Toomion TOP200-biisit: 200. The Rolling Stones – Paint It, black

Rollarit bändinä on minulle pääsääntöisesti kuin kärpäsen surinaa korvissa. Räkäistä ja vähän liian hidastempoista rokkia. Esi-isänä välttämätöntä, mutta tälle ajalle tarpeetonta.

Paint It, Black sen sijaan on aina toiminut. Tempoa on vähän liikaa, joten kappale kulkee kuin jarruton pyörä alamäkeen. Vaaran kera. Säkeistön takova melodia tekee tästä maanisen ja sekopäisen.

En tiedä onko Fast Shown Johnny Nice Painter saanut innoituksensa juuri tästä. Sketsissä taiteilija maalaa kaiken siihen asti maalaamansa mustaksi, kun kuulee sanan ”musta”.

Kappale on sävelletty vuonna 1966. Alunperin hidas tekele sai uuden muodon basisti Bill Wymanin versioidessa sitä uruilla. Lopulta siihen lisättiin vielä sitarin soittoa George Harrisonin innoittamana. Nimen kirjoitusmuoto vaihtelee, mutta sinkussa lukee Paint it, black.

Maailmalla Paint it Black oli kärkeä niin Jenkeissä luin Briteissä. Suomessa se ei ihan Dannylle pärjännyt, mutta kakkoseksi kuitenkin. Mitenpä sitä Dannylle…

Sanoitus on otos synkkämielisen miehen mietteistä. Jopa itsetuhoisen. Siihen Mick Jaggerin virittämätön ääni sopii. Muutenkin kappale on parempi kuin bändiltä yleensä sopii olettaa.

Joinain päivinä sadoista covereista suomalaisen Smackin versio tuntuu jopa paremmalta. Mutta jos kappale pitää kuulla, niin kyllä minä alkuperäistä suosin.

Paint it, black sopii eritoten syksyiseen tihkusateeseen. Hetkeen, jona hikinen mies odottaa seuraavan, pahaa oloa halveksivan juoksuvedon alkua. Hetkeen, jolla yritetään valheellisesti saada aivot luulemaan, että verenmaku suussa on hyväksi. Siihen se istuu.

Metallimusiikin olemus – 36. Kasino paloi ja niskat murtui

THE MOTHERS OF INVENTION – FREAK OUT (1966)

Varsinkin progressiivisen väen suosiossa oleva Frank Zappa perusti ryhmän nimeltä The Mothers of Invention. Alkuperäisessä kokoonpanossa oli vain viisi henkeä, mutta levytyssessioissa on soittanut kymmeniä ihmistä.

Musiikki ei millään lailla ollut helppoa ja tavallista, vaan nimenomaan psykedeelistä ja hämmentävää. Porukan kuuluisin teos, vuonna 1966 ilmestynyt Freak Out! sisältää maalimanrumien kansien lisäksi jännittäviä sovituksia ja melko huonoa äänenlaatua. Tuplavinyyli on jakautunut siten, että ensimmäinen puolisko on jälkeenpäin kuvailtavissa zappamaiseksi, kantaaottavaksi parodiamusiikiksi. Toinen levy oli enemmän kokeellista materiaalia.

Sanoituksista huolimatta jäsenistön hulvaton soittotaito paistaa läpi niin, ettei nukuttua saa. Zappa itse oli musiikillisesti todellinen nero myös sävellyspuolella. Vähän pulskea laulu tosin syö esitysten särmää, mutta kappaleissa on miellyttäviäkin elementtejä ja paremmalla äänenlaadulla tätä varmaan kuuntelisi helpommin. Sen verran on kuitenkin sanottava, että kazoota en soittimena siedä oikeastaan missään.

Levyn tuottajana toimi Tom Wilson, jolla on listoilla ollut sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, The Velvet Underground ja Simon & Garfunkel. Hämmentävää siinä on oikeastaan se, että mies oli tummaihoinen. 1960-luvulla se ei vielä ollut niin tavallista. Varsinkaan valkoihoisten artistien joukossa. Äänitysprosessit ovat varmasti olleet ikimuistoisia.

