Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 2 – Thunder Road

Albumilta Born to Run (1975).

Maailman parhaan levyn avausraita. Thunder Road toimii kutsuna Born to Runin kesäyötunnelmiin ja tarinaan, jossa riittää nyansseja kuin koko illan elokuvassa. Itse asiassa biisin nimi onkin lainattu Robert Mitchumin elokuvasta vuodelta 1958: Springsteen ei tosin koskaan nähnyt itse elokuvaa vaan ainoastaan sen julisteen elokuvateatterin aulassa.

Thunder Road rakentuu kuin maalaus, kerros kerrokselta. Alun huuliharppu ja piano-kombinaatio rakentuu rubaton omaisesti tunnustellen, kunnes Springsteen liittyy laulullaan asettaen kappaleen varsinaiseen rytmiinsä ja saattelee tarinan ensiaskeleet liikkeelle. Ovi käy, Maryn mekko värähtää tuulessa hänen astellessaan kuistin läpi. Roy Orbison laulaa taustalla yksinäisille Only the Lonelya, jollainen kertojakin on ollut mutta nyt hän on löytänyt Marynsa ja aikoo vakaasti pitää hänestä kiinni läpi pelottavan ja epävakaan tulevaisuuden.

Show a little faith, there’s magic in the night / you ain’t a beauty but hey you’re all right / oh, and that’s all right with me”. Jos tekisin listan parhaista laulun riveistä keneltäkään, tuo olisi lähellä. Se tekee temppunsa Thunder Roadille: noilla sanoilla kertoja laskee tämän tarinan pilvilinnoista maan tasalle, yli-ihmisistä tavallisiin. Ilmassa on taikaa, sen voi aistia ja se riittää – voiko tai tarvitseekokaan enempää pyytää?

Kuten edeltävällä sijalla olleessa Born to Runissa, myös Thunder Roadissa puhutaan uskalluksesta ottaa askel liikkeelle pois vanhasta. Mennyttä voi jäädä murehtimaan ja tuhlata elämänsä kesät niinkin odottaen jotain mitä ei todennäköisesti koskaan tule, ainakaan paikalleen jäämällä. Siksi täytyy hypätä kyytiin, kuten kertoja Marylle toteaa: “All redemption I can offer, girl, is beneath this dirty hood”. Jos on pienikin mahdollisuus hyvään, se tulee hyödyntää.

Matkatessa kohti “jotain” tuuli puhaltaa kasvoille, yö avautuu ja tie vie kohti määränpäätä, ehkä pidemmällekin. “We got one last chance to make it real”: yksiselitteistä sanomaa. Tekstistä näkee myös, että toinen New Jerseyn suurbändi Bon Jovi on edeltäjiinsä perehtynyt, sillä kuten Livin’ on a Prayerissa, myös tässä pyydetään tarttumaan käteen ja lähtemään mukaan. “Thunder Road” väijyy odottamassa, vaikkei sitä huomaisi: se täytyy vain löytää.

“Well I got this guitar / and I learned how to make it talk”, taitaa olla omakohtaista 25-vuotiaan Brucen puhetta. Viimeisessäkin säkeistössä on mahtavia tekstirivejä, kuten toteamus siitä kuinka Maryn isän kuistilta on niin lyhyt ja samalla niin pitkä matka lähteä ja hypätä kertojan autoon, jonka ovi on auki mutta matkalla voi olla hintansa. Sitä mikä se on ei tarvitse selittää, kuulija saa itse kehitellä jatkon. “Tonight we’ll be free / all the promises’ll be broken”.

Viimeisessä säkeistön puolikkaassa tunne korostuu, kun koetetaan viimeisen kerran paeta menneen haamuja, joita edustavat paitsi ihmiset myös konkreettiset muistot kuten valmistujaismekko, joka on nyt jäänyt repiytymään jalkoihin. Monet mahdollisuudet ovat menneet mutta uusia tulee. Viimeiset kaksi sanoituksen riviä ovat sellaiset, jotka moni fani on tatuoinut sydämeensä: “It’s a town full of losers / and I’m pulling out of here to win”. Juuri tästä on Springsteenissä kyse.

