186. The Moody Blues – Nights in White Satin

Talvisen kaunis melodia. Olen aina luullut, ja luulen edelleenkin, sanojen kertovan talviöistä. Voipa se kertoa satiinilakanoistakin.

Bluesista kohti progressiivista rockia linjan piirtänyt The Moody Blues on tehnyt musiikkia jo kohta 60 vuotta. Bändin suurimpia hetkiä oli albumi Days of Future Passed, jonka ensimmäinen sinkku Nights in White Satin on. Käytännössä kappale on The Night -kappaleen ensimmäinen osa, mutta yleisesti tunnetaan edellämainittuna. Maailmalle se meni kaupaksi ihan mukavasti, kappaletta on USA:ssa myyty yli miljoona kopiota.

On kliseistä sanoa, että kappaleessa on hyviä suvantovaiheita. Mutta joskus kliseetkin ovat mitä suurimmissa määrin totta. Sävellystyö on pysäyttävän kaunis. Tämä on sellainen sävelmä, että se on aina hiukan nopeampi kuin sen muistaa olevan.

Laulaja Justin Haywardin ääni on uskottava ihan joka suhteessa. Sitä tukee melodian lisäksi myös erittäin komeat bassolinjat ja polveilevat mellotron- ja jousitaustat.

Nights in White Satinista jää jokaisella kuuntelukerralla parempi jälki. Illan viimeisenä kappaleena säässä kuin säässä.

https://www.youtube.com/watch?v=9muzyOd4Lh8 https://open.spotify.com/track/5MZALXd9NfoYmLTZhsoElo?si=QMw2odHOR5CGci8ztSMxwg

Metallimusiikin olemus – 35. Älykkörunouden ja paheellisen käytöksen kombinaatio – Jim Morrison

THE DOORS – L.A.WOMAN (1967)

Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.

The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.

Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.

Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.

The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.

The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N’ Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.

Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.

Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.

https://www.youtube.com/watch?v=k9o78-f2mIM

https://open.spotify.com/album/7IKUTIc9UWuVngyGPtqNHS

Kuva: youtube.com

Metallimusiikin olemus – 34. Andy Warhol, Lou Reed ja glam rockin alkulähteet

THE VELVET UNDERGROUND & NICO (1967)

The Velvet Underground & Nico on sellainen albumi, jonka kannen tuntevat kaikki, mutta harva lopulta on sen musiikkia kuullut. Albumin kansitaiteesta vastasi kuvataiteilija Andy Warhol, joka toimi myös albumin toisena tuottajana.

The Velvet Underground ei bändin varsinaisena aktiiviaikana ollut mitenkään erityisen suosittu. The Velvet Underground & Nico-albumi sai sen verran paheksuntaa, että sen kappaleet eivät juuri radiossa soineet. Tämä albumi tehtiin Nicon, saksalaiset juuret omaavan naislaulajan kanssa. Nico oli Andy Warholin ympärillä pyörivää ”ihmesakkia”, ja kuten monet muutkin tuosta joukosta, omasi hyvin vahvan mielenkiinnon huumeita kohtaan.

Varsinaisen bändin keulahahmo Lou Reed on metalliväelle tuttu lähinnä melko flopiksi osoittautuneesta yhteistyöstä Metallican kanssa. Reedille on kuitenkin ne suurimmat huomiot osoitettava, sillä hän oli se, joka teki kyseisestä albumista jälkikäteen katsottuna uraauurtavan. Reed käsitteli teksteissään ajalle poiketen hyvin vapaasti erinäisiä tabuja, kuten huumeidenkäyttöä ja erilaisia seksuaalisia poikkeavuuksia. Loullakin oli elinaikanaan riittävästi kanssakäymistä huumeiden kanssa. Lopulta miehen maksa ei kestänyt reipasta elämää, vaan hän kuoli maksaongelmiin vuonna 2013.

Tästä päästäänkin albumin täysin oikeutettuun paikkaan metalliin vaikuttaneiden levyjen listalla. Paheksuntaa, huumeita, seksiä ja undergroundia oli siis moneen mittapuuhun verraten paljon. Tämä oman aikansa hipsterialbumi ei musiikilliselta anniltaan ole mitenkään erityisen raskasta. Paljon se on innoittanut ja tarkkanäköinen voi huomata jonkinlaisen yhteyden vaikkapa myöhemmin käsiteltävään glam rockiin. Psykedelian alaotsikossa liikuessamme, voi tästä aistia myös sen suunnan elementtejä. Niitä muuhun soittoon kiinnitteli ainakin sähköviulua soittanut John Cale. Todellista pioneerityötä teki myös rumpali Maureen Tucker, joka oli ensimmäisiä todella tunnettuja naisrumpaleita.

