Metallimusiikin olemus – 33. Roturajoja ja soittoteknisiä raja-aitoja rikkoen

THE JIMI HENDRIX EXPERIENCE – ELECTRIC LADYLAND (1968)

The Jimi Hendrix Experience julkaisi kolmannen ja viimeisen albuminsa vuonna 1968. Electric Ladyland oli USA:n listaykkönen ja varsinkin Jimin kuoleman jälkeen sen arvo on noussut lähes debyyttialbumin tasolle.

Jimi ei ollut enää basisti Noel Reddingin kanssa kovin lämpimissä väleissä, koska halusi itse päättää kaikesta tehtävästä. Jimihän soittaa albumilla monen kappaleen bassot itse. Jimin ”diktatuuriin” väsyi myös tuottaja Chas Chandler. Levytyssessiot olivat pitkiä ja studiossa lappasi porukkaa äänittämässä ties minkälaisia pieniä osuuksia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Jimi ei olisi tiennyt mitä halusi. Hän vain tavoitteli täydellisyyttä. Esimerkiksi Gypsy Eyesista nauhoitettiin 50 eri ottoa. Toisaalta rankasta juhlimisesta johtuen valmista tuli hitaasti.

Albumilla Jimi kumppaneineen lähestyy vielä enemmän rockin psykedeelisiä puolia ja osa materiaalista on hyvin kokeellista. Albumi siis ratsastaa enemmän erikoisilla sävellyksillä ja tuotannollisilla ratkaisuilla kuin tarttuvilla sävellyksillä. Toki levylle mahtuu muutamia ajattomia klassikoita, kuten esimerkiksi maailman ehkä paras coverointi All Along The Watchtower.

Electric Ladyland ammentaa tunnelmia mieluummin bluesista kuin hard rockista. Eräänlainen synkän bluesin ja raskaan kitaroinnin kombinaatio tekee tuotoksesta metallimaisen, jos niitä sävyjä tästä haluaa etsiä. Myös Jimin studiokokeilut ja albumikokonaisuuksien varaan vannovat periaatteet tulevat tässä hyvin näkyviin. Tupla-albumi on aina iso pala purtavaksi, mutta tässä tapauksessa se on jotenkin onnistunut. Pitää myös huomioida se, että jo aiemmilla albumeillakin loistanut rumpali Mitch Mitchell on tällä teoksella vielä aiempaakin paremmassa vedossa.

Vaikka Jimi halusi ehdottomasti olla huomion keskipiste, ei hän halunnut tehdä sitä halvalla. Electric Ladylandin ensimmäisen britti-painoksen kansiksi oli laitettu kuva, jossa on parikymmentä nuorta naista alasti. Mies kertoi sen olevan ”oikeastaan kaikkea muuta kuin itse halusi”. Näinpä useimmiten näkee kannet, jossa on vain kuva Jimin päästä.

Jimin itsensä vaikutusta metalliin käytiin läpi jo viimeksi. Soittoteknisesti mies aina muistetaan, mutta harvoin otetaan esiin sitä, että Jimi oli tummaihoinen kitaristi maailmassa, jossa rotujen välillä oli hyvin iso kuilu. Omalla talentillaan Jimi Hendrix sai tuon ihonväriaspektin unohtumaan. ”Luuletko, että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa?”, kysyi Eppu Normaali aikoinaan. Jimin perusteella tähän voi helposti vastata kyllä.

Esimerkkikappaleena tällä kertaa Voodoo Child (Slight Return), koska tuossa kappaleessa on eniten sitä ”metallia”, mitä Jimin kerrotaan musiikkiin tuoneen.

Kuva: newchanneleklablog.com

Metallimusiikin olemus – 30. Maailman ensimmäinen platinaa myynyt albumi

IRON BUTTERFLY – IN-A-GADDA-DA-VIDA (1968)

Moni on varmasti selaillut joskus maailman eniten myyneitä albumeita. Iso osa on tuttuja nimiä, mutta muutamia oudompiakin vastaan tulee. Esimerkiksi Iron Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida (1968).