Entä ESB:n rooli sitten? Thunder Road edustaa E-kadun porukkaa tyylikkäimmillään. Tässä kokoonpano on jo klassisimmillaan ja bändi soi niinkuin pitääkin. Kuten muullakin albumilla, pääosan varastavat kuitenkin saksofoni ja ennenkaikkea piano, joka säestää koko kappaleen ajan. Tallentin basso ja Weinbergin rummut tekevät saumatonta, huomaamatonta yhteistyötä, johon keskittymällä löytää hienoja yksityiskohtia. Lopukkeessa kuultava riffi on uljas ja se soi kuin lopputekstien taustamusiikkina.

Tämä on mahtava teos. Ollaan aika kaukana perinteisestä ja kertakäyttöisestä pop-materiaalista, mutta tarttumapintaa löytyy silti ensikertalaisellekin. Vaikka itse olen kuunnellut tätä läpi kuluneen vuosikymmenen, niin silti löytyy uusia asioita, joita ei ole huomannut olevankaan. Thunder Roadin kanssa on käynyt muutamaan kertaan niin, että olen laittanut sen soimaan ja löytänyt itseni kuuntelemasta sitä seuraavan Born to Runin kokonaisuudessaan. Silloin se lienee avausbiisinä täyttänyt tehtävänsä täydellisesti.

Keikoilla tätä biisiä on soiteltu usein viimeisen neljän kymmenen vuoden ajan. Alkuaikoina se toimi keikkojen avausnumerona versiona, jossa Springsteen lauloi ainoastaan Bittanin pianon säestyksellä. Tuo versiointi on taltioitu Live 1975/-85-boksin avausraidaksi, ja on ehdottomasti kuuntelun arvoinen. Itselleni se oli ensimmäisiä välähdyksiä Springsteenin maailmasta ja nostaa karvat pystyyn yhä edelleen. Kyseessä on huikea, hieman eri näkökulmasta tuleva tunnelma.

Thunder Road kannattaa laittaa soimaan, istua alas ja ottaa sanoitus esille, sillä seuraavan vajaan viiden minuutin ajan maailmassa on kaikki hyvin. ”Show a little faith, there’s magic in the night…”

The screen door slams
Mary’s dress waves
Like a vision she dances across the porch
As the radio plays
Roy Orbison singing for the lonely
Hey that’s me and I want you only
Don’t turn me home again
I just can’t face myself alone again
Don’t run back inside
darling you know just what I’m here for
So you’re scared and you’re thinking
That maybe we ain’t that young anymore
Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty but hey you’re all right
Oh and that’s all right with me

You can hide ’neath your covers
And study your pain
Make crosses from your lovers
Throw roses in the rain
Waste your summer praying in vain
For a savior to rise from these streets
Well now I’m no hero
That’s understood
All the redemption I can offer, girl
Is beneath this dirty hood
With a chance to make it good somehow
Hey what else can we do now

Except roll down the window
And let the wind blow back your hair
Well the night’s busting open
These two lanes will take us anywhere
We got one last chance to make it real
To trade in these wings on some wheels
Climb in back, heaven’s waiting on down the tracks
Oh come take my hand
We’re riding out tonight to case the promised land
Oh Thunder Road, oh Thunder Road
oh Thunder Road
Lying out there like a killer in the sun
Hey I know it’s late we can make it if we run
Oh Thunder Road, sit tight, take hold
Thunder Road

Well I got this guitar
And I learned how to make it talk
And my car’s out back
If you’re ready to take that long walk
From your front porch to my front seat
The door’s open but the ride ain’t free
And I know you’re lonely
For words that I ain’t spoken
But tonight we’ll be free
All the promises’ll be broken

There were ghosts in the eyes
Of all the boys you sent away
They haunt this dusty beach road
In the skeleton frames of burned-out Chevrolets
They scream your name at night in the street
Your graduation gown lies in rags at their feet
And in the lonely cool before dawn
You hear their engines roaring on
But when you get to the porch they’re gone on the wind
So Mary climb in
It’s a town full of losers
And I’m pulling out of here to win.

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 3 – Born to Run

Albumilta Born to Run (1975).

“Eräänä päivänä istuin sänkyni laidalla soittelemassa kitaraa ja työstämässä biisi-ideoita, kun sanat “born to run” tulivat mieleeni. Ajattelin sen olevan ehkä jonkin näkemäni elokuvan nimi tai jotain muuta, joka oli tullut vastaan ajellessani kaupungilla. Pidin ilmauksesta, sillä siitä välittyi elokuvallista draaman tuntua, jonka uskoin sopivan päässäni kehittelemääni musiikkiin”.

