Metallimusiikin olemus – 59. Maailman hienoimmat levyn kannet?

EMERSON, LAKE & PALMER – BRAIN SALAD SURGERY (1973)

ELP:n miehet alkoivat olla kypsiä levy+yhtiö Atlanticin touhuihin. Tästä johtuen he päättivät perustaa oman Manticore-levy-yhtiön, jos saisivat tehdä kuten halusivat.

Trilogy-albumi oli kohottanut ELP:n taikinan sellaisiin mittoihin, että se kiinnosti kaupallisesti ympäri maailmaa. Oli siis uuden levyn aika.

Uutta levyä lähdettiin säveltämään, harjoittelemaan ja valmistelemaan entiseen elokuvateatteriin, jossa bändi pystyi koeajamaan materiaalia kuvitellulle yleisölle keikkaa mallintavissa olosuhteissa.

Kaikista sävellyksistä vastasi Keith Emerson, kun taas kaikki sanoitukset olivat Greg Laken käsialaa höystettynä Pete Sinfieldin koukeroilla.

Albumi oli bändinkin mielestä paperilla sekava tuotos. Ensin pari kappaletta klassista musiikkia mukaillen, sitten balladi, vähän huumorimusiikkia ja loppuun puolen tunnin kolmiosainen eepos. Helppoa se ei ollut soittajillekaan. Emerson toteutti musiikillista nerouttaan ja Lake & Carl Palmer yrittivät sinnitellä kannoilla.

Klassiset viitteet ovat metallin peruselementtejä ja yleisön ja kanssaihmisten hämmentäminen metalli-ihmisten stereoyyypin toimeenpaneva voima. Eniten metalliin viitannee kuitenkin kansitaide. H.R.Giger, jonka tunnetuinta kuvastoa on varmasti Alien, on raskaan musiikin ystävien suosiossa ollut kauan. Synkkä, dystooppinen värimaailma on säväyttänyt sitä väkeä aina.

Giger teki kansitaiteen ELP:n musiikista vaikuttuneena. Albumin työnimenä oli Whip Some Skull on Ya, joka tarkoittaa fellaatiota. Myös kansitaide oli nykyistä rivompaa, mutta sitä jouduttiin hiukan retusoimaan ennen julkaisua. Myös nimi vaihdettiin nykyiseen, joka kuitenkin merkitykseltään on sama. Gigerin alkuperäiset maalaukset katosivat eli varastettiin 2005. Ovat minul… kateissa edelleen.

Albumi julkaistiin vuonna 1973 ja oli kova menestys. Albumilistan kakkonen Briteissä ja jopa 11. Jenkeissä.

Helppo se ei kuunneltavaksi ole, mutta eittämättä se on proge-maailman yksi tärkeimpiä albumeita. Kuunneltavaksi Toccata.

Kuva:

Metallimusiikin olemus – 58. Fuusiojazzia ja tulevaisuuden kitarasooloja

GENESIS – SELLING ENGLAND BY THE POUND (1973)

Selling England by the Pound oli Foxtrotin tapaan menestys. Jopa huomattava sellainen. Itse asiassa se on parhaiten menestynyt niistä Genesis-levyistä, joilla Peter Gabriel vaikuttaa.

Steve Hackett on iskussa. Kitaransoitossa on myöhempien aikojen tilutusta ja on ilmiselvää, että Pelle Miljoonan väki on ainakin vahingossa ottanut ensimmäisestä kappaleesta vaikutteita (kohta alkaa noin 2.20). Kitarointi on hyvin monipuolista ja metallisuuden piikkiin menee monikin asia. Samoja elementtejä voi kuulla 1990-luvun Steve Vain teoksissa. Ei siis ole mitenkään ihme, että Hackett itse pitää albumia Genesiksen parhaana. Tuolloin hän oli aikaansa edellä. 

Ensimmäinen biisi menee varsinkin rumpaloinnin osalta melkomoiseksi kikkailuksi. Phil Collins oli tuohon aikaan syvästi vaikuttunut fuusio jazzista ja se soitossa kuuluu. Erinomainen rumpali hän on, siitä ei mihinkään pääse. Soiton dynamiikka on kuin luonnon muovaama. Hyvin elävä ja maanläheinen, vaikkei tahtilajit samoja adjektiiveja saakaan.

Vaikka albumi paljon myikin, eivät kaikki siitä pitäneet. Esimerkiksi levy-yhtiön mielestä sillä oli liikaa instrumentaaliosuuksia. Osa kriitikoista koki albumin tarkoituksellisen sekavana. Mutta karavaani kulkee, koirat haukkuvat. Selling England by the Pound myi Jenkeissä ja Briteissä kultaa. Kanadassa jopa platinaa.

