Metallimusiikin olemus – 42. Kuuden tonnin undulaatti

BUDGIE – BUDGIE (1971)

Hills Contemporary Grass oli nimi, jolla Budgie aluksi tunnettiin. Bändin perustivat vuonna 1967 laulaja-basisti Burke Shelley, kitaristi Tony Bourge ja rumpali Ray Phillips. Bändin nimi vaihtui kohta muotoon Six Ton Budgie ja lopulta se oli vain Budgie. Shelley halusi, että bändin nimi on täydellinen vastakohta musiikkityylille. Budgie eli suomeksi undulaatti.

Walesilaisbändin debyyttialbumi Budgie ilmestyi vuonna 1971. Se oli bluesiin nojaavaa, mutta selkeästi raskaampaa hard rockia. Voisi sanoa sen olevan Black Sabbathin kanssa aika samoilla linjoilla. Eikä se ihme olekaan, sillä tuottajana toimi myös Black Sabbathia tuottanut Rodger Bain.

Burke Shelleyn laulusoundissa on hyvin paljon samaa kuin Rushin Geddy Leen äänessä. Voisiko syynä olla osittain myös siinä, että molemmat soittavat bassoa? Pitää laulaa korkealta, että kuulee oman äänensä. Kuka tietää, mutta yhtäläisyyttä äänissä on. Melko oudosta suunnasta tulee Shelleyn oma esikuva. Hän on Bond-kappaleista tuttu Shirley Bassey. Valitettavasti mies ei enää aivoverenvuodon seurauksena pysty täysipainoisesti soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa, mutta keikkailu ei ole loppunut.

Levyllä kitaran varressa esiintyvä Tony Bourge on ihan selkeästi raskaamman kitaramusiikin tärkeitä hahmoja, vaikkei häntä nimeltä tuntisikaan. Jerry Cantrell ja Josh Homme hänet ovat esikuvikseen toki maininneet.

Budgie-albumi on hiukan epätasainen, mutta pari helmeä löytyy. Nude Disintegrating Parachutist Woman on itse asiassa melkoista sahausta vähän Steppenwolfin ja Iron Maidenin hengessä. Siinä on ihan selkeästi kuultavissa metallin alkumuoto. Ei tarvitse kuin odottaa, että evät muuttuvat jaloiksi ja se kävelee maalle muuttuen heviksi. Rape of the Locksissa on tilutusta ja riffittelyä, kuten vähän hevimmässä Deep Purplessa.

Budgiella on kohtuullisen vähän mainetta niittäneestä nimestään huolimatta vankka ihailijakunta ihan metalliartistien parissakin. Metallica, Iron Maiden, Megadeth, Van Halen, QOTSA, Alice In Chains, jne… Moni näistä bändeistä on Budgien kappaleita esittänytkin, osa jopa levyttänyt.

Metallievoluutiossa Budgien musiikille on ehdottomasti oma paikkansa. Se on siellä The Doorsin ja Judas Priestin välimaastossa. Vähän ennen NWOBM-aaltoa. Ja jos ajankulua kiihdyttää tulee grunge metallikin äkkiä vastaan.

Kuva: lahabitacion235.com

Metallimusiikin olemus – 41. Lutonin pillipiipari

 JETHRO TULL – AQUALUNG (1971)

Kun taivaltaa pitkin progressiivisen rockin alkumetrejä, tulee väkisinkin törmänneeksi Jethro Tullin Aqualungiin. Se on eräänlainen ”progestandardi” monelle. Ja helpostihan siitä sellainen tulee, jos reilu seitsemän miljoonaa on albumia myyty. Kansitaiteessa esiintyy legendaarinen ”kerjäläinen”, joka on lähes suora kopio Ian Andersonin hahmosta. Mieshän itse vihaa kantta, vaikka siitä on levynkantena tullut lähes ikoninen.

Aqualungia äänitettiin Island -studiolla, jossa samaan aikaan runtattiin kasaan Led Zeppelinin nelosalbumia. Ihan ok tekele sekin. Ennen nauhoituksia bändin basisti vaihtui ja tilalle tuli Jeffrey Hammond, jonka bassottelu melko vähäisestä soittotaustasta huolimatta on lähes albumin parasta antia.