Vuonna 1975 Bruce Springsteen, yhdessä E Street Bandinsa kanssa, julkaisi albumin nimeltä Born to Run. Kyseessä oli jo heidän kolmas levynsä, jonka tuli olla menestys uran jatkumisen takaamiseksi. Tuolloin 25-vuotias Springsteen latasikin albumin nimikkobiisiin koko tulevaisuutensa: BTR:ää työstettiin studiossa puolen vuoden ajan ja nauhalle taltioitui Wall of Soundin hengessä muun muassa 11 kitararaitaa. Visio oli vahva ja panokset suuret – loppu on rock-musiikin historiaa.

Born to Run-biisiä tehtiin albumin etujoukoissa. Tämä näkyy siinä, että soittamassa on kaksi ESB-jäsentä, jotka eivät ole osa tunnetuinta kokoonpanoa: David Sancious koskettimissa sekä Ernest “Boom” Carter rummuissa. Carterin osalta kyseessä on itse asiassa ainoa Springsteenin studiotallenne, jossa miehen soittoa kuullaan. Bändi soi kuitenkin todella tunnistettavasti ja kaikki klassiset ESB-elementit ovat kuultavilla, jäsentyen harmonisemmin kuin aiemmilla, rönsyilevillä levyillä.

Rumpufilli syöksee Born to Runin käyntiin niin levyllä kuin keikoilla ilta toisensa jälkeen. Tremoloidun kitaran sävyttämä riffi on rock-folklorea, piano kilkuttaa kuten pitääkin. Säkeistön jälkimmäisellä puolikkaalla Springsteenin vanhalle tuotannolle niin keskeinen sähkökellopeli saapuu mukaan äänimaiseman yläkertaan. Brucen laulu ja tarinan kertoja ovat kuitenkin kaiken keskiössä, vaikka sovitus on huolella mietitty.

Ensimmäisiltä levyiltä tuttuja jazz-vaikutteita on nytkin, mutta ne ovat hienovaraisempia. Niitä löytyy erityisesti sointuvalinnoista, sillä biisin rakenteeseen ja kiivaasti etenevään sävellykseen niitä ei muuten mahdukaan. SEN saksofonisoolon jälkeen kuullaankin melkoista sointukiertoa, jossa sävellajit unohtuvat ennenkuin siirrytään surf-henkisen kitarasoolon, pienimuotoisen bändiräjähdyksen ja “one-two-three-four”-laskun jälkeen viimeiseen ponnistukseen ja säkeistöön, jossa kaikki selkiytyy.

Tekstinsä puolesta BTR on sitä Springsteeniä, josta hänet tunnetaan. Se on kuin kertojan Wendylle osoittama rakkauskirje, jonka mukaan heidät on luotu lähtemään yhdessä pois kohti uusia seikkailuja. Lähdön hetki on kuitenkin nyt kun on vielä nuori, pystyyn ei auta jäädä kuolemaan. “Highway 9” kulkee oikeassa elämässä New Jerseyssä, tottakai.

Kertojan kärsivällisyys on kuitenkin koetuksella, sillä Wendy ei tunnu aivan hahmottavan tilanteen vakavuutta tai ei ainakaaan osaa tuoda sitä ilmi vaikka kertojamme kuinka vakuuttelisi. “Together we could break this trap”. Toisessa säkeistössä mainittu nuorallakävely viittaa yksinkertaisesti riskien ottamiseen ja siihen että kertoja haluaa ottaa ne yhdessä Wendyn kanssa tunnustaen oman pienuutensa ja pelkonsa: lisäksi hän tahtoo selvittää tunteensa ja sen, ovatko ne tottakaan.

“Beyond the Palace hemi-powered drones scream down the boulevard”. Sointujen vaihdot saavat tunnelman hehkumaan kuin se päättymätön kesäyö. Tytöt tekevät kaikkensa näyttääkseen näteiltä, pojat kovilta. Kertoja toteaa voivansa kuolla onnellisena sinä yönä, jos saisi vain yhden, päättymättömän suudelman.