Metallielementtejä on levyltä auditiivisesti vaikea löytää. Enemmän uskon paikan listalla olleen ansaittu nimenomaan kantaaottavana ja soittotaidollisena juttuna. Auktoriteettejä vastustava toiminta ja byrokratian kritisoiminen ovat aina olleet osa metalli- ja varmasti muutakin musiikkia. Albumin hämmentävyyttä ja kunnianhimoa ihaili ainakin The Beatles, jonka Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band-albumi on kuulemma heidän versionsa Freak Out!:sta. Ehkä niissä on samaa. Nykyhetken tyylilajin jatkajana voisi pitää esimerkiksi Mike Pattonia. Hänenkään tuotoksensa eivät kulje valtavirrassa, eivätkä edes sen suuntaisissa pienissä puroissa.

Mothers of Inventionin historiaan kuuluu pari hyvin muistettavaa tapausta. Ensimmäinen on jo aiemmin mainittu Montreauxin kasinon sytyttämään päässyt keikka vuonna 1971, josta Deep Purple kertoi Smoke on The Water-kappaleessaan. Toinen on enemmän itsensä Frank Zappan uraan vaikuttanut seikka. Samana vuonna Lontoossa eräs yleisöstä tönäisi Zappan lavalta. Bändi luuli Zappan kuolleen, mutta hän onneksi selvisi ”vain” murtumilla, päävammoilla ja kurkkutorven murskaantumisella. Tuo onnettomuus piti miehen yli puoli vuotta pois keikoilta ja lähes yhtä pitkään pyörätuolissa. Kurkkutorven vamma tiputti miehen äänialaa noin kolmanneksen alaspäin.

Albumin pystyy kyllä kuuntelemaan, mutta ei siitä helposti itselleni sävellyksellistä klassikkoa tule. Laitetaan jakoon avausraita, joka kuvaa melko hyvin albumin ensimmäistä puoliskoa.

Kuva: YouTube.com

Metallimusiikin olemus – 23. The 13th Floor Elevators liikkui psykedelian lähiöissä

1960-luvun alkua kulkiessa oli tarkkasilmäinen voinut nähdä viittoja kohti psykedeliaa. Vuonna 1966 pystyi vähän huolimattomampikin sanomaan, että oltiin saavuttu psykedelian reunamaille. The 13th Floor Elevators nimittäin julkaisi oman The Psychedelic Sounds of the 13th Floor Elevators. Sitä pidetään epävirallisesti ensimmäisenä kertana, kun musiikkia on kuvailtu termillä ”psykedeelinen”.

Koko bändi mielletään usein Roky Ericksonin hengentuotetteeksi. Hän oli kyllä löytänyt soittokaverit itselleen ja omalla hulluudellaan luotsasi sitä johtajan elkein. Todellisuudessa bändin saattoi yhteen Tom Hall. Kannun (=jug) soittaja, joka vastasi maanisella soitollaan myös isosta osasta sävellyksiä.

Bändin nimen sanotaan tulevan vaikka mistä, mutta mielenkiintoisin yhteys on tietysti 13. kirjain M, jonka kerrotaan bändin yhteydessä viittavaan marihuanaan. Näitä aineita nimittäin kului varsin paljon bändin keskuudessa. On kerrottu, että albumin äänitykset on tehty LSD:n vaikutuksen alaisena, enkä sitä olisi musiikkia kuunnellessa heti kiistämässäkään.

Roky ei muutenkaan ollut helppo hahmo. Miehellä diagnosoitiin paranoidi skitsofrenia, jota ei LSD:n, meskaliinin ja marihuanan käyttö varsinaisesti helpottanut. Aineiden ja mielenterveysongelmien yhteisvaikutus sai aikaan ongelmia virkavallan kanssa, mutta myös outoa musiikkia.

Musiikillisesti ollaan lähellä puusta pudonnutta The Rolling Stonesia. Udun tyyliin soiva kannu tuo kohtuullisen hämärän vivahteen musiikkiin. Sävellyksissä on tempovaihteluita ja korvinkuultavaa maanisuutta. Sanoituksista ei oikein ota selvää, mutta noilla taustatekijöillä se ei liene oletuskaan. Roky kirkuu ajoittain hullun lailla ja musiikki pulppuaa laavalampun lailla joka suuntaan.

