Toomion TOP200-biisit: 196. Simon & Garfunkel – The Sound of Silence

Disturbed on tästä muistuttanut helkkarin ärsyttävällä, joskin Paul Simonin itsensä kehumalla cover-versiolla. En pysty sitä kuuntelemaan.

Alkuperäinen teos on vuodelta 1964. Se oli alunperin tehty ja äänitetty akustisena. Silloin se ei mainittavaa menestystä saanut, mutta sähköistetyn folk rockin tultua muotiin kävi toisin. Tuottaja Tom Wilson kävi vuonna 1965 Bob Dylanin bändille sanomassa, että soittakaapa tähän akustisen version päälle rummut, sähkökitara ja basso. Silloin natsasi.

Paul Simon oli debyyttilevyn floppauksen jälkeen muuttanut Englantiin ja kuuli vasta myöhään, että sinkku on noussut listaykköseksi. Myös Art Garfunkel oli tästä yllättynyt. Näin miehet palasivat yhteen ja historiaa on sen jälkeen tehty muillakin teoksilla.

”Hello darkness, my old friend.” Siinäpä yksi maailman hienoimpia laulettuja fraaseja. Sen syntytarina tuli Simonin tavasta laulaa pimeässä vessassa. Niin on tämäkin kappale on siellä pitkän ja vaivalloisen prosessin tuloksena syntynyt. Kun Simonilta itseltään kysytään lyriikoiden tarkoitusta, vastaa hän siihen seuraavasti: ”Olen tehnyt sen 21-vuotiaana. En ole enää 21-vuotias. En siis tiedä.” Ehkä siinä ihmisten kommunikoinnin vaikeutta perataan.

Artin ja Paulin lauluhan on mieletöntä. Sävellys on niin hieno, että outoa on, jos tästä ei pidä. Tosin sellaisiakin on. Kappale on nimittäin aika ylhäällä myös Maailman huonoimmat biisit -listalla. Liian itsestäänselvää folk rockia kuulemma.

Aamuyöstä. Keväällä, kun jo kahdelta alkaa olla valoisaa. Pihalla on kylmä, mutta vihreää.

https://www.youtube.com/watch?v=qn0QBXMYXsM https://open.spotify.com/track/2YplrdHMBoRdnHgMeHEwHm?si=hkmTdfzqQiypnnaSqmT4JA

Metallimusiikin olemus – 9. Grungen ja punkin alkulähteillä

THE SONICS – HERE ARE THE SONICS (1965)

1960-luvun puolivälissä alkoi psykedelia ja rokkenrolli saada suorempiakin muotoja. Washingtonilainen The Sonics löysi suoremman polun tuodakseen sanottavansa esiin. Bändi coveroi blues- ja rock n’ roll-klassikoita räyhäkämmällä otteella, mutta teki myös omia kappaleita.

Rouheat ja yksinkertaiset riffit ja enemmän asenteella kuin taidolla suoritetut laulut saivat tunnelman aika korkealle. Nauhoitukset hoidettiin suunnilleen livenä. Rummut yhdellä mikillä. Rumpusoundi on yksi bändiä määrittävä tekijä ja esimerkiksi Kurt Cobain on todennut seuraavaa: ”I, I have to admit… The Sonics recorded very, very cheaply on a two track you know, and they just used one microphone over the drums, and they got the most amazing drum sound I’ve ever heard. Still to this day, it’s still my favorite drum sound. It sounds like he’s hitting harder than anyone I’ve ever known.”
Esikuvikseen bändin ovat maininneet monet. Tunnetuimpina ehkä Bruce Springsteen ja jo mainittu Nirvana. Molemmat ovat bändiä myös coveroineet.

Vaikutus metalliin tulee varmasti tuon grungen tai vaihtoehtoisesti punkin kautta kiertävän tien kautta. Riffit, kova meteli ja tinkimätön asenne – sillä pääsee pitkälle!

Esimerkkialbumi Here Are The Sonics(1965) on omien ja lainabiisien sekoitus, joka viedään grunge-/punk-seulan läpi. The Sonicsin omia vaikutteita ei tarvinne etsiä kauempaa kuin tästä biisilistasta. Videoesimerkkinä toimikoon tällä kertaa bändin ns. comeback-taltiointi, josta ei miesten ikääntymisestä huolimatta yritystä puutu.

https://www.youtube.com/watch?time_continue=2199&v=BFolqS24Y6U

https://open.spotify.com/album/4vqaqoTEbNyeeSHJA6KpdM

Kuva: apessimistisneverdisappointed.com

Metallimusiikin olemus – 11. Superkokoonpanolla lähemmäksi heavy metallia

THE YARDBIRDS – HAVING A RAVE UP WITH THE YARDBIRDS (1965)

Jeff Beck, Jimmy Page ja Eric Clapton soittavat monille jonkinlaisia kelloja ainakin niminä. Koko kolmikko soitteli The Yardbirdsien riveissä esimerkkilevyllä Having a Rave Up with The Yardbirds (1965). Eivät tosin soittaneet kolmikkona yhtä aikaa, mutta levyn äänityksillä heidän tekemisiään kuuluu.