Bändin nimi tulee 1600-1700-lukujen vaihteessa eläneestä maataloustieteilijästä. Siihen viitaten Jethro Tull onkin musiikillisesti folkin ja progen sekoitusta. Ainahan siitä folkia tehdään, jos kappaleessa soitetaan huilua. Sen laulaja Ian Andersson toki osaakin aika hemmetin hyvin. Noin joka toisen kappaleen aikana kuullaan hiukan tiukempaakin riffittelyä, jonka voisi vertauttaa vähän tuoreempaankin proge-rockiin.

Jethro Tullin musiikki on lopulta melko kevyttä ja ilmavaa. Silti varsinkin tämän albumin tematiikka liippaa hyvin läheltä tämän päivän raskaampia yhtyeitä. Vähäosaisten heikkoa asemaa ja kirkon sekä uskontojen epäkelpoisuutta käsitellään suorasti ja kiertoilmaisuin. Myös sellaiset otsikot kuin väestön liikakasvu, teollistuminen ja globalisaatio ovat mukana. Aiheeltaan siis alati ajankohtainen levy. Näiden teemojen takia se sai osakseen myös vastareaktioita. USA:n uskonnollisempi osa julisti albumin pannaan ja jopa poltti sen kopioita.

Esikuvana bändin keulahahmo Anderson on pitänyt saksofonisti Roland Kirkiä, joka myös käytti hyvin erikoisia soittotekniikoita. Tuota tyyliä ovat myöhemmin matkineet ainakin Dead Soul Tribe ja Arjen Lucassen omissa projekteissaan. Esikuvana Jethro Tull on ollut hyvin monelle metallivaikuttajalle. Iron Maidenin Steve Harris ja Bruce Dickinson, Blind Guardianin Marcus Siepen, doom-bändi Blood Ceremony sekä esimerkiksi Dream Theaterin John Myung ovat todella vaikuttuneet bändin musiikista. ”Suurin” tunnettu fani taitaa kuitenkin olla Rushin Geddy Lee, joka on monessa otteessa ihastellut Jethro Tullin kykyä säveltää dynaamisia ja monisyisiä kappaleita.

Aqualung tosiaan menestyi hyvin. Se nousi Briteissä sijalle neljä ja Yhdysvalloissakin sijalle seitsemän. Se itseasiassa on suhteellisen helppoa kuunneltavaa, vaikkakin pitkien kappaleiden myötä vaatii keskittymistä.

Lähimmäksi bändin tunnelmaa päästään ehkä albumin tunnetuimmalla kappaleella Locomotive Breath, jossa todella on höyryveturimaista meininkiä. Laitetaan siitä vielä live-versio, josta pääsee paremmin sisään bändin kehuttuun lavailmeeseen.


Toomion TOP200-biisit: 199. Uriah Heep – July Morning

Lukioiässä kuljin musiikillisesti 70-luvun rockin parissa. Tästä kiitos kuuluu hierojalleni, joka opasti minua tuon ajan musiikkiin. ”Laitetaas Tomille vähän kunnon musiikkia.”

Uriah Heepin Look at Yourself -albumi iski minuun kovasti. Se lienee eräänlainen rohkeus ja ennakkoluulottomuus, joka siinä viehätti. July Morningin sävellys urkujen ehdoilla ja varsinkin David Byronin laulusuoritus on vertaansa vailla. Tarkemmin kun asiaa miettii, niin ehkä Ken Hensleyn urkusoolottelu menee jopa laulusuorituksen edelle.

July Morning on alunperin juuri Byronin ja kosketinsoittaja Hensleyn tuotos, joka on liimailtu kasaan kolmesta eri aihiosta. Varmaankin juuri tästä syystä kappale on bändin progressiivisimpia. Kappaleessa Moog-syntikkaa käy soittamassa tekijämiehenä tunnettu Manfred Mann.

Sanoituksissa ei niin erikoisiin sfääreihin päästä. Oikeastaan juuri tuo ”July Morning” -kohta on ainut konkreettinen kohta lyriikoissa. Aamun tunnelmaa tähän joka tapauksessa on saatu vangittua. Bulgariassahan on tapa matkustaa Mustanmeren rantaan katsomaan heinäkuun ensimmäistä auringonnousua. Yleisö laulaa tällöin juuri tätä kappaletta.