Viimeinen säkeistö on legendaarisimpia Springsteenin tuotannossa, ainakin itselleni. Monet yrittävät irrota oravanpyörästä, mutta jäävät jumittamaan tien varteen. Yhdessä Wendyn kanssa kertoja uskoo pääsevänsä muurin läpi, mutta matka voi olla pitkä ja työläs. Matkaa on jatkettava siihen asti kunnes on perillä, oli mikä oli. Tällainen teksti ja sävelmä loppuu tietenkin duuriin.

BTR:ää soiteltiin keikoilla jo vuoden 1974 puolella. Se on säilyttänyt paikkansa keikkaseteissä, usein niiden loppupuolella, siitä saakka ja nostaa viimeisetkin istuvat katsojat joraamaan keikka toisensa perään. Pidin itsekin biisin mainetta livetykkinä hieman liioiteltuna, mutta ensimmäisellä kokemallani keikalla ymmärsin mistä legendassa on kyse: juuri tällaisten numeroiden parissa E Street Band on lyömätön. Viimeistään ikoninen saksofonisoolo räjäyttää pankin ja viimeinen säkeistö on yhteislaulun juhlaa.

Vaihtoehtoinen versio oli tarjolla vuoden 1988 Tunnel of Love-kiertueella, jolloin Bruce esitti kappaletta hidastettuna versiona ainoastaan akustisen kitaran säestyksellä. Tuolloin tunnelma muuntuu surullisemmaksi ja tekstin eri sävyt tulevat esille aivan eri tavalla. Kannattaa vilkaista…

Born to Run on biisi, jonka on pakko olla tällaisella listalla aika ylhäällä. Itselleni koko kyseinen albumi lähti aukenemaan Born to Runin myötä juuri tällaisina keväisinä iltoina vuosia sitten. Laulusta välittyvä energia tarttuu aina, kun siihen jaksaa uppoutua. “Tramps like us / baby, we were born to run.

In the day we sweat it out on the streets of a runaway American dream
At night we ride through mansions of glory in suicide machines
Sprung from cages on Highway 9
Chrome-wheeled, fuel-injected
And steppin’ out over the line
Baby this town rips the bones from your back
It’s a death trap, it’s a suicide rap
We gotta get out while we’re young
’Cause tramps like us, baby we were born to run

Wendy let me in, I wanna be your friend
I want to guard your dreams and visions
Just wrap your legs ’round these velvet rims
and strap your hands across my engines
Together we could break this trap
We’ll run till we drop, baby we’ll never go back
Will you walk with me out on the wire
’Cause baby I’m just a scared and lonely rider
But I gotta find out how it feels
I want to know if love is wild
girl I want to know if love is real

Beyond the Palace hemi powered drones scream down the boulevard
The girls comb their hair in rearview mirrors
And the boys try to look so hard
The amusement park rises bold and stark
Kids are huddled on the beach in a mist
I wanna die with you out on the streets tonight
In an everlasting kiss

The highway’s jammed with broken heroes
On a last chance power drive
Everybody’s out on the run tonight
but there’s no place left to hide
Together, Wendy, we can live with the sadness
I’ll love you with all the madness in my soul
Someday girl, I don’t know when,
we’re gonna get to that place
Where we really want to go
and we’ll walk in the sun
But till then tramps like us
baby we were born to run

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 6 – Jungleland

Albumilta Born to Run (1975).

Born to Run-albumilla Bruce ja ESB maalailivat philspectormaisesti uransa suurimmalla pensselillä. Laaja-alaiset sanoitukset saivat seurakseen massiiviset, Wall of Soundia lähennelleet sovitukset, joita luodessaan E Street Band oli monien mielestä parhaimmillaan. Levyn huipennuksena kuullaan Jungleland, joka on kuin koko albumin teeman kaari yhden biisin muodossa: alun toiveikkuus hiipuu lopulta epätoivoon.

Junglelandiin huipentuu Springsteenin tarinankerronnallinen kirjoitustapa, jossa näkökulma tapahtuu ulkopuolisen silmin kolmannessa persoonassa. Jälleen pääosassa on nuori pari, “Magic Rat” ja “Barefoot Girl”, mutta tarina on universaali resonoiden vahvasti missä vain. Tässäkään biisissä ei mennä rakenteellisesti perinteisintä reittiä: kappale muun muassa etenee neljässä eri tempossa ja sävellajissa ja kaikki instrumentit eivät ole mukana lähellekään koko aikaa. Esimerkiksi kun rummut ja sähkökitarat häipyvät saksofonisoolon jälkeen, ei niitä enää varsinaisesti kuulla komppaamassa koko loppubiisin aikana.