Oudosta nimestään huolimatta albumi on myynyt noin 30 miljoonaa kappaletta. Sen suosiosta kertoo aika paljon myös se, että se oli US Billboardin listalla 144 viikkoa. Se on tavallaan myös kautta aikain ensimmäinen platinalevyllä palkittu albumi. Oikeasti tämä titteli on Eagles-yhtyeellä, joka tosin sai sen kokoelma-albumilla.

Yhtye oli Kaliforniasta lähtöisin ja sen historiaan kuuluvat monet miehistövaihdokset, joista iso osa on tapahtunut kuolemantapausten johdosta. Bändin pää-äänenkäyttäjänä toimi tällä albumilla Doug Ingle, joka naputteli laulun ohessa myös urkujensa koskettimistoa. In-A-Gadda-Da-Vida, joka sai nimensä pikkupäissään lausutusta In The Garden of Eden-kappaleesta, on kuuluisa oikeastaan vain nimikkokappaleensa takia. Se on noin 17 minuuttia pitkä, ja sillä kuullaan sellaisetkin hevielementit kuin pitkät rumpu- ja kitarasoolot keskellä kappaletta. Menestys tuli kuitenkin kolmen minuutin mittaan lyhennetyllä radioversiolla. Kappaleessa on aika selkeä Sunshine of Your Love-sävy, mutta riffi on raskaampi.

Muuten albumi sisältää urkukikkailua The Doorsin tapaan. Laulu on aika pulskeaa, vaikka siitä voi löytää Elviksenkin sävyjä. Taustalauluissa on taitavia stemmoja ja harmonioita.

Metallikytkennät ovat oikeastaan parin kappaleen varassa. Jo mainittu In-A-Gadda-Da-Vida ja Are You Happy näistä parhaina esimerkkeinä. Metalliksi laulajan ääni on melkoisen pehmeä, mutta saa tästä sellaista aikansa Ghost-viritelmää, kun oikein ponnistaa mielikuvituksensa äärirajoille. Tekoraskasta poppia.

Laitetaan esimerkkikappaleeksi kärsivällisyyttä vaativa nimibiisi.

Kuva: NME.com

Metallimusiikin olemus – 29. Stoneria vai suttuista blues rockia?

BLUE CHEER – VINCEBUS ERUPTUM (1968)

Psykedelia on ollut viimeisen kymmenen levyn yläkategoria. Siihen voidaan liittää myös Blue Cheerin Vincebus Eruptum (1968). Blue Cheer on tähän astisista yhtyeistä ehkä lähimpänä stoner-rockia.

Bändin perusti Dickie Peterson, joka jo nuorena menetti vanhempansa ja joutui näin ollen tätinsä huomiin. Koko elämänsä musiikin kanssa touhunneena hän oli Blue Cheerin organisoiva voima. Legendaarisimpaan kokoonpanoon kuuluivat myös kitaristi Leigh Stephens ja rumpali Paul Whaley. Dickie itse soitti bassoa ja lauloi.

Vaikkei bändi itse musiikkiaan määrittänyt minkään muun kuin blues-genren alle, on siinä kovasti samaa kuin stoner rockissa, hard rockissa tai jopa punkissa. Ei mitenkään mielettömän teknistä, vaan ennemminkin aggressiivista ja kovaäänistä. Joissakin legendoissa kerrotaan, että keikkapaikan ohi kulkenut koira olisi heittänyt henkensä kovien desibelitasojen takia.

Esimerkkialbumina tuo Vincebus Eruptum on suhteellisen lyhyt, vain hiukan yli puoli tuntia kestävä kohkauspaketti. Se sisältää kuusi kappaletta, joista vain kolme on omia. Bändin kuuluisin kappale on versio Eddie Cochranin Summertime Bluesista. Se, kuten koko albumin muukin materiaali, on valtavalla energialla sivelty rumpufillien, houruisten soolojen ja vahvan laulun möykky. Dickien esikuvakseen mainitsema Otis Redding ei varsinaisesti musiikista kuulu. Albumin äänittäjänä on muuten toiminut mies nimeltä John MacQuarrie, joka ilmeisesti on yhtä kuin J.J. Cale.

