Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos

KING CRIMSON – IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)

Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.

Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.

Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.

Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.

Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.

Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.

Koko levyä ei netistä löydy.

Kuva: teamrock.com

Metallimusiikin olemus – 38. Kenties maailmankaikkeuden huonoin tärkeä albumi?

CAPTAIN BEEFHEART AND HIS MAGIC BAND – TROUT MASK REPLICA (1969)

Frank Zappan hullumpi versio, Don Van Vliet eli Captain Beefheart on psykedeliapuolen hämmentävimpiä hahmoja. Myös kuvataiteilijana uraa tehnyt mies aloitti kuvanveiston kertoman mukaan jo 3-vuotiaana. Musiikkiin hän pääsi kiinni vasta myöhemmin. Silloin hän kuunteli paljon bluesia ja jazzia Robert Johnsonista John Coltraneen. Koulussa hän löysi Frank Zappan ja musiikillinen innostus sai lisätukea toiselta psykedelian ja kokeellisuuden ystävältä. Van Vliet kuoli pitkäaikaiseen MS-tautiin vuonna 2010.

Trout Mask Replican syntytarina on jopa kulttimainen. Bändi koostui Van Vlietia lähes 10 vuotta nuoremmista soittajista, joita herra itse kohteli vähintään häikäilettömästi. Usein levyä pidetäänkin eräänlaisena Van Vlietin ihmiskokeen tuloksena. Van Vliet halusi bändin ”elävän” albumin musiikiksi. Niinpä koko bändi harjoitteli yötä päivää erakoituneena syrjässä sijaitsevassa talossa.

Ilmeisesti herralla Pihvisydämellä oli tavoite selkeänä mielessään, sillä albumin 28 kappaletta, kestoltaan 78 minuuttia, sävellettiin yhdessä ainoassa 8,5 tunnin sessiossa. Sävellys tapahtui pianolla, soittimella, jota Van Vliet ei osannut soittaa. Tämän jälkeen yhtye harjoitteli kahdeksan kuukautta nälässä, univajeessa ja joskus jopa väkivallan kohteena, asuen kahdessa huoneessa ja harjoitellen kolmannessa. Tämän jälkeen koko setti äänitettiin 4,5 tunnissa livenä, jonka jälkeen Van Vliet itse nauhoitti soiton päälle lauluja muutaman päivän ajan. Kunnioitettavaa projektin hallintaa tai sitten miehellä vain oli julmetusti kaloja päässä.

Eihän albumi aikanaan saanut kummoistakaan palautetta, mutta vuosien jälkeen se on saanut kokeellisuudessaan ikonisen aseman. Simpsoneiden luoja Matt Groening on kertonut albumin olleen huonointa, mitä hän oli ikinä kuullut. Hän ei voinut uskoa, että tuottaja Frank Zappa voisi tehdä jotain tällaista hänelle. Sitten väkisin yrittämällä albumi oli kolahtanut monen kuuntelun jälkeen. Myös ennen kaikkea visuaalisesta maailmastaan tunnettu David Lynch pitää albumia ”kaikkien aikojen suosikkialbuminaan”. Varsinaisista muusikoista ainakin Red Hot Chili Peppersissä vaikuttanut John Frusciante on albumiin hyvin mieltynyt. Ja kyllähän näitä kaikkia ihailijoita jonkinlainen psykedelia yhdistää.

Metallin suhteen albumia pitänee katsoa nimenomaan äärimmäisen kokeellisuuden suunnasta. Tekotapa on raaka. Siitä tulee mieleen Slipknotin käyttämä agressio, jossa jopa luita on murtunut. Musiikillisesti mennään niin äärimmäisen outoon meininkiin, että pahimmasta kikkailumusiikistakin saa hakemalla hakea yhtä kaistapäisiä elementtejä. Jollain tapaa Mike Pattonia voisin tietyissä projekteissa verrata Don Van Vlietiin.

