi, että kulkee 9/8-rytmillä. Cashin versio on synkempi ja suorempi. Cashin ääni tuo siihen kuitenkin aika hienoa karismaa.

T: Tässä on lähes maailman parhaat sanat. Minusta ne toimivat tässä Cashin versiossa paremmin kuin Stingin iloisessa versiossa. Ja varmaan ainakin R voi allekirjoittaa nämä yksinkertaiset, mutta isot pianosoinnut. Ne toimivat aina, kun on hyvä piano.

MT: Kyllähän se nyt on vaan niin että Cash on kasvanut viime aikoina mun mittarissa artistiksi, joten olisin T:n sanojen mukaan voinut käydä katsomassa jopa Kerubissa. Tässä tulkinnassa on tunnetta ja ennen kaikkea karismaa.

YT: Sting on harvoin avautunut minulle. Cash saa sen kuulostamaan omalta tarinaltaan. Pelkistetty, mutta toimiva sovitus.

A: Cashin versio ei ollut ennestään tuttu, Stingin kyllä ja jopa Springsteenhän tätä on coveroinut. Tässä olisi voinut taustalla ehkä tapahtua hieman enemmänkin, tai olla jotain kompin tapaista. Sanat komeat
ja saavat Cashin laulamana entistä jykevämmän tehon. Alkuperäisessä se 9/8-tahtilaji poukkoilee mahtavasti, mutta tässä mennään tasaisempia latuja.

R. Mulle jopa liian yksinkertainen.

P: Cash pieksi Gordonia tässä kyllä sata nolla: ”Tee sä niitä lallatuksia, niin minä sitten sovitan ne ISOIKSI hyvin minimalistisella tyylillä!”

T: 9,2
MT: 9,075
P: 8,45
YT: 8,85
R: 8,54
A: 8,75

Tasting-rating: 8,81/10

4. Coldplay – God Put a Smile upon Your Face (A Rush of Blood to the Head, 2002)

Tämä on sitten se neljäs sinkku. Kappaleella Coldplay halusi tehdä jotain nopeampaa. Samaan tyyliin kuin Muse. Tässäkin kappaleessa video antaa sävelille hyvän tuen ponnistaa. Kappaleessa on myös jonkinlaista pientä vaaran tunnetta, jota uusimmista Coldplay-tuotoksista on kriitikoiden mielestä puuttunut.

YT: Kappaleen alku odotutti, että jotain on tulossa. Tämä on sellaista kultapeliä, jota pelaavalta tiimiltä haluan. Hyvää yhteensoittoa, pysyy kasassa ja nyt laulupuolikin stemmaa eikä falskaa.

A: Kitaroille plussat sekä soitannosta että soundista. Itselle vieläkään tämä A Rush of Blood to the Head-levy ei kolahda niin kuin jäsen T:lle, siitä eteenpäin ovat kovempia minun listoilla. Parempi kuin Shiver, ei niin kova kuin Scientist. Jostain syystä tänään taas vähän tökkii Chris Martinin laulu. Tässä on hyviä elementtejä koko bändin voimin ja melodiakin ihan pop. Akustisen kitaran sointukuvio on aika ”british”.

MT: En rupea sen enempää toistamaan itseäni, mutta joku tässä Coldplayssa vaan tökkii ja kolme biisiä samaa artistia on muutenkin liikaa.

T: Kappaleessahan melkein kaikki on hyvin, paitsi kertosäe ei ihan lähde. Mulle menis ilman sitäkin. Kitaraliidi aivan jumalaisen rosoisella soundilla riittäs ihan hyvin.

R: Vanha basisti arvostaa bassolineä kovasti. Kivan grungemainen fiilis. Eli loistava.

P: Minun korvaan tämä oli parempi mitä edelliset Coldplayt! Kertsistä olisin kyllä hiukan isomman tuottanut, fuzzia tai jotain… Bassolle menee minunkin äänet, joka on mielestä se kantava teema koko biisissä.