The Yardbirdsin sanotaan tuoneen amerikkalaisen blues-musiikin Brittien kuultavaksi. Bändi oli myös ensimmäisiä, joka alkoi riffeissään lähennellä oikeata hevimetallia. Myös soundien puolesta. Kaikkien kolmen kitaristin soittotyyli on edelleenkin tunnistettava. Tällä albumilla jopa kokeileva, mitä varsinkin Beck ja Page ovat muutenkin aina olleet. Bändi toi ihmisten tietoisuuteen sellaiset kitaraefektit kuin feedback ja fuzztone. Sanokaapa yksi stoner-bändi ilman fuzzia?

Tuon levyn aikaan kävi niin, että Clapton lähti alkunauhoituksien jälkeen ollessaan närkästynyt bändin siirtyessä poispäin blues-musiikista. Tilalle haviteltiin studiokitaristi Jimmy Pagea, mutta hän kieltäytyi ja suositteli Jeff Beckiä tilalle. Beckin lähdettyä sisäisten ristiriitojen myötä, suostui Page tuuraamaan loput konsertit. Jotta kaikki konserttisopimukset saatiin tulevaisuudessa täytettyä, perusti Jimmy Page yhdessä John Paul Jonesin kanssa The New Yardbirdsin, josta tuli myöhemmin hiukan kuuluisampi Led Zeppelin.

Musiikkina The Yardbirds on aika lähellä olla jopa psykedeliaa. Tuolle Brittein 60-luvun musiikkisuuntaukselle on ihan erillinen nimikin, Freakbeat. Se sekoittelee bluesia psykedeliaan ja Brittipopiin ja The Yardbirdsin mukana myös raskaampaan rockiin ja hiukan heviinkin.

Vaikuttajana bändi ollut vaikka ja kenelle. Mainittakoon tässä Ritchie Blackmore, jonka Rainbow-bändi on coveroinut tältä esimerkkialbumilta Still I’m Sad-kappaleen.

Tässä videona on aika rokkaava veto, joka myös kertoo tuon aikakauden Swinging London-ilmiöstä. Kyseessä on tietynlainen 60-luvun hipsterimeininki.

https://www.youtube.com/watch?v=6FDLrJFp18Q

https://www.youtube.com/watch?v=wvfzZ5N5nw0

Kuva: villages-news.com

Metallimusiikin olemus – 10. Bob Dylan

BOB DYLAN – HIGHWAY 61 REVISITED (1965)

Robert Allen Zimmerman eli Bob Dylan. Miehestä tulisi kertoa kaikki, mutta parempi kun ei sanota juuri mitään. Aluksi rock n’ rollia vääntänyt Dylan ajautui monen mutkan jälkeen eniten folk-rockiksi tunnistettavaan musiikkityyliin.

Bob aiheutti faneissaan pahennusta siirtymällä sähköiseen kitarointiin juuri esimerkkinäkin olleella Highway 61 Revisited-albumilla (1965). Toisaalta ilman tuota siirtymistä olisi moni bändi jäänyt syntymättä. Levyn avausraita, Like a Rolling Stone on klassikko, johon on paha argumentoida siihenkään oikein mitään. Soitto on neljällä jaollinen, laulu kolmella. Ehkä usein maailman kolmen parhaan kappaleen joukkoon nimetty kappale kertoo itse mistä on kyse.

Metalliin mies on vaikuttanut välillisesti paljonkin. Tai jos saa Nobel-palkinnon, niin eiköhän ole vaikuttanut aika moneenkin musiikin alan juttuun. Dylan on ollut aina ennen kaikkea sanoittaja. Kantaa on otettu vahvasti, vaikka se onkin tehty taitavasti lyriikoihin piilottaen.

Dylan on aina ollut myös musiikin toisinajattelija. 60-luvulla hän oli sitä vielä enemmän, koska tyylin kopioijia ei ollut niin valtavasti. Varsinainen soitto tai laulu ei vaikuta Dylanille olevan kovin tärkeää. Vaan sitä on tarina, mikä kappaleella halutaan kertoa. Metallin päätekijöitä ovat aina olleet systeemin kritisointi ja valinnanvapauden korostaminen. On kyseessä ollut uskonto, politiikka tai elämä yleensä.

Jos nyt vielä yhden metalliviittauksen haluaa tehdä, niin miehen mainiosti nimetty Never Ending Tour on vertaansa vailla. Dylan on kiertänyt tätä kiertuetta vuodesta 1988 lähtien. Myös metallibändeille on nykyisin ominaista se, että kierretään samojen biisien kanssa aivan loputtomiin. Ei Iron Maideniltakaan juuri kukaan enää uusia levyjä odota. Wasted Yearsilla ja Fear of the Darkilla pääsee pitkälle. Eläkeikään asti.

Esimerkkilevy Highway 61 Revisited on kuin Dylanin tuotanto pienoiskoossa. Laatu vaihtelee niin esitystavan kuin sävellyksienkin puolesta. On bluesia, folkia, rockia ja on myös tarkempaa soitantaa sinnepäin hutiloimisen seuraksi.

Eiköhän laiteta videoksi paljon kertova live-veto Like a Rolling Stonesta.

https://www.youtube.com/watch?v=4F0ytNzHDj8

https://open.spotify.com/album/6YabPKtZAjxwyWbuO9p4ZD

Kuva: rollingstone.com