Esiteltäessä Magic Ratia ja tyttöään piano säestää kuvausta, kuin korostaakseen romantiikkaa. “Together they take a stab at romance”. Toisessa säkeistössä selviää, että Rat onkin ongelmissa lain kouran ajaessa häntä takaa. Apua ei kuitenkaan ole saatavilla, vaan omillaan on pärjättävä. Viidakon lait, “Jungleland”. “From the churches to the jails / tonight all is silence in the world”. Kuin sattumalta massiiviset urut tulevat mukaan sanan “church” kohdalla.

Bändi liittyy mukaan varsinaisesti vasta nyt. Kaksi ensimmäistä riviä asettavat taustat mahtavasti, erityisesti jälkimmäinen: “They’ll meet ’neath that giant Exxon sign that brings this fair city light”. Eli alkuaikojen levyjen tapaan tässäkin on varjoissa tapahtuvia välien selvittelyjä, koska muuhunkaan ei ole varaa. Elämä vie. Velkoja maksetaan ja tavataan ihmisiä, jotka katoavat yhtä nopeasti kuin ilmaantuvatkin.

Stevie van Zandtin soittaman kitarasoolon ja biisin romanttisimman tekstinpätkän (“Lonely-hearted lovers struggle in dark corners”) jälkeen kuullaan Clarence Clemonsin ikoninen saksofonisoolo. Springsteenin nuotti nuotilta ja lopulta eri osista kokoama soolo, josta on kirjoitettu ja sanottu kaikki mahdollinen. Vaikka (rakkauden-?)tuskissaan vaikeroiva soitto toimii mahtavasti jo yksinään, on se Junglelandin tarinan osana huikeimmillaan dominoiden koko Wall of Soundia. Tunnelman laskeutuessa viimeisiin säkeistöihin ja ylimääräisen soitinmekkalan hiipuessa pois ilmassa on taikaa.

Lopulta jäljellä on vain kaksi: päähenkilöt. Kohta heistäkään vain toinen, kun Magic Rat saa luodista kesken välien selvittelyn. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta, teatteri pyörii vaikka näyttelijät vaihtuvat. Niin Ratin kuolema kuin tytön suru jäävät huomiotta. Surumielinen säestys tukee tekstiä loistavasti.

“Outside the street’s on fire in a real death waltz / between flesh and what’s fantasy”. Crescendossa tapahtuva nousu tähän riviin nostaa biisin viimeisen kerran korkeimmalle portaalle, josta se ei enää laskeudu. Kyseessä on yksi ensimmäisiä viittauksia Springsteenin myöhempään merkkiteemaan, eli (amerikkalaisen) unelman ja todellisuuden välissä tapahtuvan tasapainoilun kuvaamiseen. Harvat edes yrittävät tehdä päätöksensä nin, että asiat olisivat paremmin, ja usein he jotka yrittävätkin vain loukkaavat itseään tai jotakuta muuta. Kun kappaleen varsinainen teksti päättyy, voidaan kuulla heidän vaikerointiaan “Jungelandissa”.

E Street Band on Junglelandissa omimmillaan. Kaikille soittimille on oma roolinsa isossa kuvassa, joka tosiaan on massiivinen. Isoimmassa valokeilassa on tottakai Clemons saksofoninsa kanssa, mutta tässä biisissä voi keskittyä kehen tahansa yksittäiseen soittajaan ja ihastella heidän rooliaan.

Jungleland on tottakai ollut keikkojen huippukohta aina 70-luvun puolivälistä saakka. Clarence Clemonsin menehdyttyä kesällä 2011 se oli hetken poissa biisilistoilta, mutta palasi mukaan heinäkuun lopulla 2012 Göteborgissa, jolloin fonisoolon soitti C:n veljenpoika Jake. Tuosta hetkestä tulikin yksi lisä legendaarisiin Springsteen & ESB-hetkiin sekä Brucen, osan bändiläisistä että yleisön pyyhkiessä kyyneleitään Göteborgin illassa. “Jos yhdellä soololla voisi pelastaa maailman, se olisi tämä”.