T: 9,55
MT: 6
P: 8,4
YT: 8,9
R: 9,89
A: 8,25

Tasting-rating: 8,81/10

3. Nick Cave & The Bad Seeds – Where the Wild Roses Grow (Murder Ballads, 1995)

Ilmestymisaikaan olin 15-vuotias teini, ja silti tämä iski. Tietysti se oli video, joka siinä ensin iski, mutta onhan sävellyskin oikein onnistunut. Naislaulut hoitaa toinen aussi Kylie Minogue, jota Cave on sanonut ajatelleensa kappaletta säveltäessään.

R: Life is too short to spend with Cave. Hypin aina yli, kun tulee radiostakin. Cave sucks.

MT: Enemmin tätä kuin Coldplayta!!! Hahaha, the war is on!!!

A: Tämä oli mielessä kun levylistan näin, mutta jotenkin oletin ettei mahdu kymppisakkiin. Ensimmäisiä biisejä, joista muistan tunnelmasta jääneen muistijäljen. Tässä Caven ja Minoguen äänet täydentävät toisiaan äänikirjamaiseksi kokonaisuudeksi. Tarinankerrontabiisit oikein tehtynä toimii meikäläiselle ja jousista tällekin pikkuinen lisä arvosanaan.

YT: Kukapa ei Minoqueta ajattelisi. Vaikka tämä kappale olisi toiminut ihan vaan Nickin laulamana. Tunnelma vaihtelee näiden välillä…. Eli pidän Nickin tummemmasta tulikinnasta enemmän.

T: Nick Cave on semmonen, että tykkään siitä tyyppinä, mutta harvoin pääsen kappaleisiin sisään.

P: Koskahan Ville Valo ja Jenni Vartiainen tekee tästä version? Ei tämä nyt kyllä oikein lähtenyt! Liian tuttu ja turvallinen, alkoi heti ärsyttämään, kun kuulin alkusävelet. Mä oon Cavesta aina miettinyt, että onkohan se kusipää? Eihän se sitä varmasti ole, mutta sen huojuva soundi jotenkin huutaa sen vittumaista asennetta.

MT: Tässä on minulle juuri sitä tunnetta joka näistä wannabe-rocken roll coldplaysta tai bulletformyvalentinesta tai fivefingerdeathpunchista puuttuu. Toki kertsi ei ole täydellinen, mutta Nick on kasvanut meikälle isoksi artistiksi.

T: 9,63
MT: 8,99
P: 6,2
YT: 7,86
R: 4,55
A: 9

Tasting-rating: 7,71/10

2. Cream – Sunshine of Your Love (Disraeli Gears, 1967)

Tarinan mukaan Jack Bruce sai kappaleeseen idean käydessään Jimi Hendrixin keikalla. Itse hän asian kielsi, mutta toisaalta Jimi on kappaletta coveroinut. Kappale on eräänlainen metallimusiikin esimerkki, jolla aikansa superbändi Cream pääsi listoille monessa maassa.

T: Kun oon noita Metallin olemus-juttuja tehnyt, niin näihin on jotenkin syttynyt näihin vanhoihinkin biiseihin. On tää aikamoinen bändi ollut silloin.

YT: Tuo Gingerin rumputyöskentely, on se vain niin ainutlaatuista. Tämä trio kyllä soi tässä kappaleessa niin räkäisen kauniisti. Mutta jos joku palanen ei ole kohdallaan, niin en tiedä mikä. Läppäsen soolokin ihan ok. Ja Jaskanin bassoillut kunnossa. Kun vein tämän levyn luokkabileisiin 1972, niin illan hitti.

MT: Tässä kun mennään aina tunnetilan mukaan, niin tässä ollaan kuitenkin vahvasti skenen ja genren alkulähteillä ja vaikka alun perin tätä biisiä en ole inhonnut, niin täytyy antaa pojot sille, että tuo hendrixmäinen tunnelma tuntuu niin luomulta ja teeskentelemättömältä. Pakko lyödä lisää eroa näihin wannabe-rockbändeihin.

A: Ei tämän nyt pitänyt tulla, vaan ykkösenä, koska niin veikkasin T:lle yksityisviestillä. Täydellinen riffi, kitaran ”woman tone” ja väärinpäin menevä rumpukomppi. Juuri sopiva annos höyryä seassa. En minä tästä oikeastaan muuttaisi mitään.