Koko albumilta välittyy huumeinen ja höyryinen tunnelma. Osa jäsenistä käyttikin aineita, Dickie itse kevyesti heroiinia. Silti tämä albumi on musiikillisesti aika köykäinen. Ainakaan allekirjoittaneen kuunteluhistorialla tämä ei merkityksellään hirmu ylös nouse. Koko levy on kuin kattilassa laitetut popcornit, jotka palavat vähän pohjaan. Elementit jees, mutta lopputulos nou.

Metallisia sävyjä tässä on, varsinkin stonerin ilmansuuntaan osoittavia. En silti sanoisi tätä niin oleelliseksi tai edes hyväksi tekeleeksi, vaikka se nousikin aikoinaan USA:ssa listoille. Koittakaa itse.

Esimerkkibiisinä tietysti tuo Summertime Blues.

Kuva: Michael Ochs Archive / Getty Images

Metallimusiikin olemus – 25. ”I’m The God of Hellfire!”

THE CRAZY WORLD OF ARTHUR BROWN – THE CRAZY WORLD OF ARTHUR BROWN (1968)

Psykedelia-aikakauden ensimmäinen ihan todella tuota termiä totteleva bändi oli The Crazy World of Arthur Brown. Sen perusti The Foundations-orkesterissa menestyksekkäästi soulia laulanut britti Arthur Brown yhdessä urkuri Vincent Cranen ja rumpali Drachen Theakerin kanssa. Yhtye lähti tietoisesti kokeellisemman musiikin urille ja sai lähinnä vaikuttavien live-esiintymisten vuoksi nimeä sen verran, että The Whon manageri Kit Lambert otti heidät talliinsa levyttämään. Kitillä oli aika hyvä vainu, sillä hän löysi myös sellaisen musiikkivaikuttajan kuin James Marshall Hendrix.

Kesäkuussa 1968 julkaistiin todella sekopäisillä pellekansilla koristeltu bändin nimeä kantava albumi. Orkesteri oli monialainen ilmiö. Itse herra Brown oli taiteilija isolla T:llä. Hyvin outoja lavaliikkeitä ja esiintymisasuja käyttäväksi mieheksi hän oli oikeasti taitava laulaja, vaikka lauloikin hyvin erikoisesti. Vincent Crane oli taitava urkuri, vaikka kappaleiden nuotit olivatkin aikamoista ylä- ja alamäkeä. Bändissä ei siis ollut kitaraa ollenkaan ja basson käyttökin oli melko vähäistä.

Metallimaailmaan bändi ja varsinkin Arthur itse on vaikuttanut, vaikka monelle lie aika tuntematon nimi. Brown käytti esiintyessään palavaa hattua, josta tuli välillä levisi ukon omaan vaatetukseen tai lavasteisiin. Joka tapauksessa esiintymiset olivat niin ennalta arvaamattomia, että bändiä ei haluttu kiertueille tai keikoille ottaa. Brown myös maalasi kasvonsa mustavalkoisin kuvioin, jota ovat jälleen ihailleet ainakin King Diamond, KISS, Marilyn Manson ja Alice Cooper. Brownin laulussa on paljon samaa kuin paremmin tunnetun Ian Gillanin äänenkäytössä. Myös urkujen käyttö viittaa tuohon bändiin huomattavasti. Urkuri muuten riisti hengen itseltään jo aikoja sitten, joten löytyyhän tummia sävyjä ainakin historiasta.