Vaikka kappale kesästä kertookin, omat muistot palaavat talveen 1999, jolloin suoritin lukion läpäistäkseni jonkinasteista vaelluskurssia. Olimme kylmänä pakkasaamuna serkkuni kanssa jossain Keski-Suomessa kiipeämässä umpeen kasvanutta laskettelurinnettä, kun aurinko juuri nousi kuusikon takaa. Tämä kappale olisi kuulunut sen hetken soundtrackiksi.

Metallimusiikin olemus – 41. Ilon kautta

YES – THE YES ALBUM (1971)

Melko lailla hippiliikenimellä varustettu Yes perustettiin vuonna 1968, kun laulaja Jon Anderson ja basisti Chris Squire sen löivät kasaan sillä ajatuksella, että tekevät pop-musiikkia laajemmalla ilmaisulla. Anderson olisi halunnut bändin nimeksi Life ja Squire taas World. Loppujen lopuksi nimeksi tuli Yes kitaristi Peter Banksin suosituksesta.

Squire käytti LSD:tä ennen Yesin perustamista. Sen johdosta hän vietti kuukausia tyttöystävänsä kämpillä hioen soittotyyliään. Suurimpana esikuvana hän piti The Whon John Entwistleä. Anderson taas piti esikuvinaan Elvistä ja Eddie Cochrania. Kävipä Anderson myös The Gunin riveissä vierailemassa.

Alkuaika kului lähinnä soittamalla monimutkaisia covereita. Tuli siellä myös albumi, joka menestyi kohtuullisesti. Kitaristi Banks lähti (tai sai potkut) bändistä vuonna 1970 ja tilalle tuli legendaarinen Steve Howe, joka muiden jäsenten mielestä oli Banksia monipuolisempi. Bändi vuokrasi maalaistalon, jossa äänitti The Yes -albumin osissa ja opetteli sen jälkeen soittamaan kappaleet niin kuin ne levyllä kuuluvat. Levy pompsahti suoraan Brittilistan neloseksi ja Jenkeissäkin sijalle 40. Albumilla koskettimia soitellut Tony Kaye koki, että hän joutuu tappelemaan liikaa tilasta Howen kanssa, joten hänen tilalleen tuli Rick Wakeman.

Levyn kansitaide on erikoinen, mutta legendaarinen. Bändi oli autokolarissa palatessaan keikalta ja albumin kansi piti kuvata seuraavana päivänä. Sairaalakäyntien ja muun säätämisen seassa kuvaussessiolle jäi kokonaista puoli tuntia aikaa, joten se tehtiin kuvaajan kotona hyvin pikaisesti. Kuvassa myös näkyy, kuinka kiippari Kayen jalka on paketissa.

The Yes Album on sävellyksellisesti monimutkainen, mutta osiot ovat kuitenkin suhteellisen selkeitä verraten vaikka King Crimsonin tuotoksiin. Yhtye nojasi paljon Howen tekniseen soittoon ja harmonisiin lauluihin. Albumiin ei ole vaikea tutustua, joskin Andersonin lauluääni saattaa jakaa mielipiteitä. Albumi on tuotettu taitavasti ja varsinkin miksaus on onnistunut. Mikään elementti ei oikeastaan käy päälle, vaan soitto kulkee sovussa laulun kanssa. Kappalemateriaali on pääosin Andersonin sävellyskynästä, mutta eniten mieleen jäävät Howen kitarointi ja Bill Brufordin tyylikäs rummuttelu.

Tiellä metalliin Yes on voinut talloa vaihtoehtoisia polkuja, mutta ei varmastikaan ole se suurin vaikuttaja. Metalli sellaisena, kuin minä sen miellän, on Yes liian positiivista musiikkia. Sävelrakenteissa ja soittotaidossa ollaan kuitenkin samaan suuntaan kulkemassa. Esikuvinaan Yesin ovat maininneet metallibändeistä ainakin Dream TheaterFates WarningMastodonThe Mars Volta sekä Tool. Varsin vaikuttavia bändejä nuokin. Progejäteistä Rush lienee kuitenkin se suurin tyylin jatkaja. Omiin aikalaisiin Yes on väkisinkin noin menestyneenä vaikuttanut paljon. Vaikkei se ehkä soitossa kuulu, niin Lemmy Kilmister diggasi Yesiä. Jimmy Page myös, ja hänen instrumentaatiossaan se voi
jopa vähän näkyä.

