Toomion TOP200-biisit: 190. Luciano Pavarotti – Ave Maria

Joulujen seutuina Ave Maria soi silloin tällöin. Franz Schubertin (1797-1828) säveltämä teos on klassisen musiikin sävellyksistä kärkipäätä. Kovin on taivaallinen tunnelma, kun Ave Maria lähtee käyntiin. Liekö Hitman- tai Mafia-pelien vaikutusta.

Luciano Pavarotti oli tenori, jonka laulutekniikka hipoi täydellisyyttä. Pavarotti oli 1990-luvulla melkoinen tähti. Oopperalaulajaksi. Italialaisen miehen hahmo oli vaikuttava. Lavakarisma oli merkittävä, mutta eritoten merkittävä oli se jylhä ääni.

Harva nykyajan oopperatähti on niin seurattu tekijä koko musiikkimaailmassa. Torinon olympialaisten Nessun Dorma on yksi vaikuttavimpia olympiaesityksiä ikinä. Sepulturan kanssa yhteistyössä esitetty Roots Bloody Roots on myös hyvin poikkeava veto klassisen musiikin huippunimeltä.

Virallisesti teoksen nimi muuten on Ave Maria D.839. D tulee Otto Erich Deutschista, joka vasta vuonna 1951 loi Schubertin teoksille opusnumerot. Franz ei itse viitsinyt nimetä kuin noin 50 kappaletta.

Suurten kirkkojen ikkunoiden pimeyteen tarjoamat valonsäteet tuovat aina mieleen Ave Marian.

Metallimusiikin olemus – 28. Progerockin musta hevonen

CAPTAIN BEYOND – CAPTAIN BEYOND (1972)

Myöhemmin täälläkin esille tulevan Iron Butterflyn hajottua 1971, perustivat sen kitaristi Larry ”Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman bändin, johon ottivat mukaansa blues-legenda Johnny Winterin rumpalin Bobby Caldwellin. Laulajaksi pääsi Deep Purplen alkuperäisjäsen Rod Evans. Captain Beyondiksi nimetty bändi sai helposti levytyssopimuksen. Levy-yhtiö Capricorn oli tunnettu oikeastaan vain southern rock-yhtyeistään, joten progressiivista hard rockia soittanut Captain Beyond ei oikein saanut halutunlaista kuulijakuntaa. Tästä syystä bändin vetonaula Caldwell erosi, eikä Rod Evansillakaan ihan onnistunut.

Taidokas laulaja Evans oli erotettu Deep Purplesta liian ”balladilaulajana”. Mies muutti Briteistä Yhdysvaltoihin, jossa pääsi Captain Beyondiin laulamaan. Miehistöt vaihtelivat ja Evansilla meni käämit koko musiikkialaan. 1980-luvulla Evans teki paluun vähintäänkin hämäräperäisen porukan mukana. Aiemmin Steppenwolfina laittomasti esiintynyt miehistö, otti hänet laulajakseen ja perustivat bändin nimeltä Deep Purple Inc. Manageritoimisto kähmi Evansin ainoaksi omistajaksi. Valebändi kiersi Pohjois-Amerikkaa ja myi nimellä keikkansa loppuun. Kun keikan edetessä kävi ilmi, että eihän tyypit edes osaa soittaa, menivät ne yleensä melkoiseksi kaaokseksi. Lopulta aito Deep Purple haastoi valebändin oikeuteen ja Evans tuomittiin ainoana omistajana lähes 700 tuhannen dollarin korvauksiin. Samalla menivät oikeudet aitojen Deep Purple-levyjen rojalteihin. Kaiken tämän jälkeen mies katosi julkisuudesta ja palasi sairaanhoitajaksi, mitä hän alun perin oli. Vuonna 2016 hänet kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hän ei saapunut tilaisuuteen.