Esikuvina bändi on toiminut ZZ Topille, R.E.M.:lle ja esimerkiksi Primal Screamille ja The Jesus And Mary Chainille. Metallin puolelta vaikutuksen kohteet löytyvät stonerin puolelta. Queens of the Stone Age ja muut pörinämetallibändit mainitsevat usein 13th Floor Elevatorsin esikuvakseen. Ihan tekniikkapuolella bändi on ollut edelläkävijä reverb- ja echo-efektin käytössä. Myös tuon kannun (jug) soitossa on ollut sellaisia sävyjä, että se on tulevien vuosien syntikkahuuruiluihin (The Who, Pink Floyd) voinut leimansa lyödä. Suomalaisittain löydän samoja sävyjä Oranssi Pazuzusta. Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma, kuulostaa ihan Roller Coasterilta. Veikkaisin, että siitä se on poimittukin. Levynä kahjo, mutta voi sen kerran pari kuunnella.

Esimerkkibiisinä You’re Gonna Miss Me. Hullu meno. Videolla näkyy Rokyn maaninen katse sekä tuota mainittua kannun soitantaa.

Kuva: The Rag Blog

Metallimusiikin olemus – 12. The Troggs alkoi luoda perustaa punk rockille

THE TROGGS – FROM NOWHERE (1966)

The Troggs syntyi lapsuuden kavereiden Reg Presleyn ja Ronnie Bondin aloitteesta ja sai hyvin äkkiä lopullisen muotonsa basistin ja kitaristin löydyttyä. Bändi löysi tiensä julkisuuteen, kun The Kinksin manageri bongasi yhtyeen ja kiinnitti sen levy-yhtiölle.

Lopullinen kulttimaine oli taattu, kun The Troggs päätti coveroida kantriartisti Chip Taylorin Wild Thing-kappaletta. Kappale nousi USA:n Billboard-listan ykköseksi ja kotimaassaankin listakakkoseksi. Vaikkei kappale oma olekaan, on siinä kuultavissa The Troggsin anti musiikille. Rujot ja yksinkertaiset soundit, hakkaavat soinnut ja enemmän tunteella kuin taidolla suoritettu vokaalityöskentely. Kontrastia bändin esittämälle musiikille toi heidän verraten konservatiivinen pukeutuminen pikkutakkeihin ja suoriin housuihin.

Vaikutus metalliin kulkee punkin kautta. The Ramones on julkisesti nimennyt bändin esikuvakseen. Näin on myös tehnyt Jimi Hendrix, joka Wild Thingiä usein coveroi itsekin. Musiikista voi löytää vivahteita myös stoner-musiikkiin. On bändiä versioinut ainakin yksi bläkkisbändikin, nimittäin norjalainen Ulver. Toinen tunnettu lainabiisi bändiltä on Love is All Around, jolla maailmanlaajuista menestystä ovat keränneet ainakin R.E.M. ja Wet Wet Wet.

Yksinkertaiset, jopa riipivät riffit voi mieltää metalliksi jos tahtoo. Bändi sai lisäksi paheksuntaa seksiin viittaavista sanoituksistaan ja varsinkin ”yliseksuaalisesta” tavastaan esittää sanojaan. Tämä voidaan lukea eduksi metalliväen piirissä, vaikka vaakakupissa tilannetta toiseen suuntaan painoi bändin aikalaisiin verraten heikko soittotaito.

Esimerkkilevynä on debyyttialbumi From Nowhere (1966), jonka aloittaa juuri tuo Wild Thing. Vinyylin A-puoli on nykymittapuullakin tarkasteltuna räväkkää garage-rokin ja punkin sekoitusta, jonka kuuntelee helposti toistamiseen. B-puolella ei sen sijaan ole metallin kanssa mitään tekemistä, ellei sitä nyt jostain syystä halua hakata vasaralla. Loput kuusi kappaletta ovat nimittäin aika heikkoja pop-lauluja tai balladeja.

Eihän videoksi voi laittaa mitään muuta kuin Wild Thingin.

https://www.youtube.com/watch?v=JFh-MuyuQvY&t=901s

Kuva: paimages.co.uk