Toomion TOP200-biisit: 176. Rauli Badding Somerjoki – Valot

Ensikosketus tähän on Pulliaisen ja Agentsin instrumentaaliversiona, todennäköisesti Mitsubishi Galantin kasettimankasta. Kappale on kuitenkin lähtöjään Rauli Badding Somerjoen debyyttialbumin B-puolelta. Totuuden nimissä olen aika kauan luullut, että veisu on venäläinen käännös, mutta mitä vielä. Se on Raulin itsensä säveltämä ja sanoittama!

Tunnelma ja sanat ovat synkät, harmaat, suomalaiset. Mutta, kun se ei tässä tapauksessa haittaa. Olen myös alkanut pitää alkuperäisestä levytyksestä siinä määrin, että rankkaan sen ohi Agentsin, vaikkei se Kääriäisen esittämänäkään paljoa kympin biisistä puutu.

Tällä vuoden 1971 versiolla on kovettu soittajakokoonpano: Rauli laulaa, Antero Jakoila kitaroi, Arto Koskinen klähmii urkuja, bassoa soittaa Ilkka Willman ja rummuissa keikkuu legendaarinen Matti Oiling. Varsinkin rumpu- ja urkutyö maistuu kuin pannukahvi. Aidolta ja rouhealta.

Raulin hahmossa ja ulosannissa on yhtä aikaa jotain hyvin melankolista ja kohtalon takia myös hyvin surullista. Komea ääni ja melkoinen melodiantaju miehellä kuitenkin oli.

Kyllä tätä kuunnellessa pitäisi olla 1980-luvun lopussa, lähdössä väsyneenä ja nälissään Vaasan kansallisista kisoista noin klo 22:10 ajelemaan kohti kotia. Syksy olisi juuri alkamaisillaan.

Metallimusiikin olemus – 47. Japanilaista sitar-progea

FLOWER TRAVELLIN’ BAND – SATORI (1971)

Hippiliikkeen jälkimainingeissa kelluivat sen psykedeliaelementit myös Japanin suuntaan. Siellä tuottaja, näyttelijä ja japanilaisen viihdeteollisuuden iso nimi Yuya Uchida halusi perustaa Creamia mukailevan bändin. Näin syntyi Flower Travellin’ Band. Bändin alkuajat olivat sekavia varsinkin miehistövaihdoksien takia. Kävipä bändissä jopa naisvokalisti.

Vaikka bändiä kehuttiin, ei sen musiikki varsinaisesti lentoon noussut. Satori-albumi kuitenkin sai jonkin verran näkyvyyttää myös Jenkeissä. Sillä laulanut Joe Yamanaka ja kitaraa sekä sitaria soittanut Hideki Ishima tekivät vielä pitkän uran Flower Travellin’ Bandin jälkeenkin. Ishima sitaroi edelleen, mutta Yamanaka valitettavasti poltti itsensä unohtuneen tupakan sytyttämässä tulipalossa. Perustaja Uchida vaikutti kyllä japanilaisessa pop-kulttuurissa, mutta erinäiset laittomuudet ovat valitettavasti värittäneet hänen myöhempää elämäänsä. Huumeita, pahoinpitelyitä ja uhkauksia noin esimerkiksi. Itse Uchida ei varsinaisesti soittanut mitään. Bassossa oli Jun Kozuki ja George Wada rummuissa.

Satorin myötä yhtye pääsi esittämään itse tekemäänsä musiikkia. Siltä huokuu enemmän shamanismi ja itämainen, toisteinen vingutusmeininki tekee albumista jopa hivenen rasittavan kuunneltavan. Uchida on kuitenkin tuon ajan tuottajaksi saanut kohtuullisen raskaat soundit aikaiseksi, vaikkei musiikki itsessään äärettömänä vallina päälle vyörykään.

Satori-albumilla on Japanissa edelleen vahva ihailu osanaan. Se on valittu sadan parhaan japanilaisen rock-albumin listalle. Sitä pidetään myös doom-metalliin kovasti vaikuttaneena albumina, vaikkei laajemmin olekaan huomioitu. Jopa Yoko Ono on albumia kehunut. Levy on jaettu viiteen osaan, joten kappaleilla ei sen kummempia nimiä ole. IV-osassa on hyvinkin metallielementtejä havaittavissa. Sen verran progeksi menee, että jopa huuliharppua kuullaan tuon sitarin lisäksi.

Vaikka äänimaailma on osittain jopa riipivä, on Satorilla hyvin kuultavissa hevielementtejä ja nimenomaan sen Creamin vaikutus. Jatkumoa voi etsiä vaikka Tomahawkin tuotannosta ja varmaankin tuolla doomissakin tähän sitten tulemme palaamaan. Ei tästä klassikkoa itselleni muodostu, mutta paikka tällä listalla on oikeutettu jo kotimaansa takia.