The Yes Album kannattaa kuunnella. Siinä on leppoinen soundi. Parhaiten musiikkia taitaa kuvata Starship Trooper.

Kuva: Teamrock.com

Metallimusiikin olemus – 37. Psyke-jazzia 16-raiturilla

FRANK ZAPPA – HOT RATS (1971)

Vähän ennen vuosikymmenen kääntymistä, julkaisi Frank Zappa yhden myydyimmistä albumeistaan. Hot Rats on oikeastaan ensimmäinen herran sooloalbumeista. Levy on lähes kokonaan istrumentaalimusiikkia. Ainoan vokaaliosuuden vetää Captain Beefheart, joka myös Don Van Vlietinä tunnetaan.

Frank Zappa itse on yksi eniten yleisön mielipiteitä jakavista proge-muusikoista. Moni puristi tuntee koko tuotannon jokaista tahtimerkintää myöten, mutta osalle musiikki on pelkkää yliarvostettua kaaosta. Harvassa on kuitenkin ne, jotka eivät Zappaa muusikkona arvoistaisi.

Zappan ulkonäkö ja pukeutuminen viittaa helposti hippiliikkeeseen, vaikka miehen kerrotaan jopa inhonneen hippejä. Zappa ei myöskään ollut musiikkinsa tavalla viehtynyt psykedeelisiin aineisiin vaan oli tupakkaa lukuunottamatta täysin raitis.

Hot Ratsilla esiintyy melkoinen lajitelma huippumuusikoita. Tunnetuimpina heistä ehkä basisti Max Bennett ja ranskalainen sähköviulisti Jean-Luc Ponty. Albumin avaava Peaches En Regalia on lähellä suomalaista Tikanmäkeä, mutta hiukan progressiivisemmin toteutettuna. Toisena tulevalla Willie the Pimpillä kuullaan Zappan pitkä ja taidokas wah wah-soolo, jonka taustalla rytmiryhmä kuulostaa pelottavan taitavalta.

Mitä Hot Rats on antanut metallille tai miten metallia voi tämän avulla määrittää? Suurimpana poikkeuksena aiemmin mainittuihin albumeihin pitäisin äänitystekniikkaa. Levy on koko musiikkihistoriassa aivan ensimmäisiä 16-raitatekniikalla äänitettyjä tuotoksia. Tämän kaltaisessa musiikissa ja eri toten myöhemmässä metallissa, moniraitatekniikka on ollut erittäin tarpeellinen. Varsinkin musiikin mennessä raaempaan suuntaan on äänityksiä ollut pakko tehdä palanen kerrallaaan soundien selkeyden takia. Vaikka musiikkina ollaan kaukana, niin ilman moniraitatekniikkaa olisi moni Nightwish-albumi eeppisyydeltään koulun kevätjuhlien tasoa. Ehkä sitä myös Zappan kitarataidot ja eräänlaisen ”kitarasankaruuden” voisi lihavoidulla kirjoittaa. Onhan nämä teknisesti julmetun taitavia vetoja.

Musiikkina Hot Rats (1971) ei niin vaikea ole kuin moni Zappan tuotoksista minulle on muuten ollut. Ylitsepääsemättömän kunnianhimoiseen materiaaliin tulee kuitenkin jokaisen musadiggarin ainakin hiukan tutustua. Reitillä metalliin Zappa on tärkeä hahmo, jos ei ihan virstanpylväs niin enemmän kuin kuriositeetti kuitenkin. Musiikki on outoa, eikä sen sisään ole helppo päästä, mutta kyllä sen taidokkuus jollain tasolla kiehtoo.

Esimerkkikappaleena ehkä helpoiten lähestyttävä ja miehen sävellyskynän terävyydestä parhaiten kielivä Son of Mr. Green Genes.

Kuva: Flipboard.com