Kaikesta surkuhupaisuudestaan ja jumalattoman kököistä kansistaan huolimatta Captain Beyond-albumi on kovaa tavaraa. Bändi hakkaa nuo alkuaikojen Deep Purplet monilta osin. Evans täyttää osansa rock-laulajana helposti, eikä häntä tämän levyn perusteella osaa balladimieheksi mieltää. Levy sisältää monitahoisia rock-sävellyksiä, joissa on tarttuvia riffejä ja kauniita suvantoja. Kannethan ovat alun perin 3D-lasien läpi katsottavat, joten 2D-ilme hiukan hämää.

Tällaista musiikkia on lähtökohtaisesti tehty jokunen vuosi Captain Beyondin jälkeen. Jos verrokkeja etsii, tulee mieleen tietysti Jimi Hendrix. Varsinkin I Can’t Feel Nothin’ (Part 1) on kuin Crosstown Traffic. Stoner-bändit kuten Fu Manchuja Queens of the Stone Age voisivat myös olla Captain Beyondin jälkeläisiä. Jethro Tulliin ja Moody Bluesiinkin on bändiä verrattu. Ainut löytämäni bändiä coveroinut metallibändi on Entombed.

Metalliin tällä albumilla vie ehdottomasti soittajat. Riffit ovat osittain hyvinkin nopeita ja teknisiä. Sieltä löytyy tilusooloja ja kekseliäitä siirtymisiä metalliin taipuvine filleineen. Varsinkin rumpaleiden kannattaa albumi ottaa haltuun. Albumi on muuten omistettu kitaristi Duane Allmanin muistolle, joka kuoli suunnilleen vuotta ennen albumin julkaisua.

Esimerkkibiisinä Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air), joka tarjoaa aika kattavan otannan progesta, riffeistä ja laulusta.

Kuva: Cleopatra Records

Metallimusiikin olemus – 20. Ziggy Stardust eli kun glam rockin keksinyt alter ego saa ihmisestä vallan

Jos puhutaan maailman parhaista rock-levyistä, tulee jonkun suusta varmasti Ziggy Stardust. Levyn koko nimi on The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars(1972). Tekijänä tietenkin viime vuonna edesmennyt David Bowie.

Vuotta aiemmin ilmestynyt Honky Dory oli jo ok, mutta Ziggy Stardust oli läpimurto. Konseptialbumi, joka kertoo avaruudesta Maahan saapuneesta rocktähdestä. Albumin kiertue oli kokonaisvaltainen taideteos. Bowie esiintyi itse Ziggy Stardustina, joka oli meikattu hyvin erikoisesti. Media tosin syytti Bowieta Alice Cooperin kopioinnista. Todellisuudessa tämä oli huhu, sillä Bowie oli inspiroinut hahmon brittirokkari Vince Taylorista ja parista muusta hahmosta. Ziggy Stardustin hahmo oli huumeaddikti ja seksuaalisesti häilyvä. Tämä rooliksi luotu alter ego tahtoi kuitenkin ottaa vallan myös todellisuudessa ja David Bowie eli pitkän aikaa melkoisen huuruista elämää.

Musiikillisesti albumilta löytyy monenmoista rockia ja räimettä. Sen voi aika helposti luokitella glam rockiksi. Riffit ovat tarttuvia ja visuaalinen asu on kimalteleva. Moonage Daydreamissa ja Ziggy Stardustissa on kuultavissa hevielementtejä, It Ain’t Easyssa Led Zeppeliniä ja onhan Suffragette Citykin aika hakkaava rytmiltään. Varsinkin jos torvet ja pianon ottaisi pois. Bowien vokaalit vaihtelevat Starmanin leppoisuudesta joidenkin kappaleiden karjumiseen, josta voi löytää jopa grungen elementtejä. Koko paketissa on ehkä eniten queenmäisyyttä, joka ei myöhempiä aikoja tunteville mikään ihme pitäisi ollakaan. Sieltähän löytyy esimerkiksi Under Pressure.