Musiikkia tällä levyllä on oikeasti vaikea kuvata sanoin. Ei se useammallakaan kuuntelulla jää päähän soimaan, mutta se ei missään nimessä ole huonoa. Oletan sen olevan niitä levyjä, jotka kasvavat joka kuuntelulla. Sanoituksissa on jotain perin hämärää, vaikka aiheena huumeet ja oudot mieltymykset eivät suoranaisesti kiehdokaan. Ehkäpä paketti ja sen outous vetoaa kaikissa musadiggareissa ainakin kevyesti loisivaan hipsteriin. Ja oudointa albumissa taitaa olla juuri se, että se ei lopulta edes kuulosta kovin oudolta. Tässä ajassa. Mutta mitä se on ollut vuonna 1967?

Lou Reed on bändinsä kanssa ollut erittäin merkittävä monelle artistille. Esimerkiksi vaikkapa David Bowie, Pearl Jam ja The Smashing Pumpkins ovat Velvet Undergroundin musiikista kertoneet inspiraatiota saaneensa. Ehkä juuri viimeksi mainitussa löytyy näistä ”nykyisistä” eniten samaa.

Esimerkkinä toimikoon avausraita Sunday Morning. Vaikea tästä suoraan on takoa metallia, mutta kyllä tässä joku hivenen häiriintynyt väri on.

https://www.youtube.com/watch?v=Xhbyj8pqUao

https://open.spotify.com/album/6MqUvJry4Z87cCWebJmzcu

Kuva:

Metallimusiikin olemus – 32. Let Jimi take over!

JIMI HENDRIX EXPERIENCE – ARE YOU EXPERIENCED (1967)

Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Hän on tähän asti läpi käydyistä ehkä eniten mainittu artisti. Varmasti koko metalligenren vaikuttavimpia artisteja. Toisaalta tässä on levyesimerkkinä The Jimi Hendrix Experiencen albumi. Näin ollen emme voi unohtaa myöskään bändin muita soittajia.

Jimi itse syntyi USA:ssa. Saatuaan vapautuksen armeijasta hän muutti Tennesseehen ja liittyi The Isley Brothersin taustabändiin. Ehti mies käymään myös täälläkin mainitun Little Richardin bändissä. Jimi itse ei ollut taustahommiin täysin tyytyväinen. Tilaisuus saada mainetta koitti, kun Chas Chandler näki Jimin esiintymässä ja ohjasi hänet muuttamaan Lontooseen. Vain muutaman kuukauden aikana Jimille oli kasattu bändi, jossa soitti rumpuja Mitch Mitchell ja bassoa Noel Redding.

Noel oli alun perin kitaristi, ja se kuului hänen soitossaan. Noel oli nopea oppimaan kappaleet ja hiuspehkokin sopi Jimin silmään, joten paikka bändissä oli ansaittu. Rumpuihin valittiin jazzia soitellut Mitch Mitchell. Valinta tiputti toisen vaihtoehdon, Aynsley Dunbarin pois. Tuskin hänkään kehno olisi ollut. Mitchellin soljuvat fillit täydensivät Jimin poukkoilevaa sävellystä ja soittoa mainiosti. Lopputuloksena oli aikansa superbändi, vaikkei nimistä kukaan ollut erityisen tunnettu ensimmäisen albumin ilmestyessä.

Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Albumista tehtiin monia eri painoksia, joista USA:n versiota pidetään yleisesti parhaana. Tämä johtunee pitkälti siitä, ettei UK-versiossa ole Hey Joeta, Purple Hazea eikä The Wind Cries Marya. Jenkkiversion biisijärjestys on myös Jimin itsensä suunnittelema, joten käsitellään tässä yhteydessä sitä.

Albumia on vaikea kuunnella niin, että osaisi poimia sieltä ne uudet ja ajalle erikoiset elementit. Vaikka levy on jo vanha ja oikeastaan itseni ikäisille tosi vanha, on sen jostain syystä kuullut kymmeniä, ellei satoja kertoja. Hienoa rokkia. Pääasiassa. Purple Haze on sitä itseään, psyke-rokkia. Hey Joe ehkä yksi maailman parhaita biisejä. Metallilistaukseenkin sopiva, sillä se oli rajun sanoituksensa takia soittokiellossa monilla radiokanavilla. The Wind Cries Mary on ovela ja rauhallinen sävellys, joka paranee kerta kerralta. Fire, tuo monesti coveroitu kappale on sellaisessa asemassa myös metallipiireissä, että eihän se ihan kuraa voi olla. Levy on täynnä klassikoita, mutta myös tuntemattomammissa lauluissa on paljon hyvää.

Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Hendrixin soittotyylissä oli jotain hyvin omaperäistä. Se sekoitti jopa jazz- ja funk-elementtejä valloilla olevaan psykedeeliseen rokkiin. Soitto perustui hyvin paljon improvisaatioon tai siltä kuulostavaan soittoon, vaikka kappaleita hiottiinkin tuhansia kertoja. Myös teknisesti hän oli eräänlainen innovaattori. Oli oikeastaan ihan sama, miten päin kitara käteen lyötiin ja silti soitto kulki. Jimi käytti taitavasti feedback- ja wah wah-efektejä. Eipä ihan heti tule mieleen parempaa wahin käyttäjää. Teknisen taidon lisäksi Jimi osasi sanoittaa, laulaa ja ennen kaikkea esiintyä. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.

Albumi on omilla listoillani lähellä kärkeä, muttei ihan top-kamaa. On se silti sellainen, että melkein kaikilla itseään rock-fanina pitävillä se pitäisi hyllystä löytyä.

Laitan esimerkkikappaleeksi Hey Joen, vaikkei sävellys alun perin oma olekaan. Sillä pääsee kuitenkin tunnelmaan. Erityishuomio bändin yhteensoitossa. On muuten muutama komea filli ja bassoraita.

https://www.youtube.com/watch?v=rXwMrBb2x1Q

https://open.spotify.com/album/7rSZXXHHvIhF4yUFdaOCy9

Kuva: denofgeek.com

Metallimusiikin olemus – 31. Cream kuorii kermat kakun päältä

CREAM – DISRAELI GEARS (1967)

Jo ennen tätä metallilevyjen läpikahluuta minäkin olisin osannut nimetä Creamin yhdeksi metallin syntyyn vaikuttaneista bändeistä. Bändiä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä rockin superbändeistä. Se syntyi, kun The Yardbirdsissä ja John Mayall & the Bluesbreakersissa vaikuttanut kitaristi Eric Clapton löi taitonsa yhteen jo aiemmin yhteisessä bändissä esiintyneiden basisti Jack Brucen ja rumpali Ginger Bakerin kanssa. Nimi Cream kuvaa juuri tuota Brittirockin kermaa.

Gingerin ja Brucen aiemmat erimielisyydet eivät vaikuttaneet aluksi bändin toimintaan, vaan trio sai hyvin paljon kehuja toisella albumillaan, psykedeelisellä Disraeli Gearsilla. Albumihan sai nimen väärin lausutusta ”derailleur gearsista”, joka tarkoittaa vaihdepyörän ratasvaihteita. Disraeli taas on yksi Brittien kuuluisimpia poliitikkoja.

Disraeli Gears sisältää paljon blues-vaikutteista, mutta melkoisen raskasta ja psykedeelistä rockia. Raskautta tuki Ginger Bakerin uraauurtava soittotyyli. Yhtenä tuplabasarisoiton tärkeimpänä kehittäjänä hän myös järjesti rumpunsa aikalaisiin verraten oudosti. Peltejä oli siellä täällä ja soitossa oli tekniikan lisäksi paljon myös showta. Eipä ihme, että miestä ovat esikuvinaan pitäneet monet huippurumpalit kuten John Bonham, Neil Peart, Dave Lombardo ja Ian Paice muutamia mainitakseni.

Psykedeliaa ja raskautta toi kitarataituri Eric Clapton. Nykypolvelle lauhkea pehmorokkari oli tuolloin ”maailman kovimpia kitaristeja”, ja hänen wah wahin käyttö sekä tiukka soolottelu olivat haluttua tavaraa. Tuon virtuoosin maineen tuli ”pilaamaan” joku Jimi Hendrix, joka ilmestyi rock-kansan tietoisuuteen heti kohta Creamin perustamisen jälkeen.

Yhtään huonommaksi ei jäänyt myöskään laulaja-basisti Jack Bruce, jonka paikkaa pidettiin vaikeana niin hurjien soittajien rinnalla. Brucen musikaalisuus oli vahva, ja hän oli kova kappaleiden työstäjä. Sanoituksissa Cream kyllä käytti hyvin paljon ulkopuolista apua. Roger Waters on sanonut Brucen olleen ”ehkäpä musiikillisesti lahjakkain basisti ikinä”. Myös Geddy Lee, Geezer Butler ja Sting ovat miehen esikuvikseen maininneet.

Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Se vaikutti metalliin kaikkien edellämainittujen soittajien vuoksi, mutta myös tuon supertrion kappaleiden takia. Kakkosraita Sunshine of Your Love on riffeiltään täyden kympin biisi. Se sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa. Tales of Brave Ulysses on hieno muunnos Summer in the City-kappaleesta. Muu levyn materiaali on hiukan epätasaista, mutta kansista huolimatta tämä kannattaa kuunteluun ottaa. Juuri soiton takia.

Esimerkkibiisiä ei tarvinne taaskaan nimeltä mainita.

https://www.youtube.com/watch?v=zt51rITH3EA

Kuva: beardedgentlemenmusic.com