Albumi on hyvin sekava ja psykedeelinen. Siltä löytyy kuitenkin menestyskappale Fire, jota ovat monet artistit coveroineet. Kappaleessa on tuo legendaariseksi muodostunut ”I’m The God of Hellfire”-huuto, jota on sämplätty vaikka ja mihin. Esimerkiksi The Prodigy Fire-biisiin. Muuten albumi on lähinnä kuriositeetti kuuntelulistalla. Kerrotaan nyt vielä legendaariseen rock-tapaukseen liittyvä knoppi. Kun Montreauxin kasino syttyi palamaan vuonna 1971, kuulutti illan juontaja seuraavaa: ”Tulipalo? Hyvät naiset ja herrat; Arthur Brown!” Tuli levisi tuhoten lopulta koko rakennuksen. Palosta muistuttaa myös Deep Purplen Smoke on The Water.

Arthur Brown muuten keikkailee edelleen. Esimerkkibiisinä kuitenkin tuo alkuperäinen Fire.

Kuva: August Nation

Metallimusiikin olemus – 24. Naislaulun esiinmarssi

– Big Brother & The Holding Company?
– Mitä helvettiä se on?
– Janis Joplin?
– No se on kova mimmi laulamaan!

Näin voisi keskustelu käydä, kun tästä albumista aletaan puhua. Janisin tietävät kaikki, Big Brother & The Holding Company ei juuri kelloja soita. Cheap Thrills-albumi (1968) nousee kuitenkin vääjäämättä top-listoille hyvin merkityksellisenä rock-levynä.

itse bändi ei kertoman mukaan soittotaidoiltaan kovin kummoinen ollut. Levy mainitaan usein tarkoituksella rosoiseksi suunnitelluksi. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, vaan levy-yhtiö huomasi nauhoituksien olevan niin huonosti ”taimissa” ja epätasalaatuinen, että päädyttiin naamioimaan koko lätty live-muotoon. Oikeata liveä levyllä on vain viimeinen Ball and Chain-kappale.

Levyn kannen on piirtänyt legendaarinen sarjakuvataiteilija Robert Crump. Alun perin kanteen piti tulla kuva bändistä alasti, mutta levy-yhtiölle ajatus ei maistunut. Näin ollen Janis itse otti yhteyttä Crumpiin, joka kannet suunnitteli. Janis myös toimitti vedoksen levy-yhtiölle. Crump itse sanoi, ettei ota ”yhtiön likaisia rahoja”, vaan teki koko homman ilmaiseksi.

Metalliin asti levyä ei helposti saa taipumaan. Sen vaikutus siihen ja kaikkeen naisten laulamaan rock-musiikkiin on silti valtava. Janis Joplin oli joka suhteessa erikoinen nainen. Hän ei viitsinyt välittää ajan normeista, vaan pukeutui hyvin huolettomasti, jos ollenkaan, ryyppäsi kuin miehet ja eli myös makuukammarin puolella hyvin vapaamielisesti sen ajan tapaan nähden.

Janis halusi tehdä musiikkiakin eri tavalla. Hän muokkasi muiden kappaleiden sävelkulkuja ja tulkitsi ne hyvin rosoisesti. Hän myös kertoi elävänsä kuluttavaa elämää ihan tarkoituksella. Valitettavasti tuo kuluttava elämä käsitti myös hillitöntä huumeiden käyttöä, joka lopulta vei hengen pahamaineisessa 27 vuoden iässä.

On vaikea kuvitella ketään naista rock- tai metallilaulajaksi ilman Janisin esimerkkiä. Itse vetäisin helposti suuntaviivat Janisista metallibändeihin kuten Kittie ja Arch Enemy. Hyvin voisi mainita myös Girlschoolit ja Dorotkin.

Albumi ei musiikillisesti ole huono. Se vain on niin kovin rososoundinen ja heikkolaatuisen kuuloinen, ettei sitä ole pelkästään miellyttävä kuunnella. Janisin takia nämä heikkoudetkin kestää, joten suosittelen ainakin kerran pyöräyttämään.

Esimerkkibiisinä tuo Ball and Chain, jossa Janisin laulusoundi pääsee parhaiten esille.

Kuva: Pinterest