Vaikka minä paljon siedän ja paljon olen kuunnellut, on Trout Mask Replica (1969) ollut kautta aikojen kolmen huonoimman kuuntelemani albumin joukossa. Eikä se sieltä nouse vieläkään. En vain ymmärrä. En toisaalta ymmärrä Kaija Saariahonkaan tuotantoa, ja silti häntä pidetään maailmalla todella suurena artistina. Ihan ensimmäisestä kappaleesta lähtien Trout Mask Replica on kammottava. Tekotapa on kunnioitettava, mutta musiikki lähinnä kaaosta.

Esimerkkinä ykkösbiisi. Siitä voi sitten kukin päätellä, onko musiikki niin erinomaista, että albumi kannattaa kokonaan kuunnella.

https://www.youtube.com/watch?v=xiorncOFpcg

Kuva: The Hollywood Reporter

Metallimusiikin olemus – 26. Sign of the Horns

COVEN – WITCHCRAFT DESTROYS MINDS & REAPS SOULS (1969)

Psykedeelinen ajanjakso sai aikaan happoista musiikkia. Nuoriso halusi kokeilla erilaisten raja-aitojen kestävyyttä. Usein käytiin sävellyksellisillä ja elintapaisilla vierailuilla. Coven otti eri kulman ollen ensimmäisiä yhtyeitä, joka lähti kokonaisvaltaisesti kaveeraamaan Vanhan Vihulaisen kanssa.

Jinx Dawson ei ollut hippiliikkeen ulkonäkökriteereistä tietääkseenkään, vaan valitsi mieluummin seksistisen ja nahkaan pukeutuvan olemuksen. Jinxin ulkonäkö ei kuitenkaan yhtään vähentänyt hänen laulutaitojaan. Varsin voimakas ääni tuo mieleen naispuoleisen Ronnie James Dion. Oliko Jinx sitten bändin pää, sitä en tiedä, mutta vaaleana naisena hän tietysti erottui porukasta.

Bändi halusi tehdä tarkoituksella pimeän puolen musiikkia. Kaikki albumin kappaleet on nimetty tavalla, joka tulee tutummaksi vasta Norjan heittäydyttyä mustan metallin mekaksi. Yhtye ei tahtonut pahaa, mutta oli hyvin kiinnostunut pimeän puolen vetovoimasta. Pimeä puoli ei vallitsevan kulttuurin puolella ollut vielä kovassa huudossa ja bändiä jopa pelättiin. Coven teki esiintymisistäänkin eräänlaisia okkultistisia messuja, kuten tekee vaikka Batushka nykybändeistä.

Kun albumi Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls ilmestyi vuonna 1969, oli se jonkinlainen menestys. Kansitaiteessa näkyivät kaikki nykyäänkin tunnetut metallisymbolit kuten pääkallot, ylösalaisin olevat ristit, mustat vaatteet ja alttarit. Myös pukinmerkki (sign of the horns) oli ensi kertaa musiikin historiassa esillä kuvaamassa musiikin pimeyttä. Kansiin on kuvattu myös alaston Jinx Dawson makaamassa alttarilla muiden bändin jäsenten valvoessa ympärillä. Levyn viimeiselle kappaleelle on taltioitu ihan aito musta messu nimeltään Satanic Mass.

Aluksi tämä kaikki oli hienoa ja kiinnosti. Tietynlaiset vastareaktiot olivat tuollaisella kattauksella kuitenkin vääjäämättä edessä. Seksi, huumeet, okkultismi, satanismi ja sopivaan ajankohtaan sattuneet Charles Mansonin Perheen murhat saivat aikaan sen, että levy-yhtiö Mercury veti levyn pois markkinoilta. Tämä vaikutti bändin menestykseen epäsuotuisasti.

Kun bändi parin vuoden päästä teki uutta levyä, oli Briteistä ponnistanut bändi, jonka nimi oli sama kuin debyytin avausraidan, Black Sabbath. Bändissä myös lauloi herra nimeltä Ozzy Osbourne. Sekin on hieno yhteensattuma, sillä Covenin basistin nimi oli Oz Osborne. Eli bändi, joka ratsasti ainakin ulkoisesti Covenin esiintuomilla elementeillä, oli onnistunut silloisessa hakukoneoptimoinnissaan paremmin. Musiikillisesti bändeillä ei juuri yhteistä ole, mutta pukeutuminen ja tietyt visuaaliset piirteet kuitenkin ovat samankaltaiset.

