Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 63. Lemmy avaruudessa

HAWKWIND – HALL OF THE MOUNTAIN GRILL (1974)

Dave Brock syntyi vuonna 1941 Isleworthissa, Englannissa. Dave aloitti soittelun 12-vuotiaana saadessaan isältään banjon kouraansa. Suurimmat vaikuttajat olivat tuolloin Fats Domino ja Humphrey Lyttelton. Siitä musiikkimaku taipui enemmän  jazzin suuntaan ja katumuusikon hommiakin mies teki ihan reippaanlaisesti. Olipa jopa niin uhkarohkea, että lopetti päivätyönsä ja lähti kiertämään Eurooppaa soitellen kaduilla. 

Vuonna 1969 Brock ja hänen ystävänsä jammailivat yhdessä. Lopulta Brock, Mick Slattery ja basisti John Harrison pikku LSD-päissään löysivät elektronisen musiikin ja saivat remmiin 17-vuotiaan rumpali Terry Ollisin ja perustivat bändin. Ensin se oli nimeltään Group X, sitten Hawkwind Zoo ja lopulta Hawkwind. Yhtyeen nimi tuli päivästä riippuen joko egyptiläisestä mytologiaststa tai saksofonisti Nik Turnerin haukkamaisesta yskästä.  

Bändistä oli lähtenyt miehiä. Syynä oli huumeiden käyttö. Liikaa tai liian vähän. Bändin Space Ritual -albumi oli listojen TOP20-kamaa, joten vuonna 1974 ilmestynyt Hall of The Mountain Grill piti olla vielä parempiKoska mukaan oli tullut uusi kosketinsoitttaja Simon House, olivat sävellyksenä melodisempia ja ennen kaikkea progressiivisempia. Avaruusteemaa oli vähemmän, josta myös kansitaiteen maahan syöksynyt alus kertoo. Albumin nimi tulee bändin suosiman Mountain Grill -kahvilan nimestä.  

Kappalemateriaali oli monitahoista. Sävellyksiä tehtaili useampi jäsen ja sieltä löytyy kaunista, moodybluesmaista tunnelmointia (Wind of Change) kuin myös lähes blast beat -rumpalointia sisältävää mättöä (You’d Better Believe It)Levy nousi 16:nneksi Briteissä ja näin jälkikäteen sitä melko yksimielisesti pidetään bändin parhaana. “Yhtyeen huipennus”, kuten basisti Lemmy Kilmister on todennut.  

Musiikin metallipitoisuus ei varsinkaan tällä albumilla ole heti kuultavissa. Sillä on kuitenkin ollut iso vaikutus space rock-/space metal/industrialmusiikkiin. Esikuvikseen bändin ja ovat maininneet Monster Magnet ja Ozric Tentacles ja Ministryn Al JourgensenJopa Sex Pistols on bändiä coveroinut.  

Lemmy itse on tietysti metalli-ikoni jo itsessään ja tässä yhteydessä voikin nostaa esiin hänen sävellystaitonsa. Se vain nostaa hänen merkitystään metallille ja antaa lisäväriä Motörheadin suoralle runttaukselle.  

Erikoista musiikkia, josta esimerkiksi tui metallirummutusta sisältävä You’d Better Believe.  

Kuva: onderdernaal.com

Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 62. Progemetallin alkutahdit

KING CRIMSON – RED (1974)

”En ymmärrä sitä, mutta jos sinä sanot sen olevan hyvä, niin minä uskon sinua”, totesi rumpali Bill Bruford kitaristi-säveltäjä Robert Frippille, kun he olivat äänittämässä albumin nimiraitaa. Se kertoo vielä tänäkin päivänä paljon tästä albumista. Edes soittajat eivät tahtoneet pysyä Frippin aivoituksien perässä. Eikä yhteistyö helpointa ollutkaan. Fripp on kuvaillut noita aikoja bändin kanssa sanoin “kuin soittaisi lentävän tiiliseinän kanssa”. 

King Crimson vaatii kuulijalta paljon. Vaikka olen itsekin kuunnellut progressiivista musiikkia sellaisen 25 vuotta, tuottaa osa bändin kappaleista päänvaivaa. Monesti syvien vesien black tai death metal vaatii korvilta paljon, että erottaa minkäänlaisia nyansseja. King Crimsonin tuotosten haaste tulee rytmeistä. Jokainen instrumentti voi kuulostaa siltä, että se soittaa omaa teostaan ja yhteys löytyy lähinnä matemaattisesti. Kunnianhimoista, mutta ei easy listening. 

Redin äänitysten aikana bändillä alkoi mennä heikosti. Sisäiset kemiat eivät toimineet. Viulisti David Cross joutui taistelemaan, että viulu kuului keikoilla sillä basisti John Wetton ei uskonut miksaukseen ja sääti omaa volyymiaan itse. Crossilla oli ilmeisesti ongelmia huumeiden kanssa ja Fripp alkoi olla sitä mieltä, että mies saisi lähteä. Tätä ei kuitenkaan kerrottu Crossille itselleen, koska pelättiin hänen reagointiaan kiertueella. Tämä masensi myös Frippiä, eikä hän halunnut ottaa enää mihinkään kantaa. Näin Wettonille ja Brufordille jäikin vastuu studiohommista.  