Nelososa on paras esimerkki albumin annista.

Toomion TOP200-biisit: 181. The Who – Won’t Get Fooled Again

David Caruso asettaa aurinkolasit silmille ja Pete Townsendhin kitara rämähtää soimaan.

C.S.I. Miamin tunnusmusiikkina toiminut Won’t Get Fooled Again oli siihen asti ollut minulle vain ”ihan ok”. Sarja kuitenkin iski, eikö vähiten siksi, että Caruso oli ollut niin NYPD Bluessa kuin Hill Street Bluesissakin. Siihen oli leikattu vielä niin sopivat pätkät, että kappaleesta on muodostunut ikuinen ”älä skippaa” -klassikko.

1971 tehty Won’t Get Fooled Again oli kantaaottava ja nimenomaan vallankumouksellinen teos myös syntetisaattorin takia. Se oli osa Tommyn menestyksen myötä Townsendhille pakkomielteeksi muodostunutta Lifehouse-teemateosta. Albumin piti kertoa orjuutetusta kansasta, jonka rock-konsertti pelastaa. Lifehouse jäi lopulta tekemättä, mutta moni kappale siltä jäi elämään. Suurin osa niistä julkaistiin Who’s Next -albumilla.

WGFA:n leimallisimpia elementtejä ovat mahtipontiset kitarat ja hyvin progrehtava syntikkariffi. Myös lopussa tuleva Roger Daltreyn huuto on ikoninen. Tarinan mukaan sen nauhoitus kuului tien toiselle puolelle asti, ravintolaan, jossa muu bändi ruokaili. Myös rytmiryhmää kannattaa tarkkailla. John Entwistle vetelee melkoisia viivoja bassollaan samaan aikaan, kun lähes ilman haikkaa soittava Keith Moon räimii perunoita kellariin.

Pituudeltaan kappale on pitkä kuin historian kaksoistunti. Ei se kuitenkaan ole häiritsevä tekijä, vaikkei erilaisia osia niin paljon olekaan. Bändi on ollut tuohon aikaan vedossa. Myös tuotanto on onnistunut, sillä soundit kuulostavat edelleen hyviltä, joskin vähän hiljaisilta.

Aurinkoiseen elokuun iltaanhan tämä uppoaa kuin kuuma koira voihin.

Metallimusiikin olemus – 46. Iloista progekikkailua yhdessä ja erikseen

YES – FRAGILE (1971)

Yesin neljäs albumi, Fragile on monelle proge-elävälle tuttu. Roundaboutin on väkisinkin kuullut, vaikkei asiakseen olisikaan perehtynyt levyihin kappale kappaleelta.

Fragile on kaksijakoinen albumi. Puolet kappaleista on yhdessä sävellettyjä ja toinen puoli on jäsenten soolotuotoksia, joissa muu bändi enintään säestää hiukan. Tämä oli rumpali Bill Brufordin idea, koska progressiivisen bändin sisällä usein on kaikilla halu käyttää bändiä niin kuin itse haluaisi. Siksi jokaiselle annettiin mahdollisuus toteuttaa omia musiikillisia fantasioitaan kappaleen verran.

Vastaanotto albumilla oli todella hyvä. Briteissä se nousi listalla seiskaksi ja jenkeissä jopa neljänneksi. Yhteensä se on myynyt yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kansitaiteen suunnitteli Roger Dean, joka suunnitteli myös tunnetun Yesin kuplalogon. Dean on myös suunnitellut kansitaidetta esimerkiksi Uriah Heepille ja Asialle.

Albumi on Rick Wakemanin ensimmäinen ja se kosketinosuuksissa kyllä kuuluu. Cans and Brahms on Brahmsin neljännestä sinfoniasta Wakemanin tekemä sovitus ja klassinen ote kuuluu muussakin soitossa. Muutenkin albumilta välittyy aivan järkyttävän kova soittotaito, jota ei kuitenkaan tuoda tarkoituksellisen jyrkästi esiin. Hattua täytyy nostaa myös tasapainoiselle tuotannolle. Kappaletta on miellyttävä kuunnella.

Albumi on minulle tuttu. Roundabout on todella erinomainen kappale ja avauskappaleena varmasti yllättävä. Bassoriffi jää päähän ihan taatusti. Itse en tosin ole Jon Andersonin äänen suuri fanittaja, mutta orkesterin nimen mukainen positiivisuus siitä kyllä paistaa.