Millainen sitten on itse albumi? No, se on pimeähköä kantria tai hard rockia. Ei varsinaisen raskasta, paitsi sanoitusten osalta. Aivan mukavaa musiikkia, taitavasti esitettyä ainakin. Sen vaikutus on varmasti suuri, mutta varmasti joku muukin olisi ajan myötä pimeydestä viehättynyt. Jinx muuten keikkailee edelleen, vaikka ikää on 67 vuotta.

Biisiesimerkkinä Wicked Woman, josta löytyy harvinainen live-video vuodelta 1969. Kyllä tämän Dio olisi ihan hyvin voinut vetää.

Kuva: people.com

Metallimusiikin olemus – 17. Spooky Tooth teki biisin, jota syytettiin itsemurhista

1960-luvun loppupuolta on tässä jo jonkin verran käsiteltykin. Sieltä ponnisti myös varsin tuntemattomaksi jäänyt Spooky Tooth. Brittibändi, joka liikkui psykedelian ja hard rockin välimaastossa. Yhtyeen erikoisuus oli sen kaksi kosketinsoittajaa, jotka molemmat vastasivat myös laulupuolesta. Mike Harrison hoiteli pianoa ja Gary Wright urkuja. Jälkimmäinen liikkuu soittotyylinsä puolesta hyvin samoilla seuduilla Jon Lordin kanssa. Yhteistyötä hän on kuitenkin tehnyt myöhemmin Beatles-miesten kanssa.

Hammondiin on saatu mukavasti säröä, eli perinteisen hevirockin puolelle mennään. Biisien riffit ovat junnaavia ja sitä kautta jopa stonermaisia piirteitä omaavia. Jompikumpi laulajista kuulostaa aika paljon Purplen Ian Gillanilta ja toinen taas on sekoitus Rob Halfordista ja Ken Hensleystä. Musiikillisesti tulee eniten mieleen kuitenkin Led Zeppelin. Paljon on raakoja kitarariffejä, mutta myös kliiniä puolta on ujutettu kappaleisiin.

Vaikutus metalliin on ehdottomasti tältä urkupuolelta haettavissa. Edellä mainitut nimet osoittavat myös vaikutuksen olleen kohtuullinen näihin enemmän metallisiinkin nimiin. Myös biisi nimeltä Evil Woman on selkeä askel pimeän puolelle.

Albumin kovin hitti lienee Better by You, Better than Me, jolla on jo sitten kovastikin metallikulttuuriin kuuluvaa historiaa. Vuonna 1978 Judas Priest teki kappaleesta versioinnin, jonka takia joutui ihan oikeuteen asti. Vuonna 1990 kaksi nuorta heppua päättivät päättää päivänsä haulikolla, ja Judas Priest haastettiin oikeuteen osasyyllisenä tapahtumaan. Näin siksi, että tässä kappaleessa laulettiin ”Do It”, jonka omaiset näkivät selvänä vaikuttimena itsemurhiin. Bändi todettiin syyttömäksi, mutta levy-yhtiö joutui maksamaan oikeuskuluja 40 000 dollaria. Judas Priest-vokalisti Halford kommentoi tapausta seuraavasti: ”Mitä järkeä bändin on käskeä fanejaan tappamaan itsensä? Sehän ei bisneksen kannalta kovin järkevää ole.”

Albumiesimerkkinä on Spooky Two (1969), joka jatkaa ajan hengen mukaista sekaisuuden linjaa. Muutamia hyviä kappaleita kummasti aseteltuna. Albumin tuottaja kannattaa tässä kuitenkin mainita. Se on Jimmy Miller, joka on tuottanut tämän lisäksi muitakin kohtuullisia levyjä. Esimerkiksi Rollareiden Sticky Fingersin ja Motörheadin Overkillin. Mies kuitenkin kuoli rock-kuoleman – maksa petti.

Biisiesimerkkinä juuri tuo surullisenkuuluisa ”itsemurhabiisi”.

https://open.spotify.com/album/7Ehr4tstOQtGR8SILkfhsn