Vaikka Junglelandin kuvaama maailma on karu, on kappale mahtavan kaunis. Suosituksena juuri tällaisiin keväisiin iltakävelyihin, kun asfaltti rapisee kenkien alla ja kesän tuoksun voi tuntea jo ilmassa sekä aistia, miten sen seikkailut kutsuvat kokemaan itsensä.

The rangers had a homecoming in Harlem late last night
And the Magic Rat drove his sleek machine over the Jersey state line
Barefoot girl sitting on the hood of a Dodge
Drinking warm beer in the soft summer rain
The Rat pulls into town rolls up his pants
Together they take a stab at romance and disappear down Flamingo Lane

Well the Maximum Lawman run down Flamingo chasing the Rat and the barefoot girl
And the kids round here look just like shadows always quiet, holding hands
From the churches to the jails tonight all is silence in the world
As we take our stand down in Jungleland

The midnight gang’s assembled and picked a rendezvous for the night
They’ll meet ’neath that giant Exxon sign that brings this fair city light
Man there’s an opera out on the Turnpike
There’s a ballet being fought out in the alley
Until the local cops, Cherry Tops, rips this holy night
The street’s alive as secret debts are paid
Contacts made, they vanished unseen
Kids flash guitars just like switch-blades hustling for the record machine
The hungry and the hunted explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street down in Jungleland

In the parking lot the visionaries dress in the latest rage
Inside the backstreet girls are dancing to the records that the D.J. plays
Lonely-hearted lovers struggle in dark corners
Desperate as the night moves on, just a look and a whisper, and they’re gone

Beneath the city two hearts beat
Soul engines running through a night so tender in a bedroom locked
In whispers of soft refusal and then surrender in the tunnels uptown
The Rat’s own dream guns him down as shots echo down them hallways in the night
No one watches when the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light

Outside the street’s on fire in a real death waltz
Between flesh and what’s fantasy and the poets down here
Don’t write nothing at all, they just stand back and let it all be
And in the quick of the night they reach for their moment
And try to make an honest stand but they wind up wounded, not even dead
Tonight in Jungleland

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 26 – Tenth Avenue Freeze-Out

Albumilta Born to Run (1975).

Tarina siitä, kuinka The E Street Band sai alkunsa.

Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run-albumin kakkosbiisi, käynnistyy kuten muutkin levyn laulut eräänlaisella vale-introlla. Tunnusteleva parin tahdin pätkä käynnistää soulahtavan, puhallinsektion sävyttämän kappaleen joka kertoo siis yksinkertaisesti sen, kuinka E Street Band kootiin. Ei siis ole sattumaa, että päähenkilö Bad Scooter sekä orkesterinjohtaja jakavat samat nimikirjaimet tai että viimeisessä säkeistössä mainitaan, kuinka kuviot muuttuivat kun Big Man liittyi yhtyeeseen.

On fanien keskuudessa legendaarinen tarina, kuinka Clarence Clemons ja Springsteen ensi kerran kohtasivat Asbury Parkissa, New Jerseyssä. Oli myrskyinen ilta, kun Bruce bändeineen oli soittamassa pikkuklubin lavalla. Yhtäkkiä klubion ovi avautui, sinkoutui ulos saranoiltaan ja sisään astui suuri, vaikuttava mies. Clarence Clemons asteli lavalle ja sanoi Brucelle: “I wanna play with you”. Loppu on rock-historiaa.

Kappaleessa merkittävässä roolissa olevat puhallinsovitukset olivat ensimmäinen kontribuutio, jonka sittemmin Springsteenin oikeaksi kädeksi muodostunut Steven Van Zandt hänen musiikkiinsa antoi. Tuolloin Stevie ei vielä kuulunut bändin kokoonpanoon, mutta liittyi siihen heti vuoden 1975 aikana.

“Tenth Avenue” ei ollut suuren yleisön hitti, mutta nauttii arvostusta fanien keskuudessa. Viime vuosina tämä laulu on saanut uudenlaisen merkityksen, kun Clemons ei enää lavalla mukana ole. Viimeisimmällä kiertueella kappaleeseen sisältyikin kunnianosoitus hänelle sekä toiselle edesmennelle E Streetiläiselle, Dan Federicille. Livesuosikki tämä onkin ollut koko elinkaarensa ajan eli 40 vuotta. Yksi sykähdyttävimmistä versioista oli, kun bändi avasi tällä Super Bowl-esiintymisensä vuonna 2009.