Albumi on ollut metalliväelle tai ainakin sen progehaaralle tärkeä. Rushin Neil Peart pitää sitä parhaana rumpualbumina. Marillionin Fish taas lyyrisesti erinomaisena. Yngwie Malmsteen on usein maininnut sen yhtenä isona vaikuttimenaan ja jopa Jeesusta suurempi John Lennon sanoi julkisesti todella pitävänsä albumista.

Ei se taustamusiikkia ole, mutta kyllä se kuunnella kannattaa. Varsinkin soiton takia. Esimerkkibiisinä Dancing with the Moonlit Knight, jossa kitarasoolot eivät ole tuosta maailmasta.

Kuva: proglodytes.com

Metallimusiikin olemus – 57. Metallin kuningatar

QUEEN – QUEEN (1973)

Elettiin vuotta 1964, kun Brian May jäi tyhjän päälle Smile-yhtyeen hajottua. Kitaristi May ja laulaja-basisti Tim Staffell löysivät rumpali Roger Taylorin ja he perustivat uuden Smile-yhtyeen, joka pääsi lämmittelemään jopa Pink Floydia vuonna 1968. Staffell ei kuitenkaan yhtyeessä pysynyt vuotta 1970 enempää. Silloin tilan otti ensimmäisen kerran haltuun Freddie Mercury, joka halusi perustaa bändin. Basistin löytäminen oli hankalaa, mutta sellainen löytyi lopulta yliopiston diskosta. Kun John Deaconkin oli saatu mukaan, syntyi Queen, vaikkei Taylor ja May voineetkaan aluksi sietää Queen-nimeä.  

Queen on yhtyeen ensimmäinen albumi, joka äänitettiin kiireessä ja kohtuullisen monien teknisten ongelmien sävyttämänä. Albumia äänitettiin studion ylijäämäaikoina, ja se tarkoitti hyvin usein aamuyötä. Tuotokselle ei kuitenkaan löytynyt julkaisevaa levy-yhtiötä, vaan bändi joutui julkaisemaan levyn itse. Briteissä levy nousi sijalle 24. Jenkeissä sijoitus oli vaatimaton 83. 

Albumi on sekalainen, jopa epätasainen niin tyylien kuin sävellysten suhteen. Laulu- tai soittotaidosta se ei kiinni jää. Eihän Mercurylla oikein voi epäonnistua. Keep Yourself Alivessa on tavallaan metallivaikutetta ainakin temmossa. Great King Rat taas on proge-kikkailun ja metallin sekoitusta, vaikka sanat ovatkin hiukan kornit. Myös Son and Daughter rouhii raskaammin. Albumi on laadukasta musisointia, vaikka se ei olekaan kovin linjakas. 

Queenin vaikutus metalliin on iso. Ei välttämättä suoraan sävellysten perusteella, vaan enemmän ehkä tiettynä rohkeutena. Mayn ja Mercuryn ottaisivat bändiinsä lähes kaikki tuntemani metalli-ihmiset. Queenia arvostetaan ja vain pienen marginaalin mielestä se on “epämusikaalista paskaa”. Se on vaikuttanut jo pelkästään Wikipedian listauksen mukaan niin moneen metalliartistiin, etten ala niitä luettelemaan.  

Esimerkiksi metallinomaisuudesta laitetaan tuo Great King Rat 

Kuva:

Metallimusiikin olemus – 56. Huumorilla Metallican esikuvaksi

BUDGIE – NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND (1973)

Budgien kolmas albumi alkaa kuin historian siiville tiputettu Rage Against the Machine aloittaisi levynsä. Hetken kuunneltuaan, voi todeta ettei ole ihme, että Metallica on Breadfanin kovertanut vuonna 1987. Onhan tämä nyt selkeästi thrashin alkuaineista kehitelty soppa. Tuo coverointi oli myös Budgie-rumpali Ray Phillipsin elämän pelastus, sillä vararikon partaalla liikkunut Phillips sai Metallica-levytyksen jälkeen sen verran tekijänoikeusmaksuja, että nousi kurjuuksista takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta on kyllä sanottava, että Budgie hakkaa rujoudessaan tuon Metallica-version selkeästi. Budgie kuulostaa pelottavammalta.

Kitaristi Tony Bourge jatkaa edelleen riffejä, jotka ovat vaikuttaneet monen raskaamman rokin esittäjän soittoon. Siinä on Morelloa, Hammettia, Mustainea… Vakuuttavaa jälkeä vuonna 1973. Rumpali Phillips hoitaa tonttinsa sooloja myöten komeasti, eikä Shirley Basseyta esikuvanaan pitävä Burke Shelley ole ollenkaan kehno laulaja.