R: Aikamoinen kurko ollut miksaajana, että saanut noiden kitara-, basso-, ja rumpuraitojen päälle noin loistavan laulun liimattua.

P: Enpä tähankään sen enempää viitsi kommentoida, kun kaikki ovat melko samaa mieltä. Simppeliä ja groovea, jotenkin alkoi tehdä mieli kuunnella Panteraa!

T: 9,64
MT: 9,123
P: 9,7
YT: 8,84
R: 9,06
A: 9,8

Tasting-rating: 9,36/10

1. Coldplay – Politik (A Rush of Blood to the Head, 2002)

Coldplayn ensimmäinen albumi oli aika nössöä musiikkia. Siksi toisen levyn avausbiisi Politik oli hyvin raju poikkiviiva kaikelle, mitä oli aiemmin ollut. Periaatteessa kahteen sointuun perustuva, hakkaava kappale on erilainen rakkauslaulu, jota jouset uhmakkaasti sävyttävät. Taitaa olla muuten ensimmäinen kokonainen kappale, jonka olen akustisella ottanut haltuun.

MT: Ei hemmetti, T…

T: Tässä vois joku elementti olla puristillekin, jos antaisi sille mahdollisuuden. Paino sanalla jos.

MT: Hahaha, äijä rupee oikein myymään. Emmä mikään niin puristi ole, pelkkä tuhnu. Nyt tiedä mikä tässä Coldplayssa eniten ärsyttää: se on tuo laulajan ”mä-niin-kärsin-kun-tulkitsin-näitä-biisejä-teille” eli joku siinä tulkinnassa ärsyttää kovasti, nämä ovat näitä. Tein päätöksen ensimmäisellä tunnetilalla ja sitä on sen jälkeen vaikea muuttaa. Eli tuo falsettikohkaaminen ja weltschmerz eivät vaan edelleenkään avaudu mulle. Tuossa rytmisektiossa on toivoa, mutta nämä ovat niitä biisejä että yleensä radiossa vaihtuu kanava.

YT: Alun rapulajyskytys antoi odottaa enemmän, mutta tuo perusteema – melkoinen pannukakku. Ei voi sanoa flopiksi, koska jo Fosbury voitti sillä Olympiakultaa. Mutta ei vaan kulje. Ei ainakaan minun makuuni.

T: Olisko se mulla sitten se grunge tai joku perhanan aivopesulla päähän saatu Deicide ollut sellanen, että tykkään hyvin monotonisista jutuista sen kikkailuprogen sivussa. Mun mielestä tässä on hieno dynamiikka.

A: Kuten sanottua, tämä levy ei ihan lähde mutta Politik on sen parempaa osastoa. Melodiakulussa on mieleen jäävää ideaa, mutta meininki polkee vähän paikallaan. Kolmen minuutin kohdalla vilkaisin, että joko tämä loppuisi.

R: Oi, melkein yhtä hyvä kuin Kent tai Keane, ehkä jopa parempi.

P: Ehkä tässä ärsyttää sen laulujen aaltomaisuus. Bändin ollessa melkoisen simppelin kuuloinen niin laululla tehdään se nyanssi. Tässä biisissä liikutaan melkoisen äärirajoilla, että mennäänkö nuotin vierestä vai ei. Jotenkin tällasena minä laulut tässä näen. Vaikka ollaankin äärirajoillla oli biisi ihan ok. Minusta laulut oli erittäin taitavat!

T: Mä ymmärrän kyllä, että tuo Martinin laulu on se joka ei tunnu monesta hyvälle.

T: 9,82
MT: 6,2666
P: 7,3
YT: 7,3
R: 9,99
A: 8

Tasting-rating: 8,11/10

Raadin TOP-lista:
1. Johnny Cash – Hurt 9,48
2. Cream – Sunshine of Your Love 9,36
3. Johnny Cash – I Hung My Head 8,81
4. Coldplay – God Put a Smile on Your Face 8,50
5. Leonard Cohen – First We Take Manhattan 8,29
6. Coldplay – Politik 8,11
7. Coldplay – The Scientist 7,95
8. Coldplay – Shiver 7,88
9. Nick Cave & The Bad Seeds – Where The Wild Roses Grow 7,71
10. Calexico – Black Heart 7,50