Ja mikäkö se “tenth avenue freeze-out” sitten on? Sen saa jokainen kuulija päätellä itse: Bruce sanoo itse albumin teosta kertovassa dokumentissa “Wings for Wheels” seuraavasti vuonna 2005: “I still have no idea what it means. But it’s important”.

Teardrops on the city
Bad Scooter searching for his groove
Seem like the whole world walking pretty
And you can’t find the room to move
Well everybody better move over, that’s all
I’m running on the bad side
And I got my back to the wall
Tenth Avenue freeze-out, Tenth Avenue freeze-out

I’m stranded in the jungle
Taking all the heat they was giving
The night is dark but the sidewalk’s bright
And lined with the light of the living
From a tenement window a transistor blasts
Turn around the corner things got real quiet real fast
She hit me with a Tenth Avenue freeze-out
Tenth Avenue freeze-out
And I’m all alone, I’m all alone
And kid you better get the picture
And I’m on my own, I’m on my own
And I can’t go home

When the change was made uptown
And the Big Man joined the band
From the coastline to the city
All the little pretties raise their hands
I’m gonna sit back right easy and laugh
When Scooter and the Big Man bust this city in half
With a Tenth Avenue freeze-out, Tenth Avenue freeze-out
Tenth Avenue freeze-out…

TOOMION TOP100: 42. Pink Floyd – Wish You Were Here

Tuottaja: Pink Floyd
Nauhoitettu: 1975
Julkaistu: 15.9.1975
Levy-yhtiö: Harvest, Capitol

Listaykkönen Briteissä ja USA:ssa ja hyvin monessa muussakin maassa.

SINGLE
– Have a Cigar

”Näin tylsästi nimetty albumi ei voi mitenkään sisältää mitään mielenkiintoista.” Näin luulin. Sitten kävi niin, että löysin kaverini kanssa yhdestä varastosta lukemattomia hylättyjä kasetteja. Yksi niistä sattui olemaan juuri tämä albumi.

Levy oli ilmestyessään pieni pettymys fanien keskuudessa. Johtuen varmaankin siitä, että Dark Side of the Moon oli ollut niin järjetön menestys, että se oli monilla listoilla vahvoilla vielä tämän levyn ilmestymisen aikoihin. Nykyisellään Wish You Were Here on mielestäni aika paljonkin parempi albumi kuin tuo pimeän puolen levy.

Tuossa aikakaudessa on jotain tavattoman hienoa siksi, että silloin on voinut rohkeasti tehdä päälle kymmenminuuttisia biisejä ja silti levyt ovat myyneet. Toki välineet kappaleiden skippaukseenkin ovat olleet vähissä. Onhan se nyt kuitenkin aika erilaista kun levyllä on 8.30 minuuttia instrumentaalia ennen kuin laulu alkaa.

Shine on You Crazy Diamond mahtava kappale, vaikka mittaa onkin nykymaailmaan hirvittävästi. Se on täynnä niitä elementtejä, joita Pink Floyd parhaimmillaan tarjoilee. Tajuntaan tarraavia blues-voittoisia kitaramelodioita, psykedeliaan taipuvia efektejä ja kantaaottavia sanoituksia. Siinä myös kuuluu yhtyeen huoli entisestä bändikaveristaan.

”Pink Floydin musiikista kuulee, että se on Pink Floydin musiikkia. ”

Tämä albumi on teos. Se menee taustamusiikkinakin, mutta se ei missään nimessä ole yhdentekevä. Pink Floydin musiikista kuulee, että se on Pink Floydin musiikkia. David Gilmourin kitarasoolot ovat juuri sen mittaisia kuin niiden pitääkin. Bendit taipuu sinne, minne niiden olettaakin taipuvan. Richard Wrightin kosketinsoundeissa on aina ollut jotain miellyttävää.

Parhaiten maistuu myöhään yöllä, juuri ennen nukkumaanmenoa. Suosittelen kuulokkeita. On nimittäin taivaalliset panoroinnit.

PARHAAT HETKET
Shine On You Crazy DiamondTämä kappale riittäisi yhdeksi albumiksi.

EI LÄHDE
Have a Cigar Jos tämä kappale ei olisi niin heikko, olisi albumi TOP-kympissä.