Metallille levy on varmasti tuonut paljon paljolti David Bowien hahmon takia. Kasvojen maalailua, outoja hiustyylejä ja androgyynisyyttä on myöhemmistä metallihahmoista helppo löytää. King Diamond ja KISS ovat kertoneet Bowien olleen kova vaikutin. Myös Immortalin Abbath on jossain todennut roolihahmonsa olleen sekoitus Bowieta ja Kissiä. Itse näen Marilyn Mansonissa paljon Bowieta. Niin ulkomusiikillisesti kuin musiikillisestikin.

Onko albumi hyvä? Taideteoksena kyllä, tarinana kyllä. Musiikkina se on ehkä hiukan vanhahtavan oloista 1980-luvulla syntyneelle, mutta ehdottomasti paikkansa täällä ansaitsee. Sen vaikutus myöhempään musiikkiin on joka tapauksessa valtava.

Levyn annista kokonaisuutena kertoo ehkä parhaiten Moonage Daydream. Sen live-versiosta näkee muutakin meininkiä aika paljon.

Metallimusiikin olemus – 19. Huumeiden ja naisseikkailuiden yhteistuloksena syntyi iätön albumiklassikko

The Rolling Stones oli jo aikaisemmilla levyillään saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Briteissähän bändi oli ollut ensimmäisestä julkaisustaan asti kärkinimiä, mutta Sticky Fingers oli lähes jokaisessa maassa listaykkönen. Jotain piti keksiä, joten pojat ottivat ja lähtivät maailmalle nauhoittelemaan tulevaa albumia.

Keith Richards oli vuokrannut asumuksen Nellcôtesta läheltä Nizzaa. Mick Jagger vietti aikaansa uuden morsiamensa kanssa Pariisissa, joten koko poppoo oli sijoittunut Ranskan maalle. Bändin organisatorinen liidaaja ja sovinnaisin jäsen, basisti Bill Wyman, yritti pitää nauhoitukset pyörimässä säännöllisesti. Siitä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Tämä johtui pääasiassa Richardsin päivittäiseksi muuttuneesta heroiinin käytöstä ja Jaggerin naisseikkailuista.

Kaikesta kaaoksesta huolimatta parin vuoden nauhoitusten tuloksista saatiin kasattua jopa tuplalevy. Tämä lienee lopulta mitä eniten Jimmy Millerin ja Bill Wymanin ansiota. Kaikesta edellä mainitusta johtuen soundit ja äänitysten taso vaihtelevat kappaleesta toiseen. Käytännössä aineiden läsnäolo on osassa biiseissä enemmän havaittavissa kuin toisissa.

Esimerkkialbumi Exile on The Main Street (1972) oli ja on pirunmoinen klassikko sekä maailmanlaajuinen menestys. Musiikkityyli on blues rockia ja garage rockia ja rock n’ rollia. Metalliin kytkeminen on jälleen haastavaa. Rollareiden blues ei ole niin vaarallista kuin tämän listan alussa olevien blues-artistien blues. Rock on kyllä rosoista, mutta ei varsinaisen raskasta. Ehkä tämä eniten kuitenkin viittaa tuohon rock-maailmaan juuri tekotavoiltaan ja jäsenten alituisella säätämisellä. Tällä albumilla metalliviite voisi olla vaikka Shake Your Hips, joka kuulostaa täysin ZZ Topin vuotta myöhemmin julkaistulta La Grangelta. Sattumaksi tuota ei voine sanoa.

Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, Rollarit ovat rockiin vaikuttaneet paljon. Nykymusiikki on sille jotenkin velkaa, halusi tai ei. Albumi ei itselleni iske. Se on liian pitkä, tupla kun on. Muutamia hyviä pistoja, mutta sekava paketti. Jälleen täytyy sanoa, että sen musiikillinen arvo on hyvin paljon kytköksissä omaan aikaansa, jota en ole elänyt.

Biisiesimerkkinä Rip This Joint, josta välittyy levyn musiikillinen tunnelma. Jaggerin liikehdinnästä versus muiden seisoskelusta voi sitten muodostaa käsityksen äänitysten tunnelmasta.