Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä

EMERSON, LAKE & PALMER – EMERSON, LAKE & PALMER (1970)

Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.

Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”

Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.

Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.

Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.

Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.

Kuva: anglonautes.eu

Metallimusiikin olemus – 27. Heavy metal-termin ensiesiintyminen – osa 2.

SIR LORD BALTIMORE – KINGDOM COME (1970)

Erilaisia listauksia maailman ensimmäistä metallibändeistä on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana näkynyt koko liuta. Itse metalli on käsitteenä lopulta niin nuori, että tuon joukon nimeämistä pidetään näennäisen helppona. Sitähän se ei ole, mutta näistä listoista tahtoo aina löytyä tietyt bändit. Osaa on näissäkin artikkeleissa käsitelty ja osa on vielä tulossa.

Sir Lord Baltimore niissä lähes poikkeuksetta mainitaan. Kolmikko John Garner, Gary Justin ja Louis Dambra perustivat sen vuonna 1968. Nimensä se sai Butch Cassidy & Sundance Kid-elokuvasta löytyvästi jäljittäjästä, jonka nimi on Lord Baltimore. Nimeä ei huhujen mukaan keksinyt itse bändi, vaan heidän tuottajanaan toiminut Mike Appel, joka on paremmin tullut tutuksi Bruce Springsteenin kahden ensimmäisen albumin tuottajana.

Bändi kulki siis kolmen miehen voimin. Rumpali John Garner toimi laulajana, mikä oli ja on edelleenkin rock-bändissä hyvin harvinaista. Monesti orkesterin yhteydessä kerrotaan sen olleen ensimmäinen ”heavy metal”-termiä musiikkinsa kuvaamiseen käyttänyt bändi. Itse asiassa kyseessä oli lehtijuttu, jossa kirjoittaja kuvaili bändin musiikkia heavy metalliksi. Joka tapauksessa Steppenwolfin sanoitusten jälkeen, tuo termi pääsi nyt oikeasti genre-määritelmäksi.

Yhtye julkaisi Kingdom Come-albuminsa vuonna 1970. Se on musiikkityyliltään ehkä eniten lähellä stoner-rockia. Ainakin itselleni tulee mieleen Kyuss tai The White Stripes. Monesti Sir Lord Baltimore saakin keskusteluissa the godfathers of stoner rock-tittelin. Äänityksissä käytettiin päällekkäin useampia kitararaitoja, joten soundimaailmasta tuli stonermainen. Koko ääniympäristö on rujo ja riipivä. Tuota murskaavan miksauksen tuomaa runkoa vahvistaa rumpali Garnerin kirkuva lauluääni ja hektinen rumpufillittely, joka tuo mieleen ahtaanpaikankammoa kärsivän Dave Grohlin.

Kappaleista löytyy tuplabasareita ja fillejä, jopa tiluttelusooloja. Bassokuviotkin ovat varsin monisäikeisiä. Bändi mainitsee esikuvakseen Creamin, jossa toki jotain samaa onkin. I Got a Womanissa on jimimäistä kitaratyöstöä. Helium Headissa kuullaan chant-kuoroa, joka taas vie tunnelmat lähemmäksi sinfonisia metallibändejä. Myös harpsichord soi jossain kappaleessa tätä ajatusta tukien.

Bändi teki huonoja levytyssopimuksia, eikä saanut itse juuri minkäänlaisia korvauksia musiikistaan. Sen suosio laski, vaikka se Paranoid-kiertueella Black Sabbathia lämppäsikin. Edes Pink Floyd-miesten ihailu ei yhtyettä pinnalla pitänyt, vaan kohtalona oli hajota vuonna 1976. Bändi teki vielä paluun 2006, jolloin sanoitukset olivat enemmän gospel-suuntaisia. Toiminta loppui rumpali Garnerin kuoltua 2015.

Metallinen meno tässä on, mutta sillä lailla syvemmin pahaa tai pimeää tässä ei ole. Melkoista kirkumista ja riehumista läpi koko albumin. Kaipaisin itse vähän suvantoja, että olisi oikeasti nousemassa kovin korkealle.

Monesti yhtye mainitaan metalliin paljon vaikuttaneena, mutta onko se lopulta niin paljon vaikuttanut vai onko se vain kuriositeettina helppo mainita? He tekivät kyllä raakaa stoner-henkistä musiikkia aikana, jolloin muut eivät, mutta kuinka moni heitä on matkinut, on paha sanoa. Tällä listalla paikan ymmärrän, koska listan tarkoitus onkin kertoa albumeista, jotka kuuntelemalla pystyy ehkä paremmin saamaan kuvan siitä, mitä termilla ”metallimusiikki” tarkoitetaan. Pienistä osasista se rakentuu.

Esimerkkikappaleena Hell Hound, oikeastaan sen äänenlaadun takia. Muu materiaali ei juuri tästä poikkea.

Kuva: teamrock.com