Tekemisestä myös paistaa vilpitön ilo. Hommaa ei oteta niin vakavasti kuin esimerkiksi King Crimsonin voisi kuvitella tekevän. Esimerkiksi hauskasti nimetty You’re the Biggest Thing Since Powdered Milk alkaa manowarmaisella bassottelulla ja jatkuu taitavasti soitettuna jamitteluna ihan loppuun asti.

Metalliyhteyksiä on vaikka millä mitalla. Ensiksikin albumin kannen on tehnyt Roger Dean, joka esimerkiksi Yesin kansitaidetta on luonut. Toiseksi albumi olisi sisältänyt Winston Churchillin puhetta vuodelta 1940, mutta lupa-asioiden vuoksi se kuitenkin poistettiin CD-versioilta. Tässäkin ollaan oltu metallin eturintamassa, sillä kyllä jokaisen proge-bändin kuuluu lainata jotain historiallista puhetta jollekin albumilleen.

Albumi on täysin kuunneltavaa raskaampaa rokkia ja jos soundit olisivat paremmat, olisi se helppo luokitella jopa metalliksi. Progressiivisuutta tältä albumilta ei siinä määrin löydy kuin monelta muulta tässä osiossa tavatulta bändiltä. Metalliin vaikuttava teos jo pelkän Breadfanin vuoksi se silti on. Tässäpä siis teille se.

Kuva: artrockstore.com

Metallimusiikin olemus – 55. Tämän tahdissa ei tiskata

KING CRIMSON – LARKS’ TONGUES IN ASPIC (1973)

King Crimsonin sakki vaihtui vilkkaasti ensimmäisen levyn jälkeen. Greg Lake lähti Emerson, Lake ja Palmerin takia. Yesistä tuttu Jon Anderson ehti piipahtaa laulajana yhdellä kappaleella. Välissä kävi jos jonkinmoista soittajaa, mutta lopulta yhtyeeseen liittyi kaupallisuuteen kyllästynyt Andersonin bändikaveri Bill Bruford. Epävakaa King Crimson kiinnosti musiikillisesti enemmän. Myös yhteistyö bändissä vaikuttavan perkussionisti Jamie Muirin kanssa kiinnosti. Bändiin saatiin vielä viulisti David Cross tukemaan basisti John Wettonia ja päämoottori Robert Frippiä.

Fripp oli tällä kertaa viehtynyt enemmän vapaaseen improvisaatioon ja jo se teki bändijäsenien vaihtamisen tarpeelliseksi. Larks’ Tongues in Aspic oli raskaampi ja vieläkin kokeellisempi kuin aikaisemmat levyt.

Levyä kuunnellessa tulee väkisin mieleen Black Sabbath. Kitarariffeissä on paljon samansuuntaista raskautta. Toisaalta Crossin viuluosiot tuovat etäisesti mieleen jopa black metalin, joka kyllä kaikissa ilmenemismuodoissaan on vähemmän helvetillistä kuin King Crimsonin viritelmät. Muir jopa sylki tekoverta konserteissa. Oranssi Pazuzu on mielipuolisuudessaan ehkä nykymetallibändeistä lähimpänä tämän tyylistä kauhua. Jottei jäisi ihan väärä mielikuva, niin levyltä löytyy paljon rauhallistakin materiaalia.

Ilmeistymisen aikainen Rolling Stone –lehti jo kertoi, ”ettei musiikin mukana voi tanssia, taputtaa, eikä se edes tiskaamisen taustamusiikiksi sovi.” Äkkiarvaamatta voisi luulla, että musiikissa ei ole päätä eikä häntää, mutta ihmeesti ne iskut vain osuvat soittajien osalta samaan kohtaan. Liekö tämän takia albumin avaava nimiraita lyöty monella listalla kaikkien aikojen proge-biiseissä kärkipäähän?

Levyn nimi muuten on vapaasti suomennettuna ”leivon kieliä hyytelössä”, jolla perkussionisti Muir tätä musiikkia kutsui. Muir lähti levyn ja kiertueen jälkeen bändistä ja ”katosi”. Lopulta Fripp sai häneltä kortin, jossa Muir kertoi asettuneensa luostariin asumaan.

Koko levyä on yhdellä kappaleella mahdoton kuvailla, joten tarjoillaan esimerkkinä tuo Dream Theaterinkin coveroima Lark’s Tongues in Aspic, Pt. II.

Kuva: dgmlive.com