Puhaltimia käytetään albumilla taajaan. Jotenkin tämän voi yhdistää moneenkin nykyiseen metallibändiin, jotka ovat ottaneet puhaltimia mukaan. Niistä varsinkin saksofoni on usein suosiossa. Levyllä on kaksi kappaletta, joita metalli ja varsinkin progemetalli saa esi-isänään kunnioittaa. Albumin avaava Red sekä Starless. Ensimmäinen on todella metallinen pläjäys ja toinen surullisen kaunis ja riipivä. Starlessista voi jälkiviisaana sanoa, että se on jäähyväislaulu. Kaksi viikkoa ennen albumin julkaisua Fripp ilmoitti King Crimsonin tien tulleen pysyvästi päätökseen. Elämälle piti löytää muuta sisältöä. 

Nirvanan Kurt Cobain on sanonut Red-albumin olleen hänen musiikillisen ilmaisunsa pääinnoittaja. Jotain samaa synkkyyttä tunnelmasta kyllä löytää. Kokonaisuudessa on samankaltaisuutta myös Oranssi Pazuzun tekemisten kanssa. 

Laitamme tuon Redin tähän esimerkiksi. Se on eniten metallia. 

Kuva: qobuz.com

Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 61. Mustavalkoista fantasiaa

QUEEN – QUEEN II (1974)

Queenin ensi levy oli tehty hyvin lyhyessä ajassa. Siitä huolimatta niin onnistunut, että bändi sai kiertää keikkaillen pari vuotta. Kiertueen loppupuolella alkoi uuden albumin teko, johon oli huomattavasti enemmän aikaa ja tekniikkaa. ”Halusimme viedä rock-albumin äänityksen uudelle tasolle”, tuumi Brian May. Koko tekniikka oli siis käytössä.

Albumi jakautuu kahteen osaan. Vinyyliaikana ihan virallisesti kahteen puolen. Valkoiseen ja mustaan. Valkoinen on hempeää ja tunnerikasta fiilistelyä, kun taas musta on raskasta, progressiivista fantasiaa. Valkoinen on pääosin Mayn säveltämää ja musta taas Freddie Mercuryn tuotosta.

Albumi ei suurelle yleisölle sisällä minkäänmoisia klassikoita. Seven Seas of Rhye ehkä eniten soitettu. Se olikin tietoinen haku singleksi. Mustan puolen kappaleet ovat siitä huolimatta pääosin hienoja, monitahoisia sävellyksiä. Ehkä liiankin kimurantteja ollakseen hittejä.

Ogre Battle on nimeltään mielettämän korni. Samalla se on lähes raskainta 70-luvun Queeniä. Fairy-Feller’s Master Stroke taas pohjaa samannimiseen tauluun. Ihan täyttä fantasiaa. Albumin ”pääteos”, The March of The Black Queen, on Mercuryn mukaan Queenin hankalimpia kappaleita sävellystyön puolesta. Synkkä, jopa ahdistavan synkkä Queeniksi. Siinä sekoitellaan useampaa tahtilajia ja vielä päällekkäin. Nevermore balladina on tälle täydellinen vastapari. Kaunis ja lyhyt.

Mayn mukaan aikalaiset, Led Zeppelin ja The Who tekivät periaatteessa samanlaista musiikkia, mutta enemmän riffeihin pohjautuen. Queenin tavoite oli olla älykäs ja soundiltaan monikerroksisempi ja säröisempi. Hyvin tämän allekirjoittamaan pystyy. On tässä teemaa myöten heviä ja metallia, vaikka sen arvo on huomattu vasta myöhemmin.

Albumi jakoi mielipiteitä. Jenkeissä ei pidetty, Briteissä pidettiin. Rumpali Roger Taylorin mukaan se johtui bändistä, ei levystä. Eikä varsinkaan albumin nimestä, jota Taylor inhosi. Queen ei ole koko olemassaolonsa aikana juuri tätä albumia soittanut. Mayn mukaan se on vaikea, eikä kappaleet hänen mielestään niin erinomaisia olleet, mutta musiikillisesti hän piti sitä Queenin elinkaaren suurimpana harppauksena eteenpäin.

Gunnareiden Axel Rose ja Smasharien Billy Corgan pitävät albumia yhtenä suosikkinaan. Queenia on ylipäätään pirun hankala ohittaa käsiteltäessä metallia tai raskasta rockia. Tai oikeastaan mitään valtavirrassa viihtynyttä musiikkia.

Tämä pitää kuunnella. Jokaisen. Se vaatii valkoisen puolen kahlaamisen, mutta pohja kenkien alla kovenee, kun päästään mustalle puolelle. Esimerkkikappaleena ”pääteos”.

Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 60. Köyhäintalosta maailmanmenestykseen

GENESIS – THE LAMB LIES DOWN ON BROADWAY (1975)

Edellinen vuosi oli tahkottu aiemman levyn kiertuetta ja rahaa. Selling England by the Pound oli nimittäin menestys. Noilla tuloilla bändi varasi osuvana vastaiskuna köyhäintalon kolmeksi kuukaudeksi harjoittelutilakseen. Uuden albumin sävellystyö laskettiin suurimmaksi osaksi soittajien käsiinkun laulaja Peter Gabriel keskittyi lyriikoihin ja tarinaan.  

Kuten usein menestystä saaneiden albumeiden jälkeen käyalkoi Genesiksenkin luomisprosessi sisältää enemmän tuskaa. “Osa jäsenistä meni naimisiin, osa sai lapsia ja osa oli eroamassa ja silti bändi yritti pysyä yhdessä jossain maaseudullatotesi kitaristi Steve Hackett. Kosketinsoittaja Tony Banksin mielestä Lamb Liesin harjoittelu on ollut yhtyeen vähiten mukavaa aikaa. 

Peter Gabriel oli työstämässä hänen viimeiseksi jääväänsä Genesis-albumiaHän erosi väliaikaisesti jopa albumia tehdessä karatakseen muiden projektiensa pariin. Gabriel kuitenkin keskittyi tarinaan ja sen sisältöönTarina oli mutkikas. Se kertoi puertoricolaisesta Raelista ja hänen kokemista sattumuksistaanmutta otti myös kantaa aikakauden tapahtumiin. 

Kun albumi ilmestyi ja kiertue oli liikkellä, Gabriel kertoi muulle bändille häipyvänsä sen loputtuaGabriel halusi keskittyä perheeseensämutta ongelmaksi koettiin myös se, että media piti Gabrielia isompana tähtenä kuin bändiä muuten pidettiin. Gabriel ei itsekään tästä pitänyt ja lopulta ero oli kaikille jonkinmoinen helpotus. 

Briteissä albumi nousi sijalle 10 ja menestyi progebändiksi muutenkin ihan hyvinTällä hetkellä se on kirjatusti myynyt lähes miljoonaa kopiota ympäri maailmanNiistä USA:ssa yli puoli miljoonaa. 

Tiellä metalliin se ei minusta ole kärkipään vaikuttajiavaikka kitarasoundeissa alkaakin kuulumaan metallisuutta. Varsinkin Broadway Melody of 1974kappaleen taustakompissaMyös tupla-albumimuotti ja konsepti tarinasta on myöhemmillekin progebändeille ollut tuttu 

Pidän eniten In the Cagen soundimaailmastajoka sujuvasti kertoo yhdellä soitolla albumin sisällöstänykyaikaisuudesta ja soittotaidosta kaiken oleellisen. Se myös kuvastaa hyvin New Yorkin hektistä elämänmenoaVaihtoehtoisesti näkyviin myös albumin aikainen live-veto kappaleestaOnhan Gabriel eläytynyt koko lailla vahvasti kappaleisiin. 

Kategoriat
Yleinen

Toomion TOP200-biisit: 183. Queen – Stone Cold Crazy

Vuonna 1997 ilmestyi Queen Rocks -kokoelma, joka sisälsi bändin reippaampia veisuja. Kun ei koko katalogi ollut läheskään hanskassa, eikä niin helppo niillä yhteyksillä saadakaan, oli tällä kokoelmalla useita rock-veisuja, jotka jäivät mieleen elämään.

Vuonna 1974, eli reilut 30 vuotta aiemmin julkaistiin Queenin Sheer Heart Attack -albumi. Sen kahdeksas raita, Stone Cold Crazy on yksi speed metallin suunnannäyttäjistä. Etäisyyttä nykymetalliin toki löytyy, mutta tuolle ajalle se oli todella raskasta tavaraa.

Kappaleen teosta krediitit menevät koko jäsenistölle, vaikka Freddie Merucry on kappaletta jonkinlaisena versiona esittänyt jo ennen Queenia. Levytetyn version sanoitus on kuitenkin Freddien ja musiikki pääosin Brian Mayn tuotosta.

Biisistä löytyy monia nykymetallin elementtejä tietysti yli 40 vuoden takaisina alkueliöinä. Nopeatempoista Roger Taylorin haikka-kantti-nakutusta, bassorummun jumpsutusta sekä tiukkoja mättökohtia. May kierrättää kitaraa tuupaten kappaleen sellaiseen etukenoon, että kuulija joutuu roikkumaan koko matkan alusta loppuun pari askelta jäljessä. Saman on joutunut kokemaan myös Lars Ulrich Metallican cover-versiossa. Ihan ei tanskalainen ehdi kappaleen mukaan koko sen keston aikana.

Sanoituksesta on vaikea sanoa mitään. Muutamia klassikko-laineja sieltä löytyy, kuten ”I was dreaming I was Al Capone”, ” Walking down the street, shooting people that I meet, with my rubber tommy water gun”. Onhan siinä. Monenmoista assosiaatiota.

Hyvin sähäkkä kappale, jota ei koskaan jätä kuuntelematta. Eipä kestoakaan ole kuin se pari minuuttia.

https://open.spotify.com/track/7Dk2q3NMtkiHNAA4DuHIGF?si=o-7WspTRRRG613MwClmroQ