Metallin suhteen tälle albumille varmasti kumartavat muut genren tekijät ja luultavasti vähän hevimmänkin osaston tyypit. Albumin kappaleita ovat coveroineet tiettävästi ainakin Paul Gilbert, Asia ja Cairo. Tunnetuimpana ehkä kuitenkin Dream Theater ja California Guitar Trio, vaikkei jälkimmäistä voi metalliksi laskeakaan.

Southside on the Skyssa kuuluu jopa pientä heviriffittelyä, vaikkei särö raskainta osastoa olekaan. Ja kyllähän kitaristi Steve Howe on hyvin arvostettu metallipuolen ihmisten keskuudessa. Heart of the Sunrise on albumin raskain kappale, vaikka paras kappale lieneekin tuo levyn avaava Roundabout.

https://www.youtube.com/watch?v=p9yW-3vFxA0

Metallimusiikin olemus – 45. Saksofonia ja takaperoisia ääninauhoja

VAN DER GRAAF GENERATOR – PAWN HEARTS (1971)

1960-luvun loppupuolella, tarkalleen vuonna 1967, kuoli fyysikko ja sähköinsinööri Robert Van de Graaff. Samaan aikaan Chris Judge Smith ja Peter Hammill keksivät nimiä tulevalle bändilleen. Hankaussähkögeneraattorin keksijän nimi oli mediassa paljon esillä, joten bändin nimeksi valittiin Van der Graaf Generator. Se on väärin kirjoitettu, mutta ei tarkoituksella. Tällaisena se kuitenkin jäi elämään.

Monien vaiheiden jälkeen bändi päätyi Charisma-levy-yhtiön ensimmäiseksi bändiksi. Yhtye keikkaili paljon ja teki levyjä keikkailun lomassa. Miehitys vaihtui ja fanien keskuudessa klassikkokokoonpanoksi muodostui Peter Hammill, Hugh Banton, Guy Evans ja David Jackson. Hammill hoiti laulun ja paljon muutakin, Banton vastasi koskettimista, Evans rummuista ja bändin omaperäisen soundin loi David Jackson saksofonin ja huilun avulla.

Tämä klassinen porukka muutti manageri Tony Stratton-Smithin kotiin harjoitellakseen Pawn Heartsin materiaalia. Nauhoitukset tehtiin lopulta Trident-studiossa, jossa albumin ainut vieraileva artistikin pistäytyi. Hän oli King Crimsonista tuttu Robert Fripp, jonka kitarointia kuullaan muutamallakin kappaleella.

Bändin tavaramerkiksi tällä levyllä muodostui Bantonin käyttämä psychedelic razor -efekti, joka oli modifioitu nauhuri, jolla pystyi nauhoittamaan ja kelaamaan nauhaa taaksepäin yhtäaikaisesti. Bändin kertoman mukaan tämä oli osittain huumorimielessä tehty laite. Huumori oli läsnä bändin keskellä ja siitä löytyy viitteitä musiikista kuin myös levyn kansista. Hommaa ei otettu vakavasti, vaikka teemat olivatkin vakavia pohdiskeluja.

Levy sai huikean menestyksen Italiassa, josta tulikin bändin ”kotimaa”, sillä suosio jatkui myös tulevilla levyillä. Kuten muutkin ajan levyt, se on sekalainen soppa osioita ja improvisointia. Lopulta sen vahvimmiksi puoliksi nousevat Jacksonin saksofoni-tunnelmoinnit ja Hammillin herkkä laulusoundi. Bändi on parhaimmillaan rauhallisissa ja seesteisissä osioissa. Raskaat ja nopeat jaksot ovat lähinnä ahdistavia.

Metallipuolen vaikutusta bändillä on varmasti ollut moneenkin progeilijaan, mutta julkisesti Van der Graaf Generatoria ovat fanittaneet Rush, John Frusciante, Marillionin Fish sekä Bruce Dickinson, joka piti Peter Hammillia yhtenä lapsuutensa sankarina.

Aika yllättävää tai sitten ei, mutta jollain lailla bändistä tulee mieleen Iron Maiden. Osavaihdokset ovat samaan tapaan aika selkeitä ja kutakin riffiä toistetaan pitkään. Rush ja Marillion ovat tietysti selkeitä jatkumoita. Saksofonia uudemmista metallinimistä löytyy Shiningista, mutta norjalaisten versioissa saksofoni ei niinkään ole herkkyyden luojana.

https://www.youtube.com/watch?v=P_TmPVpQ6rY

https://open.spotify.com/album/5Lrsef2F6ZHNC5yIUEJouw?si=2CcyUn5xRdqqMWJyJQmAKA

Kuva: savagehippies.com